20-21082016
#23 Kokomustissa
Jassun hautajaiset olivat tänään.
Meidän jengi tallilta oli myös kutsuttu. Moni oli itkenyt kuin vesiputous, mutta mä olin puolet ajasta vain katsonut Joonaa. Se näytti tyhjälle: jopa räpytteli kiivasti ripsiään, mutta poskille ei valunut yhtäkään kyyneltä. Siksi mäkään en ollut itkenyt. Joona oli väkisin tahtonut olla kantamassa arkkua ja tuskin sille oli väitetty vastaan. Kaikki kykenivät erottamaan kuinka se vapisi laskiessaan arkkua alemmas ja alemmas yhdessä muiden Jassun läheisten kanssa sille kaivettuun kuoppaan. Mä kävelin reippaasti sen viereen ja tartuin käsivarresta kiinni. Joona nielaisi ja hetken se seisoi vähän vakaammin. Se ei ollut sanonut sanaakaan kellekään, ei edes Jassun sekopäisille kämppiksille.
Vaikka kirkossa toimituksen aikana Joona oli saanut munkin leuan jännittymään pidätetystä itkusta. Mä en ollut uskonut, että se edes kävisi sanomassa hyvästejään – ei siksi, ettei olisi tahtonut, mutta mä en uskonut Joonan kykenevän siihen. Siksi hiljaisuus oli vielä painostavampi Joonan noustessa ylös. Jassun arkun eteen oli kerääntynyt suuri määrä kukkia kertomaan, kuinka pidetty se oli ollut. Joona kiersi niiden ohi ja mä en voinut olla kurtistamatta kulmiani katsoessani sen tyhjiä käsiä. Oli vähän omituista, ettei Joonalla ollut kukkia.
Sitten Joona veti syvään henkeä, painoi ensin sormensa vasten huuliaan siirtäen ne sitten arkulle.
”Odota mua, mä oon tulossa sinne vielä joku päivä.”
Jassun mutsi päästi epätoivoisen henkäyksen kyyneleiden seasta ja se kaikui kirkossa.
Ellidan kasvot olivat kyyneleiden juovittamat vielä muistotilaisuuden jälkeenkin. Mä olin nähnyt miten se oli yrittänyt saada ripsaria pyyhittyä kasvoiltaan ja Sierra oli lainannut sille vedenkestävää meikin korjailuun. Silti sen poskilla oli huonosti räävittyä, suttuista mustaa. Me oltiin päätetty kauan sitten, että se tulisi meille yöksi. Kukaan ei halunnut viettää seuraava yötä yksin. Se oli niin virallista.
Jassu oli kuollut.
Illalla meitä oli odottanut vähän liian raskas yllätys sille päivälle. Vaikka mä olin nälvinyt faijaa jo kauan siitä, että se oli iskenyt itselleen Ellidan mutsin eikä se ollut edes tajunnut sitä (vaikka eihän se ollut sitä koskaan tavannut), en mä silti ollut tajunnut asiaa ihan täysin. Se tärähti kasvoille sillä hetkellä kun me päästiin kotiin. Ellida käveli meidän keittiöön mun edellä, mutta pysähtyi niin äkkiseltään keittiön ovelle, että mä melkein törmäsin siihen.
”Mamma?” se mömelsi ja sai mut kurkkaamaan olan takaa. Siellä se kökötti – pahamaineinen Lindin kääkkä, joka piti musta vielä vähemmän kuin mä pidin siitä. Nainen oli musta joskus ollut mukava: joskus vuosi sitten. Syksyllä siitä oli yhtäkkiä tullut ihan järjetön HP ja siitä lähtien mä olin karttanut koko naisolentoa kuin sen vittumainen tiukkapipoisuus olisi tarttuvaa. Mä olin onnistunut aika hyvin, eikä vähiten mun ja Ellidan välirikon takia, kunnes faija oli päättänyt tehdä siitä itselleen uuden vaimon.
Vau. Mitä jos faija oikeesti menisi naimisiin? Sillä ei ollut ollut edes pitkäaikaista naisystävää mutsin jälkeen. Ajatus oli liian omituinen edes ajateltavaksi.
Ellidan äiti ei ollut vielä tavannut mua tai Tinoa kumpaakaan. Nytkin keittiö oli tyhjä ja Tinon kengät eivät olleet eteisessä. Lind seisoi selin meihin pilkkoen jotain lieden vieressä, faija istui keittiönpöydän ääressä lukien jotain paperia. Kun Ellidan äiti viimein hätkähti tyttärensä sanoista ympäri, se kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Mua nauratti kun mä tajusin, ettei se vieläkään tajunnut mun olevan sen uuden kullanmurun lapsi.
Vittu faija oli kyllä kettu. Ehkä me oltiinkin sukua.
”Ellida, mitä sä täällä teet? Ja miksi sulla on
toi mukana?” Lind mupelsi ja vaikka faija ei nostanut sen katsetta lukemastaan paperista, mä näin miten sen suupieli nyki.
”Kulta, tapaa mun tytär Oona”, faija sanoi rauhallisesti. Lindistä ei voinut sanoa samaa.
”Tytär?" se rääkyi epäuskoisesti. Faija huokaisi laskiessaan paperin käsistään ja nousten ylös. Mä irvistin Ellidalle kun mies painoi suudelman myrtyneen naisen poskelle.
”Tytär”, faija jatkoi rauhallisesti. Vähän rispektiä joo, mutta ei kai se kovin helposti hermostunutkaan. Pliis, se oli kasvattanut mut ja Tinon. Sen hermot oli aika kovassa kunnossa. Mulle periytyneet siniharmaat silmät vilkaisivat mua kun se aikoi kaivamaan paistinpannua kaapista. ”Mites ne hautajaiset meni?”
”Hilpeästi”, mä ivasin ja kävelin Ellidan ohi istumaan keittiön pöydän ääreen. ”Joona on ihan rikki. Mä en tiedä miten se ikinä pääsee yli tästä.”
”Joo, mä puhuin Jaanan kanssa aamulla. Sen kanailu ei kyllä varmaan auta hirveästi asiaa, osaan kuvitella miten se yrittää jo varmaan syöttää Joonaa kun se ei kuulemma suostu oikeen syömään. Jannakin on kuulemma hiljennyt siitä skootterin ruikuttamisesta hetkeksi”, faija höpisi Ellidan hipsiessä istumaan mua vastapäätä.
”Jasun sisko Enni myy ehkä sen skoban”, mä sanoin ja ignoorasin Ellidan pienen säpsähdyksen tutun nimen kohdalla. ”Onhan se ajanut sen kanssa aika paljon joskus, mutta ei se sillä enää mitään kuulemma tee. Kaksosilla on jo omat niin ei sitä jaksa perheessäkään pitää. Se on aika kova peli ja hyvässä kunnossa.”
”Onks se viritetty?” faija kysyi kulma koholla.
”Ei tietenkää”, mä vakuuttelin, mutta mun äänestä paistoi totuus läpi. Faija pyöräytti silmiään. ”No mitä odotit? Että Jasun pikkusiskolla on joku peruspeli?”
”Hetkonen”, Ellidan mutsi päätti siinä kohtaa keskeyttää. Ellida kääntyi katsomaan sitä nopeasti ja koetti selvästi viestittää äitiään pitämään suunsa kiinni. ”Jasu? Siis se Jasu, jonka kanssa Ellida seurustelee?”
”Seurusteli”, Ellida mumisi surullisesti ja keittiö hiljeni hetkellisesti.
”Meillä on sitten perheillallinen tänään”, faija rikkoi hiljaisuuden. ”Tino ja Emilkin tulee.”
”Jippii”, mä hymähdin ja sain pahan mulkaisun osakseni. Sopivasti tilanteeseen ulko-ovi aukesi ja kolahti kiinni. Tunnistin Tinon tavan potkia kengät kovaa vasten seinää.
”Tino!” faija huusi. Sillä oli oikeastaan aika pelottava ääni, sellainen matala ja jyhkeä.
”No”, teinin rutiseva ääni kuului ovensuusta, kunnes se valui sisään ovensuusta. Hupparissa oli edessä suuri keskisormea näyttävä printti. Mä virnistin vilkaistessani Lindiä. ”Kyllä mä sain sen tekstarin siitä illallisesta.”
”Olis kohteliasta vastata.”
”Olis varmaan mut enpä vastannut.”
Sitten Tino häipyi yhtä typeränä kuin aina ennenkin ja mä kuulin sen huoneen oven pamahtavan kovaa kiinni.
Emil Nyman oli yllättävän pitkä. Sillä oli brunetet hiukset ja päällä vaaleanruskea neule, enkä mä voinut olla ajattelematta, että se kyllä näytti niin paljon Ellidan veljeltä kuin pystyi. Ehkä sen kasvot oli jollain tapaa paljon vakavammat ja musta tuntui, että Emil ei karkaisi kesken serkun synttäreiden mopolla bileisiin. Se näytti siltä, että hakisi lukion jälkeen yliopistoon lukemaan jotain helvetin tylsää. Olinhan mä tavannut sen ohimennen ennenkin ja kuten silloinkin, mietin nytkin, että sillä oli varmaan helvetisti vientiä jossain nörttimaailmassa. Suomenruotsalaiset oli jostain syystä aina hyvännäköisiä.
Tino vääntelehti tuolissaan kärsimättömänä. Spagetti ja jauhelihakastike ei ihan vastanneet mun odotusta tästä suuresta perheillallisesta, mutta maistui. Tino ahmi ruokaansa ällöttävästi ja ei kuullut, kun Emil pyysi siltä toiselta puolelta pöytää voita.
”Hei taukki”, mä mumahdin ja potkaisin Tinoa pöydän alta. Se mulkaisi mua välittömästi. ”Sulta pyydettiin jotain.”
”Onko sulla jonnekin kiire?” faija huomautti katsoessaan Tinon tapaa syödä. Musta se kyllä soi aina samalla tavalla.
”Ei”, Tino valehteli ja vilkaisi puhelintaan pöydällä.
”On sillä”, mä virnistin. ”Mikä sen nimi oli? Saana?”
Tino mulkaisi mua pahasti. ”Saana on ihan vaan kaveri. Se sitä paitsi seurustelee.”
”Juorujen mukaan se ei oo sua estänyt”, mä huomautin ja kohotin kulmiani virnuillen. Tällä kertaa Tino potkaisi mua sääreen. Faija näytti siltä, että se potkaisisi meitä molempia pian, jos me ei oltaisi hiljaa. Nymanien pää pöydästä pysyi hiljaa. Sillä hetkellä kun mun faija ei katsonut, ammuin mä haarukasta spagettia ja kastiketta keskelle Tinon naamaa.
Tino näytti sille, että hyppäisi mun päälle pöydän yli. Se tarttui jo sormillaan nokareeseen ruokaan, kunnes isä Mäkelä päätti puuttua riitaan.
”Voisitteko te nyt kerrankin lopettaa?” faija jylähti niin, että Tino tiputti klöntin takaisin lautaselle. Mä virnuilin sille kun jätkä nousi pöydästä pesemään kasvonsa ja kätensä. Spagettia valui pitkin sen hupparin keskisormea.
Illallinen jatkui aika tylsissä keskustelun aiheissa mun ja Tinon kyräillessä toisiamme. Emil ja Ellida puhui ärsyttävän paljon ruotsia mutsinsa kanssa ja mulla ei ollut hajuakaan, mitä ne höpötti. Kun jälkiruoka (Meillä ei koskaan ollut jälkiruokaa???) oli syöty, kaikki lapset nousivat vikkelästi ylös melkein juosten kilpaa keittiöstä. Tinon ilme oli musta vähän liian ovela, kun se kiskoi kenkiä jalkaansa eteisessä.
”Idiootti, jos multa puuttuu yksikin rööki mä lupaan et tyhjennän sun koko viinakätkön!” mä huusin sen perään ja ehdin vain nähdä virneen ennen kuin ovi sulkeutui mun pikkuveljen edessä.
”Minkä viinakätkön?” faija kysyi keittiön ovelta.
”Ei minkään”, mä valehtelin, koska vaikka me aina tapeltiin, piti sisarukset silti yhtä. Emil näytti vähän pelokkaalle, kun sen mutsi käski sitä vielä jäämään hetkeksi. Mä vilkaisin Ellidaa: kyllä me tiedettiin mitä tää oli. Meitä valmisteltiin yhteenmuuttoon.
Yöllä oli hiljaista, kun me mentiin nukkumaan. Mä näin hämärässäkin Ellidan sieluetin patjalla lattialla. Se tuijotti puhelintaan. Siinä ei olisi ollut mitään outoa, se oli lähes aina puhelin kourassaan, mutta tällä kertaa puhelimen näyttö oli musta. Mä tiesin mitä se mietti. Ellida varoi tiukasti puheenaihetta Juuso Nummi ja mä olin ottanut vinkistä vaarin. Mäkään en maininnut Jasua enää lainkaan.
Miten Jasulla meni? Se olikin sitten ihan oma tarinansa.
Sunnuntaiaamu ehti vierähtää jo lähemmäs päivää, kunnes me herättiin. Ellida lähti aika nopeasti, kun kumpikaan ei ollut sortunut eilen illalla toisin kuin oli odotettu. Kai meillä oli molemmilla niin paljon meidän elämässä just nyt, että me vain odotettiin kumpi murtuu ensin.
Saanko mä olla ihan rehellinen?
Musta tuntui, että mä voisin murtua minä hetkenä vain. Mä tasapainottelin veitsen terällä, mutta musta tuntui, etten mä voisi vajota nyt. Jos mä nyt vajoaisin, mä en ehkä pääsisi enää koskaan ylös. Ei välttämättä olisi ketään, joka auttaisi mut ylös. Kaikilla oli niin paljon omia murheita, että musta tuntui väärältä sortua nyt.
Sen sijaan mä koetin keskittää ajatukseni kaikkeen muuhun. Mun autoon, hevosiin, Jasuun, Ellidaan, muihin kavereihin ja tänään pitkästä aikaa Joonaan.
Mä en edes soittanut sille. Tiesin, ettei Joona vastaisi kuitenkaan. Sen sijaan mä ajoin suoraan niille Espooseen, yhdelle vähän liian hienolle asuinaluelle. Jaana ei ollut koskaan näyttänyt niin iloiselle mun näkemisestä sitten sen kun täytin viisi.
Joona istui lattialla ja nojasi sänkyyn. Mä en edes kysynyt mitään vaan otin sen käsivarresta kiinni ja vedin sen seisomaan. Joona katsoi mua vaiti. Osasikohan se edes enää puhua?
”Sun on nyt pakko lähteä ulos”, mä ilmoitin topakalla äänellä. ”Mennään tallille.”
Mun yllätykseksi Joona vain nyökkäsi.
Matka tallille meni hiljaisesti. Sielläkään ei tuntunut olevan ketään: sunnuntai ei varsinaisesti ollut hoitajien lempipäivä. Varsinkin latotanssien jälkeen paikka oli hiljentynyt lisää uusista hoitajista huolimatta. Jotenkin siellä vain tunsi, ettei kaikki ollut kunnossa. Jassun kuolema roikkui ilmassa hiljaa, mutta koko ajan läsnä. Yksityistallissa ilma oli selkeämpää, mutta tuntsarien keskuudessa kaikki tuntui väärälle. Opettajat puhuivat enää harvoin hoitajille, kuin eivät olisi tienneet mitä sanoa. Siksi talli ei tuntunut enää yhtä paljon kodille kuin ennen. Mä halusin sen muuttuvan, ja pian.
Helvetti.
Oliko musta tullut uusi Joona??
Joona katosi Vallun karsinalle ennen kuin mä kerkesin edes sanomaan sille mitään. Mä kävelin Skidin luokse hiljaisella käytävällä. Se katsoi mua söpöillä silmillään kalterien takaa ja jos jokin hymyilytti mua sinä aikana, se oli se. Mun suupielet nousivat väkisinkin ylöspäin kun liutin karsinan oven auki.
Skidi painoi päätään mun kättä vasten kun rapsutin sen otsaa. Hevosten kanssa mulla oli aina hyvä olla.
Autoin Skidin sen päivän ekalle tunnille B-merkkiin. Ratsastaja näytti sille, ettei uskaltanut puhua mulle sanaakaan. Aika harva uskalsi. Silti se näytti vähän rennommalle kuin Vallun luona hääräävä tyttö. Joona ei hymyillyt sille kertaakaan, mumahteli vain välillä ohjeita. Se sattui. Joonan näkeminen sellaisena. Miten ihminen pystyi muuttumaan niin totaalisesti niin lyhyessä ajassa?
Putsatessani Skidin karsinan ruoka- ja juomakippoja ajattelin kuinka
pieneksi Joona sai mut itseni tuntemaan. Säälittäväksi. Typeräksi. Miten mä jaksoin itkeä jonkun Kristianin perään samalla kun Joona ei tulisi enää ikinä näkemään Jassua? Kun Jassu oli kuollut? Kun meistä kukaan ei enää koskaan saisi nähdä Jassua? Dollin tyhjä karsina näytti masentavalta. Siellä ei enää koskaan seisoisi sinitukkaista hoitajaa, me ei enää koskaan kuultaisi Jassun naurua, ei nähtäisi sen ilkikurista hymyä.
Paitsi että Dollin karsina ei ollut tyhjä. Mä näin hieman vaaleita hiuksia sen syövereissä eikä mun tarvinnut edes miettiä kuka se oli. Joona seisoi Dollin karsinassa aikansa, kunnes katosi tekemään taas jotain muuta.
Eepillä oli vapaapäivä sunnuntaisin, lähinnä, koska jos ei ollut kisoja mä että Sierra oltiin liian darrassa hoippumaan tallille. Mä olin luvannut Sierralle, että meen pistämään sen ruoat valmiiksi, joten tein sen heti hoidettuani Skidin karsinan kuntoon ja palautettuani välineet paikoilleen. Tallissa oli kaislamaisen siistiä enkä mä tajunnut kuinka se jaksoi painaa duunia niin paljon. Mulle oli yhä vähän epäselvää mitä kaikkea se Anni teki, hoitiko se tallia tuntien lisäksi. En yleensä puhunut sille lainkaan. En kyllä puhunut kellekään muullekaan. Jotenkin musta tuntui, että musta oli ehkä varoitettu, niin tiukasti Anni oli peräti pysynyt musta erossa.
Yksityistallissa mä tein perinteisen tarkastuksen: Iiro oli vielä pihalla, sen karsina oli tyhjä eikä sen eteen oltu kannettu varusteita. Kaikkialla kuulosti hiljaiselta, joten mä uskalsin hiipiä rehuhuoneeseen. Mä valmistin rehut nopeasti, jotta pääsin palaamaan takaisin päätalliin pois vaaravyöhykkeeltä. Tiedättekö kuinka hankala oli vältellä Kristiania niinä päivinä kun liikutin Eepin? Voitte varmaan arvata.
Matkalla toiseen talliin tein yhden virheen. Vilkaisin yksityistallin parkkikselle.
Mustasta Range Roverista kiipesi ulos Kristian. Oli kummallista, etten mä oikeastaan kiinnittänyt siihen edes huomiota. Ainoa, mitä mä katsoin, oli uututtaan hohtava auto. Mun sydämessä tykytti kun puristin nyrkit tiukasti yhteen. Tajusin nytkähtää liikkeelle vasta kun Kristian kääntyi kohti tallia.
Mun veikkaus oli, että se oli ostanut (tai sen faija oli ostanut) uuden auton suunnilleen seuraavana päivänä kun mä olin romuttanut edellisen. Niin kauan sillä oli mennyt aika vaihtaa entinen rikkinäinen uuteen. Mä tiesin, että se oli vitun tyhmää, mutta en vain päässyt ajatuksesta yli. Mä kävelin suoraan mun omalle autolle ja sitä haparoivin sormien käynnistäessäni tajusin Joonan olevan mun kyydillä. Kiroten lähetin sille viestin. Tupakat odottivat polttajaansa keskikonsolissa ja mä tartuin niistä yhteen sytyttäen sen hätäillen hermostuneena. Rullasin ikkunan auki savun täyttäessä autoa mun puhalluksen mukana.
Joona nyrpisti nenäänsä hajulle istuessaan autoon, mutta onki itselleen yhden tupakan. Ääneti se sytytti sen palamaan ja katsoessani viikoissa olemattomaksi kuihtunutta Joonaa polttamassa, musta tuntui niin pahalle, etten mä jaksaisi sitä enää kauaa.
Auton hurahtaessa käyntiin mä olin jo valmiina karkaamaan siitä pihasta mahdollisimman kauas. Se oli niin täynnä huonoja muistoja sillä hetkellä, etten mä pystynyt katsomaan punaista rakennusta enää hetkeäkään. Takapyörät luisuivat hiekkaisella parkkiksella mun kääntäessä autoa rajusti pois sieltä.
Kun mä pääsin kehätielle, mä painoin kaasun pohjaan. Mä ohitin autoja toisensa perään pysyen koko ajan ohittavien kaistalla ja annoin auton kiihtyä. Ratista kiinni pitävät kädet vapisivat ja sormien välissä paloi tupakka. Range Rover kummitteli mun mielessä, se sai mun koko rintakehän puristumaan kasaan, se sai keuhkot rutistumaan eikä niillä enää pystynyt hengittämään. Rintaan sattui ja musta tuntui, ettei mun päähän kohta enää mahtuisi mitään muuta kuin vauhti, joka vei mua kauemmas ja kauemmas koko ajan.
Auto tärisi nopeudesta. Se ei enää jaksaisi paljoa kovempaa. Mä purin hampaita yhteen ja anelin sitä kovempaa mielessäni. Unohdin Joonan mun vieressä, ainakin hetkeksi. Kun mä vihdoin näin sen, mun sydän jätti oikeasti lyönnin välistä.
Joona itki kun se katsoi tietä, sen huulet tärisivät hieman aukinaisina.
”Oona kiltti”, se vaikersi. ”Hiljennä. Vittu hiljennä!”
Range Roverin sijaan mielessä vilahti kuva Jassusta rekan etupyörien takana ja verivana, joka valui rekan alta.
Mä hiljensin, niin kauan, kunnes ohjasin auton pysähdyksiin tien reunaan. Vilkku tikitti taustalla kun kyyneleet valuivat munkin kasvoille. Me istuttiin molemmat autossa hiljaa. Oltiin vain kaksi serkusta, joiden sydämet helisivät särkyneinä ja yksi pieni kosketus voisi saada ne kokonaan hajoamaan. Ja mä ajattelin mustaa Range Roveria, sen kiiltävää pintaa, sen uutta, parempaa mallia.
Oliko mutkin korvattu niin helposti?Koska Kristian Svansenin maailmassa rikkinäiset lelut heitettiin suoraan roskiin.