31. heinäkuuta 2016
Pappilan latotanssit
Mä olin odottanut latotansseja. Musta tuntui, että Pappila oli vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle omiin murheisiinsa ja jos joku ei nyt tekisi jotain, ei siitä suosta välttämättä enää noustaisi ollenkaan ylös. Siksi musta oli aika reagoida: ja mikä sen parempi tapa kuin järjestää vanhat kunnon latotanssit. Niistä oli kaikilla hyvät muistot viime vuodelta, joten mikäs sen parempi tapa palauttaa tuttu hyvä fiilis?
Mitä tuli mun organisoimaan siivoukseen, se olisi voinut mennä paremminkin.
”Missä helvetissä Oona ja Sierra on?” mä rääkäisin ladossa niin että uusimmat hoitajat katsoivat mua hätääntyneesti. Adrian kohautti harteitaan ja Jessekin pudisti päätään tietämättömänä. Siivous koetti kovasti edetä vauhdilla, mutta ilmeisesti meistä ei olisi vielä hetkeen sen alan ammattilaisiksi. Mitä taas tuli Oonaan ja Sierraan, ne olivat karanneet paikalta heti kuultuaan sanan
”siivous”.
”Eiköhän ne oo tupakalla”, Jassu sanoi hilpeästi kädessään pölyrätti. Matkalla sitä huuhtomaan se antoi mulle nopean suukon. ”Älä stressaa!”
”En mä stressaa”, nurisin ja sain tytön vain pyöräyttämään silmiään.
Oona ja Sierra livahtivat takaisin latoon sillä hetkellä kun me alettiin koristella latoa useilla valosarjoilla. Kun mä syytin niitä laiskureiksi, molemmat vain hymyilivät aurinkoisesti.
”Älä viitsi olla niin natsi”, Oona pamautti ja pian keikkui Jessen hartioilla ripustamassa valoja korkealle kattoon. Mä kurtistin kulmiani tyytymättömänä, mutta tiesin, ettei mun kannattaisi vänkätä asiasta. Oona ja Sierra saisivat kyllä siivota vessat huomenna.
Mä annoin katseen kiertää ladossa. Kaikki sujui hyvin: ja musta tuntui, että kaikki toimivat hyvin yhteen hiileen. Jesse oli tuskastunut musiikkilaitteisiin ja koristeli Oonan kanssa latoa; Adrian koetti saada musavehkeistä jotain selkoa; Sierra jutteli uuden yksärinomistajan kanssa; neljä uutta hoitajaa levittivät pöytäliinoja suurille pöydille. Kun Cold Water viimein kajahti kajareista, Jassu palasi latoon puhtaan rätin kanssa. Grace ei ollut vielä tullut, se oli viikko sitten topakasti ilmoittanut hoitavansa ruoat Ellidan kanssa. Mä en ollut väittänyt vastaan, mutta epäilin suuresti tulisiko Ellida muka koko latotansseihin. Se oli pysytellyt pois tallilta arkenakin, tuskin se ilmestyisi tänne missä kaikki odottivat sitä tuomitsevine katseineen.
Mä en sano, että hyväksyisin sen, mitä Ellida oli tehnyt. Mä vain olin niin
väsynyt olemaan vihainen sille, kellekään, koskaan enää. Mä halusin takaisin vain mun hyvät ystävät. Olinko tosiaan niin pikkumainen ihminen, että olisin loppuelämän vihainen Ellidalle, koska se oli kerran mokannut? Mäkin olin joskus mokannut, eikä kukaan ollut kantanut mulle kaunaa. (Paitsi yksi Sandra, joka yhä heitteli mua esineillä jos tuli vastaan. Viimeksi kaupassa se heitti mua miniananaksella.)
Koristelut olivat lähes valmiita, kun Grace viimein asteli ovesta sisään. Se huokaisi syvään kun mä hyökkäsin sen kimppuun vaatien syytä myöhästymiseen.
”Mä tein ruokaa”, Grace ilmoitti tomerasti. ”Kuten sovittiin. Tälläselle sakille kun vääntää safkaa niin se ei muuten nopeasti valmistu. Mä ja Ellida valvottiin varmaan puoliyötä.”
”Sä ja Ellida? Eihän Ellida oo ees tulossa!”
Grace katsoi mua kulmat kurtussa. ”Onhan! Tai ainakin toi tyyppi tuolla ovensuussa näyttää hitosti Ellidalle.”
Mä käännyin katsomaan ovea, jonka varjoissa tosiaan kyhjötti surullinen tytön hahmo. Ellida näytti hermostuneelta ja valmiilta pakenemaan heti jos joku edes katsoisi sitä päin. Mun katse ponnahti automaattisesti heti Oonan, jonka ilme alkoi muuttua tuimaksi ja sormet puristivat valosarjaa kuin miettisi onnistuisiko kuristamaan Ellidan sen kanssa.
Päivän sankariteko tulikin erikoiselta taholta: Jesse kaappasi Oonan hartioilleen niin, että ainoa mitä me nähtiin tytöstä olivat sätkivät (säälittävän lyhyet) jalat ja pitkä vaalea tukka. Ne katosivat pian Ellidan ohi (Oona toki yritti heittää sitä lähimmällä esineellä, joka oli ikävä kyllä MUN TEKEMÄ kuppikakku).
”Oho”, mä mumahdin ja vilkaisin Sierraan. Se kohautti harteitaan huvittuneesti.
”Tuu nyt peremmälle sieltä”, Grace huusi Ellidalle, joka sipsutti ystävänsä viereen tavalla mitä ei tunnistanut Ellidan kävelytyyliksi. Se näytti niin aralle ja pelästyneelle, että jos mä jo aikaisemmin olin kyllästynyt olemaan vihainen, nyt mun kävi Ellidaa melkein sääliksi.
Kun Helena viimein keikkui paikalle henkilökunnan ensimmäisenä jäsenenä, olivat koristelut valmiit ja pöytä katettu koreaksi. Grace ja Ellida olivat tehneet hyvää työtä: kaikki näytti herkulliselle eikä mikään muistuttanut viime vuoden makkaroista (jotka oli by the way tänä vuonna jätetty pois listalta). Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla ja Inga siemaili päärynäsidukkaansa tyytyväisenä, ainakin kunnes joku (ok mä) alkoi soittaa Jukka Pojan Siideripissistä. Ingan ilme nyrpistyi täysin, vaikka koetti selvästi olla välittämättä
”typerien teinien onnettomasta ivasta”.
Oona oli palannut Jessen kanssa syömään ja siitä näki, että se yritti kovasti olla mulkoilematta toiseen pöytään. Ellida taas koetti kadota epäellidamaisesti muiden sekaan. Piilopaikka Gracen vieressä ei kuitenkaan ollut kovin hyvä. Kaikki kehuivat Gracen tekemiä pasteijoita kovaan ääneen. Kaisla sörkki sen kasvisvaihtoehtoja eikä siitä oikein ottanut selvää, pitikö se niistä vai ei.
Mä ja Jassu oltiin taas valmistettu meidän jälkkärispesiaali: ja koska me ei oltu mainostettu kuppikakkujen olevan meidän alaa, niitä meni paljon paremmin kuin viimevuotisia mokkapaloja. Niillä oli joku kummallinen käsitys, että meidän suhde vaikuttaisi jotenkin leivonnaisiin. Niinku hä?? Meidän korvistako valuisi sokeria taikinan sekaan?? Toistaiseksi me oltiin vielä molemmat sen verran kehnoja leipureita, että me noudatettiin Kotikokki.netin ohjetta erittäin tarkasti.
Ilta eteni vauhdilla kun pöydät oli siiretty sivuun suuren tanssilattian luomiseksi, eikä ovesta tällä kertaa rynninyt kilpatanssipareja tai muita menneisyyden haamuja, ja mä olin nähnyt Oonan jopa suostuvan erittäin hanakan vänkäämisen jälkeen tanssimaan Kesärenkaiden tahtiin taas Jessen kanssa. Ulkona oli alkanut pimetä. Päivät olivat huolestuttavan lyhyitä jo nyt: toisaalta mä pidin syksystä. Mä pidin syksyn väreistä ja vaikka se olisi ollut kuinka lapsekasta, musta oli ihan parasta hyppiä suuriin lehtikasoihin. Viime syksynä me oltiin suututettu jonkun vieraan kerrostalon talonmies Jassun kanssa, kun me oltiin levitetty sen lehtikasa ympäri pihaa.
Kun mä olin kitannut ensimmäisen lonkeron mun kurkustani alas, mä löysin itseni ulkoa tupakalta puutarhatuolilta, jolla joku oli keikkunut vähän liian rankasti aikaisemmin. Sen takajalat tuntuivat kovin haperoille, mutta mä istuin sen päälle varmasti. Tupakan mä olin varastanut Oonalta kun se ei ollut huomannut. Savu kiemurteli vienossa tuulessa hajoten lopulta kokonaan.
Mä en oikeestaan polttanut. Olin joskus, mutten nyt enää vuosiin. Poltin ainoastaan kun join ja aika harvoin enää silloinkaan. (Se oli valhe: mä poltin myös kun mua stressasi tai murehdin. Viime aikoina olin polttanut paljon.) Tupakan hehkuva pää näkyi hämärässä jo selvästi ja taivaalta pystyi erottamaan selvän kuun. Aurinko oli jättänyt taivaan tummansiniseksi. Se rauhoitti mua. Sisältä kuului naurua ja pian joku hengähti kovaa mun takana.
”Sori”, Ellida mumisi kun mä käännyin katsomaan sitä. Mä kohautin harteitani.
”Mä en oo se henkilö keneltä sun pitää pyytää anteeksi”, huomautin ja karistin tuhkaa puutarhatuolin viereen. Ellida katsoi sitä kulmat kurtussa.
”Mä en tiennyt, että sä poltat.”
”En mä poltakaan.”
Ellidan kulmat eivät suoristuneet, mutta pitkin harppauksin se käveli viereiselle puutarhatuolille ja lysähti sen päälle niin että mun kävi sääliksi nuhjaantuneita jalkoja.
”Ei se suostu kuuntelemaan mua kuitenkaan.”
”Ootko yrittänyt?”
Ellida katsoi mua kuin hulla. ”Mitäs hittoa luulet?”
”Ootko yrittänyt jotenkin muulloinkin kun silloin hoitajien huoneessa kun päädyit lähinnä huutamaan pää punaisena?”
Ellida ei vastannut ja käänsi katseensa muualle. Mä puhalsin savua ulos keuhkoista pitkään.
”Sellaisella sä vain heität lisää bensaa liekkeihin. Älä mee Oonan mukana niin paljon. Sehän kerjää oikein sulta huutoja ja sä annat sille tasan mitä se tahtoo. Vaikka se ei nyt mitään kehtaisi sanoakaan, se kyllä kaipaa sua. Sun täytyy vaan puhua sille niin, ettei se tahdo heittää sua tuolilla naamaan.”
Brunette pysyi hetken hiljaa. Sillä oli ollut vähemmän sotkunutturoita kuin aikaisemmin: nyt se kiharsi pitkät hiuksensa kauniisti kehystämään kasvoja. Ellida näytti muutenkin erilaiselle kuin vuosi sitten. Siinä oli jotain... aikuisempaa. Kumpa se näkyisi käytöksessäkin.
”Mä en muuten tehnyt sitä.”
”Mitä?”
”No mitäs luulet? Pannut Kristiania!”
Nyt mä katsoin Ellidaa hämmentyneenä.
”Sitähän mä yritin sanoa”, tyttö jatkoi ja yhtäkkiä sen olkapäät valahtivat väsyneesti. Ellida näytti sille, ettei se ollut nukkunut päiviin – tai viikkoihin. ”En mä edes tehnyt mitään. Tai okei, kyllä me suudeltiin. Mutta Oona on silti mun paras ystävä ja mä en ikinä tekis sille niin paskasti.”
Mä katsoin Ellidaa odottavasti, kun se veti syvään henkeä. Sen ääni oli alkanut vapista ja mä näin kuinka sormet tärisivät tarttuessaan muovisista käsinojista.
”Mä löin Kristiania.”
Tiesin, että se oli täysin sopimatonta, mutta purskahdin nauruun. Ellida ei tainnut pitää siitä, joten tönäisi mua käsivarteen ja mä melkein kaaduin.
”Voi kun mäkin voisin lyödä Kristiania”, mä tokaisin ja vilkaistessani sivulle näin Ellidan hymyilevän. Se oli taisi olla illan suurin saavutus.
”Joona, mitä hittoa?” kuului tutun äänen rääkäisy ovelta. Jassu kipitti mun eteen kädet lanteilla. ”Sä poltat?!”
Se oli kummallisella tavalla samaan aikaan kysymys että huutava toteamus. Mä vain levittelin käsiäni viattomana. Jassu kurtisti sen kulmia, mutta päätyi vaihtoehtoon ”istun poikaystäväni syliin”. Se ei ollut kovin hyvä idea, koska puutarhatuolin jalat lahosivat sillä sekunnilla kun (ihan hyvässä lihavuuskunnossa oleva) tyttöystäväni läsähti mun syliin. Mä kuulin Ellidan naurun, joka tarttui meihin kaikkiin.
Meidän palatessa sisälle Ellida näytti tomerammalle kuin aikoihin.
Ja juuri kun mä luulin, että kaikki voisivat rentoutua, asteli sisään latoon Kristian Svansen Bandidan soidessa toista kertaa taustalla (mikä nyt ei oikeestaan liittynyt mihinkään mitenkään, mutta oli musta aika huvittavaa).
Oona jähmettyi silminnähden tuolilla ladon seinän vieressä. Sen silmät siristyivät vaarallisesti ja seurasivat tarkasti Kristianin liikkeitä.
Se riitti mulle. Mä en enää jaksanut olla osa sitä kolmiodraamaa, mikä ei liittynyt muhun mitenkään. Sen sijaan tartuin Jassun kädestä ja kiskoin sen mun perässä takaisin ulos. Se katsoi mua huvittuneena.
”Mä en vaan jaksanut tota enää”, mä nurisin. Jassu tökkäisi mua sormella otsaan.
”Tiedän”, se sanoi hymyillen. ”Mä tunnen sut.”
Sitten se painoi sen huulet mun huulia vasten ja hymy tarttui mun huuliin.
Jassu oli sinä päivänä kaunis. Tavallista kauniimpi. Sen yllä oli pehmeä valkoinen mekko, jossa oli selässä aukko. Siniset hiukset valuivat paksuina, vallattomina kiharoina ja pään päällä oli ketjuhiuspanta. Se kiersi hiusten ympäri ja yksi rihma kulki päälaen yli. Seasta roikkui sinistä vasten tekojalokiviä, yksi otsalla. Se sai Jassun näyttämään tietyllä tavalla taianomaiselta. Valkoiset ballerinat olivat jäänet matkan varrelle.
”Sä oot nätti”, mä mumisin kun painoin sen huulille suudelman.
”Sä et”, Jassu vastasi. Mä naurahdin, koska se oli Jassu ja mä tiesin, että kyllä mä Jassusta olin oikeesti nätti. Tai komea. Tai ainakin ihan ok.
”Mä en oo tanssinu sun kanssa tänään yhtään”, mä hymisin sen korvaan, nenä painettuna hiuksiin. Kiersin mun kädet sen ympäri.
”Musiikki tuskin edes kuuluu tänne”, Jassu huomautti, mutta ei pannut vastaan.
Sillä hetkellä mä ajattelin, että siinä oli mun elämä.
Sellaisen elämän mä halusin.
Mä halusin elämän, jossa mulla olisi Jassu, jossa mä asuisin Jassun kanssa, jossa mä vielä joskus kosisin Jassua, jossa mä näkisin Jassun Siinä Valkoisessa Mekossa, ja jossa mä ehkä vielä näkisin muutaman pikku-Jassun. Mä halusin antaa Jassulle kaiken, mä halusin, että se olisi sen koko loppuelämän maailman tyytyväisin ihminen. Niin paljon mä rakastin siinä kaikkea.
Menetin ajantajun, kun painoin pääni sen hiuksiin ja vedin syvään tuttua tuoksua. Mä päätin, etten valittaisi mistään. Niin kauan kun mulla oli Jassu, kaikki olisi hyvin.
”Jassu!” Sierra rääkäisi pieneltä etäisyydeltä. ”Oona ja Ellida ei suostu tulemaan mun kanssa tekemään kukkaseppeleitä enkä löydä Gracea mistään! Tuutko sä?”
Hymyillen Jassu irtautui musta. Sen lämpimässä hymyssä oli humalaa.
”Tietty mä tuun.”
Niin ne katosi ja mä jäin seisomaan pihalle katsoen sinisen tukan perään.
Mä en muista tarkkaan, mitä tein seuraavan vartin. Taisin jutella Adrianin kanssa kaljojen äärellä. Se kaikki tapahtui niin nopeasti.
Ensin mä kuulin jarrujen kirskuvan äänen, kun ne vedettiin hätätilassa pohjaan.
Sen jälkeen joku rysähti kovaa jotain vasten.
Joku kirkui.
Me rynnättiin kaikki ladosta ulos salamana, kuultiin kun joku yhä kirkui. Ensin mä näin Sierran itkuiset kasvot ja kuinka sen suu oli auki huudosta, joka soi korvissa vielä päiviä myöhemmin.
Sitten mä näin rekan, joka oli poikittain ja puoliks ulkona tieltä. Puu oli iskeytynyt vasten sen konttia ja sisältä valui jotain nestettä.
Ja sen jälkeen
sen jälkeen mä sekosinMä huusin, mutta en kuullut mitään. Mä juoksin, mutta Jesse, Adrian ja Kristian paiskautuivat kaikki mua vasten. Mä itkin, mutta sillä ei ollut väliä. Mä näin vain heikosti kyyneleiden läpi, mutta se mitä mä näin murensi musta kaiken mitä mä olin, kunnes mä kaaduin polvilleni. Sierran vapiseva ääni kaikui mun pään sisään, mutta mä en saanut mitään selvää.
Mä hengitin koko ajan nopeammin ja nykivämmin, vaivuin minuuteiksi koomaan ja sen jälkeen huusin ja pyristellin kolmea jätkää vastaan kuin mä muka pystyisin vielä tekemään jotain.
Ja rekan eturenkaiden takaa pilkisti vain tuppo sinisiä hiuksia.
