Uunon hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Uuno"
s. 1997, ruunikko ruuna, rotu tuntematon

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[nia]

18.10.2013 Perjantai

Olin niiiiin innoissani, kun kuulin lähistöllemme tulevasta, uudesta ratsastuskoulusta! Aiemmin olin hoitanut eräällä pienellä yksityistallilla ihanaa, kimoa connemaratammaa, mutta omistaja muutti ja poni vaihtoi tallia sen verran kauas, etten enää voinut käydä siellä. Mieleni oli ihan maassa, enkä oikein tiennyt, mitä keksisin. Lähimmälle ratsastuskoululle oli matkaa aivan liikaa, alaikäisenä kun olin vanhempieni autokyydin varassa, eivätkä he suostuneet viemään minua niin kauas. Jonkin aikaa olinkin siis ilman hoitohevosta. Kunnes eräänä syksyisenä, tavallisen tylsänä sunnuntaiaamuna koiraani hajamielisesti rapsutellessani äitini nosti katseensa lehdestä ja luki ääneen ilmoituksen uudesta ratsastustunteja mainostavasta ratsastuskoulusta, Pappilan Ponitalli vOy:stä...

Ja tässä sitä vihdoin oltiin. Pappilan Ponitallin pihassa. Olin ollut aivan suruissani ja kiukuissani, kun en ollut päässyt hirveästä odotuksestani huolimatta tallin avajaisiin. Arvatkaa vaan, ärsyttikö! Kuulin, että siellä jaettiin hoitohevosiakin, enkä minä edes päässyt paikalle. Olin aivan varma, että kaikki hevoset olisivat saaneet hoitajat. Äitini soittaessa ratsastuskoululle, ilmoitti kuitenkin koulun omistaja Raija, että kakkoshoitajan paikka olisi tällä hetkellä vapaana. Riemullani ei ollut mitään rajaa!

No mutta, palataanpas takaisin tähän hetkeen. Seisoin tosiaan yksin uuden ratsastuskoulun pihassa ja tunsin olevani lievästi eksyksissä. Isäni oli heittänyt minut tallille ja lähtenyt jo pois. Pieneen yksityistalliin tottuneena kaikki näytti niin kamalan suurelta. Ihmisiä ja hevosia kulki ympäriinsä ja tuntui, että kaikki muut tiesivät tarkalleen, mitä olivat tekemässä - paitsi minä.

Hetken ihmeteltyäni päätin rohkaista mieleni ja astelin sisälle talliin. Olin juuri katselemassa hämmentyneenä ympärilleni ja seisoskelin (takuulla typerän näköisenä!) tallin käytävällä, kun joku vanhempi tyttö tuli satulaa kantaen ja oli törmätä minuun. "Varo vähän!", tyttö tiuskaisi tiehensä kävellen ja kiukkuisesti poninhäntäänsä huiskaisten. Tunsin itseni hyvin pieneksi ja hölmöksi.

Tallia kierrellessäni huomasin pesupaikalla seisovan, upean ja ison (tai ainakin minusta se näytti isolta) ruunikon. Se katseli minua korvat hörössä ja minun teki kovasti mieli mennä silittämään sitä. Katselin kaunista tammaa ja puhelin sille ääneen. "Kukas sinä olet? Oletpa kaunis." Hevonen näytti ymmärtävän, mitä sille sanoin. Se tuijotti ylvään näköisenä pää ylhäällä. Samassa paikalle tupsahti kaunis, pitkätukkainen tyttö, joka vilkaisi minuun halveksuvasti ja kivahti: "Älä koske siihen! Dolli on minun hoitohevoseni, eikä se pidä muista ihmisistä!". Säikähtäneenä hipsin tieheni. Aloin jo tosissani epäröidä ja miettiä, mihin oikein olin ryhtynyt. Kun katselin muita, hienoissa, uusissa ratsastusvarusteissa kulkevia, kopeita isoja hoitajia, tajusin, etten oikein kuulunut joukkoon. Minulla oli edelleen samat vanhat ratsastushousuni ja tallikenkäni, jotka minulla olivat olleet jo aloittaessani entisen hoitohevoseni Bellan kanssa. Pienellä yksityistallilla olin solahtanut joukkoon ja minut oli aina otettu ystävällisesti vastaan. Täällä taas... Täällä en tuntenut itseäni tervetulleeksi.

Yritin karistaa mielestäni negatiiviset ajatukset ja päätin etsiä uuden hoitohevoseni karsinan. Tai oikeastaan se oli poni ja sen nimi oli Uuno. Raija oli kertonut, että Uuno oli kuulemma joskus vähän hapan karsinassa, mutta että ei sitä pelätä tarvinnut. Ja kuulemma sen kanssa vaan piti toimia reippaasti, niin se kyllä olisi sitten ihan kiltti.

Löysinkin oven, jonka nimikyltissä luki "Uuno". Kurkistin karsinaan ja pettymyksen tunne suorastaan hulvahti ylitseni. Sehän oli ruma! Ruskea, takkukarvainen poni seisoi pää nurkkaa kohti ja korvat luimussa. Se kääntyi kyllä katsomaan ovella seisojaa, mutta ei näyttänyt järin kiinnostuneelta uudesta hoitajastaan. Tämä oli aivan erilainen kuin entinen hoitoponini Bella. Siinä missä Bella oli kaunis, sileäkarvainen kimo, oli Uuno tylsän ruskea takkukasa. Olin haaveillut jostakin Bellan tyyppisestä ponista, mutta sen sijaan minulle oli annettu tämä.

No, päätin työntää pettymyksen sivuun ja antaa Uunolle mahdollisuuden. Voisihan se kuitenkin osoittautua todella kivaksi poniksi, viis ulkonäöstä. Hieman positiivisemmalla mielellä avasin karsinan oven ja poni kääntyikin minua kohti. "Hei Uuno, minä olen sinun uusi hoitajasi, Nia." Uuno haistoi ojennettua kättäni, mutta kun yritin tarttua poniin, se vetäisi korvansa luimuun ja näykkäisi! Kauhistuneena väistin ponin hampaita ja sydämeni hakkasi lujaa. Tunsin kyyneleen polttelevan silmäkulmassani. Tämä ei ollut lainkaan sitä, mitä olin odottanut. Istuin karsinan ulkopuolella ja yritin estää kyyneleitä tulemasta.

Kun olin hetken ehtinyt keräillä itseäni, paikalle tuli minua ehkä pari vuotta vanhempi poika satulan ja suitsien kanssa ja ilmoitti ratsastavansa tänään Uunolla. Poika asteli karsinaan sen verran tottuneesti, että päätin, että minua ei tarvita.

Yhtäkkiä halusin kovasti kotiin ja soitinkin isälleni, että tulisi hakemaan minut.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Voi Nia!

Uuno on tosiaan vähän känkkäränkkä, mutta napakalla otteella se muuttuu kuin kokonaan toiseksi poniksi. Älä päästä sitä niskan päälle, vaan näytä sille kaapin paikka! ;-) Harmi, että ensimmäinen hoitokertasi päättyi säikähdykseen etkä ehtinyt tehdä mitään - mutta tutustuminenhan vie aina aikansa. Pieneltä yksityistallilta Pappilaan vaihtokin voi olla niin iso shokki, että ymmärrän hyvin tunteesi.

Täällä naurettiin kyllä oikein mainiosti kun kerroit ensikohtaamisestasi Uunon kanssa. "Kurkistin karsinaan ja... Sehän oli ruma!" lauseen siivittelemänä voisin lisätä tähän kommenttiin tuhat ":-D"-hymiötä, mutta maltan mieleni! Mielettömän kiva ensimmäinen tarina, etenkin siksi kun se oli niin erilainen kuin mitä ensimmäiseltä hoitokerralta odotti.

Helena Mäkinen, poniopettaja

[nia]

22.10.2013 Tiistai

Olin vihdoin ilmoittautunut vakiryhmään ratsastustunneille. Sain houkuteltua myös kaverini Susannan mukaan. Alkuun Susku oli kylläkin epäröinyt, koska hänellä oli ollut vuoden verran taukoa ratsastuksesta, mutta useamman päivän sitkeän suostuttelun ansiosta hänkin alkoi pikku hiljaa lämmetä ajatukselle ja tokaisi sitten eräänä päivänä mankumiseni lomassa, että "no okei, kai mä sit tuun!". Jännityksestä tärisevin käsin soitimme Pappilaan ja ilmoittaudumme tiistain helppo C-ryhmään.

Tänään olikin sitten minun ja Suskun ensimmäisen ratsastustunti Pappilassa. Olin koko päivän ollut erittäin jännittynyt, ja soittelimmekin vähän väliä toisillemme; "Onko sulla lainaksi ratsastuskäsineitä, mun omat on hukassa?", "Mitä luulet, tarviikohan siellä raippaa?" ja "Apua, mua jännittää!". Isäni oli lupautunut viemään meidät tallille ja kun kello lähestyi viittä, lähdimme vihdoin ajamaan kohti tallia.

Automatkalla puhua pälpätimme Suskun kanssa yhteen ääneen ja mietimme, millaista olisi pitkästä aikaa olla tunnilla. Millaiset hevoset saisimme tunnille? Keitähän muita siellä olisi? Kuka meitä opettaisi? Etenkin minä pohdin myös, että mitäs jos kaikki tunnilla olisivat minua parempia. Tai entä jos tippuisin vaikka selästä ja nolaisin itseni? Suskua mietitytti, osaisiko hän enää edes alkeiskurssilla opiskeltuja asioita, kun oli ollut niin pitkään ratsastamatta. Isäni keskittyi kuuntelemaan musiikkia (Rolling Stonesia, yök!), mutta huomasin hänen välillä hymyilevän salaa meidän jutuille.

Kerroin toki Suskulle Uunosta kaiken mahdollisen (paitsi jätin kertomatta sen, että olin alkanut pillittää!), ja Susku toivoi, ettei hän saisi ainakaan Uunoa tunnille. En kehdannut suoraan sanoa, mutta niin toivoin mielessäni minäkin. Muihin hevosiin en ollut sen enempää ehtinyt tutustua, joten en osannut toivoa sen kummemmin mitään tiettyä ratsua. Olimme tosin joidenkin hevosten kuvia netistä katsoneet ja ainakin joku kimo poniruuna, jonka nimeä en enää muistanut, näytti kivalta - ehkä siksi että se muistutti minua Bellasta. Sillä olisin ehkä voinut ratsastaa...


Tuijotimme jännittyneinä listaa, jossa luki:
Maria - Kylli
Emmiina - Teppo
Sannamari - Misty
Lotta - Roxi
Anette - Skidi
Reetta - Tipi
Susanna - Goldi
Nia - Anja

Edessämme olevat, ehkä minua ja Suskua vuoden verran vanhemmat tytöt kiljaisivat ja hyppäsivät innoissaan toistensa kaulaan nähdessään listassa nimensä. "Jes! Mä sain Mistyn, mä sain Mistyn! Ja kato, Helena anto sullekin pitkästä aikaa Roxin!" hihkui ruskeatukkainen tyttö, joka listasta päätellen oli Sannamari. Pahimmasta innostuksestaan yli päästyään kaksikko kääntyi meihin päin ja ilmeisesti Sannamari kysyi: "Te ootte uusia, vai mitä? Ootte varmaan Nia ja Susanna?" Vastasin myöntävästi ja kaksikko esitteli itsensä Lotaksi ja Sannamariksi. He olivat kuulemma ratsastaneet Pappilassa jo parin kuukauden ajan.

Rohkaisin mieleni ja kysyin Anjasta ja Goldista. Sannamari kertoi, että Goldi on tosi kiltti ja mukava poni, mutta Anjasta hänellä ei ollut kokemusta. Se oli kuulemma vähän tuoreempia tapauksia, eikä hän ollut tutustunut siihen sen kummemmin, kun oli kuulemma sille vähän turhan pitkäkin. "Mut semmonen valkonen pikkuponi se on, söpön näkönen kyllä", tiesi Lotta kertoa.

Tuntilistan mukaan Anja oli myös edellisellä tunnilla, mutta Goldi ei, joten suuntasimme Suskun kanssa yhdessä etsimään Goldia ja laittamaan sitä valmiiksi. Susku lähti hakemaan harjoja ja minä menin etsimään Goldin karsinaa. Samalla kävin vilkaisemassa Uunon karsinaa, mutta poni oli ilmeisesti tunnilla. Minun kävin vähän sääliksi sitä alkeiskurssilaista, joka joutui ratsastamaan ruunalla...

Astuimme yhdessä Goldin karsinaan, jossa odotti aivan syötävän suloinen, kullanvaalea ponitamma. Tunsin samassa pienen kateuden pistoksen, kun ajattelin, että Susku saisi ratsastaa sillä. Poni katseli meitä korvat hörössä, eikä ollut millänsäkään kun Susku sitoi sen riimunnarusta kiinni ja alkoi harjata sitä. Minä autoin harjaamalla toiselta puolelta. Aika kului varsin ripeästi ja ennen kuin tajusinkaan, edellisen tunnin ratsastajia alkoi palata talliin ja meidän tuntimme alkoi. Huomasin Uunon ratsastajineen ja kysyin ohimennen, millainen Uuno oli ollut tunnilla. "Ihan tyhmä, se ei suostunut millään nostamaan ravia!", ilmoitti topakan näköinen, arviolta 8-vuotias ratsastajanalku pikkutytön kimeällä, ärtyneellä äänellä. En voinut olla hymähtämättä mielessäni.

Maneesissa kaarrossa minua odotti Anja edellisen tunnin taluttajansa kanssa. Tyttö ojensi minulle ponin ohjat ja kysyi, pärjäänkö itse. Suoraan sanoen en ollut ihan varma, mutta vastasin siitä huolimatta pärjääväni. Juuri kun tyttö kääntyi lähteäkseen maneesista, mieleeni tuli kuitenkin kysymys: "Millainen tämä muuten on ratsastaa?". "No, se on vähän itsepäinen, mutta ihan kiva kai. Ainakin tällä tunnilla se meni ihan kivasti, mitä nyt oli aika laiska. Onhan sulla raippa mukana?" Ihan kiva, vähän laiska - ei kuulostanut kauhean pahalta.

Tunti alkoi pitkin ohjin käynneillä, jonka aikana Helena vähän kyseli meiltä uusilta ratsastajilta ratsastustaustastamme ja odotuksistamme. Lisäksi hän kertoi meille ratsuistamme. Minulle Helena sanoi, että Anja on aika tyypillinen poni, eli sen kanssa saa olla napakkana heti alusta asti. Samalla hän tarkisti kaikkien istunnan (ja korjasi nyrkkieni asentoa pystympään).

Anja tosiaankin vaikutti aika laiskalta ja vähän omapäiseltä. Jouduin alusta asti naputtelemaan sitä pohkeillani ja pyytämään sitä eteenpäin. Hiki nousi pintaan jo heti ensimmäisten ravailujen aikana. Helena joutui sanomaan minulle vähän väliä, että "käske sitä ponia liikkumaan eteenpäin. Reippaasti nyt!". Helpommin sanottu kuin tehty! Kateellisena katselin Suskua ja Goldia, joilla näytti sujuvan täysin kitkattomasti. Goldi ravasi nätisti eteenpäin ja Suskun naama suorastaan loisti. Tunsin taas pienen kateuden pistoksen, kun Helenakin kehui Goldin hyvää tempoa.

Tunnin lopulla Helena laittoi meidät vielä ottamaan kierroksen laukkaa yksitellen. Heti toisen kimon ponin (Teppoko se nyt oli?) jälkeen oli minun ja Anjan vuoro. Nostin reippaan ravin ja kulman jälkeen annoin laukkapohkeet. Vaan ponipa ei nostanutkaan laukkaa! Vaikka kuinka maiskutin ja paukutin pohkeella, niin pikkutamma vaan kipitti hirveää kiitoravia eteenpäin, eikä suostunut nostamaan laukkaa. Minua hävetti ja tunsin itseni ihan surkeaksi ratsastajaksi, kun en edes laukkaa saanut nousemaan. Helena käski olla antamatta ponille periksi ja ottamaan heti perään uuden yrityksen. Näpäytin Anjaa raipalla, johon poni vastasi pienellä pukilla, mutta nosti kuin nostikin laukan! Valitettavasti laukka ei kuitenkaan pysynyt yllä, vaan Anja laski itsenäisesti raviin ennen kuin olin ehtinyt laukata hädin tuskin puolta kierrosta.

Välissä oli Suskun ja Goldin vuoro, ja kuten arvata saattaa, heillä meni täydellisesti. Goldi nosti nätisti heti ensi yrityksellä laukan ja laukkasi kokonaisen kierroksen rauhallista laukkaa. Sen sijaan, että olisin masentunut, tunsin sisuuntuvani. On se nyt kumma, jos anna yhden pikkuponin päättää laukataanko vai ei! Muiden laukattua ja tehdessä jo loppuverryttelyjä Helena käskikin vielä minun ja Anjan ottaa yhdet laukat. Ja minä päätin, että tällä kertaa se laukka nousee ja myös pysyy yllä!

En tiedä, aistiko poni asenteen muutokseni vai kunnioittiko se vain raippaa, jota heilautin jo ennen laukkapohjetta, mutta tällä kertaa kimotamma nosti kuin nostikin laukan ja jopa laukkasi kokonaisen kierroksen! Helena nauroi ja huudahti, että: "Noin sitä Anjaa kuuluu ratsastaa! Huomasitko miten se tajusi, että olet tosissasi ja alkoi heti kulkea ihan eri meiningillä? Se osaa kyllä olla itsepäinen, mutta ratsastajan täytyy vaan olla vielä itsepäisempi. Sille ponille ei vain passaa antaa yhtään periksi, tai se yrittää heti uudelleen samaa temppua."

Tunnin jälkeen poskeni olivat aivan punaiset ja kypärä oli liimautunut kiinni päähäni. Riisuttuani Anjalta varusteet päätin käydä moikkaamassa Uunoa.

Karsinaan astuessani huomasin, että ratsastaja oli unohtanut Uunolle satulan selkään(!). Tällä kertaa poni seisoi pää ovelle päin ja tyytyi vain luimistamaan korviaan, kun menin sen luokse. Satulavyötä avatessani Uuno huiskautti kiukkuisesti häntäänsä ja käänsi päänsä näykkäistääkseen. En oikein tiedä mistä rohkeuteni kumpusi, ehkä olin Anjan jäljiltä vielä riittävän sisuuntuneessa tilassa, mutta sen sijaan että olisin väistänyt, työnsinkin kyynärpääni eteen niin, että Uuno kolautti leukaperänsä siihen. Ruuna taisi itsekin vähän hätkähtää suunnitelematonta reaktiotani ja unohti kiukuttelunsa kokonaan. Se vain katseli korvat hörössä, kun riisuin satulan, harjasin sen mukanani tuomalla harjalla satulan alta ja tarkistin vielä kaviotkin. Kaikki oli kunnossa ja sen kupitkin olivat siistit, joten päästin ponin irti ja lähdin viemään sen satulaa ja harjaa pois.

Kotimatkalla Susku selvitti silmät loistaen tunnin kulkua minuutti minuutilta, mutta itse olin niin väsynyt, etten jaksanut kauheasti osallistua keskusteluun. Päähäni mahtui vain yksi ajatus; nukkuisin varmasti tänä yönä todella hyvin.

[nia]

25.10. Perjantai

Saavuin vähän ennen tuntien alkua tallille. Heti ensimmäiseksi käväisin katsomassa tuntilistalta, menisikö Uuno tänään tunnilla. Listan mukaan Uuno osallistuisi vasta viiden tunnille, joten minulla oli hyvää aikaa hoitaa poni ihan rauhassa.

Kävin hakemassa harjan ja kaviokoukun ja astelin Uunon karsinalle. Siellä se äkäpussi kökötti taas takapuoli ovea kohti. Astuin varovasti karsinaan, jolloin Uuno käänsi hiukan päätään nähdäkseen kuka tuli, mutta ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen minuun päin. Koska myönnän hieman arastelleeni ponin ärtyneesti viuhtovaa häntää ja takakavioita, päätin yrittää oveluudella. Rapisuttelin taskujani, jolloin ponin korvat kääntyivät ja se vilkaisi taas minuun päin. Hetken verran ajattelin, että se arvasi juoneni ja juuri kun mietin seuraavaa siirtoa, ottikin Uuno askelen minua kohti. Se ojensi turpansa lähemmäs, jolloin nappasin sen päästä kiinni. Poni luimisti korviaan, mutta ei sentään tällä kertaa yrittänyt näykkäistä. Ehkä se muisti, mitä viimeksi tapahtui, kun se yritti käyttää minuun hampaitaan...

Sidoin Uunon kiinni ja aloin harjaamaan sitä. Ponin ruskea karva oli ihan hiekassa, ja tuskin arvaan kovin väärin, jos veikkaan, että se oli piehtaroinut tarhassa.. Sain hyvän tovin rapsutella kuivunutta kuraa irti sen pörröisestä talvikarvasta, jota se oli jo alkanut kasvattaa talveksi. Ruunan mahanalus oli aivan rapainen. Kuten arvata saattaa, Uuno ei liiemmin pitänyt siitä, että harjasin ja rapsuttelin sen mahaa. Ponin ilme oli erittäin hapan, korvat olivat luimussa ja häntä huiskahteli kiukkuisesti. Uhkasipa Uuno näykkäistäkin, mutta tyytyi naksauttamaan hampaitaan vain ilmassa, eikä sentään ottanut minusta kiinni.

Kun lähes parinkymmenen minuutin harjausurakka oli suoritettu, oli aika putsata ponin kaviot. Sitä en ollutkaan aiemmin Uunolle tehnyt, joten tunsin itseni vähän epävarmaksi. Mitä jos se potkaisisi minua? Hetken tuumailtuani päätin, että on aika tarttua toimeen. Ei se asia odottelemalla paranisi ja tehtävä se joka tapauksessa joskus oli. Yritin olla näyttämättä Uunolle epävarmuuttani ja yritin esittää itsevarmaa kävellessäni sen vasemman lavan viereen. Liu'utin kättäni ylhäältä alaspäin sen kaviota kohti kuten alkeiskurssilla oli aikoinaan opetettu. Pienen epäröinnin jälkeen Uuno nosti kavionsa ja sain putsattua sen kurasta, jota lähtikin mukavan kokoinen paakullinen. Takakavioihin siirtyessäni huomasin käteni vähän hikoavan. Etukaviot sentään olivat helpompi juttu, mutta takakavioilla poni voisi potkaista. Siirryin kuitenkin ponin takajalan viereen ja liu'utin kättäni takajalkaa pitkin. Vaan tälläpä kertaa Uuno ei nostanutkaan jalkaansa, vaan kavio pysyi sitkeästi maassa. Nojauduin poniin ja yritin nykiä sen jalkaa, mutta poni vaan nojasi takaisin minuun, eikä suostunut nostamaan jalkaansa.

Hetken tappelun jälkeen sain kavion ylös, mutta Uunopa ei pitänytkään sitä nätisti ylhäällä, vaan yritti riuhtoa sitä koko ajan takaisin alas. Kerran se onnistuikin riuhtaisemaan kavionsa takaisin, jolloin sen kavio laskeutui suoraan minun varpaideni päälle! Auts! Kirosin hiljaa mielessäni ja hypin paikoillani yhdellä jalalla. Toisaalta kipu sai minut sisuuntumaan ja päätin näyttää ponille. Tällä kertaa jätin turhan hissuttelun pois ja reippaasti vain nostin ponin kavion ja pidin siitä lujasti kiinni. Pari kertaa poni yritti nykäistä jalkansa pois, mutta pidin kiinni kaikilla voimillani ja jatkoin työni sitkeästi loppuun. Viimein Uunokin huomasi, etten anna periksi ja pikku hiljaa sekin hillitti jatkuvan jalkansa nykimisen. Heti kun poni antoi periksi, annoin sen laskea jalkansa ja kehuin sitä: "Hyyyvä poika Uuno, juuri noin!".

Lopuksi vielä tunnustelin ponin jalat läpi, ettei niissä tuntunut mitään turvotusta tai lämpöä. Kaikki oli ihan normaalisti, joten saatoin palkita ponin rapsuttamalla sitä vähän harjan juuresta. Ilmeisesti löysin juuri oikean, kutisevan kohdan, sillä Uuno venytti ylähuultaan ja oikein nyökytti päätään rapsutuksen tahdissa. Naurahdin ponille. Tahattomasti mieleeni nousi ajatus, että olihan se omalla tavallaan aika söpökin.

Ennen kuin tajusinkaan, kello lähestyi viittä ja seuraavan tunnin ratsastajia alkoi tulla paikalle. Uunolla näytti menevän joku arviolta 15-vuotias tyttö. Koska tunti oli helppo B-tasoinen, oletin, ettei ratsastaja tarvitsisi apua kuntoon laitossa. Varmistin kuitenkin asian ja sain oletukselleni vahvistuksen. Tyttö oli mielissään siitä, että poni oli harjattu valmiiksi, eikä hänen tarvinnut muuta kuin satuloida se.

Alkuun katselin tuntia yläkerran kahviosta, josta kävin myös ostamassa itselleni limun. Ratsukot harjoittelivat juuri pohkeenväistöä. Ihailin osaavalta vaikuttavia ratsastajia, jotka saivat hevoset väistämään pohjetta niin helpon näköisesti. Uunokin näytti jopa menevän yllättävän nätisti. Olin ihan varma, että minä en saisi sitä kulkemaan puoliksikaan niin hyvin...

Päätin käyttää ajan hyödyksi ja menin hakemaan ämpäriin vettä sekä sienen, jolla puhdistin Uunon ruoka- ja juoma-astiat. Puhdistin myös suolakiven, joka olikin aivan likainen. Juuri kun olin puhdistamassa karsinan ovea, kuulin hevosen askeleita tallin käytävältä. Kurkistin käytävään ja näin ratsastajan taluttavan Uunoa sisään. Ennen kuin ehdin kysyä mitä nyt, Uunon ratsastaja puuskahti: "Tää poni ontuu!".
"Voi ei, mitä oikein kävi?" Kysyin, ja ratsastaja vastasi: "En mä oikeen tiedä, ihan yhtäkkiä vaan kesken ravailun ope huusi, että 'sun ponis ontuu' ja käski viedä sen takaisin talliin. Mun pitää kuulemma ottaa tilalle Skidi."

Otin Uunon ratsastajalta ja talutin sen karsinaan, kun ratsastaja meni pikaisesti laittamaan Skidiä valmiiksi. Riisuin Uunolta varusteet ja tunnustelin sen vasenta etusta (jota poni oli ontunut) ja olin tuntevinani ehkä pientä turvotusta, mutta se saattoi kyllä olla kuvitteluakin. Päätin kuitenkin käydä kylmäämässä jalkaa, joten talutin Uunon vesiboksiin ja viruttelin jalkaa kymmenisen minuuttia kylmällä vedellä. Minun kävi kovasti sääliksi Uunoa, joka seisoi korvat sivuilla jotenkin säälittävän näköisenä siinä... Puhelin ponille lohduttavasti (vaikka tiesin, ettei se mitään ymmärtäisi) ja rapsuttelin samalla toisella kädellä sen kaulaa.

Pian Helena jo tulikin paikalle (hän oli kuulemma laittanut siksi aikaa ratsastajat kävelemään pitkin ohjin) ja kysyi, olinko kylmännyt jalkaa, kuten hän oli antanut ohjeeksi Uunon ratsastajalle. Vastasin myöntävästi, joskin jätin kertomatta, ettei Uunon ratsastaja ollut mitään ohjeita minulle antanut... Helena kuitenkin kehui toimintaani ja sanoi, että voisin vielä laittaa siihen linimenttiä ja lämpöpintelin. Sitten hän meni jatkamaan tunnin pitoa ja minä lähdin hakemaan linimenttiä ja lämpöpinteliä.

Uunon seistessä karsinassaan jotenkin vaisun oloisena, minä ajattelin, että pitäisi käydä ehkä huomennakin katsomassa sitä. Toivottavasti ontuminen menisi pian ohi!

[nia]

26.10. Lauantai

Pääsin jo heti aamusta eli puoli kymmenen aikaan tallille. Uuno oli maneesin edustalla olevassa pikkutarhassa, jossa se seisoi pää alhaalla toista takajalkaansa lepuuttaen. En viitsinyt mennä häiritsemään ruunaa, joten sen sijaan päätin mennä tekemään karsinan oven pesu-urakan loppuun, se kun jäi vähän kesken eilen.

Olin juuri saanut oven hinkatuksi ja vielä viimesilauksena pyyhkäisemässä kalterit kostealla rätillä, kun Kaisla toi hevosia sisälle ja talutti juuri Kylliä karsinaansa. Kohdallani hän pysähtyi ja kysyi: "Voisitko hakea Uunon sisälle, se on sairastarhassa. Ja ponia pitäisi kuulemma talutellakin, jotta saataisiin jalkaan kerääntyneet nesteet liikkeelle. Minä en millään ehdi, voisitko sinä?" Vastasin tietenkin myöntävästi ja kipaisin heti viemään pesutarvikkeet takaisin paikoilleen, jonka jälkeen nappasin Uunon narun ovesta ja läksin pikkutarhalle.

Uuno nosti päätään hiukan minun tullessani portille. Se katseli liikahtamatta, kuinka kävelin sen luokse ja kiinnitin narun sen riimuun. Jouduin maiskauttamaan, jotta sain ponin liikkeelle ja huomasinkin samassa etujalassa olevan nesteturvotuksen. "Voi sinua raukkaa... Lähdetäänkö pienelle kävelylle?", juttelin Uunolle samalla kun talutin sitä kohti kenttää, joka oli tyhjänä.

Uuno raahusti perässäni haluttoman oloisena ja jouduin koko ajan kannustamaan sitä kulkemaan reippaammin. Eiväthän ne nesteet millään löntystelyllä liikkeelle lähtisi, tuumasin. Sain itsekin hyvää liikuntaa siinä yrittäessäni pitää reipasta tahtia yllä ja samalla kiskoessani perässäni vähemmän innostunutta ponia.

Reilun parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen lähdin taluttamaan Uunoa tallia kohti. Pihasta oli juuri lähtemässä joku ryhmä maastoon, kun Uuno sai ihmeellisen kohtauksen. Yhtäkkiä se hypähti eteenpäin ja sai kiskaistua itsensä irti kädestäni ja ravasi suoraan maastoon lähtevien ratsukoiden perään. Lopulta se pysähtyi suoraan jonon viimeisenä seisovan Kossun taakse ja ehdin vain järkytykseltäni ja hämmästykseltäni ajatella, että onneksi muut hevoset eivät säikähtäneet sitä. En ollut kunnolla edes sisäistänyt mitä oli tapahtunut, kävelin vain hyvin pirtsakan näköistä Uunoa kohti, kun ryhmää johtava hevosope Inga naurahti, että "Jaa tämäkös oli se jalkavaivainen poni? Kumman nopeasti parani, kun kuvitteli pääsevänsä maastoon..." Naurahtaen, mutta hivenen nolona nappasin Uunon kiinni ja talutin sen talliin. Ruuna yritti vähän vastustella, ehti kai jo luulla pääsevänsä maastoreissulle.

Vein Uunon suoraan pesupaikalle, jossa kylmäsin sen jalkaa kymmenisen minuuttia. Syyllisyyden ja häpeän risteillessä päässäni ehdin jo miettiä, että entäs jos Uunon jalka menikin pahemmaksi karkureissun seurauksena? Jalkaa tutkiessani kuitenkin ihmeekseni huomasin, että turvotus olikin laskenut ja nesteet olivat lähes kokonaan poissa! Uunokin vaikutti piristyneen. Se katseli edelleen toiveikkaasti tallin ovea kohti ja näki varmaan mielessään syksyn väreissä siintävät maastopolut...