Fannin hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Fanni"
s. 2003, tummanrautias tamma, rotu tuntematon

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[Alma]

Ensimmäinen

Viimein, viimein, viimein. Muutaman kuukauden jonotuksen jälkeen mut oli julistettu Fannin ykköshoitajaksi. Täytyy sanoa, että Jessica oli ollu aika katkeran näköinen kun oltiin hengailtu yhessä ja sitten olin saanu viestin että nyt on löytynyt Fannille hoitaja. Mä en voi vieläkään uskoa, että se olen mä. Joo, olenhan mä tunnollinen ja kaikkea, mutta luulis että joku suositumpi olis valittu hommaan.

Nähtävästi tallilla kaikki ei riippunukkaan vaan siitä, oliko rikkaat vanhemmat. Kiitos kuka ikinä mut hoitajaksi valitsikaan.

Täytyihän tätä juhlistaa menemällä laitumelle. Hevoset olivat viiden kilometrin päässä tallista, joten nappasin kuuliaisen, punaisen Jopon alleni ja pakkasin Michael Korsin reppuun Domino-keksejä sekä pari voileipää. Apua, en malttanut odottaa! Pyörä lähti nopeammin liikkeelle kuin niinä aamuina, kun mulla on hillitön kiire. Arvatkaapa vaan kuinka kovaa tuun kaahaamaan tallille sitten kun saan ajokortin... kotoa ei ollut pitkä matka laitumelle, mutta tallille sen sijaan oli about kuusi kilometriä. Ilma ei ollut ihan kaikista paisteisin, mutta vesisadetta oli luvattu vasta yöksi - täydellinen sää mun mielestä, ei ollu liian kylmä eikä liian kuuma. Eikä aikaakaan kun mä kuulin jo vähän tuttua nahistelua - kuusikon lomasta näkyi, kuinka Primis heitti takajalkansa ilmaan ja Emma päästi kiljahtavan äänen väistäessään kimoa kollegaansa. Aurinkokin vilahti harmaan pilviharson välistä ja sai mut hymyilemään.

Jätin Jopon makaamaan tammalaitumen edustalle ja hetken pohdittuani järkisyitä sille miksi saisin mennä laitumelle pujahdin lankojen välistä autojen sisäpuolelle. Dolli ja muutama muu herkkuja rakastava neitonen - erityisesti eräs nimeltämainitsematon Roxi - tulivat heti tarkastamaan tilannetta, mutta annoin uteliaille turville vain nopeat rapsutukset ja suuntasin erakoitunutta Fannia kohti. Mun piti toisella silmällä seurata mitä Primis ja Emma puuhasivat, sillä niiden jalkoihin mä en haluais joutua... onnekseni kauhukaksoset olivat kauempana selvittelemässä välejään. Fanni ei edes nostanut päätään, vaikka mä sössötin sille ja kutsuin nimeltä. Puhuin kimeällä äänellä, niin kuin meidän koirille.

Lopulta mä ehdin tuoreen hoitohevoseni luo ja ihan ensimmäiseksi moikkasin tuttua tuntiratsua rapsuttelemalla sitä kaulalta lempeästi. Fanni lotkautti vähän korvaansa, muttei sitä tuntunut kiinnostavan. Mahakin oli kasvanut keväältä. Jessus. Paras oli vielä edessä, Helena oli puhunut kevätkauden lopuksi siitä että hoitajat pääsevät hevosten loman jälkeen kuntouttamaan omia hoidokkejaan viikon - kokonainen viikko Fannilla ratsastusta vapaasti, ihanaa! Harmi vaan että esteiden hyppääminen oli kielletty.

Tutkin Fannin reippaasti läpi, mutten huomannut mitään erikoista paria paarmanpuremaa lukuunottamatta. Ensi kerralla kun tulisin - varmaan jo huomenna - voisin tallin kautta käydä hakemassa vaikka Helosania ötökänpuremiin. Kesässä on vaan kaksi inhottavaa asiaa - tappavat helteet (vaikka lämmin ilma onkin kiva) sekä ötökät. Tytölle, joka säikkyy perhosiakin, on kesä aikamoista taistelua. Selvittelin Fannin häntää tyytyväisenä, ja tutkailin samalla vähän muita hevosia. Mitkä tavat näillä kavereilla oikein oli, kun ainakin puolet hännistä oli ihan lannassa? Fanni osas nähtävästi sentään vähän häntäänsä nostaa...

Kun mä kuulin jonkun skoban tai kevarin tai minkä vaan melutoosan äänen kauempaa ja näin kauempaa ilmestyvän porukan, piilouduin äkkiä Fannin taakse rapsuttelemaan tamman ruskeasta karvasta mutaa, joka suojasi sitä ötököiltä sen vähäisenkin määrän. Erotin tytön äänen jo kaukaa. Ja hitto, pojan äänen myös. Mä kuolen. Mä kuolen jos ne näkee mut.

"Kenen Jopo tää on?"

"Ei ainakaan mun, mä jätin omani tallille."

"Kenen se ikinä onkaan, ni se on tuolla laitsalla."

Fanni nosti päätään, ja mä rukoilin koko sydämestäni että se ei vaan siirtyis. Yritin kutistua, mutta se ei onnistunut. Ja samassa meidät ohitti salamana korvat luimussa oleva Emma, jonka törkeästä rikoksesta jopa Fanni suuttui ja lähti sitten ikuisen kakaran perään lievästi tuohtuneen näköisenä. Yritin hakea turvaa lähimmästä hevosesta, Kyllistä, mutta mut oli jo huomattu. Neljä katsetta arvioi mua kauempaa, mutten erottanut niistä mitään. Vain yhden tytön pastellinsiniset hiukset paistoi jo kauas. Toinen tytöistä ja sinihiuksisen tytön vieressä kiehnännyt poika lähtivät kohti ruunalaidunta, mutta kaksi toista tulivat mua kohti, tammalaitumelle. Hitto. Nyt äkkiä Fannin luokse.

Yritin olla näyttämättä paniikkia ja kävelin niin rennosti kuin vain pystyin itseni pakottamaan. Olihan mun kumminkin pakko tavata hoitajakollegani - tai keitä nää ikinä olikaan - ennemmin tai myöhemmin. Fanni ei onneksi ollut ehtinyt kauas, joten kerkesin hakea turvaa suosikkihevosesta. Sinihiuksinen tyttö otti melkein hölkkäaskeleita mun luokse, ja veti Dollia perässä otsaharjasta. "Laitumella saa käydä vaan hoitajat näin lomalla", se sanoi mua arvioivasti katseellaan mittaillen. Teki mieli peruuttaa pari askelta.

"Mä oon Fannin hoitaja", sanoin nieleskellen ja rapsuttelin tammaa varovaisesti.

"Mä en oo nänhy sua ennen, sori. Jassu, Dollin ykkönen", tyttö esittäytyi ja hymyili vähän. Siis nimenomaan vähän. Uskalsin astua Fannin takaa esiin. Mun katse vaelsi heti kumminkin siihen jätkään - ja jäi.

Ruskeat hiukset, ruskeat silmät. Tuntui siltä että mä muutuin vahaksi ja jäin maahan kiinni. Hitto. Huono juttu. TOSI huono juttu.

"Mä oon Jesse", jätkä sanoi. Mä nyökyttelin hetken, kunnes tajusin että mä olin jäänyt kiinni tuijotuksesta. Lehahdin kirkkaanpunaiseksi ja hain taas turvaa Fannista, jota ei olis voinut vähempää kiinnostaa.

"Aa... joo... tota... anteeks... mä oon Alma..."

"Toi tuolla on Sierra ja Vallun luona on Joona", Jassu selitti ja pelasti mut, ainakin osittain. Mua nolotti ihan älyttömästi että olin jääny tuijottamaan Jesseä. Mutta ei se ollu mun vika, mitäs oli liian hyvännäkönen... "Varotus, se on sitte varattu."

Mun katse siirty suoraan Jesseen, mutta Jassu tyrski kuin se olis huvittavakin asia. "Mä puhun Joonasta."

Nyt oli siis selkeesti Jassun vuoro nolata mut. Oliks aina tällasta olla uusi? Rapsuttelin Fannin säkää ja nyökkäsin ymmärtäväisesti. Ei se mua haitannu, mutta musta tuntui että Jassu oli se kenelle Joona oli varattu, joten oli kai parempi vaan myötäillä. Kuulin Jessen kutsuvan vähän kyllästyneen oloisesti Emmaa, se tais olla sen hoitohevonen. Okei.

"Ellida ja Emily jäi tallille ottamaan vastaan uutta hevosta Raijan kanssa."

Nuo nimet oli kaikki mulle hepreaa. Tujottelin Vansieni kärkiä hermostuneesti ja yritin jälleen kerran kutistua. Tai vajota maan alle. Näpertelin hiuksia ja purin huulta. Jassua tää tuntui suuresti huvittavan, mutta ehkä se yritti vaan saada mut mukaan porukkaan. Ehkä. Ryhdyin poimimaan maasta kukkia ja tekemään seppelettä, jotta en olis kenenkään tiellä enkä antais muille syitä moittia mua. Istuin maahan Fannin jalkojen juureen ja jäin siihen rakentelemaan lemmikeistä sekä joistain keltaisista kukista seppelettä. Ei mulla mennyt kuin hetki, että sain kruunattua sekä itteni että Fannin. Oli alkanut jo vähän tuulla, ja Jassu valitteli koko ajan pitkiä sinisiä kiharoitaan, kun teki välttämättömiä toimenpiteitä hoitohevoselleen.

Laitumen edustalle oli tuotu laatikko täynnä nimikoituja harjoja, ja kävin nopeasti etsimässä sieltä Fannin. Tamman harja oli puolikova ja vaaleansininen, ja sillä sai harjattua suurimman osan pois. Harjasin vain kaikista hikisimmät kohdat, ajattelin että muta tarjoaa hyvää suojaa ötököiltä joten tamman ei ihan puhtaudesta kiiltää tarvitse. Otin myös yhden kaviokoukun ja kävin läpi tamman kaviot. Fanni vain söi tyytyväisenä sillä aikaa kun kaivoin hiki hatussa lannan, mullan ja kivien sekoitusta sen raudoitetuista kavioista. Huomenna ajattelin käydä putsaamassa satulan, suitset ja suojat kesäkuntoon. Siinä olis kiva olla seuraa joka ohjeistaa, mutta en varmasti uskaltais kysyä apua. Toivottavasti ne Ellida ja Emily olis helpommin lähestyttäviä. Mua nolotti nieläkin niin paljon se Jesse-juttu, että meinas pää pudota. Kun mä olin kumminki tehny kaiken tarpeellisen, syötin Fannin kukkaseppeleen tammalle ja koska en ihan erakkotontulta halunnu vaikuttaa, moikkasin vielä nopeasti Jassua ja Jesseä. Kummallinen suhina.

"Joko sä meet?" Jassu ihmetteli.

"Johan mä olin täällä ehtiny olla", sanoin vieläkin ujolla hiiren äänellä.

"No, mut nähään huomenna", sinitukka ilmoitti ja antoi minulle sellaisen katseen että varmasti tulisinkin.

"Mä aattelin kyllä mennä tallille enkä tänne", sanoin vähän epäröiden.

"No mut siellähän me muutki ollaan", Jessekin puuttui keskusteluun. Punastuin. Mun posket oli hyvin verrattavissa Joponi väriin. nyt äkkiä karkuun.

"Moikka", sanoin ripeästi ja lähdin rivakasti polkemaan poispäin. Apua. Apua. Elämäni noloimmat hetket. Kuulin muiden rennot moikkaukset kuin kaukaisuudesta.

"Moikka."

"Nähään."

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Tervetuloa hoitajaksi Alma!

Ainahan se alku on tällä tallilla vähän kankeaa, kun tallilaiset ovat jo niin tiiviisti liimautuneet (lue: liittoutuneet) yhteen, että on vaikea löytää omaa paikkaansa. Sinulla kävi kuitenkin hyvä tuuri, sillä muut hoitajathan jopa puhuivat sinulle ensimmäisenä päivänäsi! Ei olisi ensimmäinen kerta kun uutta hoitajaa vain mulkoiltaisiin päästä varpaisiin ja puhuttaisiin ilkeästi selän takana. Tai mistäs sitä tietää mitä nuokin hoitajat tekivät sen jälkeen kun lähtivät.

Noora, hevos- ja poniope

[Alma]

Toinen

Hymyilin hajamielisesti katse maassa kun muu hoitajien huoneen porukka valitteli väsymystä. Eilen oli saattanu mennä vähän myöhään hevosten kanssa, ja mä toivoin ettei meitä saatais kiinni. Siitä seurais varmasti heti potkut Pappilasta, musta tuntuu että Kaisla ei tykänny luvattomista ratsasteluista. En olis muuten lähtenytkään, mutta en uskaltanu olla tylsä ja sanoa ei. En varsinkaan Adrianille.

Musta tuntu et se oli mun suojelusenkeli. Se oli pelastanu mut Skidin hoitajan, Oonan kynsistä. Musta tuntuu että sillä myös pahasti viirasi päässä. Mistä lähtien joku normaali tai normaalia komeempu jätkä on ylipäätään edes suonut mulle katsetta? Samalla musta tuntu että mä olin joku sen tukihenkilö. Ei mulla varmaan kovin terapeuttista vaikutusta ollut, mutta joka tapauksessa mä olin se jonka kanssa se saatto ettiä oikeeta riimua. Mitä se näki mussa, en tiedä.

En mä oikeastaan pistä pahakseni, mietin kun hajamielisesti rapsuttelin Tuusannuuskaa korvan takaa. Mutta kunpa osaisin vaan käyttäytyä. Mun sydän jätti varmaan viis sykähdystä välistä aina kun näin sen ja se oli koko ajan mun mielessä. Olin menny eilenki ihan lukkoon, kunnes oli nostanu mun paitaa. Olihan se kumminki jätkä. Normaali tyttö olis kääntyny ympäri ja lyöny takin kankaalle, vähän niinkun Ellida, mutta mä... mä jäin siihen seisomaan ja kunhan Adrianin silmä vältti, nojauduin Fannia vasten sydänkuviot pupillien tilalla.

Eikä sillä että tilanne Jessen kanssa olis parantunu. Mä menin ihan lukkoon aina kun näin sen. Vaikka Adrian oli sinänsä paljon pahempi, en oikeastaan ees tuntenu Jesseä - se oli niitä tavallisia poikia, jotka kiertää mut kaukaa. En mä Atriaa (heh, en kyllä keksiny ite mutta) tuntenut sen paremmin, mutta se sentään oli mun kanssa.

VAPAAEHTOSESTI.

"Almaa? Kenestä sä nyt näät unta?" Ellidan puoliks kiusoitteleva, puoliks vähän tympääntyneen olonen ääni tunkeutu vaaleanpunasen pilviverhon läpi. Pudistin nopeesti päätäni ja teki mieli esittää että nukun. Itse asiassa mä olin varmaan nukkunut.
"Ääh..." mumisin ja yritin kohentaa kovaa tyynyä mun pään alla.
"Mitä sä säädät?"

Adrianin ääni tuli läheltä. Liian läheltä.

Singahdin samassa istumaan sohvalle, viltti lens jonnekkin käsinojan yli. Muutuin kirkkaan vaaleanpunaiseksi - oon jo aatellut pari kertaa sitä viiden kilon meikkikerrosta mun poskiin... samalla kun yritin tasottaa mun hengitystä, porukka nauro mulle - osa hyväntahtosesti, mut osa oli taas vähän vahingonilosempia. Jopa Oona, joka hörppi kahvia varsin suurieleisesti huoneen nurkassa, virnisti pirullisesti. Se ryysti tummaa nestettä ihan vaan ärsyttääkseen.
"Mä oon hereillä... luovutan..." mutisin ja käännyin mahalleni pyydystämään viltin takaisin. Kääriydyin siihen ja jäin tällä kertaa sohvalle istuma-asentoon Adrianin viereen. Nolotti niin että olis pää voinu pudota. Täytyykö muuten mainita tallilla yöpymisestä? En ollu uskaltanu pyytää kyytejä muilta, joten olin nukkunu tallilla...

Kunhan äiti ei kuulis että en nukkunu kotona. Se luulee yhä että lähin tosi aikasin tallille, ennen ku se edes heräs.

Kun muut sai idean lähteä moikkaamaan hevosia, jäin istumaan ruutukuvioidulle sohvalle vilttiin kääriytyneenä. Joona raahas Oonan mukaan ja Adrian kysyi että kai mäkin tuun, mutta jätin väliin. Jätkä lähti viimeisenä huoneesta, ja siinä vaiheessa vedin napit korviin. Viimein yksin. Eksyin laulamaan biisin mukana...
"Right now I wish you were here with me.... cause' right now everything is new to me... you know I can't fight tge feeling, and every night I feel it..." lauloin hiljaa mukana. Tallipihasta kuului kuinka Joona ja Adrian käynnistivät prätkänsä, ja jäin tuijottamaan pienestä ikkunasta ulos.

Mä oon ihan mahoton.

Meinasin saada sydänkohtauksen kun Jesse avasi oven. Se näytti surulliselta. Tai ei, lähinnä vähän järkyttyneeltä. Silläkin oli tainnut mennä eilen vähän myöhään.
"Tää darra... voiksä kaataa mulle kahvia..."
Siinä vaiheessa kun mä olin päässy tiskialtaalle, kollega tais viimein tajuta et kuka sen seurana oikeen oli. Ajattelin että vesi olis parempaa, vaikka enhän mä ollu ikinä mitään mehua vahvempaa juonut. Päättelin vaan että parempi olla uhmaamatta Jessen käskyä ja kaadoin sille ison PPR-mukillisen kahvia.

Vähän jäykästi ojensin mukin pojalle, joka kääntyi katsomaan mua kiitoksen sijaan. Punastuin, käänsin katseen suoraan maahan ja hymyilin vähän ennen kuin käännyin. Eikä, mitä mä teen? Nappasin äkkiä turvakseni ilmestyneen Hevosmaailma-lehden sohvapöydältä enkä empinyt selata sitä kuudetta kertaa läpi. Ainoo vaan että oon lukenut jo sen kolmen vuoden takaisen jutun olympialaisista ja kaikki uutisetkin. Lopulta mä kyllästyin, viikkasin viltin sohvan selkänojalle ja livahdin ovesta ulos ennen ku Jesse tajuais että karkasin. Syöksyin portaat alas ja melkein törmäsin Sierraan, joka loi muhun melko murhaavan, arvioivan katseen. En vaivautunu pyytelemään anteeksi vaan sukelsin suoraan satulahuoneen perälle josta etin satulasaippuan, sienen ja ämpärin. Laskin vettä ämpäriin ja etsin käsiini Fannin suitset - kuolaimiin oli pinttynyt kuolatahroja ja olisittepa nähneet sen turpahihnan.

Eihän siinä muu auttanut kuin purkaa suitset ja alottaa. Olin ehtiny just irrottaa kaikki osat, kun raskaat askeleet hyppi portaita alas kauempana. Kuulin kuinka äänet lähesty mua - kiihtynyttä kävelyä. Jesse ilmesty taas, se nojas hetken ovenkarmiin tilannetta arvioiden, mutta tuli sitte sisään. Olikohan sillä ja Sierralla jotain juttua? En uskaltanu kysyä. Se olis ollu yhtä ku kuiluun hyppääminen. Jynssäsin vaan muina naisina turpahihnaa puhtaaksi ja yritin samalla muista mikä osa oli mitäkin hihnaa. Vaikka en uskaltanu nostaa katsettani, silmäkulmasta näin kuinka Jesse otti ison kasan satulahuopia syliinsä ja lähti viemöön niitä jonnekkin. Pesukoneelle ehkä. En sitten tiiä mikä sai sen tekemään hommia darrassa.

Okei, aina kun mä halusin unohtaa jotain, keskityin johonki ihan muuhun. Ehkä Jesse laski sen parhaaks ratkasuks.

Touhuttiin ihan omiamme hetki, mutta kun mä olin omasta mielestäni valmis ja yritin alkaa kokoomaan suitsia, se ei ollutkaan ehkä kaikista helpoin juttu. Puhdas nahka pyyhkäs satulahuoneen lattialta vähän pölyä mukaan heti, mutta onneks sen voi vaan pyyhkiä pois. Vartin tapeltuani olin ihan neuvoton. Koska Adrian oli ainoa jolta uskalsin pyytää apua - ja ehkä Jassu - mä olin onneton ja pohdin pääni puhki. Jesse oli mun ainoa vaihtoehto. Varmaan minuutin mä yritin alottaa keskustelua, muttei ääntä tullu kurkusta... ja joka kerta kun epäonnistuin, punastuin vaan enemmän. Sitten, kun mä vähiten odotin, sanat tuli ilmoille.
"Voiks sä auttaa näiden suitsien kaa... oon ihan hukassa..." mutisin hiiren äänellä. Onneks Jesse kuuli, ja se yritti hymyillä väkinäisesti. Suostu kumminkin.

"Joo, katotaan Emman suitsista mallia."

En nyt sanois että me puhuttiin paljon, mutta mulla oli ihan hauskaa. Pari kertaa meni meillä ihan pieleen ja naurahdettiin molemmat lyhyesti. Ehkä Jesse olis ihan hyvä tyyppi, mutta vika tais olla mussa. Voin sanoo ettei se fakta että jätkällä oli darra ei auttanu mua... Ja tietysti heti kun oltiin valmiita, kuulin kahden kevarin äänien kantautuvan parkkipaikalta.

Mun pelastaja(t) oli palannu.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★

Tulen kohta hulluksi - mitä täällä tallilla oikein tapahtuu?? Mun on pakko jäädä kohta mielenterveyden vuoksi sairaseläkkeelle tästä hommasta... Siis ensin te olitte käyny salaa ratsastamassa (=UITTAMASSA) hevosia yöllä, josta seuraa ensimmäinen kysymys: kenen idea se oikein oli?

Toiseksi, olit nukkunut tallilla: miten se on mahdollista? Eikö Kaisla ollut tarkistanut hoitajien huonetta ollenkaan lähtiessään vai olitko piiloutuneena Kaislan tarkistuksen ajan? Ei tallilla saa yöpyä, se ei ole mikään hotelli!

Ei nyt oikeesti mun on ehkä pakko pitää lomaa. Helena, Kaisla, Inga ja Marja saa vetää kesän loppuun. Mulle riitti.

Noora, hevos- ja poniope

[Alma]

Kolmas

"Hippu! Älä pliis vedä!" murahdin pienelle hopeanharmaalle koiralle ja yritin seuraavaksi kiskoa flexin päässä viipottavaa labradoria lähemmäs. Koirat osas kyllä olla tyhmiä. Olisinpa niin hyvä että voisin rajata mun ulkoilutettavat niihin koiriin jotka osas käyttäytyä. Jostain syystä mulle jäi ne kahjot. Ehkä koska olin hoitolan nuorin vapaaehtoinen.

Ainoo joka näistä osas käyttäytyy oli enspanjalainen pelastuskoira, Eedi. Se tepsutteli vähän muista jäljessä ja aina kun pysähdyttiin - joka viides metri - kiharaturkkinen suki vähän karvaansa. Se oli vaan jotain niin suloista ja halittavaa. Mä sanoin sen ääneen Jassulle, joka oli suostunu auttamaan. Se oli valinnu ite hengitysvaikeuksia omaavan mopsin ja staffordshirenbullterrierin, joka melkein veti pastellipään kumoon suunnilleen aina kun piti pysähtyä. Pappilan laitumet näkyi edessäpäin, ja saatoin onnekseni bongata Fannin melkein portin tuntumassa. Tänään satais illalla, joten harjaus kannattais hoitaa nyt.

"Suloisesta ja haluttavasta puheen ollen..." Jassu mumisi ja nyökkäsi päätään laidunten suuntaan. Mä tunnistin Adrianin jo kaukaa, mutta vasta kun tajusin mitä Jassu oli sanonut, punastuin täysin. Hetken mumisin vaan jotain ja yritin keksiä jotain fiksua.
"Mä sanoin halittavasta, en haluttavasta. Enkä mä oo... niinku... tajuutko?"
"Ihastunu Adrianiin? Luulin et ihastuminen oli sulle tuttu termi, niinku tietkö sen sun ekan laidunvierailunki kautta..."
"EN OO IHASTUNU JESSEEN!" mun ääni muuttui melkeen kimakaksi, ja muutama hevonen nosti päätään. Ihan pari vaan, mutta silti. Adrian ei kääntyny kattoo, mutta koska se oli sivusuunnassa meihin päin ja lähestyttiin koko ajan, erotin virnistyksen. Jassu nauroi mulle niin etten oo kenenkään kuullu noin lujaa nauravan. Halusin muuttaa Afrikkaan. Teki oikeasti mieli.

"Ei oo hauskaa, ihan oikeesti... sä niin nolasit mut... ääh... viiään koirat äkkiä kiinni tonne", mumisin Jassulle ja hölkkäsin rautaisen lampputolpan luo, johon kiinnitin kaikki kolme koiraa niin ettei ne pääsis muutamaa metriä kauemmas tutkimaan. Onneks niitä ei hevoset kiinnostanu. Jassu sito omat talutettavansa nopeesti ja napattiin tammojen harjat.

Fanni nosti vähän päätään ja katsoi mua hetken, mutta kun pääsin sen luokse, hamusi turpa taas tuttuun tapaan laitumen nurmikkoa. Tänään harjaisin kaikki nuo kurat pois. Aloitin ryntäiltä ja Fannin etuosasta, kaulalla mutaa ei oikein ollutkaan mutta kävin sen silti läpi - kaikkea ihanaa ja inhaa pölyä kyllä löytyi. Ei siinä harjauksessa oo paljoa kerrottavaa - Fanni oli nätisti, hinkkasin mutaa ja multaa varmaan ikuisuuden irti ja kavioissa oli taas sitä tuttua ihanaa sössöä kera kivien. Kävin samalla nopeasti läpi jalat, ettei niissä ollu mitään sen suurempaa vekkiä tai turvotusta. Jassu oli onneksi samaan aikaan valmis, ettei tarvinnu ootella. Ei meille ollu ku kilsa, mutta matka tuntu pitkältä. En oikee uskaltanu höpöttää, ettei mua leimattais oudoks. Onneks Jassu oli tosi puhelias... heitettiin koirat vaan nopeesti ulkotarhaan, yritettiin piilotella mun vanhemmilta mahdollisimman hyvin ja poimittiin meidän identtiset Jopot (paitsi että Jassun oma oli kuran peitossa ja mun just jynssätty siihen kuntoon missä se oli kun ostettiin) talon seinustalta. Tallille oli sen neljä ja puol kilsaa, asuttiin vähän niinku keskellä matkaa tallilta laitumelle.

Matkalla me juteltiin, tai lähinnä Jassu kiusas mua. Sen pääaiheet oli Jesse ja Adrian. Yllättäen enemmän vielä jälkimmäinen. Jessellä oli kuulemma yhteyttä Oonaan, ja mä en halunnu joutuu sen kaksikon väliin missään tilanteessa. Enkä ees tienny, oliko Adrian sellanen kaveripoika vai ihastus. En ois halunnu pilata meidän alkavaa kaveruutta olemalla outo tuijottelija.

Okei. Mä olin jo ihastunut Adrianiin. Mä en vaan ois halunnu myöntää sitä, olisin halunnu olla normaali. Aina ku näin sen, olisin voinu huokaista ääneen. Mutta Jassu ei sais sitä tietää. Sofia korkeintaan, joka oli muuten stalkannu Adrianin instagramin läpi heti kun olin kertonu ketä oon nähny tallilla. Mutta kun mä en uskonu sitä itekkään, niin en halunnu just nyt kertoa muille.

Jassu muuten vältteli Joonaa aiheena. Kun mä yritin sanoa jotain, oli se sitten kuinka hyvin ne sopi yhteen tai että kuinka Joona oli hyvä ratsastaja (olin suunnilleen sen fani sillon ku olin vielä tavallinen tuntilainen), Jassu vaihto äkkiä aihetta. Päätin vaan, etten rupee parisuhdeterapeutiks.

Tallilla näin pihassa kaksi tuttua kevaria, Sierran skoban ja oli pari pyörääkin seinustalla - osa oli ihan uusia nähtävyyksiä mulle. Täällä oli porukkaa, jota en ollu tavannu. Karkuun. Heti tallin ovella meinasin törmätä johonkuhun, joka oli mua lyhyempi. Paniikki iski.
"Anteeks Oona, mä..."
Mutta mun henki säästy. Se ei ollu Oona. Tyttö katto mua vähän kummastuneesti, ja vaikka muutuinkin varmaan punertavaksi, ei toisen ilme värähtänytkään. Se moikkas rennosti, kysyi missä suunnassa laidun oli ja lähti sitte ettimään omaa menopeliään. Olin tietty menny lukkoon, joten Jassu oli vastannu tuolle uudelle blondille. Jassu, joka oli alkanu näyttää hermostuneelta. En tosin kommentoi. Jatkoin matkaa sisälle, jossa käytävän päädyssä kaks tuttua jätkää kaato viemäriin likavesiä. Koko paikka haisi ihan sairaalalle ja mäntysuovalle.

Jassu katso Joonaa vakavasti. Jätkä näytti perääntyvän, se veti syvään henkeä. En tiennykkään tällasesta. Jassu osas ihmeen hyvin olla mun seurassa niinku Joonaa ei ois olemassakaan. Kai se oli siks ettei se joko halunnu mua yrittämään lohduttaa ja auttaa sitä, tai sitten sitä säälitti etten ollu ikinä edes suudellu poikaa. En ees päiväkodissa. Mä katsoin Adriania vaan hillitysti silmiin ja hymyilin vähän.
"Moi", lipsahti mun huulien välistä ennen kuin tajusinkaan.
"Kaisla laitto kaikki auttamaan karsinoiden desinfioinnissa. Tää haju leijuu täällä kuulemma vaan kaks vuorokautta, niin se sano", Joona irvisti. "Ollaan oltu koko talli hommissa paitsi te. Ellida, Nina ja se uus tyttö, Taija lähti äsken kattomaan hevosia laitsalle. Tää alko jo eilen."
"Jassu, teit muute oharit aamulla", Adrian naurahti, mutta sai pastellipäältä aika tuiman katseen. Yllätyksekseni jopa Joona näytti suhteellisen yllättyneeltä.

"Joka tapauksessa, ottakaa juuriharjat ja jynssätkää karsinoiden lattiat ja seinät tolla laimennetulla desinfiointiaineella", Joona mutisi. Mä en tienny mitä oli meneillään, mutten jääny selvittää. Nyökkäsin vaan, otin punasen ämpärin mukaani ja menin kaatamaan sinne desinfiointiainetta sekä vähän vettä. Fannin karsina oli viis kertaa puhtaampi kuin ikinä. Missä mä olin oikein kuhnannut? Mulla oli huono omatunto, kun jynssäsin karsinan lattiaa ja pohdin, mihin aamuni oli mennyt. Olin ollut karistelemassa kurat Fannin päältä ja viemässä koiria.

Uskallan kumminki väittää että koska pesin Adrianin kanssa kaikkien hevosten suojat ja olin ollu Emilyn lisäksi ainoa maalaamassa niitä kentän aitoja, mun teko oli hyväksyttävä. Olinhan periaatteessa tehny niitä vapaaehtoistöitä aamulla viedessäni koiria. Vaikkei se vieny mun huonoa omatuntoa minnekkään. Ainoastaan enemmän jynssääminen ehkä autto. Siirryin seinään, kun mua lopulta alko huolestuttaa että kuuraan karsinan lattiasta läpi. Siitä vois tulla sanomista...

Jossain vaiheessa muut lähti tallista omille teilleen, ja mä jäin sinne. Niinpä väänsin muiden mielestä jo melkein vanhasta iPhone 4:stä päälle One Directionin levyn. Levyllä ekana oleva Steal My Girl lähti soimaan, ja väänsin volumea pienemmälle ettei muut kuulis. Hiljaa mä lauloin silti biisin mukana.
"She's been my queen since we were sixteen, we want the same things, we dream the same dreams, alright..."

Adrian ilmestyi talliin tavaroineen kun olin viemässä siivousaineita kaappiin. Tuli kieltämättä kiire laittaa musiikki pois, onneks oli just kitarasoolon aika eikä jätkä ehkä tunnistanut mitä kuuntelin. Se näytti hitusen kyllästyneeltä, mutta hymyili kyllä mulle. Niin houkuttelevaan hymyyn oli oikeasti vaikea olla vastaamatta. Enkä estelly itteäni. Hymy vaan jotenkin levis koko kasvoille.
"Sierralla ja Oonalla oli joku kerho yläkerras. Mä aatelin lähtee, ennenku alkaa sataa. Tarviitsä kyytiä?"
"Mä... tota..."
"Pliis... anna mulle viel yks tilaisuus todistaa ettei kevarin ajelu oo niin hirveetä", poika pyysi ja teki sellasen koiranpentuilmeen, että vatsanpohjaa kouras. Mua kyllä pelotti, mutta hei, ei kai viimekskään ollu käyny mitään. Mietin nopeasti mun Jopoa joka nojas vasten tallin seinää. Mut se oli kumminki Adrian. En voinu olla pelkuri.
"Haen vaa pari juttuu ylhäältä, tarviin niitä kotona", sanoin hymyillen ja ennen ku punastuin, suljin kaapin oven ja syöksyin kohti portaita.

Kiipesin portaat hoitajien huoneen ovelle hakeakseni tavarat ja sitten hypätäkseni Adrianin kyytiin, mutta ovella kuulin Oonan äänen ja jäin harkitsemaan. Siellä oli Sierrakin.
"Äsh, miehet. En tiiä mihin Adrianki tähtää ku tuli tänne hoitaa Teppoa. Se on vaa tyttöjen perässä, jos tiiät mitä tarkotan. Tiiä minne se Almakin päätyy", kuulin Sierran äänen oven läpi. Paniikki.

Oliko Adrian teeskennellyt olevansa mukava mulle, että se vois..? Eikai, ei se sellanen voinut olla. Mutta toisaalta, se selittäisi miksi jätkä kesti mun läsnäolon. Sitä paitsi mitä äiti ja isä sanois jos Adrian tois mut kotiin? Alkais varmasti vuosisadan tenttaus. Poika ei vastannu ihan niiden kuvitelmaa ihanteellisesta poikaystävästä jonka Alma ansaitsee.

Äkkiä tekosyy. Ja sitte alas. Tuntui pahalta valehdella Adrianille, joka oli ollu mulle niin mukava ja ottanu vähän niinku suojaansa - puolustanu mua sillon ku oltiin tavattu Oona ekaa kertaa ja niin. Mutta jos se teki kaiken sen vaan yhden jutun takia... apua. En kyllä vois tuoda sitä mun kotipihaan. Ehdin jo parkkipaikalle, jota päällysti pilvet jotka lupas sadetta. Adrian hymyili mulle vähän, tosin ei yhtä suloisesti kuin aikasemmin. Yritin hymyillä takaisin parhaani mukaan.

"Mun äiti soitti, ja se on jo matkal hakemaan mua. Se poimii mut ja ajetaan suoraa jonnekki sukulaisille", keksin vähän paniikissa ja punastuin tyypilliseen tapaani.
"Aa... okei. Joskus toiste sitte. Nähään huomenna!" jätkä sanoin hymyillen, käynnisti kevarinsa (tiesin jopa mikä se oli) ja kaasutti pois pihasta. Mä katsoin ihmetellen perään niin kauan kun saatoin vaan nähdä etääntyvän selän.

Mitäköhän tunteita mä edes tunsin? Olinko mä pettynyt, jännittikö mua, olinko mä vihainen?

Ehkä olis parempi vaan vältellä miehiä pari päivää? Ainoa kysymys oli, pystyisinkö mä siihen.

Äiti tulis kuitenkin vasta myöhemmin kotiin ja vois vasta sen jälkeen hakea mut, ja koska kohta alkavassa sateessa en tasan pyöräilis, mulle jäi aikaa mennä talliin pohtimaan tunnemaailmaa selväksi satulan pesemisen merkeissä.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Tuoksuupa tallissa puhtaalle!

Voi jehna, löytyykö Pappilasta enää yhtäkään heppatyttöä, jonka pää ei olisi mennyt sekaisin näistä pojista? :-D Huvittavaa sinänsä, vaikka eihän se meitä haittaa jos hommanne hoidatte kuitenkin hyvin.

Helena, poniope

[Alma]

Neljäs
(spin-off)

Mä avasin silmät hitaasti niinkuin joka aamu. Tää aamu ei vaan ollu niinku muut. Mä vähän säikähdin, kun tajusin katselevani vieraan huoneen seiniä vieras peitto mun päälläni. Nousin istumaan sekunnin murto-osassa ja mietin, mitä oli tapahtunut. Olo oli ihan normaali. Huoneen ulkopuolelta kuului innokasta juttelua, aiheena tais olla keilaus. Salainen hymy levis mun kasvoille. Mä olin kai nukkunu Adrianilla.
"Huomenta ruusunen", joku sanoi mun vierestä. Tunnistin virnistyksen. Siinä paha missä mainitaan. Punastuin vähän ja käänsin katseeni nopeasti kohti peiton alla olevia jalkojani. "H-huomenta..."

Kun mä vilkaisin Adriania, se hymyili mulle sitä tosi tarttuvaa hymyä. Hymyilin takasin, mutta nopeesti tilanteen tajutessani käänsin katseen taas pois.
"Sä oot ihan mahoton", jätkä naurahti ja tunsin kuinka se nous sängystä. Tarkastettuani että mulla oli ihan varmasti kaikki vaatteet tallella, uskalsin mäkin heittää peiton syrjään ja nousta katsomaan, mitä seuraavaks tapahtuis.
"Haluutko aamupalaa?" Adrian kysyi ohimennen, kääns mulle selkänsä ja tais vaihtaa paitaa. Mitä ikinä tekikään, mä käänsin katseeni sillä sekunnilla pois, punastuin ja mietin mitä vastaisin. Olis epäkohteliasta vaan syödä täällä, mutta toisaalta olis kai kummaa kieltäytyä aamiaiselta. En mä kotiinkaan voinu täältä mennä.
"No ehkä..." sain mutistua. Poika naurahti, tunsin katseen mun niskassa, mutta olin vaan tutkivinani lipastolla olevia esineitä. Adrianilla oli ihan kiva huone. Mukavampi kun mulla, ainakin koska sen ei tarvinnu jakaa omaansa kenenkään kanssa. Jätkä avas mulle oven ja viittas ulos, kun käännyin katsomaan. Vähän epäröiden mä lähdin kohti valosampaa osaa taloa, josta kuulu keskustelua. Adrian sai mut kiinni heti, eikä mun tarvinnu eksyttää itteeni sen kauemmin - onneks. Seurasin poikaa keittiöön, jonka pöydän ääressä istui eilen tapaamani Adrianin äiti, luultavasti pojan isä joka oli ihan varmasti suoraan Espanjan auringosta sekä ehkä maailman suloisin tyttö. Mun oli pakko hymyillä ujosti, pikkusella oli yhtä tarttuva hymy kun isoveljellään.
"Huomenta", Adrianin äiti, Maijako se oli, sano. Musta tuntu että se luuli pojan tuoneen mut näytille. Mä en vaan tienny mikä tilanne nyt oli. Me suudeltiin, ja se oli mun elämän onnellisin hetki sitte Inkan syntymän, mutta mä en tienny mitä se tarkotti. Sen mä tiesin, ettei me oltu pari. Adrianille mä olin spesiaali, sen sanojen mukaan, ja suloinen. Mutta mä en tienny mitään näistä asioista...

Tiesin tosin, että mä olin nyt vieläkin ihastuneempi. Joka kerta kun meidän katseet kohtas, mun alavatsaa kouras. En voinu olla sekuntiakaan ajattelematta poikaa.

"Almaa...", mä havahduin Adrianin kiusoitteluun.
"Ai joo... h-huomenta. Mä oon Alma", sanoin vähän ujosti. Käännyin ympäri ja seurasin nopeasti poikaa keittiötasolle, jonka luona se teki ittelleen voileipää. Tai niin mä luulin, kunnes se ojens leivän mulle. Mä katsoin vuoronperään leipää ja Adriania, kunnes tajusin vastaanottaa mun aamiaisen. Kiitin vähän hätäisesti ja ootin, että poika sais oman leipänsä tehtyä ennen ku me lähettiin jonossa takas Adrianin huoneeseen.

Siellä mut viitattiin taas istumaan petaamattomalle sängylle, kun Adrian kävi siihen tuoliinsa rennosti istumaan. Sen ilme oli kumminkin suhteellisen vakava kunnes pieni hymy tuli esiin. Se ei varmaan halunnu säikyttää mua olemalla vakava, mutta mä jo nyt pohdin mitä oli oikeen meneillään.
"Mä haluun vaan sanoo, että jos se eilinen tuntu susta jotenki pahalta tai säikäytti sut, niin voidaan sopia, ettei sitä tapahtunu..."
"Eikai me..?" sanoin vähän säikähtäneenä. Adrian hymyili.
"Älä nyt höpsöjä puhu. Etkö sä muista mitä me eilen juteltiin?"
"Anteeks... mut siis... s-se oli... ihan kivaa."

Jätkällä oli sillon maailman söpöin hymy. Olisin voinu sulaa siihen paikkaan. Sillon oveen koputettiin, ja se sai mut hätkähtämään. Pieni narina kuului, kun ovi aukes. Pieni pää työntyi sisään oviaukosta.
"Alma, haluisiks sä tulla mun huoneeseen kattomaan yhtä juttua?" Adrianin pikkusisko kysyi ujohkolla äänensävyllä. Mun kasvoille levis hymy, rakastin lapsia - ainakin jos ne ei ollu omia sisaruksia.
"Juliana, mä en tiedä haluuko Alm..." Adrian alotti, mutta mä keskeytin.
"Tietysti mä haluun!" vastasin iloisesti ja nousin sängystä nopeasti Adrianille hymyillen.

Pikkuinen, joka oli muuten Juliana nimeltään, oli todella puhelias ja esitteli mulle kaikki aarteensa kaktuksista ihanaan vaaleanpunaiseen pehmokoiraan. Adrian nojas ovenkarmiin ja katteli meitä, joten olin punastunut varmaan koko ajan, vaikka Juliana höpötti miltei taukoamatta - ei jääny mulle paljoa muuta hommaa kuin ihastelu. Kun Julianalta sitte lopulta loppui esineet joilla mua ihastuttaa, Adrian ehotti että pitäis varmaan lähtee tallille.

"Joo, okei...", vastasin vähän hymyillen. Sydän heitti volttia.
"Teppo ja Fanni kaipailee meit jo. Tarviiks sun käydä kotona?"
"Ei mun tarvi, äiti vois vähän suuttuu... selvitän tän myöhemmin."

Juliana tuli ovelle vilkuttamaan, kun vedin kenkiä jalkaan.
"Moikka Alma! Tuu pian takas!"
"Moikka", mä sanoin leveesti hymyillen. "Ja mä teen parhaani!"

[Alma]

Viides

Tupakka maistu vieläkin suussa, kun yritin raivokkaasti pestä mun hampaita. Mä olin kattonu että vanhempien sänky oli pilkuntarkasti niinkuin aina ja että koko talo tuoksu sitruunalle. Mä näin kauhukuvia siitä, että pitäis vielä sotkee ostaa uus hammasharja, kun tääki alko maistua tupakalle.
"Ei. Enää. Ikinä", mä kertasin ittelleni peilin edessä, kastelin kasvoni ja pyyhin mun pyyhkeeseen. Vessan seinällähän roikku sen seittemän pyyhettä, että siitä sitte valitsemaan. Kaikki oli taiteltu nätisti äidin toimesta sellaselle ihme hyllylle, mutta nyt ei ollu aikaa taitella omaani. Taidan alkaa absolutistiksi. Jossen olis ollu eilen ihan keskittyny vaan Adrianiin, olisin varmaan kieltäytyny suudelmasta. Tupakka vähän kuvotti mua, enkä ymmärtäny miks olin suostunu kokeilemaan. Mutta siitä poika kai oli saanu rohkeutta.

Tai jotain edes, muutakin ku helpostusta nikotiinihimoonsa. Sillon mäki tajusin miks olin halunnu kokeilla edes vähän - koska mä olin aina tehny kaiken niinku piti. Mä halusin edes välillä rikkoa rajoja. Nyt voisin odottaa 16 vuotta seuraavaa tilaisuutta.

Tassuttelin tyytyväisenä mun huoneeseen ja vedin päälle vaatteet, kankaiset minishortsit ja topin. Hiukset lens puoliks kiinni päälaelle, ettei ne olis silmillä. Avasin verhot, tarkastin että olin tosiaan järjestänyt itteni eroon niistä tänne raahaamistani särkylääketableteista. Täytyy sanoa, että mua väsytti vieläkin. Adrian oli valvottanu mua eilen illalla ja olin nukkunu sitä edellisenä yönä kunnolla vaan kolmeen, jonka jälkeen jätkä oli ilmestyny mun ovelle pelottavassa tilassa. Erotin vaan että kauempana meidän kotitiellä auto käänty näkymättömiin. Se oli tuotu tänne. Ja luojan kiitos ettei mun vanhemmat ollu kotona, tai olisin joutunu esittämään etten tuntenu poikaa mutta ettei raukkaa vois enää tuonne hortoilemaankaan päästää. Olis kyllä menny läpi, mä en ikinä valehdellu.

Se oli ollut kumma yö. Ja arvatkaa sainko unta enää, kun tiesin Adrianin pyörivän mun vanhempien millintarkasti petaamassa sängyssä ilman rihman kiertämää. Mulla oli noussu pala kurkkuun jo, kun olin nähny pojan paita kädessään meidän etuovella.

Vetäisin nopeasti viininpunaiset Vansit jalkaan ja varmistettuani että avaimet oli mukana ja hälytin päällä suljin oven perässä. Mun pyörä oli paikallaan leikkimökin kulmalla, nappasin sen sieltä ja lähin sotkee kohti tallia. Kattosin tänään tarkasti että Fannin kaikki kamat olis kunnossa ja voisin rasvailla sen nahkavarusteet. Voisin myös pestä hevosten harjoja, kauden alussa ois kiva alottaa puhtaista, melkein karvattomista harjoista. Niihin en voinu koskea mitä laitumille oli tuotu ja tietenkään luonnonharjaksisia ei voinu pestä, mutta muuten mä pystyin oikeestaan pesemään vaikka kaikki harjat.

Matka oli alkanu tuntuu lyhyeltä, olikohan mun kunto kohonnu tai jotain? Kesällä olin hirveen laiska liikkumaan, toki kouluaikoina mulla oli kaks ratsastustuntia viikossa ja sillon kävin lenkeilläkin. Joka tapauksessa kulu yllättävän vähän aikaa kun mun punanen jopo jo nökötti tallin kulmassa, yksin tosin. Kurkkasin parkkipaikalle, siellä oli vaan Sierran skootteri ja auto.

Adrian ei ollu vielä tullu. Eikä moni muukaan, mutta oli vasta aamu. Se oli aika ymmärrettävää.

Mä en ees harkinnu hoitajien huoneeseen menemistä, koska en halunnu nähdä Sierraa. Se varmasti ei tykänny musta. Painelin siis satulahuoneeseen ja otin heti ekaks Fannin satulasta huovan pois, heitin muiden pyykkien joukkoon - ei ollu vielä tarpeeks koneen täyttämiseen - ja etin käsiini valjasrasvaa. Mähän olin pessy satulan sillon, ku olin paniikissa yrittäny keksiä miten vältellä Adriania. Etin itselleni jonkinlaisen rätin ja ryhdyin siinä sitten käymään läpi kaikkia kohtia. Erityisesti jalustinhihnat kävin läpi, ja kävin hinkkaamassa jalustimet pesualtaalla kaikesta hiekasta ja mudasta. Satulavyön nahkaosat rasvasin ja harjasin kangaspehmusteesta ensin kaikki irtokarvat pois ja sen jälkeen hinkkasin kostealla rätillä kaiken kuivuneen hien ja loman aikana ilmestyneen pölyn sinne minne ne kuuluivatkin.

Tässä vaiheessa mä kuulin kevarin äänen, mutta päätin antaa Adrianin ettiä mut - jos se edes oli Adrian. Yhtä hyvin Joonaki olis voinu tulla. Tai mistä mä erotin oliko se kevari vai skoba, jos Sierra lähti laitumelle. Niinpä kaivoin vain esiin Fannin ja hoitajattomien hevosten harjapakit, täytin pari ämpäriä haalealla vedellä ja hetken hyllyjä tutkittuani löysin sellasen saippuan, josta vois olla apua harjojen pesussa. Sitä siis sitte sekaan ja yks harjaboksi kerrallaan. Olin. Just alottamassa, kun tajusin ettiä kuivatuspaikan harjoille - asettelin ulos neljä koria, joissa oli varmaan kuljetettu joskus joitain purkkeja, esimerkiks satulasaippuoita, yrttijauheita tai sellast. Mistä mä tiesin. Raahasin myös ne boksit ulos ja aloin pesemään harjoja siellä. Siinä vierähti tovi, kun piti ensin repiä karvat irti ja sitte hieroa vähän puhtaammaks. Jätin koskematta luonnonharjoihin, ne ei ikinä kuivuis saati palais sellasiks ihaniksi pehmeiksi mitä oli nyt. Ei siinä kumminkaan liian kauaa menny, seitsemällä hevosella oli kyllä kamaa mutta onneks pahimman kurakauden pölyt oli jo irronnu harjoista. Noin tunnin päästä jätin harjan sinne, etin tallista jonkun ikivanhan juuriharjan ja kävin vielä tyhjät boksit läpi vesiletkun kanssa. Osa oli täynnä hiekkaa, pölyä ja karvoja. Joistain oli nimet haalistunu kansista, otin vapauden vahvistella niitä tekstejä permanenttitussilla, jonka bongasin ilmoitustaululta. Kun mä olin lopulta saanu kaiken paikalleen ja luulin että pystyin lähtemään laitumelle, huomasin suitset odottamassa rasvausta. Hitsi, mä ihan unohin ne.

Jouduin ottaa valjasrasvan uudelleen esiin, kävin suitset läpi purkautumisen varalta ja yritin hinkata kuolaimista yhden ison tahran veden ja juuriharjan avulla. Sen jälkeen oli luvassa rasvaus, mutten jaksanu purkaa suitsia, joten yritin vaan mahollisimman tarkasti saada joka kohdan hoidettua. Olis aika katastrofi, jos Fannin suitset menis rikki kuntoutusviikolla ja uudet sais vasta kun tunnit alkais. Mun jynssääminen keskeyty, kun joku tuli satulahuoneeseen. Mä käänsin katseeni toiveikkaasti ovelle, mutta tuli kiire kääntää se takasin suitsin kun tunnistin Sierran. Brunette näytti oikeestaan myrkylliseltä.
"Taisit luulla et mä oon Adrian? Ota tää neuvona sen eksältä, siitä on vaan harmia. Ja vinkkinä vaan, et voisit lopettaa musta valittamisen", toinen kumminkin aloitti heti. Muutuin punaiseksi tietty heti, ja nielaisin. Täst ei ollu hyvä tunne. "Tiedätkö, ettei sun tilannetta helpota yhtään se, et kerrot Adrianille et mä oon sanonu siitä jotain, mitä en oo sanonu - tai mikä ei ainakaa oo sun korville."
Se tais onneks riittää toiselle, koska tunsin sen kävelevän pois. Mä olin jossain aallonpohjassa, tunsin olevani todella säälittävä kun seurasin sitä jätkää joka paikkaan sydämet silmissä. Mulla oli huono omatunto, kun olin kertonu mitä Sierra oli Adrianista sanonu. En mä halunnu niiden olevan toistensa vihollisia sen enempää kuin mun ja Sierrankaan. Sellaseks tää oli nyt vaan muuttumassa. Enkä osannu tätä ittekseni lopettaa.

Kerrankin, kun teen jotain oikein ehkä, ainakin tää tuntu hyvältä, se on jonkun toisen mielestä väärin. Miksen mä ikinä voinu onnistua? Musta tuntu, että taistelin kyyneltä vastaan. Okei, olin herkkä, myönnän. En mä yleensä itkeny jos vaikka kaaduin asfaltilla, mutta jos olin henkisesti onneton, niin harvoin mä onnistuin vaan nielemään sitä oloa pois. Nyt mä kuitenkin tein parhaani, ja onnistuin yllättävän hyvin.

Juuri kun sain Fannin suitset ripustettua koukkuunsa ja otin vielä satulaan uuden huovan vieden senkin sitten paikalleen, ovenkarmiin koputettiin. Mä olin ihan varma että Sierra oli palannut, enkä ees kääntyny kattoo.
"Mä ymmärsin kyllä... teen kaiken vaan väärin..."
"En mä kyl ihan niin aattele", pojan ääni sanoi. Mä en varmaan ikinä ollu niin ilonen nähdessäni Adrianin. Menin sen luokse, hymyilin vähän ja koska sillä jätkällä oli joku mystinen yhteys muhun, se tasan ties että mä tarvitsin halin. Tai sit mä vaan näytin siltä. Tuntu vaan niin hyvältä olla siinä vahvojen käsivarsien ympäröimänä, toisen lämmintä vartaloa vasten. Kun tajusin että halaus oli ehkä vähän venyny, irrottauduin kohteliaasti.

"Haluutko puhuu tosta?" Adrian kysyi.
"E-en mä..."
"Okei. Ootko käyny viel laitumella?"
"En oo ehtiny... on ollu kiire..."
"No sitte mennään!"

Adrian istutti mut kevarinsa kyytiin, josta en ollu kovin innoissani, mutta pakko kestää. Kyl mä vielä oppisin.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Olet ollut taas kovin ahkerana tallilla :-) Osalla tuntuu hoitopäivät menevän kavereiden kanssa juoruiluun ja kaikki tärkeät työt, minkä takia te olette täällä, jäävät helposti tekemättä. Nyt on puhtaita harjoja ja Fanninkin varusteet tiptop kunnossa, peukku!

Helena, poniope