Skidin hoitopäiväkirja

[Oona]

16. heinäkuuta 2015

#6 Robinille ei anneta anteeksi

Moni tuntui ajattelevan, että mä olin tavallisesti äkäinen. Omasta mielestäni mä vain sanoin asiat niin kuin ne olivatkin enkä kierrellyt kuten ihmiset yleensä. Mutta jos jokin oli vissi, niin jos mun tavanomainen mielialani oli muista äkäinen, ei kukaan halunnut tavata mua oikeesti äkäisenä. Silloin pelkästään mun katse tuntui saavan ihmiset seisahtumaan paikoilleen kuin jäätyneinä. Kun mä kävelin kotiin bussipysäkiltä, mä olin vieläkin raivoissani. Olin valmis ottamaan esiin Tinon puisen pesäpallomailan ja rysäyttämään sen Jessen auton tuulilasista läpi.

Katsotaan, kuka sen jälkeen kävelee.

Oli ehkä paskin temppu ikinä jättää mut sen porukoiden pihaan. Mä olin koettanut hengittää syvään sisään ja ulos useita kertoja, kunnes olin lähtenyt selvittämään, missä mä edes olin. Kaivoin esiin tupakan, jonka sytytin aggressiivisesti. En ollut hitsannut yhtäkään savuketta pitkään aikaan niin raivoisalla vauhdilla, mutta tänään kirjaimet tulivat vastaan puolet nopeammin kuin tavallisesti.

Mä vaihdoin kotona vain nopeasti uudet vaatteet ylle, kunnes ryntäsin taas ulos. Musta oli äärettömän rasittavaa, että vaikka kuinka mä yritin ajatella jotain muuta, mieleen harhaili koko ajan kuva tutuista ruskeista silmistä ja virneestä. Toisin kun tavallisesti, nyt se sai mut kiehumaan. Hiton Jesse, hiton vanhemmat, hiiteen kaikki. Päässä kaikui viimeiset sanat, jotka Jesse oli laukonut. Joo, jätetään tää tähän.

Voi jätkä kuule, tätä ei tosiaan jätetä tähän.

Tallilla oli pihalla haravointitalkoot. Jengi oli sama kuin aina. Alituiseen tallilla notkuva, Jassua välttelevä Joona, joka ei vieläkään kaiketi ollut selvittänyt välejään tyttöystävänsä kanssa. Sierra, joka vilkaisi mua nopeasti jatkaen haravointia vielä äskeistä nopeammin. Alma, Adrian, Taija ja joku jätkä, jonka nimeä en tiennyt. Joona soitti puhelimestaan musiikkia enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni kuullessani sen hetkisenä valintana olevan Maalaisromantiikkaa. Mä hain itselleni myös haravan ja liityin kerhoon. Heinää oli ympäri tallipihaa ja mua ihmetytti, ettei niitä oltu haravoitu aikaisemmin. Tarhoja oltiin siivottu enemmän kuin tehokkaasti.

Kukaan ei juurikaan puhunut. Ilma oli painostava ja pian varmaan ukkostaisi, taivaalla oli tummia pilviä. Ei ollut oikeastaan lämmin, mutta ulkona ei silti voinut pitää toppia paksumpaa. Jos katsoi tarkkaan, saattoi nähdä kaukana jo satavan. Olisi varmaan parasta lähteä laitumelle pian, jotta ehtisi ennen täydellistä kastumista. Onneksi meitä oli paljon tekemässä hommaa, joten se oli nopeasti valmis. Kaikki lähtivät hoitajien huoneeseen palautettuaan tavarat aloilleen ja Adrianin vietyä haravoidun tavaran lantalaan. Mä kuitenkin kuulin Sierran puhuvan laitumesta, joten tungin sen skoban kyytiin. Me oltiin nopeasti laitumen reunalla, johon Sierra parkkeerasi. Ruunat olivat kaikki pakkautuneet portille.

Skidi vaati selvästi tavallista enemmän huomiota. Siitä oli jo tullut mun pieni höpsö, joka sähläsi alituiseen eikä aina oikein tiennyt mitä teki. Harjasin sen nopeasti ennen kuin sade pääsisi yllättämään, tunnustellen koko ponin läpi. Oikea etunen oli hieman turvonnut, mutta lämpötila tuntui täysin samalle kuin muissakin jaloissa. Kirjoitin Kaislalle vain nopean koodin, jossa kerroin asiani painottaen ongelman hoituvan varmasti itsestään. Skidi oli yhä huomattavan naarmuton ja arveton niin leikkisäksi poniksi. Olin nähnyt Kossun ainakin komentavan sitä aika rankalla kädellä, kun Skidi oli koettanut saada isompiaan mukaan hippaleikkeihinsä. Laidunajan lopussa tuntui ainoana halukkaana olevan vain sen BFF Spai, joka nytkin poukkoili ympärillä.

Sierra näytti puunavaan Do'ta täysin omissa ajatuksissaan, lähes vakavan näköisenä. Mä naurahdin sen takaisin ajatuksistaan. Me poltettiin yhdet skoban vieressä maassa istuskellen ja ajettiin takaisin tallille.

"Sä oot tänään tavallista hiljaisempi", mä sanoin hypättessäni skoban penkiltä.

"Oon vaan vähän väsyny", Sierra vastasi ja todella kuulosti väsyneeltä.

Mä tyydyin hiljaiseen keskusteluun Tinon tulevista rippijuhlista Joonan kanssa, kun Jesse pamahti ovesta sisään. Mä siristin automaattisesti hieman silmiäni. Tapa, jolla Jesse ei ollut huomaavinakaan mua ei ollut hätkähdyttävä, koska olihan se esittänyt sellaista jo yli viikon.

"Jesse hei! Sopisko jos vaihdettais hevosia kuntoutusviikolla?" Taija huusi heti nähdessään jätkän kävelevän sisään.

"Joo, tietty. Veijohan se sit oli?" Jesse varmisti. Mun nyrkki näyttäisi varmaan hyvältä sen naamassa.

"Jep!"

"Hitsi, oonkin pitkään halunnut kokeilla Veijoa. Siin on vissiin vähän erilaista haastetta", Jesse höpötti valuttaessaan vettä hanasta odottaen sen kylmenevän. "Voihan se olla, että me vielä sovitaan yhteen, vaikka se onkin vähän erilainen, mistä tavallisesti tykkään."

"Niimpä, ei sitä tiedä minkälainen kipinän hetki siitäkin vois tulla", mä töksäytin väliin ja huone hiljeni. Se oli musta äärimmäisen ärsyttävää. Kaikki tuntuivat tunnistavan mun bitchmoodin jo nopeasti, mutta kuka käski olla hiljaa? Joona olisi varmaan tavallisesti potkaissut mua siinä vaiheessa, mutta nyt näytti liian hämmentyneeltä siihen. Eihän se tiennyt, missä mentiin.

Koska mä en halunnut jäädä siihen painostavaan hiljaisuuteen, nousin ylös ja kävin viemässä vesilasin tiskipöydälle. Jesse seisoi yhä sen vieressä, eikä näyttänyt liioin onnelliselle. Se jos mikä sai mut jatkamaan.

"Eihän meidän suklaasilmä voi jättää tyttöjä pulaan", mä sanoin äänellä, jossa ei ollut paljoa mitään hyvää. Samalla mä myös hymyilin inhottavinta hymyäni, joka oli monen vuoden treenin tulos ja sai kenet tahansa kutistumaan sekunneissa. Taputin kevyesti Jessen poskea. "Mut tiiätkö, kun Tommia ei kiinnosta."

Korjaan. Mua ei kiinnosta. Sanojen vakuudeksi mä kävelin rennosti ovelle, jossa käännyin vielä kerran ympäri mietteliäs ilme naamalla.

"Ehkä Linda osaa Frontside Ollien?" esitin vielä kysymyksen, kunnes tein vielä kerran nopean käännöksen vaaleat hiukset heilahtaen.

Sytytin heti tallialueelta päästyäni tupakan. Mun kädet tärisi taas, mikä sai mut turhautumaan. Stenkku ei suostunut syttymään. Sauhu maistui väärälle. Mun oli tehnyt todella mieli kolhaista sitä hopeista Volvoa parkkipaikalla, mutta olin onnistunut kävelemään ohi tyynen rauhallisesti. Mä olin sanonut pahoja asioita ennenkin, paljon pahempiakin. Mulla ei ollut koskaan ollut mun omatunnon kanssa mitään ongelmia, mutta nyt musta tuntui väärältä. En halunnut mennä kotiin. Kaikki oli väärää. Mä saatoin tietää syyn, mutta mua pelotti liikaa myöntää se.

Koska olin aika varma, että nyt mun sydämestä puuttui palanen.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Ihania nämä Robin-viittaukset sinun tarinoissasi... :-) Pistää hymyilyttämään tällaista kaappi-Robin-fania.

Tarhat kunnossa, puomit maalattu, karsinat pesty, piha haravoitu, mitähän sitä vielä teille keksisi? Noh, kohta pääsette purkamaan laitumien sähköaitoja ihan tarpeeksenne ;-)

Helena, poniope

[Oona]

18. heinäkuuta 2015

#7 Hevoskuiskaaja on sekaisin

Mä en ollut pessyt vielä sinä kesänä kertaakaan Skidin varusteita. Olin kyllä monen muun nähnyt hinkkaavan hoitohevostensa kamoja useaan kertaan, mutta mä en nähnyt siihen tarvetta, mikäli niitä ei edes käytetty välissä. Oli kaunis päivä, 20 astetta ja pitkästä aikaa saatiin taas nauttia auringosta. Mä roudasin kaikki Skidin nahkavarusteet pihalle ruohikolle, nostaen satulan harjauspuomille. Napit korvissa hinkkasin nahkaa puhtaaksi, Pappilan pihalla oli kummallisen rauhallista.

Mun puhelin värisi juuri irroittaessani turparemmiä kasasta. Mä vilkaisin Whatsappiin tulleen viestin nopeasti.

Samu Haavisto klo 12:45:
Henkalla on tänään käty ja se pitää bileet! Niil on se jäätävän iso talo. Oot varmaan tulossa? ; )

Toistaiseksi mä en ollut elämässäni kieltäytynyt yksistäkään bileistä.

Olin purkanut, pessyt ja purkanut elämässäni jo useammat suitset kuin ihminen pystyi muistamaan. Yhä se tuli multa aika rutiinista, kaikki soljet päätyivät samoihin reikiin kuin avatessakin ja pian suitset kiiltelivät puhtaina. Skidin turpahihnan ja otsapannan valkoiset pehmusteet olivat olleet järkyttävän likaisia, mutta sain ne hinkattua taas uusien veroisiksi. Ohut kerros rasvaa tekisivät suitsille hyvää. Toistin käsittelyn myös satulalle sekä martingaalille, joka oli roikkunut samassa naulassa suitsien kanssa. Olin sen verran uusi pappilalainen, etten tiennyt hevosten varustuksesta tunneille enkä täten voinut olla varma, käytettiinkö Skidillä martingaalia. Se kuitenkin näytti vaativan pesua, joten se meni mukavasti siinä sivussa.

Varusten pesussa oli yksi huono puoli: oli aikaa ajatella. Mä olin viime päivinä välttänyt ajattelua viimeiseen pisteen asti, koska aina kun mä aloin ajattelemaan, ajattelin mä Jesseä eikä siitä syntynyt koskaan mitään hyvää. Stressasin jotain asiaa ensimmäistä kertaa mun elämässäni enkä pitänyt siitä tunteesta lainkaan. En ollut koskaan polttanut niin paljon.

Kamalinta oli ehkä fakta, ettei mua ollut ikinä kirpaissut yhdenkään ihmisen menettäminen niin paljon. Paitsi ehkä mutsin lähtö kun olin kuusi eikä sekään kelvannut vertauskohteeksi. En tiennyt, mitä ajatella. Syyt olivat:

1) Mun teki mieli vaan rynnätä Jessen kämpille ja unohtaa kaikki mitä meidän välillä oli viimeisenä kahtena päivänä tapahtunut.

2) Mun teki mieli vaan rynnätä Jessen kämpille ja vetää sitä turpaan, koska se oli ärsyttävä paskiainen.

Joten oliko mun vika, että olin vähän sekaisin.

Palautettuani kaikki tavarat, niin Skidin kamat kuin pesutarvikkeetkin, takaisin paikoilleen, hypin portaat yläkertaan. Hoitajien huoneessa oli kaaos - ehkä se johtui siitä, että hoitajia oli jo niin paljon, mutta jokainen sohva ja tuoli oli varattu, kuten myös pöytäpinnat. Mörkö ja Tuusannuuska olivat onnellisia kaikista saamistaan rapsutuksista. Nähdessäni toisen karvakasan tekevän kotia Jessen sylistä, mä melkein käännyin jo ovella ympäri. Se olisi kuitenkin ollut aika raukkamaista, joten nenä pystyssä kävelin sisälle huoneeseen. Jessen lisäksi tosin myös Adrian näytti valmiilta hyökkäämään mun kimppuun milloin vain. Olkaa vaan hyvä jätkät. Jopa mun teki nykyään välillä mieli lyödä itseäni.

Kissojen näkeminen sai mut tarkistamaan niiden ruoka- ja juomapisteen. Tiskialtaalla pesin kummatkin esillä olevat keput, ruokakuppi oli jo suorastaan ällöttävä. Kaivaessani lisää ruokaa esiin, mulla oli yhtäkkiä kaksi uutta kaveria, niin Tuusannuuskan kuin Mörkön siirtyessä pyörimään mun jalkoihin.

Ei varmaan yllättänyt ketään, että olin aina ollut enemmän kissa- kuin koiraihminen. Olin pienenä lenkittänyt meidän naapurin jotain noutajaa, mikä oli ollut ihan kivaa, mutta koirat sähläs ihan liikaa. Kissat olivat paljon itsenäisempiä ja rauhallisempia.

Laskin molemmat kupit takaisin maahan niiden paikoille.

"Hei Oona, mä en oo käyny vielä laitumella, mut muut on", Sierran ääni sanoi mun vasemmalta puolelta ja mä käänsin katseeni siihen, maassa yhä kyykkien ja Tuusannuuskaa rapsutellen. "Et oo kai säkään? Voit tulla mun kyydillä jos haluut."

Mä myönnyin tyytyväisenä, koska mun ainoa kulkuväline jalkojen lisäksi oli yhä mun skedelauta. Se ei kauheasti lohduttanut.

"Viedään samalla niille lisää suolaa ja kivennäistä, Kaisla pyysi sitä jo aikasemmin, mut kukaan ei vieny."

Niinpä mun sylissä matkalla oli pieni säkki suola- ja kivennäisseosta. Jaoin sen heti ensimmäiseksi kummallekin laitumelle pariin painavaan kuppiin. Mä en suoraan sanottuna ymmärtänyt, miten ne enää olivat edes tallella porteilla eivätkä toisessa päässä laidunta, mutta kaiketi tallin henkilökunta tiesi mitä teki.

Sää oli muuttunut hetkessä. Taivas oli vetänyt tummanharmaaseen pilveen, ennustaen sadetta. Mä en ymmärtänyt, mikä tässä kesässä oli vialla, kun sitä ei oikeestaan ollut. Yhden viikonlopun verran oltiin saatu nauttia lämpimistä keleistä ja muuten olikin satanut monta viikkoa. Kerroin mielipiteeni Sierrallekin, joka myötäili mun sanoja. Me kiemurreltiin lankojen välistä ruunien laitumelle. Kaikki olivat, tietenkin, toisessa päässä laidunta.

"Skidi!" mä kiekaisin harja toisessa kädessäni ja olin kaatua järkytyksestä, kun hoitoponini itseasiassa nosti päänsä matalaksi käyvästä nurmesta ja nosti villin laukan. Ehkä se oli tyhmä, mä en olisi lähtenyt sellaista kyytiä puoliksi vieraan ihmisen luokse. Ehkä mä elin jonkinlaisessa heppakirjassa, jossa hoitohevoset juoksivat aina hoitajiaan vastaan höristen heti ensimmäisellä kerralla.

"Vau, oot vissiin hevoskuiskaaja", Sierra virnisteli. Spai sinkaisi välittömästi perään nähdessään parhaan kaverinsa katoavan.

"Oo hyvä vaan", mä nauroin katsellessani Do'nkin seuraavan pieniä poneja.

Me harjattiin hevosia jutellen yllättävän normaalisti. Mä en ollut tainnut ystävystyä tallilla kenenkään kanssa samalla tavalla kuin Sierran. En tiedä miksi, mutta aina päädyin juttelemaan sen kanssa. Lisäksi se oli tietenkin kertonut mulle kaikki juorut mitä Pappilasta tarvitsi tietää. Meillä oli ehkä vähän samanlainen huumorintaju. Ja tietty me oltiin Pappilan virallisen röökiklubin huomattavimmat jäsenet, joten päädyttiin kahdestaan polttelemaan maneesin taakse aika usein.

Kun Skidi että Do olivat molemmat niin kiiltäviä karvaltaan kuin niistä sai, me käveltiin takaisin Sierran skoballe. Sierra tunki ranskanletit heiluen tyhjää kivennäissäkkiä penkin alle, kun mä sain ajatuksen.

"Haluisitko tänää lähtee bileisiin?"

Sierra näytti aika järkyttyneeltä yhtäkkisestä kysymyksestä.

"Siis ne on yhden Henkan, sillä on käty ja jengi on menossa illalla sinne keitolle. Mäkin. Haluaisitsä tulla?" jatkoin sukien nutturalta karanneita hiuksia pois kasvoilta. Mun päänpäällä killuivat mustat Ray-baneista mallia ottavat aurinkolasit, vaikka enää niitä ei tarvittu. Sätkä oli valmiina suupielessä sytytettäväksi.

"Voin mä, mut mun pitää käydä kotona. En mä näissä vaatteissa voi lähteä", Sierra nurisi ja osoitti selvästi tallille suunniteltuja, likaisia farkkujaan. Kello oli vasta kolme, mutta mä silti vain virnistin ilkikurisesti.

"Voit lainaa multa. Saanks mä ajaa?"

[Kaisla]

★★★★★

Jahas, eläinperheen uusin jäsen onkin heittäytynyt aivan ahkeraksi.. 

Oona ei olekaan enää Lehmä vaan Terrieri. Pieni, äkäinen ja halutessaan hyödyllinen. Terrieri voi myös olla siedettävä. Viisi tähteä on kiitos, mutta naamioitu rumiksi sanoiksi.

Kaisla, tallimestari

[Oona]

30. heinäkuuta 2015

#8 Lista faktoista

Skidi oli reipas. Sen käynti oli usein, varsinkin alkukäynneissä, kiireistä, vaikkakin rentoa. Nytkin se paahtoi eteenpäin kuin pieni veturi, jättäen Mistyn ja Tipin helposti jälkeensä. Dollin rauhallinen tahti sopi mun ponin vauhtiin hyvin, kun taas Joona ja Vallu kulkivat keulassa ruunan suuren innostuksen vuoksi. Rautias otti aina välillä jännittyneisyydestä koottuja raviaskeleita, mutta Joona istui rauhallisesti satulaan ja kiitti hevosta aina sen kävellessä rennosti. Se ei jätkän sanojen mukaan käynyt juurikaan maastossa, minkä vuoksi se oli nyt ratkeamassa liitoksistaan. Mun silmään Vallu ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan aralle eikä se säikkynyt mitään. Joukosta ainoastaan Misty oli ilmoittanut haluttomuutensa ohittaa suurta kiveä ojan vierustalla.

Aamulla oli satanut ja ukkostanut, saaden ainakin mut jo kerran luopumaan maastohaaveista. Ei olisi kuitenkaan kannattanut: mun päästessä tallille oli aurinko paistanut täydeltä taivaalta jo kaksi tuntia, joten me toteutettiin alkuperäinen suunnitelma. Itse jo ponini valmiina pistäneenä vedin nahkaisia kenkiä ja saappaanvarsia jalkaan, seuraten toisten satulointiongelmia. Toisin kuin useimmat muut ponit, Skidi ei ollut lihonut tynnyriksi lomansa aikana. Satulavyö oli sujahtanut helposti kiinni (toisin kuin vaikka Mistyn - Ellida oli tullut karsinasta naama punaisena, viimein saatuaan projektinsa päätökseen). Irvistelin pihalla myös Tipin mahalle, se olisi voinut roikkua maassa!

Päivän maasto tulisi olemaan lähinnä kävelyä. Joona, Ellida ja Jassu olivat käyneet tunneilla maastossa ennenkin, mutta Joona oli silti käynyt vielä varmistamassa Helenalta reitin, joka me tultaisiin kulkemaan. Helena oli muistuttanut meitä myös oikeanlaisesta varustuksesta, jotkut hevosista vaativat martingaalin ja Vallulle oli annettu tummansininen korvahuppu.

Mua hymyilytti Skidin iloisessa ponikäynnissä. Se oli aina niin mukana kaikessa mitä siltä pyydettiin ja vielä innoissaan. Ehkä sillä oli paljon kieroutuneempi ja vahvempi työmoraali kuin mulla, mutta vaikka se erosi omastani, oli se musta mahtavaa. Olihan Skidi vasta neljä, joten toistaiseksi sillä oli parempikin olla pelkkiä hyviä ajatuksia työnteosta. Vaikka Emma ja Jesse olisivat eilen olleet kuinka hienoja tahansa, fakta oli, että se eläin oli kyllästynyt elämäänsä jo kauan sitten. Olihan sillä ikääkin.

Eilinen. Ei se ollut mun eka kerta, kun olin piilotellut jonkun vaatekaapissa (enempää siitä keskustelematta miksi), mutta se hetki oli pyörinyt mun päässä koko illan ja yön. Aamunkin. Jassu oli heti ilmoittanut mun tullessa tallille, että vaikutin iloisemmalle. Mä vaan virnistin, saaden Ellidan kikattamaan hervottomasti. Varsinkin, kun olin nähnyt Lindan purkauksen Facebookissa, oli mulla ollut tänään hymy herkässä. Vaikka Linda ei selvästi ollutkaan tehnyt mitään (kovin) pahaa, oli se silti helvetin rasittava ja no, mä olin luonteeltani varsin vahingoniloinen. Musta tapahtumat olivat olleet ihanan ironiset.

Ja Jesse? Jo pelkkä ajatus sai mut puremaan huulta, etten hymyilisi yhtä ääliösti kuin Joona puhuessaan Jassusta.

Mulle koko tunne oli hiton vieras. Eilen päästyäni kotiin mä olin kaivanut esiin pienen paperinpalan ja kynän. Olin alkanut kirjottaa mun epäselvää käsialaani paperille, sana toisensa perään.

Joona edessä ehdotti ravia. Pian maisemat vilistivätkin ohi paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Skidi pärski onnellisesti, mä hymyilin. Tiesin, että mun elämässä oli vielä paljon selvittämättömiä asioita, mutta ne ei haitanneet mua.

Kun me nostettiin yhdestä käskystä kaikki laukka, nousin kevyeeseen istuntaan ja vaan nautin. Mä kuulin takaa Ellidan kiljahduksen ja nopeasti vilkaistessani näin Mistyn tekevän pienen pukin. Tytön sanojen mukaan se kuitenkin pärjäisi, joten pian Mistykin laukkasi innoissaan hiljaisen metsätien pientareella. Vaikka hiekkatie oli kova, oli sen reunalla juuri sopiva hevosten jaloille. Skidi pärskähteli. Mä toivoin niin paljon, että olisin saanut ratsastaa sillä enemmänkin kuin vain hoitajille tarkoitetuissa ratsastuksissa. Kisaaminen olis jo unelma! Tiesin talleja, jossa yli 16 vuotiaat saivat vielä anoa lupaa ponitunneille enkä tiennyt oliko se Pappilassa mahdollista. En kuitenkaan uskonut niin. Ehkä uskaltaisin kysyä Helenalta joskus.

Skidi oli hionnut satulan alta, joten mä huuhtelin sen sienen ja ämpärin avulla. Olin pessyt koko ponin heti sen tultua laitumelta, kuten lupasin. Taputin sen kaulalle hymyillen, lähtien viemään pesutarvikkeita pois. Skidi olis halunnut lähteä mun mukaan ja tunki päätään väkisin karsinan oven jättämästä raosta, kun koetin sulkea sitä. Vallu oli joutunut täydelliseen pesuun hiottuaan kauttaaltaan. Joona huokaili hoitohevostaan katsellessaan, maaston oli tarkoitus olla vain kevyt. Vallulla oli ollut erilaiset suunnitelmat.

Tosin itse odotin jo lauantaita, jolloin olin Ninan suureksi huviksi luvannut lähteä Primiksen kanssa maastoon. Se oli toivottanut mulle onnea räkäisesti nauraen. Jos totta puhutaan, mä ja Nina ei oikeestaan tultu toimeen kovinkaan hyvin, mutta halusin kokeilla Primistä. Se tuntui ainoalta hevoselta, jolla oli täällä jotain luonnetta ilman, että niitä sai koko ajan pyytää eteenpäin.

Pestyäni vielä Skidin varusteet, mä aloin suunnittelemaan lähtöä. Joona ja Jassu olivat vielä varustehuoneessa, ne lähtis yhtä matkaa ja Ellida löytyi Mistyn karsinasta. Emily oli kadonnut, mutta eipä se mulle paljoa tavallisestikaan puhunut. Me lähdettiin molemmat dösärille, mutta vaihdoin dösää kesken matkan jättäen hämmentyneen Ellidan istumaan kovalle penkille. Mä virnistin sille sulkeutuvien ovien lomasta.

Mä kirjoitin ovikoodin nieleskellen, kiiveten portaat tottuneesti neljänteen kerrokseen. Ovessa luki valkoisin kirjaimin "Vuorma" ja mä emmin hetken, kunnes syvään hengittäen koputin oveen napakasti.

Jesse avasi oven mustissa lökäreissä ja valkoisessa t-paidassa, tukka tavanomaisesti aseteltuna.

(Voi pyhä luoja, kun se näytti hyvälle.)

Kastoin nopeasti mun huulia kielellä, en välittänyt Jessen hämmentyneestä vihaiseksi muuttuneesta ilmeestä. Avasin suuni hitaasti.

"Mun tekee joka hetki mieli rynnätä sun luokse. Mä petyn aamuisin kun en herää sun vierestä. Mä en halua koskaan nähdä sua kenenkään muun kanssa. Mulla on ikävä sua koko ajan. Mä ajattelen sua koko helvetin ajan", mä selitin enkä antanut Jesselle puheenvuoroa. Mä katsoin sen silmiin, korkealle, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mä tajusin kuinka pieni mä olin. Nielaisin taas, vaivautuneesti, huulta purren. Mun ääni ei ollut hauras, mutta ei erityisen voimakaskaan.

"Joten... Mitä vittua sä teet mulle?"

[Oona]

1. elokuuta 2015

#9 Primis

Skidi katsoi mua hämmentyneesti, kun tungin sen karsinaan vesiämpärin ja harjan kanssa. Olin tehnyt sen jo joka päivä kuuden päivän ajan, mutta silti se oli kovastikin järkyttyvinään. Hinkkasin ruokakeppua tiskiharjalla aika aggressiivisesti, mutta tulos olikin puhtaudesta kiiltävä astia. Skidi seurasi mun toimia koko ajan uteliaasti. Se koetti hamuta mun hupparin huppua suuhunsa ja olisi varmaan syönyt sen, jossen olisi hätyyttänyt pois. Ollessani valmis, se olisi mielellään seurannut perässä ulos karsinastakin.

Mä ratsastaisin tänään Ninan hoidokin Primiksen, joka ei näyttänyt kovin onnelliselta mun avatessa oven sen boksiin.

"Kiva, tullaan varmasti toimeen", mutisin valkoisille hampaille, joita se mulle väläytteli.

Primistä ei voinut sanoa kovinkaan pystyynkuolleeksi. Noustessani selkään se tuntui jo olevan valmiina sinkaisemaan eteenpäin, steppasi aloillaan hermostuneesti vielä kerran tarkistaessani satulavyötä. Annoin sen lähteä liikkeelle pitkin ohjin, Ellidan virnistellessä Mistyn selässä jo uralla kävellen. Aurinko paistoi kentälle kirkkaalta taivaalta. Uutiset lupasivat elokuulle lämpimiä kelejä, jotka olivat auttamattomasti jo pari kuukautta myöhässä. Meidän palatessa koulujen penkeille, aloitti kesä vasta kunnolla. Kentällä oli mun ja Ellidan lisäksi myös Alma että Adrian. Yllättävää, että ne kaksi olivat taas samassa paikassa. Adrian naureskeli mun hevosvaihdokselle aikansa, me oltiin kuulemma molemmat yhtä äkäisiä ja sovittaisiin ehdottomasti yhteen.

Kerätessäni ohjat Primis jännittyi heti ja alkoi kiirehtiä raville. Pyysin sen rauhallisesti takaisin käyntiin, Primis oli kuitenkin herkkä eläin eikä sen pysäyttämiseen tarvinnut armeijan tankkia. Käytin paljon aikaa vain sen ratsastamiseen rennoksi, kunnes jokaista kulmaa ei tarvinnut juosta karkuun eikä kentän toisessa päässä olevien esteiden seassa vaaninut kokonaista hirviölaumaa. Primis oli yhä vähän turhan jännittynyt etuosastaan, mutta alkoi reagoimaan apuihin paremmin. Se liike muuttui pyöreämmäksi ja pehmeämmäksi.

Ennen siirtymistä raviin heitin hupparinkin roikkumaan kentän aidalle, koska oli tosissaan lämmin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, koska Primis oli mun kanssa täysin eri mieltä - sen mielestä oli tosi outoa seistä aidan vieressä, saatika kun koetin avata hupparin vetoketjua. Mä kuulin ainakin kahden äänen nauravan mulle, koettaessani samalla pitää ohjista kiinni ja repiä hupparia pois. Meinasin jo itse laskeutua selästä, kun joku nappasi ohjista kiinni. Jesse virnisteli maasta mulle.

"Et kai tarvii apuu?" se nauroi, päädyin pyörittelemään silmiäni.

"Kyllä sun pitäis tietää, että mä osaan riisua omat vaatteeni erittäin hyvin", mä huomautin, vaikka olinkin tyytyväinen Priimiksen vihdoin ollessa paikoillaan. "Ja sun myös."

Tiputin mun hupparin roikkumaan aidalle, virnistin Primiksestä irti päästäneelle Jesselle ja pari askelta taas käveltyäni pyysin tamman raviin aika hellävaraisin avuin. Primis siirtyi yllättävän pehmeästi, pysyen mukavan kevyenä. Se oli yhä hieman kiireinen ja keskittymiskyky harhaili, mutta ei ollenkaan hullumpi. Vasta nostaessani laukan, sain maistaa kaikkien kertomaa Primiksen pippuria. Se ei tosiaan olisi tyytynyt mun pyytämään vauhtiin, eikä todellakaan olisi halunnut koota itseään tavalla, jolla sitä pyysin. Sain kokea parin aika kipakan potkun takajaloilla, mutta pysyessäni rauhallisena ja pyytäessäni apuja läpi, alkoivat ne mennä tamman tajuntaan.

Kun tunsin viimein pohkeen toimivan kuten sen piti, takajalkojen astuvan toivotun syvälle mahan alle ja niskan nousevan ylemmäs ohjien päässä olleen taakan keventyvän, käytin nopeasti kämmenen kaulalla pienellä taputuksentapaisella.

Ensimmäisen tunnin kuluttua me oltiin Ellidan kanssa kummatkin tyytyväisiä hevosiimme. Meidän maastojoukkoon liittyivät myös Adrian ja Alma, jotka eivät olleet olleet kovinkaan paljon meitä ennen kentällä. Mä noukin nopeasti vauhdista hupparin käteen, pukien sen Primiksen reippaassa käynnissä ylle.

Me oltiin päästy tallipihasta pois, kun mulle selvisi miksi Nina oli nauranut mulle puhuessani Primiksen kanssa maastoon lähtemisestä. Toisaalta se kyllä käveli välillä ihan kivoja, rentoja pätkiä, mutta lähinnä se loikki enemmän kahdella kuin neljällä jalalla. Se harrasti varsinkin laukkaamista lähes paikallaan, pienessä paketissa keinuen edestakaisin. Alma koetti kovasti johtaa meitä Fannin kanssa, mutta Primis sotki suunnitelmat koko ajan. Koko tunnin mä virnistelin selässä, kun Primis ei meinannut lainkaan tajuta koko maastoilun ideaa rentouttavana.

Kun me lopulta taas oltiin tallin pihassa, oli Primis läpimärkä ja puuskutti. Kävin kävelemässä sen kanssa vielä kentällä hetken, jotta se rauhoittuisi. Misty vaikutti aika tympääntyneeltä kaikkeen siihen työntekoon, mutta Ellida koetti piristää sitä juttelemalla kaikkea hölmöä. Tallissa mä ohjasin sen heti pesukarsinalle.

Suihkuttaessani hikeä pois hevosen karvasta, ilmestyi Jesse nojailemaan pesukarsinan seinään. Mä vilkaisin sitä kulma vähän koholla. Jätkä ei kuitenkaan sanonut mitään, kun jatkoin hevosen pesemistä. Nahkasaappaat lätsähtelivät märällä betonilla. Tummansiniset ratsastushousut olivat kastuneet roiskeista. Primis ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä pesuunsa ja nosteli takajalkojaan uhkaavasti.

"Älä viitti", mutisin sille hiljaa.

"Joten", Jesse aloitti aika pelottavan hitaasti. "Meinaatkohan tehdä riisumisjutun tänään? Vaikkapa mun kämpillä?"

Jaa, suoraan asiaan. Ellidan naama virnisteli yhdestä karsinoista. Irvistin tytölle, jonka hiukset oli vedetty korkealle nutturalle nopeasti ennen kuin kukaan näkisi niihin tullutta kypäräkampausta.

"En", vastasin rennosti. "Koska mun pitää kaiketi auttaa faijaa keksimään, miten meidän kämppään saadaan huomenna mahtumaan kymmeniä ihmisiä. Oon aika varma, että meidän pitää raahata ruokapöytä jonnekin muualle."

Jesse oli silmin nähden hämmästynyt. Mä keskityin taas hetken pesemään Primistä, kunnes virnistin kaikkitietävästi ja katsoin Jesseä päästä varpaisiin.

"Joten, onko sulla pukua?"

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★ & ★★★★

Skidi taisi ainakin olla niin reippaalla päällä ettei jäänyt jälkeen isojen hevosten rynnistäessä edellä, vaikka sitä vähän pelkäsinkin.

Olethan muuten huomannut, että Skidi käy sekä poni- että hevostunneilla? Sen suhteen sinulla ei siis ole mitään hätää, jos Skidillä tahdot vielä vanhanakin ratsastella. Aamuiset valmennustunnit ovat myös avoimia mille tahansa ratsukoille, joten tervetuloa! Ja onhan sitä omilla viikkotunneillakin mahdollisuus päästä silloin tällöin Skidin selkään. Eli - hakuna matata :-)

Olin vähän epävarma miten sinun ja Primiksen ratsastuksen oikein kävisi, kun hädin tuskin jalkasi ylettyvät edes sen satulansiipien alapuolelle... Mutta hyvinhän se meni! Vähän vaihtelua Skidin jälkeen?

Helena, poniope

[Oona]

10. elokuuta 2015

#10 Joskus jääprinsessat kostaa laittamalla raakaa kanaa sohvien alle

Jokainen ihminen on joskus kuvitellut halailun ja kainalossa nukkumisen olevan normaalia. Niinhän leffoissakin tehtiin. Jos säkin ajattelet niin, mun on kyllä pakko murskata sun mielikuvat. Kukaan, kukaan, ei voi nukkua kunnolla kokonaista yötä kiehnäten jossain toisessa kiinni. En ehkä ollut kovin yrittämäänkään, mutta se oli mahdottomuus. Siksi olikin normaalia, että mä ja Jesse nukuttiin reilusti toisista erillämme. Silti aamulla tuntiessani käsien kiertyvän mun ympärille hellästi rutistaen ja kehon mun selkääni vasten, ajattelin, että olisi varmasti paskempiakin tapoja herätä.

Tunsin huulet mun niskassa, suudelma oli kevyt. Vielä toistaiseksi unisen kömpelönä mä käännyin ympäri toisen sylissä, silmät yhä painettuina kiinni. Tungin mun kasvot Jessen kaulaa vasten, tunsin lämpimän ihon ja haistoin tutun tuoksun. Kädet ympärillä tiukkenivat vielä lisää, painauduin vielä lähemmäs jos se edes oli enää mahdollista.

"Hei Jääprinsessa, alatko heräillä?" pehmeä ääni kysyi.

"Mikä Jääprinsessa?" sihisin jonnekin kaulaa vasten. Tai ainakin yritin sihistä - ääni oli yhä lähinnä unista mutinaa.

"Mun Jääprinsessa", Jesse nauroi.

Nyrpistin nenääni ja avasin silmäni vihdoin kääntäen niiden katseen ylös toisen kasvoihin.

"Oot niin klisee, että itkettää."

"Eikä itketä", Jesse mumahti. Ruskeat silmät eivät olleet enää lainkaan väsyneet, suu oli hieman raollaan ja huulet hymyilivät. Katse jäi turhan pitkäksi aikaa huuliin, jotka olivat hieman tavallisia katukuvassa näkyviä miesten huulia paksummat. Hitto, ne oli varmaan kaksi kertaa paksummat kuin mulla. En ehtinyt miettiä niitä pidempään, koska ne vetivät mut pitkään suudelmaan. Hetkessä mä olin samaan aikaan täysin hereillä ja täysin ulkona koko maailmasta, leijuen pilvissä.

Mä irtauduin vain sekunniksi, vetääkseni henkeä, mutta pidempää aikaa mulle ei suotu. Tunsin mun kehon alkavan kääntyä selälleen Jessen työntämänä. Annoin mun paljaiden jalkojen lähes vaistomaisesti kietoutua toisen ympärille, mulle liian suuri t-paita oli jo valunut paljastamaan osan mahasta. Sormenpäät siirtyivät hitaasti niskasta leukaluille, joita sitten kävivät läpi huolellisesti. Hitto, kuinka mä rakastin niitä kasvoja.

Sävähdin kevyesti ja samalla irtauduin suudelmasta. Rakastin? Ehkä enemmänkin ihailin. Jesse katsoi mua vähän hämmentyneesti, kun tajusin kurtistaneeni kulmiani miettiessäni.

Mä kieräytin meidät ympäri. Nopean suukon myötä kiipesin pois Jessen päältä ja laahustin vessaan. Samalla hammasharjaa kastellen katsoin mun peilikuvaa - hitto, kuinka mun iho oli kalpea. Istuin vessanpöntölle hammasharja suussa. Jotkut olis ehkä sanoneet, että se oli vaaranmerkki. Hammasharja nimittäin. Jesse oli kyllä joutunut suostuttelemaan viikon päivät, että olin suostunut ostamaan limenvihreän Pepsodentin. Sehän oli vain käytännöllisyyssyistä. Vai oliko?

Tilanteen täytyi olla vakava, kun alkoi kyseenalaistaa omia ajatuksiaan. Mutta että rakastaa?

Mä notkuin Jessen kämpillä pitkään. Joskus vähän ennen tallille lähtöä me alettiin tekemään ruokaa, olettaen, että mä polttaisin ensimmäisen satsin ja jouduttaisiin tekemään uusi. Jesse kaivoi kanapakettia jääkaapista ja kääntyi hymähtäen ympäri se kädessään muhun päin.

"Tiiätkö muuten, yks päivä tapahtu ihan ihme juttu. Löysin mun sohvan alta raakaa kanaa, en ymmärrä kuka vittu senkin oli keksinyt. Tai siis, onhan mun kavereilla aika huono huumorintaju, mutta sitä lappua siinä päällä en tajunnut..." Jesse mutisi ja näytti todella miettivän asiaa. Kirosin ajatuksissani, en mä ollut muistanut koko kanaa! Tajusin kuitenkin, milloin poistua paikalta - Jesse alkoi jo vuorotellen katsoa mua ja kanapakettia. Juuri kun sen silmät siristyivät pieniksi viiruiksi, mä nappasin lompakon, puhelimen ja avaimet messiin rynnäten ulos ovesta. Portaissa mua vastaan tuli naapurin kärttyinen vanhus, jonka ohitin satanen lasissa ja sain taas osakseni paheksuvia katseita. Se mies ei todellakaan pitänyt musta. Varsinkaan, kun takaa kuului vain Jessen kovaääninen huuto.

"Voi helvetin Oona!"

Mitä, sähän tässä jääprinsessan itselles halusit! Joskus jääprinsessat kostaa laittamalla raakaa kanaa sohvien alle.

Skidi olisi tänään vain kello kuuden tunnilla. Mä vietin ensimmäisen tuntini hoitajien huoneessa muiden kanssa. Ellida selitti kovaan ääneen jostain Teemusta, jonka myös Sierra tunsi. Tuusannuuska käpertyi mun ristittyjen jalkojen päälle, rapsuttelin sitä automaattisesti korvan takaa sen kehrätessä. Sebastian olisi varmaan mustasukkainen, jos tietäisi mun jakavan loistavia rapsutustaitojani muillekin kissoille.

Autoin Myrden ratsastajan viiden tunnille. Tamma ei ollut kovin mukavalla päällä, mutta pienen ratsastajan ilmeestä päätellen se ei ollut lähes koskaan. Tosin musta tuntuu, että se ratsastaja pelkäsi vähän muakin. Maine oli aina maine.

Kun Myrde oli lähtenyt tunnilleen, kävin mä katsomassa Skidiä. Se oli tavalliseen tapaansa onnellinen mun huomiosta. Talutin sen toistaiseksi varsin tyhjässä tallissa pesupaikalle siistiäkseni sen. Nypin harjan taas sopivan pituiseksi sekä siistin hännän. Vuohistupsuja Skidille ei oikeestaan edes kasvanut, mutta leikkasin nekin pienet haituvat pois. Kun se näytti täysin salonkikelpoiselta, kiinnitin riimunnarun uudestaan riimuun ja irroitin pesupaikan narut. Skidi käveli rennosti mun perässä karsinaan. Seisoin vielä hetken sen ovella puhelinta näpyttäen, kun karsinalle ilmestyi ponivuosiensa rajoille keikkuva tyttö.

Tekokynnet viuhuen se harjasi ja varusti Skidin. Tiukka toppi ei jättänyt mitään mielikuvituksen varaan ja ratsastushousut olivat pari kokoa liian pienet. Se ei tosin tuntunut haittaavan meidän hoitajapoikalaumaa, josta kolme äänekkäintä kallisteli päitään arvioivasti tytön perään sen taluttaessa Skidiä maneesiin.

"Pääseeköhän se edes hevosen selkään ilman että noi housut ratkeaa?" hymähdin kädet ristissä. Joona virnuili.

"Voi kuule, jos jotain oon oppinut hoitajana Pappilassa niin että ratsastajatytsyt osaa vaikka ja mitä", se sanoi ilkikurisesti. Katsoin sitä kulma kevyesti koholla. Mä tiedostin sen faktan, että Jesse piti muhun tavallista suurempaa välimatkaa, mutta ymmärsin sen. Olin sentään piilottanut kanaa sen sohvan alle, en välttämättä (taas vaihteeksi) ollut sen lempi-ihmisiä.

"Haluutko nähdä mitä tää ratsastajatytsy osaa?" virkkoi Jassu, joka oli saapunut paikalle juuri sopivasti kuullakseen poikaystävänsä viimeisen virkkeen. Pastellitukka suikkasi Joonan huulille nopean suukon ja sitten hymyili jotenkin pelottavan ilkeästi. "Osaan esimerkiksi tosi hyvin hätyytellä jätkiä vuosia nuorempien tyttöjen kimpusta. Hus!"

Nuristen jätkäkolmikko katosi hoitajien huoneen suuntaan. Jassu lähti silmää iskien ja virnistellen niiden perään, mä jäin putsaamaan Skidin ruoka- ja juomakuppeja asettaen napit korville. Mä olin joskus ymmärtänyt Joonan puheista, ettei Pappilassa ollut kovinkaan paljoa hoitajia. En tiedä, olinko mä vaan liittynyt jengiin outoon aikaan, kun kyllä niitä nyt vain oli kuin pipoa.

Muistin kuinka Joona oli innoissaan selittänyt kaikesta tästä. Roxista, Vallusta, kavereista ja erityisesti Jassusta. Muistin erityisesti sen yhden keskustelun, joka oli käyty jokunen kuukausi sitten.

"Tulisit nyt ihmeessä käymään, Pappila on ihan hullu paikka!" Joona virnuili istuen meidän keittiössä. Faija ja Joonan mutsi keskusteli jotain ulkona ulkopöydän ääressä.

"Yeah right", puuskahdin.

"Mä hei löysin sieltä tyttöystävänkin. Periaatteessa kaksi. Siellä voi sattuu mitä vaan", jätkä totesi ja vinkkas kevyesti silmää. Pyörittelin silmiäni.

Olin silloin nauranut koko jutulle. En mä ollut koskaan uskonut Pappilan kautta eksyväni ties mihin bileisiin ja saavani näin ison kasan hyviä ystäviä. Ellida, Adrian, Jassu, ehkä vähän Alma ja Sierrakin. Ja tietenkin se mitä Joona oli tarkoittanut lauseellaan. Jesse. Mulla oli poikaystävä.

Elämä osas yllättää.

Vein kamat takaisin paikoilleen. Tunnin loputtua mä autoin Skidin taas pois ja putsasin sen varusteet vedellä ja sienellä. Vaihdoin jo nyt likaisen satulahuovan uuteen, vieden vanhan pesukoneen päälle. Hoitajien huoneessa oli taas kuhina, kuten aina.

Viimeiselle tunnille Helena etsi taas kissojen ja koirien kanssa taluttajia. Mä myönnyin irvistellen taas ottamaan Santun kontolleni. Se pieni poni oli kyllä varsinainen riiviö ja auttaessani pientä alkeistuntilaista putsaamaan kavioita, melkein onnistui puremaan mua takapuolesta. Ärjäisin sille niin kovaa, että pikku tyttö näytti ihan valmiilta itkemään. Itkeviä lapsiahan en vihaa lainkaan.

Tunnilla Santtu käyttäytyi tosin nätisti. Joonakin oli päätynyt taluttamaan Uunoa ja Jesse Goldia. Pitkät jätkät näytti aika säälittäviltä ponien vieressä. Kun Santtu oli vain kerran riimunnarun päässä tehnyt täyden 180 asteen käännöksen tytön roikkuessa kuitenkin sisukkaasti kyydissä, alkoi tunti olla lopuillaan.

Tunnin jälkeen mä olin niputtamassa Santun suitsia naulaan, kun mä tunsin käsien kiertyvän mun ympärille. Tein homman kuitenkin loppuun ja ripustin suitset mustaan naulakkoon, jonka yläpuolella luki "Santtu". Kääntyessäni ympäri mä näin oletettavasti Jessen, joka hymyili hieman.

"Älä luulekaan, etten olis vihainen sulle enää", se sanoi topakasti. "Mutta saatan tarvita silti mun unilelua tänäänkin."

"Unilelu ja jääprinsessa, en välttämättä suostu sietämään näitä sun lempinimiä", mä huomautin ja sain Jessen nauraen irroittamaan kätensä mun ympäriltä.

"Eli tuut?"

"Joo joo", tokaisin ja lähdin kävelemään ovelle. Sen luona tein kuitenkin vielä tiukan käännöksen ympäri, katsoen Jesseä topakasti. "Ja ihan vaan sun tiedoksi, mä en oo mikään prinsessa. Mä oon vittu kuningatar."

En ehtinyt nähdä palatessani alkuperäiseen suuntaani ulos huoneesta, mutta olin varma Jessen virnistävän. Ulkona oli pilvetöntä, mutta aurinko oli pahasti laskemassa. Mä hymähdin taivaalle, lähtien kävelemään parkkikselle. Ei siellä ollut enää kuin Jessen Volvo ja Adrianin kevari. Sierran näin just ajamassa ulos pihasta. Volvon ajovalot välähtivät lukkojen loksahtaessa auki, mä kiipesin pelkääjän paikalle tottuneesti. Potkaisin kengät pois jalasta ja ristin ne penkille.

"Hei, sä oot ostanut karvanopat!" hihkaisin huomatessani taustapeilistä roikkuvat nopat. Tökkäisin niitä saaden ne heilumaan. Jesse hymyili, käynnistäen auton. Mä katsoin sitä huultani pureskellen, enkä sanonut mitään kun se jo nojautui mua kohti.

En tiedä, olisko mun pitänyt vain ihailla, mutta niitä huulia mä rakastin.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Mahtavaa. Tätä olemme halunneetkin nähdä - hoitajia, jotka todella ovat avuksi muutenkin kuin juoruamassa hoitajien huoneessa. Se, että autoit Myrdeä sen ratsastajansa kanssa oli esimerkillistä toimintaa, jota Pappilassa pitäisi nähdä enemmänkin. Ja se, että vaikka Skidi ei mennyt talutustunnille, niin et pakoillut vastuutasi vaan menit tunnille taluttamaan Santtua. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Ne tuntsareiden harjat voi nyppiä karsinoissa, siinä samassa menevät harjatupsut lantalaan kun karsina seuraavana aamuna putsataan. Näin vältytään tungokselta vesikarsinassa. Eli käytetään vain pesuun ;-)

Noora, hevos- ja poniope

[Oona]

22. elokuuta 2015 

#11 Vermon loppusuora, hoitajien kutuhuone ja sukuvika

Pappila oli kuulemma kaivannut mun kaltaisia hoitajia.

Mitä?

Jouduin hetken miettimään Nooralta saamaani palautetta. Jaa että minkälaisia? Mä kun luulin, etten ollut mikään mallihoitaja. Olin varastanut traktorin. Lähtenyt luvattomalle uittoreissulle. Lyönyt toista hoitajaa. Maannut kahden muun hoitajan kanssa. Jopa pahimmassa murrosiässä olevat, tallikäytävillä kikattavat ratsastajat väistivät mua tallikäytävällä. Olin murtautunut talliin ihan vain juomaan (vaikka se olikin yhä tarkasti varjeltu salaisuus). Taisin sentään olla ainoa koko paikassa, joka oli jopa saanut porttikiellon Pappilaan. Puhumattakaan siitä, etten tosiaan ilmoittautunut vapaaehtoisesti alkeistunneille auttamaan vaan mut onnistui aina joku vaaniva opettaja yllättämään. Mutta ei - mun kaltaisia hoitajia oltiin haluttu nähdä Pappilassa jo pitkään.

Santtu herätti mut ajatuksista nappaamalla napakasti käsivarresta. Hampaat uppoutuivat käsivarteen turhan syvälle. Huiskaisin kädellä sen suuntaan kovaan ääneen älähtäen. Santtu veti korvat tiukasti luimuun pitkin niskaa.

"Älä viitsi", mutisin sille ja vilkaisin jälkiä kädessä. Siihen tulis mustelma.

Alkeistuntilainen karsinan ovella näytti valahtavan vieläkin kalpeammaksi. Oli sillä jo jokunen tunti takana, mutta tänään laukattaisiin ekaa kertaa. Tosin en ollut varma, kumpaa tyttö sillä hetkellä pelkäsi enemmän, mua vai Santtua. Santtu näytti nyrpeältä mun vieressä, valmistautuen selvästi vetämään syvään henkeä pullistellakseen. Näytin sille kieltä.

"Nyt voit tuoda sen satulan", sanoin pienelle tytölle, joka nieleskellen kipaisi hakemaan kevyen ponipenkin pidikkeestä karsinan edestä. Tytöllä (mulla ei tosiaan ollut aikomusta opetella näiden tuntilaisten nimiä tai edes kysyä niitä) oli vaikeuksia saada satulaa Santun selkään, vaikka mä itse tai kuka tahansa yli 10-vuotias olisi nostanut sen kevyesti. Annoin alkeistuntilaisen kuitenkin ihan itse satuloida ponin, olihan se sentään oppimisen takia näillä tunneilla. Satulavyö meni kiinni juuri ja juuri, mutta tiesin sen kiristyvän maneesissa vielä pari reikää. Jotkut ponit vain tiesi miten pullistella.

Alkeistunti meni vauhdilla. Mä haukottelin aika näkyvästi vähän liian usein ja sain osakseni pahoja katseita jopa Helenalta. Jassu tökkäisi mua kylkeen, mutta haukotus tarttui siihenkin.

"No onko mun syy, että nää pitää järjestää kymmeneltä lauantai-aamuna?" nurisin ja katsoin, kuinka pieni tyttö koetti saada Santtua laukkaamaan meidän taluttajien seistessä keskellä maneesia. "Ihan kuin mulla ei olis elämää enkä tekis mitää perjantai-iltaisin."

Jassu virnisti. "Oon ihan varma, että ei tainnu olla Noorallakaan kovin rauhallinen perjantai. Siis näitkö sen naaman? En kehdannu vinkata, että yleensä baarimeikit pestään pois viimeistään aamulla ja varsinkin jos ne on valuneet monta senttiä alaspäin sieltä missä niiden pitäis olla."

Tyrskähdin äänekkäästi ja sain taas uuden mulkaisun. Plz, I am everything you ever wanted!

Kun Helena tuskastui liikaa Santun kuvitelmiin Vermon loppusuorasta ja lopetti laukkaharjoitukset siltä päivältä, näytti tyttö ponin selässä melkein itkevän. Laiskasti tokaisin, että ei se haittaa. Vaikka kaikki muut saivatkin ponit laukkaamaan. Ei se aina onnistu ekalla kerralla. Paitsi tietty jos oli mä.

Ok, vikan jätin pois, mutta se oli totta. Katsoin kuinka pikkutyttö ryntäsi varmaan Santtuakin isomman mutsinsa syliin heti talliin päästessään. Nainen näytti elämäntehtäväänsä poniäitinä hyvin varustautuneelta henkilöltä, jonka terveyskengät saivat Santunkin järkyttymään. Motkotuskin oli varmasti vaivalla treenattu tulevaisuutta varten, koska eihän meidän Lissu voi mennä tuollaisella ponilla. Eihän se edes laukkaa. Kuka se olikaan se kultaisen värinen poni, millä oli irokeesi? Kerroin nihkeästi ponin olevan Tipi ja saatoin kertoa sen olevan helpoin hevonen varmaan koko tallissa. En ehkä ihan niillä sanoilla, mutta sitä pikkutyttöä ei ehkä hetkeen päästettäisi mun lähelle.

Olin kerennyt jo purkamaan Santulta varusteet ja nyt karsinan ovella se kurkisteli mun kainalosta (siis for real, sen pystyi kivasti kietomaan käsivarren alle) käytävälle.

"Älä pelkää, tiedän et oot väärin ymmärretty", mutisin sille ja rapsutin leuasta. "Huomenna pääset kouluradalle eikä sua ratsasta kun mä vain."

Santtu kertoi kiitollisuutensa karkuyrityksellä. Olin kuitenkin nopeampi ja ehdin heittää jalkani sen eteen estäen ponin matkan. Santtu kääntyi nyrpeästi karsinaansa ja alkoi etsiä turvallaan mahdollisia heinänkorsia alusistaan.

En ollut alkeistunnin vuoksi ehtinyt auttamaan Skidin ratsastajaa hevosten B-merkin tunnille, mutta liityin muiden seuraan hoitajien huoneeseen katsomaan tuntia. Kaisla tuli rääkymään jotain käytävistä ja harjoista ja siisteydestä, mutta skippasin koko huudon täyttäessäni kissojen ruokakuppeja. Se Nina, jonka kanssa en niin tullut juttuun, ja Taija, jonka kanssa en ollut oikeestaan edes vaivautunut puhumaan, ryntäsivät Kaislan katseen alla ulos huoneesta ja töminästä päätellen portaat alas tallin puolelle. Kaisla mulkaisi kaikkia huoneessa olijoita, siristäen silmiään varoittavasti varsinkin Joonan kohdalla.

"Broileri, voisit välillä vaikka siivota tätä kanalaasi vähän", nainen sihahti ja säntäsi portaikkoon. Joona vain virnuili, kädet sylissä istuvan Jassun ympärillä. Pää kurkki toisen olan yli, saaden kaksikon taas näyttämään siirappiselle. En tiedä mikä näitä Pappilan jätkiä vaivasi, kun katsoi Adrianiakin. Sekin kiehnäsi Almassaan kiinni kuin takiainen. Miska ei kauaa jaksanut istua paikoillaan, kun lähti Ninan ja Taijan perässä alas. Juuri kun tuhahdin koko sakille, tunsin mä tutun käden mun ympärillä. Jessen huulet painautui mun päälaelle.

Romantikkona mä kavahdin kauemmas ja nostin sormen pystyyn varoittavasti.

"Älä vittu kuvittelekaan", sanoin silmiään pyörittelevälle Jesselle. Mua huoletti huoneen siirapin määrä vähän liikaa. Kohta me kaikki hukuttaisiin siihen.

"Hyvä Oona! Älä hylkää mua!" Ellida hihkaisi sohvalta käsiään voitonriemuisesti ilmassa heilutellen.

"Sanoo neiti Ihastun-kaikkeen-mikä-liikkuu", huomautin ja sain Ellidan irvistämään. Se haukkasi sämpylästään ison palan. Mä olisin saattanut kertoa tytölle, että Jasu koetti kuumeisesti saada multa sen numeroa, mutta toistaiseksi mitään ei ollut tapahtunut. Yrityksen puutetta jätkällä ei tosin ollut. Se oli pakonomaisesti etsinyt Ellidan jopa Tinderistä. Mä tiesin sen, koska olin istunut luokassa sen vieressä sillä hetkellä kun riemunkiljahduksen siivittämänä Jasu oli painanut vihreää sydäntä. Suorastaan säälittävää.

Autoin Skidin ratsastajaa purkamaan ponin, pesten heti perään ruoka- ja juomakupit huolellisesti. Suolakiven päällä oli kummallisen paljon turvetta, mutta pian sekin kiilsi valkoisena. Skidi olisi mielellään osallistunut kaikkeen siihen, tunkien päätään koko ajan mun olkapäälle. Lopulta saadessani työni valmiiksi aloin rapsutella sitä hymyillen. Odotin huomista - koulukilpailuja. Vaikka vielä enemmän mua kiinnosti estekisat, olisivat nää hyvää treeniä. Skidi oli vielä nuori eikä ollut käynyt yksissäkään kisoissa. Oletettavasti se olisi siis vähän hermostunut, vaikkei ollutkaan arka luonteeltaan.

Hevosten A-merkin tunti alkoi vasta puoli kahdelta. Autoin ratsastajan tunnille, vaikka ei lyhyt 19-vuotias olisi apua tarvinnutkaan. Katsellessani ponin katoavan maneesiin, Jesse ilmaantui taas kuin tyhjästä mun viereen.

"Kai sä tuut tästä mun luokse?" se kysyi rennosti, vaikka pureskelikin huulta. Mä olin viime yön viettänyt kotona - se oli nykyään aika harvinaista. Faija oli näyttänyt aika järkyttyneeltä, kun olin aamulla tullut omasta huoneestani ulos. Kotiin tullessani se oli jo nukkunut. Se oli kysellyt Jessestä kaikkea outoa, mä olin mumissut vastauksia, jotka uskoin olevan viisaita. Tino oli hehkuttanut Jesseä monta minuuttia, kunnes olin kysynyt olisiko se tahtonut Jessen poikaystäväkseen. Jätkä oli vilkaissut mua tuohtuneesti ja jättänyt aamumuronsa kesken rynnätessään omaan huoneeseensa.

"Joo", vastasin kääntämättä katsettani sulkeutuvista ovista.

Tunti kului hitaasti. Skidi joutui tunnin jälkeen pesarille, koska oli hionnut runsaasti. Huuhtelin sen vedellä huolellisesti, varmistaen kaiken hien peseytyvän pois. Pesin varusteet rivakasti, mutta tarkasti. Asettaessani niputettuja suitsia naulaan, oli Jesse vielä pahasti kesken Emman varusteiden kanssa. Jessen onneksi olin niin ihana tyttöystävä, etten tosiaan auttanut sitä niiden kanssa vaan tyydyin virnuilemaan vierestä.

Mulle oli vieläkin vaikea käsittää olevani tyttöystävä. Se nyt vaan oli sana, jota ei käytetty mun yhteydessä. Varsinkin kun mä en edes tiennyt mitä se loppujen lopuksi tarkoitti. Jos se tarkoitti, että mun olisi pitänyt kiehnätä hoitajien huoneen sohvalla tai hehkuttaa kaikille Jessestä, mä en ehkä halunnut olla sellainen. Mä olin yhä sama kyyninen Oona Mäkelä, joka ei edes tiennyt miltä tuntui ihastua. Kyllä mä olin tylsyyteen asti saanut kuulla perhosista vatsassa ja katsella muiden haikailevia katseita. En tiennyt kuvasko ne kuitenkaan mun fiiliksiä. Kun Jesse oli mun lähellä, mä en halunnut mitään muuta kuin sen. Ensi kertaa mun elämässäni mä en kaivannut mitään muuta kuin sen yhden ihmisen enkä halunnut lähteä sen luota mihinkään. Mutta ne tunteet mä olin jo aika lailla käsitellyt. Ne oli kaiketi sitä ihastumista.

Uusia oli ne, että mulle riitti ihan uudet asiat. Suudelmat saattoivat pelastaa koko päivän, mä saatoin viihtyä Jessen kainalossa tunteja vain käpertyneenä enkä saanut niistä ruskeista silmistä tarpeekseni. Kaksi päivää sitten oli nukahtanut Jessen syliin leffan aikana. Mä en nukahtanut ikinä IKINÄ kenenkään syliin. Syliin nukahtaminen ei ollut mun juttu. Sehän tässä friikeintä olikin - musta tuntui, että Jessen kanssa se voisi todellakin olla mun juttu. Se meni musta jo vähän ihastumisen yli, mutta eihän se voinut. Kyyninen Oona Mäkelä ei edes tiennyt miten ihastutaan, miten sitten muka vahvemmat tunteet?

Mutta sitten oli taas yksi mutta. En mä voinut sivuuttaa sitä. Muistin yhä sen jääkylmän katseen. Vain sekunti sen jälkeen kun mut oli nostettu ylös laiturille ja sekunti sitä ennen, kun Jesse oli kävellyt paikalta pois taaksensa katsomatta. Siksi kielsin itseltäni vielä hanakammin kaikki ihastusta suuremmat ajatukset. En ollut joutunut ikinä miettimään sellaisia ajatuksia, mutta päässä pyöri kysymys: mitä jos Jesse ei pidäkään musta yhtä paljon kuin mä siitä? Mitä jos musta oli tullut pelattava?

"Mitä sä oikein mietit noin vakavana?"

Pehmeä ääni rikkoi mun pohdinnan ja Jesse kantoi satulan mun ohi nostaen sen paikoilleen telineelle korkeimmalle riville satuloita. Käsien noustessa korkealle työntämään satulaa, paljasti t-paita sen ja lökäreiden välistä pienen kaistaleen sileää ihoa. Ja, tuota, ainakin kaikki tytöt tajuaa.

"Mennäänkö jo?" kysyin kärsimättömästi ja sain toisen vain hymyilemään. Skippasin kyselyt, mihin mulla oikein oli kiire. Ajomatka oli hiljainen, mutta se ei haitannut. Taas yksi pelottava asia: Jessen kanssa ei ollut vaivautuneita hiljaisuuksia.

Jessen luona mä vaihdoin mun vaatteet uusiin: mustat farkut toisiin ja hevosen hajuisen t-paidan kevyeeseen toppiin. Tai ainakin mä yritin. Mä en ehtinyt vetää toppia päälle, kun mut nostettiin reippaasti ilmaan ja käännettiin ympäri. Mä katsoin niitä ruskeita silmiä, kaikki ne ajatukset mitkä olivat vaivanneet mua katosivat heti. Huulet löysi nopeasti toisille. Mua ei yhtäkkisesti haitannut lainkaan, vaikka olisinkin ollut mukana vain jossain pelissä. Ja hei for real. Milloin mä muka en olisi osannut puolustautua? Jos tää oli peliä niin toivoin, että Jesse tajusi myös seuraukset. Mä en jäänyt nieleskelemään yksikseni. (Mikä tosin oli jo todettu.)

Tunsin Jessen käsien liukuvan mun farkkujen takataskuihin sisälle. Mä tyrskähdin, lopettaen samalla suudelman. Jätkä katsoi mua hiukset pörrössä hämmentyneesti, vaikkakin kasvot vain muutaman sentin päässä mun omista.

"Kai sä tiedät, että kyllä sä voit sinne koskea vaikka et aina mun takataskuja tarkistaisikaan?" Mun ääni oli huvittunut ja sain Jessen nauramaan kevyesti. Kädet siirtyi farkkujen päälle. Jokin Jessen hymyssä naurun jälkeen sai mutkin hymyilemään vielä leveämmin.

Ja sitten se tiputti sen pommin. Sanat, jotka pyyhki kaikki epäilyt mun mielestä.

"Just ton takia mä rakastan sua."

Jessen ääni oli pehmeä ja ilme heti sanojen jälkeen niin järkyttynyt, etten ollut varma tajusiko se itsekään mitä oli juuri sanonut. Ei me koskaan puhuttu meidän tunteista. Tiesin, että mä jännityin heti, tuijottaen vain silmät lautasten kokoisina. Jessen kasvot muuttuivat jo aneleviksi, kun mä tein, mitä osasin todella hyvin. (Ja joka oli vissiin sukuvika.)

Mä häivyin.

Ovi pamahti kovaa mun takana kiinni lukkoon. Toppi oli yhä mun kädessä, kun valuin pitkin ovea alas. Haroin käsillä mun hiuksia koettaen saada itseni järjestykseen. Kaikki kuohui, kaikki jysähti muhun niin lujaa, että mun jalat eivät enää toimineet. Kaikki ne kosketukset siitä ekasta illasta asti, kaikki ne kerrat kun me oltiin vain huudettu toisillemme ja sitten ne kaikki ajatukset, mitä olin piilottanut. Vedin topin mun päälle lähtien haparoimaan portaita alas. Jokaisella askeleella kokosin mun ajatuksia lisää.

Jesse oli sanonut, että se rakastaa mua.

Mä olin karannut.

Idiootti.

Siis mä olin idiootti, ei Jesse.

Ja kaiken lisäksi olin aika varma, että mun karkaamisen syy oli yksinkertainen. Koska mä tiesin tasan tarkkaan, mitä mä olin halunnut vastata. Mun suu oli ollut jo kevyesti raollaan, valmiina kertomaan. Mutta kyyninen Oona Mäkelä ei sopinut yhteen sanan "tyttöystävä" kanssa, ei tiennyt miten ihastutaan ja ei nukahdellut syleihin. Ainakaan ennen Jesse Vuormaa. Siksi sanat olivat jääneet kielelle ja saivat nyt samaan aikaan voimaan pahoin että pökertymään onnesta.

Mäkin rakastan sua.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Te olisitte niin söpö pariskunta Santun kanssa! Oletko koskaan miettinyt hoitavasi sitä ihan virallisesti? ;-)

Ahkeraa puuhastelua molempien ponien kanssa, ei mitään poikkipuolista sanottavaa. Mistä lie johtuu, ettei ole pitkään aikaan tehnyt mitään pahuuksia tallilla? Mahtaakohan Vuornan poika liittyä asiaan...? Heh heh.

Helena, poniope

[Oona]

4. syyskuuta 2015

#12 Viimeinen sana

”Pidän yhä enemmän poneista”, nurisin suuren ruunikon vieressä. Talutin äskeisestä treenistä hikistä Eepiä maneesissa mustien kangaskenkien upotessa hyvin huollettuun hiekka-kuitusekoitukseen. (Vansit olivat Pappilan tiimikengät. Jos ei omistanut Vanseja, ei ollut aito pappilalainen. Kaikilla oli Vansit.) Aukinaisesta automaattiovesta näki ulkona satavan, välillä vain tihuttaen ja välillä kuin saavista kaataen.
Oli viileä ja t-paidan päälle oli ollut pakko vetää lämmin huppari.

”Mitäs oot tuollainen sintti”, Sierra mutisi kurkistellen ulos maneesin ovesta. Koska henkilökuntaa, tai se paremmin ketään muutakaan, ei ollut lähimaillakaan, oli Sierra asettanut huultensa väliin tupakan. Kypärä oli yhä päässä, mutta leuan alta kulkeva remmi auki. Mustat nahkasaappaat olivat nyt jo kuraiset ja Sierra nyrpisti niille nenäänsä. Ellida istui katsomon reunalla suuressa villapaidassa. Sotkuinen nuttura oli peräti sotkuisempi kuin tavallisesti ja kertoi tytön nukkuneen aamulla pommiin. Se oli myöhästynyt bussistaankin ja mä olin saanut koulussa tuhahdella sen kiroamiselle. Mistä lähtien mä olin ollut koulussa ajoissa ja muut myöhästeli?

Mulkaisin Sierraa, jonka ilme oli välinpitämätön. Se oli nykyään mun seurassa ihan normaalisti, mutta jokin hiersi. En osannut sanoa mikä, mutta Tinon rippijuhlien jälkeen se oli ollut pari viikkoa täysin puhumatta - ja kuin taikaiskusta palannut omaksi itsekseen. Tosin vieläkin Sierra vältteli mun katsetta, enkä mä tiennyt miksi. En kyllä halunnut kysyäkään.

Tupakan palettua loppuun tyttö hautasi sen syvälle maahan, ettei Kaisla tai Noora tai kukaan muukaan kiukkuperse löytäisi sitä ikinä. Se heitti maneesin seinältä fleeceloimen Eepin selkään mun pitäessä sitä paikoillaan. Loimivyöt oli sidottu solmuille, ettei niitä tarvitsisi sitoa ja edestäkin Sierra sulki soljet vain löyhästi. Me suunnattiin sateeseen, joka oli taas yltynyt. Yksityistallin piti olla meille tuntematon alue, mutta Kaisla ei ollut onnistunut tavoitteessaan pitää meidät sieltä erossa. Kaikki hoitajat olivat rampanneet siellä "katsomassa Eepiä" eli tarkistamassa uusimmat kultaan valetut yksityiset. Hevosten omistajat olivat olleet kaikki aika hiljaisia, ainoana poikkeuksena Ellidan uusi alakouluihastus Kristian. Sierra oli myös kertonut tutustuneensa johonkin vähän meitä vanhempaan Siljaan.

Kello oli ehkä kolme, mutta koulut olivat loppuneet tänään aikaisin kaikilta. Yksityistallissa ei ollut ketään ja oli pelottavan hiljaista. Ratsastuskoulun puolella moisesta rauhasta ei saanut nauttia missään. Ruunikon varusteiden purkaminen sen yltä sujui reippaassa tahdissa mun ja Sierran toimesta, Ellidan norkoillessa karsinan ovella rauhattomasti vilkuillen koko ajan ympärilleen.

"Kyllä sä sen kultalusikan kimalluksen huomaat jos se tänne tulee ilman noita kuvitteellisia kiikareitakin", huomautin. Ellida katsoi mua pahasti, mutta jatkoi tähystämistään. Olin sen Kristian-on-ihku -vaiheen takia pyöritellyt silmäni kipeiksi, mutta tein niin vielä kerran.

Mä harjasin Eepin suojat automaattisesti käytävällä, niputtaen kasaan. Sierra kiitti, otti ne ja keräsi kaikki hevosensa varusteet syliinsä. Mä jäin katsomaan tummaa hevosta. Kukaan ei ollut aavistanut lainkaan Sierran suunnitelmia ostaa oma hevonen, mutta siinä se nyt kökötti. Ehkä mä vähän itsekin kaipasin omaa. Sitä kun sai itse päättää mitä tekisi ja ratsastusta. Toistaiseksi Pappilassa ei ollut mulle sopivaa ryhmää, joten mä en käynyt tunneilla lainkaan.

"Hei Oona, voit sä oikeesti hypätä sen kanssa joku päivä jos tahdot", Sierran ääni huusi satulahuoneesta kuin lukien mun ajatukset. Mä purin huulta miettiessäni mun vastausta.

"Joo, tietty", lopulta totesin ja liu'utin karsinan oven kiinni.

Me norkoiltiin Ellidan kanssa tallikäytävällä lueskellen yksityisten hevosten nimikylttejä. Nimet oli ihan vieraita ja mun oli pakko irvistää nähdessäni jonkun olevan mun kaima.

"Äh, se on joku vitun nobody", Ellida tuhahti ja risti kätensä. "En oo tommosesta koskaan kuullukaan."

Me juuri luettiin tallin uusimman asukkaan, jonkun suomenhevosen nimikylttiä kun tallin ovista pauhasi sisään Kaisla risainen luuta kädessään. Se kurtisti kulmiaan meidät nähdessään ja mä valmistauduin jo puolustamaan itseäni. Jos jotain olin oppinut, niin mikä oli Kaislan varoittavan ilmeen. Tiedättehän, sen joka lupasi myrskyä.

"Mitä te täällä teette?" nainen tokaisi ärsyyntyneesti. "Ulos, ei teillä oo lupaa olla täällä!"

"Jillaa, me ollaan Sierran kanssa", Ellida huomautti.

"En mä nää Sierraa missään", Kaisla jatkoi puhisten kuin lohikäärme. Odotin lieskoja sen sieraimista mikä hetki hyvänsä. Lohikäärme-Kaisla, vau. Mikä ajatus.

"No se onkin varustehuoneessa", sotkunuttura mun vieressä hymähti. "Mikä sua oikein tänään risoo?"

"Ehkä se ei oo saanu vaan miestä pitkään aikaan", huomautin. Kaislan ilme vähän valahti. "Tai sitten, mutta se vaan oli luokattoman huono pano."

Joten Kaisla vähän suuttui mulle. Sanonpahan vaan, että sillä hetkellä kun yllättävän nopea tallimestari juoksee sua kohti luuta ojossa, otat kyllä ensimmäisenä jalat allesi. Niin teki Ellidakin, jonka ilme oli aika järkyttynyt. Se ei ehkä ollut tottunut yhtä suoraan ja väkivaltaiseen toimintaan, mutta mulla oli sellainen vaikutus ihmisiin. En ymmärrä, mikä mussa sai muut oikein haluamaan lyömään mua.

Me rynnättiin tallin ovesta ulos Sierran kurkkiessa varustehuoneesta tallista kuulunutta rytinää.

"Kävisit miehissä vähän useammin", kiekaisin vilkuilleni taakseni virnuillen Ellidalle. Kaisla jäi tallin ovelle suu mutrussa.

Tosin mun olisi ehkä pitänyt tallimestarin ilmeen sijasta keskittyä katsomaan eteeni, koska jysähdin päin jotain mikä lieni ihminen. Koska Kristian oli ainakin 180 senttimetriä pelkkää lihasta ja mä olin 152 senttiä, no, en ainakaan lihasta, oli lopputulos arvattavissa. Mä kaaduin, mutta Kristian ei edes hievahtanut.

"Kattoisit eteesi vitun kääpiö!" rääyin maasta vähintäänkin absurdisti - ainakin ottaen huomioon, että mä tässä olin kolmekymmentä senttiä lyhyempi ja juossut sitä päin. Tosin en tainnut sillä hetkellä muutenkaan näyttää kovin vakuuttavalta hiukset heilahtaneena silmille ja vaatteet kuratahroja täynnä. 

"Mikä?" Kristian kysyi kasvoillaan ylimielinen ilme. Se tosin taisi olla sen kasvojen neutraali asento. Kyllä muakin vituttaisi elää tolla naamalla. "Sanoitko sä jotain? En mä oikeen kuule kun iniset siellä alhaalla."

"Ai, haittaako noi timanttikorvikset sun kuuloa?" sihahdin takaisin ja nousin ylös. Pudistelin pahimmat kurat mun päältä. Ellida oli pysähtynyt mun viereen ja se leuka roikkui kuolavanoineen varmaan maassa asti. Mä mulkaisin Kristiania vielä kerran. Sen korvikset (vaikka eivät olletkaan timanttiset) olivat vaatineet vittuilua jo jonkin aikaa.

"Kuinka niin, ootko kateellinen? Lyödäänkö satasesta vetoa, ettei sulla olis varaa näihin - ei kun ei sulla oo varmaan sitä satastakaan", Kristian äyskähti takaisin. Mä siristin mun silmiä tutulla tavalla varoittavasti ja tunsin kuinka Ellida nappasi mua kädestä kiinni. Ehkä se tiesi mut liian hyvin, eihän tää voisi päätyä kuin ruumiisiin. Mutta mun oli pakko sanoa viimeinen sana, kuten aina.

"No mitäpä jos kaivaisit ne sataset ja timantit pois sieltä perseestä, kun ei ne sinne kuulu. Siis jos kaikelta siltä kermalta enää löydät", sähisin ja tunsin kuinka Ellida alkoi repimään mua pois. Kristian jäi katsomaan meidän perään kulma kevyesti koholla.

"Miksi sun on aina ihan pakko haastaa riitaa kaikkien kanssa?" Ellida säksätti kun me päästiin pois paikalta sisälle ratsastuskoulun talliin. "Nyt se ei puhu mulle enää ikinä!"

"Ootko tosissas et luulet sen puhuvan sitten muuten?" mutisin ja sain Ellidan katsomaan mua tuimasti. Se sinkaisi Mistyn luokse auttamaan karsinalle ilmestynyttä ratsastajaa. Mulla oli helppoa - mä osasin jo tuntien lukkarin ulkoa ja siksi tiesin myös, että ensimmäinen Skidille sopiva tunti olisi vasta toisena. Kävin tsekkaamassa tuntilistat ja mun muru tosiaan menisi vasta sillä sekä kolmannella tunnilla. Kun vilkaisiin tuttuun karsinaan, oli kuitenkin selvää, että poni oli sadeloimestaan huolimatta järkännyt mulle tehtävää. Kaula oli kuorrutettu kuivahtaneella hiekalla, jota aloin harjaamaan pois tottunein liikkein.

Ensimmäinen tuntilainen pieni kaksikymppinen nainen, joka ei mennyt Skidin kanssa ensimmäistä kertaa. Autoin ponin varustamisessa, vaikka mua ei olisi kaivattukaan. Ponin kadotessa maneesiin mä hain pesuvälineet putsatakseni ruoka- ja juomakupin sekä suolakiven alkaen hinkkaamaan. Mä sain olla onnellinen, ettei Skidi syönyt mitään pellavaa tai muuta turvotettavaa. Niitä oli ihan tuskaa putsata pois. Kuulin Joonan äänen ("Miksi aina minä?!") hevospuolelta asti, Vallu oli kaiketi paskonut sen ruokakuppiin. Virnuilin yksikseni karsinassa.

Vietin lopun ajan hoitajien huoneessa muiden kanssa jutellen. Jesse ei ollut siellä, mistä olin kiitollinen. Adrian höpötti jotain huomenna järkättävistä bileistä, joista mä olin jo täysin tietoinen. Mikaelilla oli käty, joten se oli kutsunut sinne jengiä ja kyllä te tiedätte, miten juttu levisi nopeasti. Sen talo oli vielä aika iso, joten sinne kehtasi tuoda porukkaa. Mut toisaalta, Mikaelhan kuului Joonan porvaripentujen porukkaan. Ehkä Timanttikorviksetkin liittyisi siihen.

Kun Skidi lopulta palasi tunnilta, purin sen yhteistyössä poniratsastajan kanssa. Harjasin jo toiset suojat sinä päivänä ja putsasin varusteet nopeasti vedellä. Kun olin valmis, etsin käsiini kahviossa istuvan Ellidan. Sanoin sille lähteväni, sain vastaukseksi mutinaa.

Ehkä mun olisi pitänyt jäädä kysymään, mikä sitä vaivasi. En jäänyt.

Pihalla seisoi Timanttikorvikset ja sen kimo hevonen, jonka selkään se juuri oli ponnistamassa. Mä en ehtinyt kuitenkaan kiinnittää siihen enempää huomiota, kun näin tutun Volvon oven paiskautuvan kiinni ja pahaa-aavistamattoman Jessen katse puhelimessaan. En tiedä mitä mulle kävi. Mä vain jäädyin, pysähdyin niille aloilleni, silmät siristyi ja mun teki niin kovasti lyödä.

(Vai suudella?)

Lyödä. Todellakin lyödä.

"Voi vitsi, etkö tykänny mun stailauksesta? Sähän oon pessyt autos", sanoin kovaan ääneen ja sain Jessen säpsähtämään kevyesti. "Musta kun se oli loistava kielikuva. Tai siis, jos vielä nään sut, menee joitain munia rikki. Eikä mulla oo nyt kananmunia."

Jesse oli mun laskujen mukaan neljäs ihminen, joka mulkaisi mua sinä päivänä niin. "Kiitä luojaas ettei tossa ollut naarmuakaan, sä olisit muuten nyt jo kuollut."

"Ja kuka mut tappaisi, sä vai?" Nauroin ivallisesti. "Anteeks nyt vaan, mut johan me ollaan kokeiltu ja sä et vaan voi mulle mitään."

"Mä olen voinut sulle kaikenlaista. Lyödäänkö vetoa, ettei ykskään jätkä ihan varmasti oo saanut sua päästelemään sellasia ääniä mitä mä oon?" Jesse mutisi. Mä en ymmärrä miten siinä oli taas käynyt niin, mutta nyt Jesse oli enää lyhyen matkan päässä musta. Mun olisi tarvinnut vain vähän nousta varpailleni ja - no niin. Purin huultani kevyesti, kissamaiset silmät pelkkinä viivoina.

Ihan näin meidän kesken, mä en ehkä olisi tarvinnut muistutusta niistä äänistä ja niistä tilanteista, joissa ne oli syntyneet. Se sai mut vaan haluamaan lisää, koskettamaan lisää, tahtomaan niitä huulia mun keholle ja pian mä en taas pystyisi hengittämään.

Muista, että se on pettänyt sua kahdesti.

Se auttoi.

"Kiva, että sullakin on jotain mietittävää kun nussit sen Iinas kanssa", mä sähähdin sille, käännyin ympäri ja kävelin pois.

Mähän sanoin. Mun oli pakko saada viimeinen sana.

Kävelin varmaan viisi minuuttia, kunnes tajusin kävelleeni väärään suuntaan.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Ei mikään turha joukko tämä meidän hoitajapoppoo - nerokas idea käydä moikkaamassa Sierraa ja hänen uutta hevostaan, ja samalla tsekata tallin puitteet ;-)

Aivan loistava tarina jälleen kerran kaikkine juonenkäänteineen. Pystyin niin selvästi kuvittelemaan juoksevasi karkumatkallasi Kristiania päin ja kaatuvan määhän, kun Kristian ei samassa hievahtaisikaan.

Ollaan opettajien kesken lyöty toimistossa vetoa siitä, mahtaako Oona ja Jesse enää seukata ollenkaan. Noora kertoi kuitenkin kuulleensa tänään tallinpihalla niin kiivaan keskustelun, että me muut opettajat jäimme kakun velkaa Nooralle - hän sanoi tutkineensa asian jo aikapäiviä sitten Facebookista.

Helena, poniope

[Oona]

9. syyskuuta 2015 

#13
50 lasinsirua

"Sä et aja enää", mä huusin aukinaisesta ovesta Jasulle. Se katsoi mua murhaavasti, mutta ei sanonut mitään. Avain kääntyi lukossa ja bemari ärähti käyntiin kipakasti mylvien. Tuhahtaen istuin pelkääjänpaikalle ja koetin napata avainta, mutta Jasu oli lähtenyt jo liikkeelle. Jalka painoi raskaasti kaasua auton liukuessa takaperin ulos pihalta. Hatarasti auto kääntyi kadulle. Mä katsoi Jasua tiiviisti. "Pysähdy ääliö, sä et voi ajaa!"

Oikea käsi vaihtoi vaihteen ykköselle, auton rykäistessä vauhdilla liikkeelle. Ohjaus oli hatara, varsinkin toisen käden levätessä vaihdekepin päällä. Olisin muuten tönäissyt jätkää sen mielenkiinnon herättämiseksi, mutta pelkäsin meidän tosissaan ajautuvan ulos tieltä. Mä jatkoin sille huutamista, katse koko ajan vakavissa kasvoissa. Sen silmissä oli vihaa, mutta myös jotain muuta. Näin, kuinka paljon se halusi pois, kauas siitä talosta.

Lopulta sinisten silmien pistävä katse kääntyi muhun. "Ole nyt jo vittu hiljaa!"

Ja sitten jysähti.

Luulisi, että sitä saisi olla hetken rauhassa kun sun ihosta on kaivettu yli 50 lasinsirua, sulla on kaksi kylkiluuta ja käsi murtunut sekä lievä aivovamma. Siitä oli kuitenkin turha haaveilla. Sossut oli hyökänneet mun kimppuun sillä sekunnilla, kun maanantain työvuorot alkoivat. Toisaalta olin kyllä 17-vuotias, joka oli ollut alkoholin vaikutuksen alaisena ilman turvavyötä rattijuopon kyydissä. Lieni siis ihan ymmärrettävää.

Ensimmäiset päivät kylkiin oli sattunut ihan hulluna, kunnes olin oppinut heti aamulla aloittamaan päiväni runsaalla satsilla särkylääkkeitä. Kipsattu käsivarsi ei taas haitannut lainkaan. Kasvoja, käsiä ja ylävartaloa aristi niihin osuneista lasinsiruista, mutta olin selvinnyt säikähdyksellä. Lääkärit olivat veikanneet mun nostaneen refleksinomaisest kädet kasvojen suojaksi törmäyksessä, eikä mun silmiin ollut osunut mitään. Onni onnettomuudessa.

Ja mitä mun päähän tuli, mulla oli jo tavallisesti keskittymisvaikeuksia eikä tilanne ollut kovinkaan erikoinen.

Viimein ainoa ongelma, mikä mulle syntyi, oli mulle määrätty lepo. Viikko sairaslomaa koulusta ei haitannut, mutta musta ei ollut vain makaamaan. Neljäntenä päivänä revin jo hiuksia päästäni ja äyskin Sebastianille, joka juoksi sohvan alle mua piiloon. Huokaisten maanittelin sen pois sieltä, rapsutellen sylissä anteeksipyyntönä. Se alkoi kehrätä hiljaa, sulkien silmänsä.

Jasun kohtalosta ei ollut vielä varmuutta. Silläkin oli kylkiluita murtunut kolme ja lievä aivovamma, mutta sen kanssa pahemmat seuraukset tulisivat lain kanssa. Olihan se ylittänyt törkeän rattijuopumuksen rajan huomattavasti. Jasulla ei ollut myöskään turvavyötä ja senkin lisäksi vielä mä kyydissä. Ehkä mun ei olisi pitänyt, koska mä en halunnut Jasulle vaikeuksia. Mä tiesin, että sitä saattoi odottaa se kaikkein pahin - vankeustuomio. Toistaiseksi sen vanhemmat oli palkanneet asianajajankin, jotta tästä selvittäisiin vain reiluilla sakoilla. Eihän Jasu ollut mitään tehnyt tahallaan, sitä oli vain ahdistanut enemmän kuin ikinä.

Puhelin tärisi sohvalla mun vieressä saaden Sebastianin heräämään sen unesta.

"Se oli vaan puhelin", rauhoittelin sitä hiljaa ja vilkaisin puhelimen ruutua nielaisten. Adrian. Musta tuntui, että se oli nykyään ainoa, joka mulle jutteli. Vaikka yhä toivoin, että se olis joko se, jonka nimi alkaisi "J":llä ja jonka perässä oli sydän tai se jonka nimi alkoi "E":llä ja jonka perässä oli apinaemoji. Olin kuitenkin aika varma, että ne molemmat olis mulle vihaisia vielä pitkään.

Vaikka mun hetken mielijohteet sai mut yleensä hankaluuksiin, tein sellaisen taas. Viesti oli yksinkertainen.



Tauonneeseen rapsutukseen tyytymätön Sebastian oli kiivennyt pois mun sylistä. Jalat ristissä naputtelin puhelinta, telkkarista tuli joku alkavan illan täyteohjelma, luultavasti uusintoja aikaisemmin näytetystä sarjasta. Mä en jaksannut seurata sitä ja koomisen tilanteen taustalle äänitetty nauru oli hiljaista. Lopulta painoin virran kokonaan laitteesta pois. Naputin puhelimen näyttöä lyhyillä, lohkeilleilla kynsillä saaden aikaan ripeän rytmin. Olo oli levoton.

Adrianin vastaukseen ei mennyt kovinkaan kauaa, mutta silti selvästi liikaa.



Kun kuulin vartin kuluttua tutun kevarin äänen pihalla, nappasin mukaan vain tallitakin sekä mopokypärän ja ryntäsin ulos. Tino katsoi mua vähän epäillen, mutta faija ei ollut kotona. Se ei olis varmasti ikinä päästänyt mua. Loikkasin nopeasti moikaten Adrianin taakse enkä valittanut kyljen viiltävästä kivusta huolimatta. Mun oli pakko päästä pois kotoa.

Tallilla oli rauhallista. Mä olin siitä kiitollinen, koska koetin just nyt vältellä niin monia ihmisiä. Mua ei tehnyt mieli nähdä yhtään ruskeita silmiä tai sotkunutturoita tai timanttikorviksia. Adrian katosi Tepon karsinaan, kun itse suuntasin Skidin luokse. Mä en vieläkään ymmärtänyt, miten jätkä oli alentunut johonkin Teppoon. Siis vähän omantunnonarvoa.

Tutut hurmurisilmät katseli mua karsinasta, lempeinä kuten aina. Hieman se puhisi mun kipsille, mutta hieman haisteltuaan tuntui hyväksyvän senkin. Se sai mut hymyilemään kevyesti. Myönnetään, niin hellästi mä en varmaan ollut koskaan osannut katsoa yhtäkään ihmistä. Ehkä mun pitäisi opetella. Ehkä sitten Jessekin olis vielä mun. Ehkä Jesse olis vielä mun, jos olisin vaan sanonut mitä sitä kohtaan tunsin. Mutta kun et sä idiootti osaa, sanoi ääni mun päässä. Ravistelin päätä saadakseni sen pois, kun tunsin pökkäyksen mun rintakehällä. Skidin pää nojautui sitä vasten ja mun hymy vain leveni. Rapsutin sitä korvan takaa ja silmät ummistuivat hieman.

"Oona?" kysyi kummastunut ääni mun takaa. Se oli liian vanhan naisen ääni, jotta se olisi ollut kukaan, ketä mun olis pitänyt pelätä. Ympäri kääntyessäni näin Helenan hämmentyneet kasvot. "Luulin, ettet pääse vielä pariin viikkoon tallille."

Ilme sanoi "luulen, ettei sun kannattaisi tulla vielä pariin viikkoon tallille". Toisaalta mun pieniä naarmuja täynnä olevat kasvot ja käsivarret kipsiä myöten ei varmasti vakuuttaneet sitä lainkaan.

Yllättäen mä en auttanut sinä päivänä tuntilaisia lainkaan. Hetken koetin olla avuksi ensimmäiselle tuntilaiselle, mutta totesin olevani kipsini kanssa vain tiellä. Mua kyllä vähän huimasi, mutta en antanut sen häiritä. En tahtonut enää takaisin neljän seinän sisälle, pyörittelemään peukaloita ja tuijottamaan seinää. Etsin Adrianin, joka katsoi mua tarkasti. Mä koetin hymyillä, mikä tais olla virhe.

"Jaksatko sä vielä? Et näytä normaalille."

Kiitti hei.

Mulkaisin sitä.

"No nyt näyttää tutummalle, mut oot yhä aika kalpea."

Vakuuttelin mun oloa varmaan vartin, kunnes lähdettiin hakemaan kahvia. Mä hörpin lämmintä nestettä pienin siemauksin ja koetin unohtaa kuinka mun päässä pyöri. Nieleskelin jatkuvasti, vaikka en edes juonut. Adrianin katse oli maneesissa eikä se huomannut mitään. Nenät lasissa kiinni poniäidit juorusivat kovaan ääneen, eikä Goldin ratsastaja selvästi osannut ratsastaa lainkaan. Oman tyttären Liisan ohjien repiminen sen sijaan oli ihan hyväksyttävää.

Adrian alkoi jutella, ei mitään kovin tärkeää, mutta jutteli kuitenkin. Se oli ollut jotenkin tavallista mukavampi mulle. Oltiinhan me jo pitkään oltu hyviä kavereita, vaikka alussa olikin vähän takunnut, mutta ehkä se tajusi miten kaipasin jota kuta just nyt. Vaikka en sitä myöntänytkään. En ollut nähnyt Ellidaa kertaakaan lauantain jälkeen. Ainoa viestikin, mitä olin siltä saanut oli tullut sunnuntaina iltapäivällä. "Ootko ok?" se oli kysynyt ja kun olin vastannut myöntävästi, oli alle ilmestynyt vain tutut siniset väkäset ja siinä se.

Toisaalta, voisinko olla sille siitä vihainen? Surettihan mua Jasun puolesta, mutta en ollut paljoa parempi. Kristianin kasvot kävi nopeasti mun mielessä, mutta käskin ne pois.

Adrianilta en ollut kysynyt mitään Almasta tai Ellidasta. Tuntui, että sen tarvitsi vielä itsekin aikaa käsitellä asiaa.

Mun syvälliset ajatukset keskeytti ovensuuhun ilmestynyt hahmo. Mä tunnistin sen heti, vaikka näinkin vain vilaukselta silmäkulmasta. Käänsin mun katseen Jesseen, jonka silmät levisi kevyesti ja liike pysähtyi heti. Huimaus mun päässä lisääntyi, koetin hengittää syvään. Mä en kykenisi tähän nyt. En kykenisi huutamaan, riitelemään, siihen kaikkeen. Siksi mun katse olikin vain surullinen, kun Jesse kääntyi ympäri unohtaen selvästi mitä oli tullut kahviosta hakemaan.

Kun tunti loppui, lähdin mä Skidin karsinalle. Ratsastaja kantoi tavanomaisesta poiketen kamat varustehuoneeseen, jossa putsasin ne nopeasti. Olin juuri saanut niputetut suitset naulaan, kun musta tuntui, että mun jalat pettäisi alta.

Luojalle kiitos siitä ihmisestä, joka nappasi musta kiinni. Mä en oikeestaan tiedä, kuka se edes oli. Multa ei lähtenyt taju, mutta silmissä sumeni sekuniksi. Räpiköin itseni takaisin pystyyn, kun joku tuntiratsastaja huusi Adrianin huoneeseen. Se auttoi mut istumaan, hautasin kasvot käsiini.

"Sä et kyllä tuu mun kyytiin, meidän on pakko saada sulle joku toinen kyyti", Adrian mumahti katsoessaan mun taistelua todellisuuteen.

Sana levisi nopeasti ja uskokaa tai älkää, mutta vartin kuluttua istuin Nooran autossa. Se näytti vakavalle ja papatti kaikkea mitä vaaratilanteita olisi voinut syntyä. Mä skippasin kaikki ne ja olin hiljaa lukuunottamatta reittiohjeita. Kun oltiin meidän pihalla, nousin heiveröisesti kiittäen auton kyydistä. Noora katsoi mun perään niin pitkään, että olin sulkenut ulko-oven perässäni.

Kaivoin tupakan mun taskusta kävellessäni takapihalle.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Oi kamala, kuulin onnettomuudestasi vasta tänään! Ilmeisesti olet kuitenkin suht kunnossa? Koitahan varoa tallilla ollessasi, ettei parantuminen ota takapakkia. Kiva kuitenkin, että yrität olla avuksi tallilla kaikesta huolimatta :-)

Helena, poniope