My life as Iiro

[Kristian]

russian-based sport horse-ruuna

12v., vaativa B, re 130cm
om. Kristian Svansen

** SIVUT **

[Kristian]

31.8.2015
Olis muuten ensimmäinen

Sade ropisi Mersun konepeltiä vasten. Iskä ajoi ainakin kolmatta kertaa oikean risteyksen ohi ja irvisti.
"Tuo tallihan on ihan jossain hevon kuusessa", se valitteli ja painoi ärsyyntyneenä kaasua että voitais taas seuraavassa risteyksessä tehdä U-käännös.
"Niin ne kaikki hyvät on", huokaisin vähintään yhtä ärsyyntyneenä ja tuijotin traileriin tungetun kameran antamaa kuvaa. Iiro seisoskeli siellä ihan tyytyväisenä, yritti saada sitä palloaan sieltä, minne iskä oli sen tunkenut ihan vain koska se pallo lähistöllä sai kilpahevosen näyttämään joltain varsalta. Iiro ei ollut ollut halpa, joten se ei saanut näyttää pelleponilta. Suoraan sanoen ei kyllä sellaista huvittaisi kaikkien niiden heppatyttöjen armoille tuoda.

Tällä kertaa iskä kääntyi oikeasta paikasta. Tallipihassa oli kaksi muutakin traileria, mutta kun meidän tahraton Mercedes-Benz (en ollut antanut Range Roveriani iskän käsiin) lipui näkyviin sellainen traileri perässä, joka oli vuorattu valmentajieni nimillä, tunsin oloni aika ammattilaiseksi. Tallirakennus oli pieni ja punainen ja pihassa oli sen lisäksi putkiaitaiset tarkat. Leveä soratie vei sinne ratsastuskoululle päin. Ihan kiva, vaikkei yhtä hieno kuin Leenan talli. Tosin oli kuulemma hyvä kuulua johonkin seuraan, ja täällä järjestettiin kisoja joka kuukausi.

Nousin autosta, jolloin nahan tuoksu vaihtui tyypilliseen kangasmetsän ilmaan. Katselin ympärilleni leuka korkealla ja hyvässä ryhdissä seisten, joka yksityiskohdan läpi käyden. Sivuutin kahden tummahiuksisen naisen katseet reilusti ja lähdin kohti traileria. Olisin mielelläni purkanut Iiron matkavarustuksesta, mutta mut pysäytti kiireiseltä näyttävä nainen, joka posket punaisena katseli paheksuen vähän kauempana nököttävää nuorisolaumaa. Eikai noi omistanu Iiron karsinanaapureita? Oman ikäryhmän tyypit ois kaikista huonoin juttu.

Näin iskän laskevan trailerin laskusiltaa kun tämä nainen aloitti papatuksensa.
"Tervetuloa ja sellasta, mä oon Kaisla ja jos on kysyttävää... joo en vaivaudu", tuo aloitti. "Ilion karsina on siinä heti oven vasemmalla puolella. Ihan valmiina, voit purkaa kamat heti. PYRÖ JA ARO! Oliko tää teidän idea!"
Ja sitten nainen, Kaislako se oli lähti marssimaan kohti sitä jengiä. ("Eiku Joonan!" kuului kauempaa) Pyörittelin silmiäni kun kävelin iskän luo ja näin Iiron valkoisen perseen. Sillä oli tummansiniset kuljetussuojat, pinteli kääritty hännän ympärille ja vaaleanpunainen villaloimi päällä. Miehekästä, mutta toisaalta tykkäsin Iiron varusteista. Tyttöjä hymyilytti, kun jätkä kisasi siniseen ja pinkkiin pukeutuneella satuhevosella. Avasin takapuomin rennosti ja menin Iiron vierelle takakautta, mä tiesin ettei se potkis. Ruuna tervehti mua nyökkäilemällä päätään, se halus jo uusia kavereita. Mä tiesin että kaikki tulis siitä tykkäämään, joten enempiä ajattelematta peruutin ruunan trailerista ulos ja seisotin sitä pihassa hetken muiden katseltavana. Kauempana ollut porukka tuijotti silmät sikkuralla, paitsi ne jätkät, jotka hieroi leukaansa. Sinihiuksinen tyttö tyrkkäsi lyhyttä, ruskeahiuksista kylkeen olkapäällään ja kutsui tuota kai nimeltä vihjaavasti... no tietysti meistä tykättiin. Pieni omahyväinen virne kävi kasvoillani, ennen kuin vanhus astui kuvioihin.
"Krisu, vie nyt se sinne boksiinsa että voidaan purkaa tavarat", iskä mutisi kun nosteli laatikkoja autosta ulos.
"Taluttelen tätä vähän, että voi oikasta jalkansa."
"No pane toimeksi sitten."

Eihän matka ollut ollut pitkä, ja Iiro vaikutti omalta virkeältä itseltään. Se katseli pää korkealla ympärilleen ja vähän tepastelikin, taisi jännittää uudet hevoskaverit. Mä en kyllä ollut tänne tullut kavereita saamaan, mutta yksityistallilla sai kuulemma olla rauhassa. En kyllä kaipaisi yhtäkään aloittelijaa syöttelemään Iirolle perunankuoria aidan välistä.

Kun olin saanut ruunaa vähän kävelytettyä ja kimo oli alkanut jo silmissä vähän kyllästymään ympyrän kiertämiseen, lähdin kohti tallin aukaistua ovea. Sisällä oli ihan mukavan oloista, huomasi että paikka oli vasta rakennettu. Karsinat oli valmisteltu, hyvät patjat tehty tervetuliaisiksi ja taisipa Iiron karsinassa odottaa jo sen rakas pallokin. Se tosin oli iskän tekosia. Iiro katseli silmät sikkurallaan ympäriinsä ja hirnahti vähän. Yritin ignoorata sen käytöksen täysin ja talutin vain ruunan Kaislan neuvomaan karsinaan. Iiro haisteli ruokakipon läpi heti ja kävi kokeilemassa, toimiko automaatti. Avasin riimun soljen ja heitin koko paketin karsinan ovelle. Kuorin ensin pois tummansiniset kuljetussuojat, jotka paljastivat vitivalkoisiksi hinkatut jalat - meidän piti saapua lujaa ja rytinällä, hyvännäköisinä molempien. Heitin suojat riimun viereen odottamaan ja avasin sitten loimen soljet. Jätin sen loimen karsinanoven loimitangolle ja sitten Iiro sai jäädä yksin pallonsa kanssa. Reippaasti lähdin ulos unohtaen, että tallissa olisi muita hevosia ollutkaan.

Iskä oli jo lajitellut laatikot, mun piti vain viedä kamat paikoilleen. Porukka vähän tuijotti kun kiikutin kuusi satulahuopaa, kahdensadan euron arvoisen martingaalin sekä kaiken maailman pinteleitä ja suojia omille paikoilleen lokerikkoon. Iiron tavallisen riimun ripustin karsinan ovessa olevaan koukkuun ja toisen, pehmustetun vein kaappiin odottamaan talvea. Kaikki purkit Showshinea, kolmea eri linimenttiä sekä savea vein talliin myös, suitset menivät naulakkoihin ja ylimääräiset, vanhat otsapannat kaappiin. Olin tietysti laittanut uudet, Swarowski-kristalleilla koristellut otsapannat suitsiin kiinni, täällä edistettiin kumminkin Svansenin sukua. Viikkasin loimet paikoilleen - kaksi toppaloimea, villaloimi, sadeloimi sekä kolme ratsastusloimea.
"Täytyykö tällä hevosella olla enemmän tavaroita kuin sulla?" iskä kysyi samalla kun kantoi estesatulaa panssarivöineen ja erikoisjalustimineen. Itse otin yleissatulan, ja vuorasin molemmat lopuksi suojuksilla. "No en mä millään halpiksilla suostu", mutisin, vaikkei sillä kai ollut mitään tekemistä varusteiden määrän kanssa.

Loppujen lopuks homma oli tehty. Iiro leikki tyytyväisenä pallollaan ja katseli välillä uusia naapureitaan kiinnostuneena.
"Halusitko käydä kattomassa sitä maneesia?" iskä kysyi ja kun mä nyökkäsin, hypättiin vaan autoon mitään sanomatta. Näin kyllä Kaislan paheksuvan mulkaisun, mutta se ei kamalasti haitannut, jos yhtään.

Mersulla ei kestänyt kauaa matka ratsastuskoulun puolelle, tuskin ehdin huokaista. Pihassa pyöri väkeä lapsineen pienestä sadekuurosta huolimatta, kissa hiipi tallin nurkalla ja maneesista kuului opettajan tiukka selitys ulos asti. Nousin autosta ja lähdin vaan harppomaan kohti suurta - tai no, jos tottumukseni otetaan huomioon, ei se mikään lasimaneesi ollut - rakennusta. Iskän kanssa meillä oli sanaton sopimus heti, se ajoi härskisti tallipihan läpi odottelemaan parkkipaikalle. Maneesin oven avatessani katsomossa kääntyivät katseet kohti minua. Ruskeahiuksinen tyttö vaalean welshponin narun päässä näytti kaukaa tutulta, sen sinipään joka repi valkoista tammaa perässään olin nähnyt ainakin. Opettajan ääni kaikui kaiuttimista, kun hän ohjasti alkeistuntilaisia.
"Pysy uralla, Nea! Älä päästä ohjia vapaaksi, Laura! Nyt vähän vauhtia siihen Anjaan!"

Seurasin huvittuneena taluttajia, jotka kiikuttivat pelästyneen näköisiä ponityttöjä ympäri maneesia stereotyyppisillä ratsastuskouluponeilla. Laitos, sanon minä. Vaikka ihan asialliselta vaikutti, ainakin tuo yksityistalli sopis kai hyvin meille. Mun ajatuksen keskeytti opettajan huuto.

"NYT LYDIA IHAN OIKEASTI MISTY HEREILLE!"
Se tutun näköinen brunette näpäytti raipalla welshponia, jolla oli klassinen ja kliseinen ponin nimi. Sen nimi oli Lydia vai?

Eikös Lydia ole noidan nimi?

//Älkää ottako nyt älkääkä jatkossa huomioon Kristianin mielipiteitä, se on aika snobi jos ette jo ole huomanneet

[Pappilan Ponitalli vOy]

Iiron elokuun tallivuokra kuitattu maksetuksi!

Toivottavasti viihdytte Pappilassa, hetkihän toki vierähtää kunnes kunnolla kotiutuu tänne :-) Iiro on kyllä hirmuisen komea hevonen, tekee itsekin ihan mieli hommata tuollainen satuponi. Noh, ehkä 30 tuntihevosessa on kuitenkin tarpeeksi päänvaivaa...

Raija, toimitusjohtaja

[Kristian]

2.9.2015
How to: päästä eroon yleisöstä (melkein)

Koska Suomen sää suosi meitä vieläkin silloin tällöin ja tällä hetkellä sattui olemaan suhteellisen lämmintä, mä olin päättänyt varustaa Iiron ulkona. Se katseli mua korvat hörössä, kun mulkoilin tarhalla sitä hienoa oria rapsuttelevaa joukkoa nuoria. Siellä oli se tyttö jolla oli noidan nimi, tosin olin jo unohtanut itse sen nimen. Ja sitten joku suhteellisen silmää miellyttävä, mutta ihan vaahtosammuttimen kokoinen blondi. Pastellinsiniset hiukset säteilivät kilometrin päähän, ja jopa joku latinopoika tutki hevosta kauempaa kädet takaapäin kierrettynä bruneten tytön ympärille. Hoitajia kenties, sieltä ratsastuskoulun puolelta. Olin käynyt siinä tallissa sisällä vain kerran, enkä löytänyt muita kivoja hevosia kuin suhteellisen hyväkäytöksisen ruskean puoliveritamman. Mikä sen nimi nyt oli... Diana... ei. Doherty kuulosti tutummalta.

Iiro hinkkasi otsaansa seinää vasten kun suin sen vielä toistaiseksi puhtaanvalkoisena (kolme päivää sitten tehdyn pesun ansiosta) kiiltävää karvaa. Ruuna oli ainakin kotiutunut vähän liiankin nopeasti ja varmasti sai enemmän herkkuja päivässä kuin mä pystyin ajattelemaankaan. Tosiaan toivoin, että sen tarhakaveri (joka kiistämättä oli aika harraste) popsi kaikki syötit.

Jätin ruunan odottelemaan siihen kun keräsin satulahuoneen puolelta täydellisessä järjestyksessä olevasta kaapista Burberry-kuvioisen yleishuovan, neonpreenisen satulavyön sekä tummansiniset hivutussuojat. Matkaan lähti myös Swarowski-kristallia täyteen tungetulla otsapannalla varustetut suitset jotka ripustin tyylikkäästi olkapäälleni. Satula mahtui vielä, enkä mä muuta tarvitsisikaan. Kunhan voisin mennä kokeilemaan millainen tallin maneesi on - ennen häiriötekijöiden saapumista. Tallia ei oltu vielä edes avattu asiakkaille, hoitajilla kai oli omat mielikuvansa hengailusta. Raahasin kamat ulos ja jätin suojat ja vyön odottamaan maahan kun heitin ensin satulahuovan selkään ja satulan perään. Kiinnittäessäni huopaa satulaan kuulin kauempaa jännittynyttä supinaa. Poseeraus päälle ja homma jatkuu.

En varmaan ikinä ollut varustanut niin nopeasti, mutta siinä se Iiro seisoi valmiina. Kävin nappaamassa (kalliin) kypäräni ja vedin kuudenkympin nahkahanskat käteeni huolimatta hoitajajengin arvostelevista katseista. En jaksanut oikein panostaa ratsastuslookiini jos meinasin vain vähän kokeilla hevosta, joten nytkin mulla oli Adidaksen kolmella raidalla varustetut urheiluhousut kun kiipesin selkään pihassa olevalta kiveltä ja säädin jalustimet sopiviksi. Kyllä mä teidän ettei Vansitkaan olleet ihan se paras vaihtoehto ratsastaessa, mutta kuka välitti? Näytettiin hyvältä, eikä mitään vakavaa ollu tiedossa. Jätin Tommy Hilfigerin hupparin odottamaan Iiron riimun kanssa, en tekis sillä mitään. Alta paljastui Vansin kukkakuvioinen tank top, olin kai vaan heittänyt sen päälle aamulla, koksa ei ollut mitään muistikuvaa että mulla tällainen oli. Iiro lähti keinahtelevin askelin eteenpäin kohti pelättyä ratsastuskoulua, pää matalalla ja korvat eteenpäin suunnattuina.

Ratsastuskoulun hevosia tarhoissa riitti, suurin osa vähän ylipainoisia ja nytkin päät alhaalla etsimässä lisää syötävää. Tammatarhassa tummanruskea puoliverinen ärhenteli kärpäskimolle ihan häpeilemättä. Prove me wrong, mutta en halunnut ratsastaa yhdelläkään noista. Iiro hirnahti lajitovereilleen kiinnostuneena, mutta mä käänsin sen kohti maneesin ovea. Juuri kun meinasin hypätä alas selästä saadakseni oven auki, ilmestyi tuttu naama tallirakennuksen puolelta. Kaisla katsoi mua pitkään, ja kun pyöräytin silmiäni taktisesti kohti maneesin ovea, se meni avaamaan sen vähän ei-niin-tyytyväisen näköisenä.

"Kiitti", mutisin nopeasti ohjia keräten, oikeastaan edes katsomatta naiseen, ja ratsastin maneesiin.

Ratsastin Iiroa vähän uran sisäpuolella ainakin aluksi, jos se päätyisi tuottamaan sitä itseään niin enpä joutuisi menemään läjästä läpi jatkuvasti. Kimo venytteli vähän kaulaansa ja kulki sinne minne pyydettiinkin. Ei Iirossa ollut mitään vikaa - oli opettavasta ratsastaa hevosella, joka lähti vääristä avuista vaikkapa väistämään eikä kääntymään, mä oppisin kuulemma valmentajani mukaan kaiken silloin just oikein enkä melkee. Se oli hyvä juttu, meidän oli tarkoitus valloittaa Pappilankin kisakentät. Miksei vaikka koko Suomenkin! Kun olin saanut käveltyä hetken, siirsin Iiron uralle keräten ohjia. Kimon korvat kääntyilivät hetken, kunnes keskittyivät eteenpäin. Noniin Kristian, leuka ylös, katse eteen, polvet irti satulasta. Ei tässä mitään aloittelijoita oltu, mutta välillä olin vähän jätkä ja unohin pikkuasioita.

Aloitin ihan tavallisilla volteilla ja pysähdyksillä molempiin suuntiin. Iiro ei tapellut vastaan, vaan totteli kevyttä ohjasta ja pohjeapuja. Se oli jopa reippaalla päällä ja harppoi vieraassa maneesissa menemään, mun ei tarvinnut paljoa pyytää että sen takapään sai toimimaan. Pohjetta kulman jälkeen, Iiro siirtyi raviin. Istuin alas ja myötäsin lyhyesti ohjista mukautuen mun oman ruunani liikkeisiin. Niin, eihän Iiro ollut mulla kauaa ollut, Leenan tallilla ehkä viikon kunnes oltiin muutettu lopulliseen kotiin (joka oli tässä ja nyt). Kun mä olin keskittynyt tekemään siirtymiä käynnin ja ravin välillä pääty-ympyrällä, rupatteleva joukkio ilmestyi pienemmästä ovesta limuautomaatin lähistöltä. Ei ole totta, mä ajattelin heti kun näin vilauksen helposti tunnistettavasta sinisestä hiuspehkosta, vaahtosammuttimesta sekä noidasta. Niiden perässä tuli mua korkeintaan vuoden tai parin nuorempi blondi jätkä, joka heti virvoituksensa saatuaan nappasi sinihiuksista lantiolta. Ai ne oli pari? Yäk.

Iiro katseli hetken kiinnostuneena vieraita, mutta keskittyi sitten taas hommiin - tai ainakin kuunteli vain toisella korvalla. Tein parit ympyrät ja siirsin sitten käyntiin että voisin kokeilla kolmikaarisella taivuttelua. Iiro siirtyi pyynnöstä käyntiin ja taivutteli tapansa mukaan hienosti - ikinä en ollut sen nähnyt ymmärtävän taivutteluja tai vastaavia jotenkin väärin. Avot ja sulutkin irtosi helposti, vaikka mulla oli niissä vielä reippain määrin kehitettävää.

Mun yleisö oli hiljentynyt. Sinihiuksinen selasi kännykkäänsä ja musta tuntui että se yritti salakuvata. Vaahtosammutin katsoi avoimen arvostelevasti Iiroa ja noidan kasvoilla oli aika hämmentynyt ilme, ihan kuin olisin just tehnyt Helpon B:n väärin päin satulassa istuen. Iiro taivutteli mun alla ihan nätisti, mutta suoristamisessa oli hankaluuksia sen ollessa niin herkkä suustaan. Parin onnistuneen yrityksen jälkeen päätin vaan laukata molemmat suunnat ja jättää siihen päivän treenit, huomenna olis kumminkin Mintun valmennus. Iiro nosti laukan kauniisti käynnistä ja sain ensin vähän rohkaista sitä reippaampaan tahtiin. Tein yhden keskiympyrän ja toisella pitkälle sivulle viemällä kulmalla valmistauduin laukanvaihtoon. Ne ei tainneet olla oikein Iiron osaamisalaa, tai sitten mä en vielä ollut niiden maailmanmestari, mutta saatiin vaihto kumminkin tehtyä lävistäjällä ja jatkoin siitä vasempaan kierrokseen. Tein vielä ympyrän ja toisenkin, jonka jälkeen annoin Iirolle ohjat vapaiksi.

Iiro käpytteli nätisti uran sisäpuolella loppukäynnit, ja annoin sen venytellä kaulaa sekä selkälihaksia. Nostin jalustimet ristiin säälle ja pyörittelin vähän jalkateriä, joita suojasivat pelkät Vansit (ja sukat, obviously). Mun yleisö rapisteli jotain papereita ja katosi sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin takavasemmalle ja ovesta ulos. Jäähdyttelin Iiron ihan rauhassa, sen hengitys alkoi pikkuhiljaa tasaantua ja ruuna valmistautui kai jo johonkin uuteen tehtävään. Säädin siinä matelevassa käynnissä jalustimet ylös ja suuntasin sitten kohti uloskäyntiä. Hyppäsin maneesin ovella alas selästä löysäten satulavyötä parilla reiällä.

Ja kun mä talutin hevostani maneesista ulos, huomasin että oli alkanut sataa. Vedin kännykän taskustani ja avasin heti ensimmäisenä Instagramin. @pastellipaa oli lisännyt uuden kuvan. Hevonen siinä näytti tutulta... "Pappilassa on uus jätkä, se tuli treenailemaan tänne maneesiin. Iskekää kiinni heppamimmit!" Ja sitten mä tajusin, että niistä yhellä oli ollut vähän hälyttävänkin siniset hiukset. En ois kuvitellu Ask-feimiä kyllä Pappilaan. Ja nyt mä olin silmätikkuna.

Perkeleen hoitajat.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Iiron syyskuun tallivuokra kuitattu maksetuksi!

Ohhoh, onpas Iiron taso kehittynyt viimenäkemästä ;-) Melkoinen taituri kun vetää Pyhää Yrjöä koulupuolella ja esteilläkin ihan kansainvälistä tasoa. Vitsi vitsinä, ei tarvitse herneitä nenukkiin vetää.

Jaahas, näköjään tuo sama tuttu hoitajaporukka ollut tallilla vaikka se aukeaa vasta myöhemmin asiakkaille. Oliko Kaisla paikalla? Kyllähän sen pitäisi tietää, etteivät hoitajatkaan pääse tallille paljoa aiemmin kuin tunnitkaan alkavat. Hmph!

Raija, toimitusjohtaja

[Kristian]

3.9.2015
Ihan oikeeta treeniä, kunnes...

Minttu Malmberg oli kaunis. Vaikka pituutta tuolla oli ihan minimaalinen määrä (joka ei tosin ollut yhtä pieni kuin se vaahtosammutin), urheilullinen vartalo ja ratsastajan pakarat korvas kaiken. Mintulla oli lantiolle ylettyvät melkein mustat hiukset, tekoripset ja geelikynnet. Se opiskeli vielä viimeistä vuotta, mutta koska oli ollut jonkun suomalaisen huippuvalmentajan opissa, mä pystyin jo kunnioituksella kutsumaan sitä mun valmentajaksi. Ja jos ite halusitte valmentajaksenne vanhan ärtsyn naaman jolla perse roikkuu, se oli teidän valinta. Mutta Minttu osas valmentaa.

Kello oli vasta yks, kun keräsin Iiron ohjia. Hoitajat olisivat varmaan mielellään tulleet tarkastamaan mua ratsastushousuissa, mutta nekin sai tulla tallille vasta kolmen aikoihin. Kaislalla oli kädet täynnä töitä, enkä ollut vielä edes nähnyt ketään muuta. Minttu oli jututtanut muita hevosomistajia ja oltiin sovittu maneesi pelkästään meille puoleksitoista tunniksi. Aika jees.

"Moikka Krisu", kuulin Mintun sanovan. Nyökkäsin vaan itsevarmana. Eka valmennus Iirolla, mutta hevonenhan oli loistava, joten no problem. Ei sillä että olisin itse ollut sen huonompi. "Jos näytät vaan ekaks miten kaikki askellajit menee molempiin suuntiin, niin katotaan jos siinä olis jotain parannettavaa. Kuulin että Iiro ja sä ootte ihan uus pari vielä, joten alotetaan jollain ihan basicillä." Iiro oli reippaalla päällä kun eilen oltiin otettu iisisti, musta se toimi ihan nätisti. kun mä olin sitten näyttänyt meidän parasta molempiin suuntiin, Mintuu pyysi mut kävelemään keskiympyrälle löysin ohjin.

"Mä oon nyt katellu tän sun alkuverryttelyn, ja sain ihan hyvän ensivaikutelman. Iirolla on kolme hyvää, aktiivista askellajia. Älä virnistele, tässä on yks mutta. Sen pitäis olla selästä vähän rennompi. Tehääs tällanen harjoitus käynnissä." Minttu selitti mulle kuolaintuesta ja kaarella olevasta kaulasta, mutta samalla antaisin Iiron sitten viedä ohjia eteen ja alas. Turpaa kun siirtäisi eteenpäin niin hevonen venyttäis koko ylälinjaansa ja selkä pyöristyis. Kuulosti hyvältä, ei ainakaan mitään järkyttäviä maailmanmullistuksia. "Eipä niin, tän saa korjattua tällä yhellä kerralla ja sitten viikon aikana muistat vaan kattoa että selkä on kunnolla pyöreenä. Tää on fiksu hevonen ja varmasti osaa asian, en oo varma susta", Minttu selitti ja näytti kieltä. Mulkaisin naista pahasti, mutta mä kyllä arvostin suoria mielipiteitä. Tiedä sitten mitä ajatella. Asiaa uskoin naisen kyllä puhuvan.

"Noniin, heppa kunnolla pohkeen eteen. Yks-kaks-kolme-neljä, pidä toi tahti. Seuraa käsillä perässä Iiron turpaa, se näyttä muuten siltä että kävelis puujaloilla, etkä varmaan halua sitä. Hevosen mukana, rentoudu", Minttu ohjeisti mua. Tiedän, Kristian Svansen ottamassa neuvoja päätä lyhyemmältä naiselta. Mintussa oli kyllä temperamenttia ja huumorintajua, ja mun oli tavallaan pakko tykätä siitä, tai ainakin uskotella sitä sille. Mintusta näki kyllä, ettei se ollut aloittanut ratsastusuraansa missään laitoksella. Toi oli teille, Pappilan hoitajat.

Kun mä sain Mintun nyökyttelemään hyväksyvästi, meidät pyydettiin raviin. Iiro lähti reippaasti eteenpäin, pää nousi vähän ja mun piti jarruttaa ravia ettei ruunasta tulis etupainoista.

"Iiron verryttely matalassa muodossa venyttää, lämmittää lihaksia ja auttaa sitä rentoutumaan", Minttu mainitsi ja käski mua pitämään samat asiat mielessä kuin käynnissäkin. Minttu oli myös aika varma, että minkä tahansa ei-täysin-pilatun tuntihevosenkin sais tekemään tätä ja me vasta aloiteltiin. Tosin tuntihevosella sais tehdä enemmän hommia, vaikka kyllä nekin oli fiksuja. Kuulemma. Multa ei valitettavasti löytynyt rispektiä niille, ehkä korkeintaan sille Dohertylle joka osasi vaativaa B:tä mutta joutui ties minkälaisten potkijoiden ja suusta vetävien alle joka päivä. Oli niitä varmaan sellaisiakin asiakkaita Pappilassa jotka osasi oikeasti jotain, mutta enpä ollut tunteja seuraillut.

"Noniin. Sitten laukkaa. Oot ihan rentona, tuot lantion eteen ja pyydät ihan tarmokasta laukkaa, ei mitään velttoilua nyt", Minttu neuvoi ja sanoit varmasti viimeisen mun kiusaksi, ei Iirolla ollut tapana velttoilla. Tai mitä nyt olin vetänyt kunnon treenin pari kertaa Leenan valvonnassa, oli mennyt ihan hyvin. Leena tosin ei ollut yhtä pätevä kuin Minttu ja se oli tehnyt enemmän hommia just joidenkin ratsastuskouluponien kanssa. "Aseta sisälle, mutta älä nojaa toiselle puolelle tai sun jalka kulkeutuu taakse ja periaatteessa pyydät sitten laukanvaihtoa. Iiro on herkkä kisahevonen, se ymmärtää sen ihan varmasti väärin. Kuulin että oot ratsastellut Leena Marinkan opetuksessa, sillä ei oo yhtä herkät hevoset kun tää idän ihme tässä. Trust me."

Mietin että miten Minttu Iiroa tuntee, mutta päätin uskoa sitä. Ammattilainen kummiskin.

* * *

Pörrötin mun hiuksia raa'alla kädellä, ettei kukaan näkis minkääntyylistä hikikampausta. Ne oli ihan hyvässä kunnossa lopulta, eikä ketään ollut nkäemässä. No, Minttu, mutta se nyt oli vähän sellanen. Oli varmasti valmentanut sataa rumempaa jätkää, taisin päästä komeuslistan kärkeen. Tai vähintään TOP 2, jos se oli valmentanut Harry Stylesia. Tuskin.

Iiron kaulalta valui hikihelmiä ja osa tarkoin nypityn harjan... öö, latvoista oli kihartunut. Satulavyön alla oli varmasti harmaa hikiläiskä, enkä takaisi selänkään puhtautta. Se roikotti päätään tyytyväisenä ja asteli kohti tallia tällä kertaa vähät välittäen lajitovereistaan. Kai me oltiin otettu kaikki irti, pitäis pyytää Kaislaa antamaan sille jatkossa mitallinen tai puolikas lisää kauraa ennen valmennusta. Tai en mä tiedä toimisiko se.

"Suosittelen että annat sen olla karsinassaan lepäämässä tunnin tai puoltoista, tarhakaveri vois olla innostunu riehumaan. Peset noi hikiläiskät pois täydellisestä ponistas ja voit laittaa linimenttiä jalkoihin. Mun hommat on nyt hoidettu", Minttu selitti ja kääntyi Iiron viereltä Audilleen.

"Kyllä mä nyt osaan tän hoitaa", mutisin. "Ja Iiro on kyllä hevonen."

"Miten vain. Nähään ens torstaina."

Ihan ensimmäiseksi vein Iiron karsinaansa, heitin sen satulan taitettavalle telineelle ovessa ja suitset koukkuun. Turvan yläpuolella, mahan ympärillä ja selässä oli arvelunikin mukaan tummanharmaat hikiläiskät. Kuulin hevosen askelia, se Iiron tarhakaveri (joka oli muuten aika harraste, joko mainitsin) käveli karsinan ohi ja omistaja, jonka nimi oli joko Sanni tai Susanna, irvisti mulle myötätuntosesti.

"Kato vaan omaa hevostas", ärähdin sille aika hiljasella äänellä, ja sain yllättyneen katseen osakseni. Tommonen ilmeily ei oo hauskaa. Ja sitä paitsi Iiro oli mutakerroksen peitossakin hienompi kuin tuo rautias. Otin Iirolta suojat pois ja jätin ne venaamaan pieneen kasaan oven ulkopuolelle.

Suljin karsinan oven ja luikahdin kassini kanssa satulahuoneen vessaan vaihtamaan ratsastushousut ehdottomasti mukavampiin (ja miehekkäämppin) Adidaksiin. Paidaksi lensi farkkukankainen kauluspaita, tais olla Zarasta ostettu. Vaihdoin täydellisesti hoidetut, melkein kuin uudet ratsastussaappaat tavallisiin Vanseihini ja jätin vaan ratsastuskamppeet satulahuoneeseen siksi aikaa kun hoitaisin Iiron. Tässä oli vielä hetki aikaa, mutta en menis riskeeraamaan sitä että hoitajat ilmestyis paikalle ennen mun lähtöä. Marssin Iiron karsinalle tyytyväisenä ulkonäkööni ja pujotettuani riimun hikiselle ratsulleni, talutin sen käytävän päässä olevalle vesipisteelle. Sieltä mä löysin sopivan pienen sienen, jolla hinkkasin hikiset kohdat näyttämään inhimillisiltä taas. En käyttänyt shampoota, kun tässä ei kummiskaan oltu pesemässä hevosta, ja Iiroon tehosi parhaiten se kimoshampoo. Kävin läpi kaviot ettei ne olleet täynnä jotain paskaa maneesinpohjaa ja kiinnitin ruunan siksi aikaa kun hain kaksitehoista linimenttiä.

Iiro seisoi maltillisesti kaula pitkänä kun hieroin jalkoihin ainetta. Se oli kuulemma ensin viilentävää, sitten lämpeni ja rentoutti. En sanoisi että olen minkään aromaterapian ykkösfani, mutta tuntui toimivan. Ulkona oli tietysti paskakeli ja satoi taas sitä ihanaa alkusyksyn kuurosadetta, joka alkoi aina kun veit hevosen ulos ja loppui kun hait sen sisälle. Iiro sai kumminkin vielä jäädä sisälle, Kaisla veisi sen ulos kumminkin ja pääsisin itse helpommalla. Ja mä maksoin siitä.

Eepin - joka muuten alkoi olla jo kunnioitettavampaa sorttia hevosena, vaikkei Iiroa pieksänytkään mun mielestä - omistaja, Sierra (se oli helppo muistaa) tuli mua vastaan tallin ovella kun pyörittelin Range Roverin avaimia sormissani. Se iski mulle silmää, mä mulkaisin sitä pahasti.

"Ihana kun oot aina noin hyvällä päällä", latinotyttö liversi tekoihastuneella äänellä. Hitto mä vihasin sitä, että sillä oli itsevarmuutta tulla ärsyttämään ja hengaamaan mun lähettyvillä. Jälkimmäinen saattoi myös johtua sen hevosen karsinan sijainnista.

"Voisit välillä pitää turpas kiinni", mutisin ja suuntasin ovesta ulos toiseen enää katsomatta.

Pihalla mua odotti todella, todella mukava yllätys... kurkkasin nopeasti mun rannekelloa, voi perkele, kolme. Noita-akka oli eilen tullut puhumaan mulle, ja oli ollut ihan älyttömän rasittava. Siitä näki, että se varmaan liittyis vielä Kristian Svansen-ihailijakerhoon jos vähän yrittäisin. Iskin sille silmää, ja vaahtosammutin vieressä pyöräytti niin suurieleisesti silmiään, ettei sen varmasti ollut tarkoitus jäädä multakaan huomaamatta.

Mä en ollut kumminkaan kiinnostunut yhdestä ainoastakaan hoitajasta, ja piste. En edes vaikka niiden nimi olisi Lydia tai Ellida tai mikä se nyt olikaan. Tosin se huomio mitä niiltä sai... mä nautin siitä, varsinkin kun se ei kohdistunut hoitajaporukan Justin Bieberiin vaan muhun. Se teinipoppari ei ihan heti mun deittejä veiskään. No chance.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Taisi valmennustunti mennä prikulleen putkeen? Ainakin kovin tyytyväiseltä Iiro näytti vielä myöhemmin illalla tarhassakin kun kävin yksityistallilla tsekkaamassa turvallisuuskansion. Meiltä ei varmaan löydy teille tarpeeksi tasokkaita kilpailuja kun vaativin luokka on He A, ja sehän olisi kuin veisi lapselta tikkarit suusta sitten ;-)

Raija, toimitusjohtaja

[Kristian]

Ei huolta, kyllä me päästään kisoihin osallistumaan. Iiro on tässä se vähän osaavampi osapuoli, Kristian on vielä sellaista HeB/A-tasoa! (;

5.9.2015
Rippikuvat - ja niiden olis parempi onnistua tän jälkeen

Iiro tuli luonnollisesti mua vastaan portilla, ja pörrötin sen otsaharjaa lempeästi. Aivan, ei Kirstian Svansen nyt ihan kivestä oo tehty, se hoitaa ja hellii kyllä hevostaan ihan niin kuin muutkin. Tosin en vaan tee sitä, jos joku on kattomassa. Naksautin vaaleanpunaisen (öh) riimunnarun Iiron päitsiin ja avasin portin niin että oma kimoni pääsi livahtamaan välistä. Rautias tarhakaveri, jonka nimi oli ja varmaan tulisikin olemaan mulle mysteeri, jäi katselemaan hölmistyneen näköisenä perään.

Mä en normaalisti tykännyt komentelusta. Okei, en ollut tykännyt siitä nytkään, mutta setäni lupas ostaa mulle kankisuitset jos antaisin serkkutyttöni Viktorian ottaa rippikuvansa Iiron kanssa. Olin kysynyt että miksei niiden ratsastuskoulun hevosten kanssa, kun Vikke kerran siellä kävi kerran viikossa, mutta kuulemma ei ollut mitään järkeä ottaa sellaisen kanssa kuvaa kun oli saatavilla tällainen upea kimo kilpahevonen. Okei, siinä olen samaa mieltä, Iiro olisi kuvassa varmaan edustavampi kuin neljän ratsastustunnin päivän juuri päättänyt opetushevonen.

Vein Iiron vesipisteelle ja kiinnitin sen tyhjän karsinan kalteriin, jonka jälkeen aloitin avaamalla sadeloimen remmit ja heitin sen tyhjälle loimitangolle venaamaan seuraavaa käsittelyä. Täytin punertavan ämpärin vedellä ja lisäsin siihen ihan pienen tilkan kimoshampoota, sellaiseen soppaan sitten työnsin pienen sienen ja ryhdyin hinkkaamaan satunnaisia ruskeita raitoja Iiron vuohisista. Ruuna seisoskeli paikoillaan alahuultaan roikottaen, eikä se yhtään näyttänyt toisenkymmenen tuhannen kilparatsulta. Kyykin jalkojen juuressa aika kauan, ja olin vaan tyytyväinen ettei kukaan muiden hevosten omistajista vaivautunut tulemaan paikalle. Varsinkaan sen orin omistaja. Sierra.

Kun Iiro oli hangattu valkeaksi kaikista kohdista joihin jonkinlaista satunnaista mutaraitaa oli eksynyt (Iiro on aika siisti tarhaaja, sen kaveri oli varmaan ollut vilkkaalla päällä), jätin ruunan siihen odottamaan kun heitin sadeloimen kuivaustangolle satulahuoneeseen ja kaadoin ämpärillisen käytettyä hevosshampoon, mudan ja hiekan sekoitteista vettä viemäriin. Iiro sai jäädä nyt käytävälle hoidettavaksi, oli se kumminkin vähän siistimpi kuin karsina. Hain mustan harjaboksin ruunan viereen ja otin sieltä ensimmäisenä puolikovan harjan jolla pyörittelin läpi kaulaa, jalkoja sekä selkää ja takapuolen päältä. Iiro katseli tyytyväisenä ympärilleen, mutta sen harmiksi ja mun onneksi muut hevoset olivat ulkona tarhailemassa. Vaihdoin pehmeämpään luonnonharjaksiseen harjaan, jolla saatoin vetää myös mahanalusen ja kainalot muun vartalon lisäksi.

Kunhan olin saanut pölyharjalla ruunan läpi ja Iiron karva esiintyi edukseen, vedin ruunan riimun kaulalle ja harjasin päänkin läpi. Kostutin pyyhettä ja pyyhin sillä ruunan silmän- ja sieraimenympärykset. Sitten pujotin riimun taas hevosen päähän ja etsin käsiini Iiron kaapin purkkikokoelmasta jonkinlaisen glittersprayn ja hännän ja harjan selvitykseen sopivaa ainetta. Suihkuttelin ensin jouhienselvitysainetta häntään ja ryhdyin käymään sitä läpi viisipiikkisellä kärsivällisesti. Mitä vain, että saan ne superhienot kolmensadan euron kanget. Enhän mä viellä niitä tavallaan tarvinnut, mutta oli sitä joskus opittava niitäkin käyttämään kun Helppo A-luokat oltais jo otettu haltuun. Hännän selvittelyn jälkeen siirryin harjan kimppuun, mutta koska Iiron harja oli nypitty, ei siinä tarvinnut kuin vedellä metallikammalla. Lopuksi mä hain vielä nyppimiskamman, jolla siistin joitain vähän kasvaneita harjan latvoja. Viktoria huomais ne 99,99% varmuudella.

Kävin hakemassa Iiron koulusuitset Swarowski-kristallisine otsapantoineen ja ruuna otti kuolaimet kauniisti suuhunsa. Laitoin hihnat kiinni ja kaivoin farkkujeni taskusta Viken mulle antaman tekoruusun, joka pitäis laittaa suitsiin kiinni.

"Sori poika, tiiän et tää on aika nöyryyttävää", mutisin kun ähersin ruusun kiinni suitsiin otsapannan tuntumaan vasemmalle puolelle. Iiro pärskähti kyllästyneesti, se ois varmaan paljon mielummin ollut tarhassa. Iiro seisoi kauniisti käytävällä sen aikaa kun kävin hakemassa ruunalle enkkuviltin satulahuoneesta. Ennen kuin levitin sen paljaalle selälle, suihkautin vielä pari kertaa sitä ihmeen kiiltoglitterjuttusprayta ruunan kimolle karvalle. YÄKS. Se tuoksui mansikalta! Maiskutin sitten Iiroa mukaani, tää piti saada nopeesti tehtyä että voisin suihkutella ton imelän hajun pois. Kimo seurasi mua nätisti, se oli kyllä ihan super hevonen. Ei tylsä, muttei puukottanut selkäänkään tai tuhonnut mun Ariatin ratsastussaappaita heti kun silmä vältti. Ulkona ei enää satanut, mutta oli kyllä viileä, ja ohutkarvainen idänihme oli varmasti tyytyväinen viltin tarjoamaan lämpöön.

"Oho, onko vähän ihana!" Sierra naureskeli Eepin narun päässä, kun bongasi meidät. Voi hitto. Nostin leukaani ja mulkaisin tyttöä aika pahasti, mutta se ei luovuttanut. "Ruusut ja kaikki! Ketäs sä odotat?"

"Mitä se sulle kuuluu?" sihahdin niin nopeasti että Iiro vilkaisi mua kummastuneena. Joo, hevoset vilkuilee mua, voin vaikka todistaa.

"Olisin halunnu tietää, kuka muka voi täyttää sun vaatimukset", brunette mutisi. "Kerro mulle! Onks se pitkä, sillä on pitkät blondit hiukset, geelikynnet, valkaistut hampaat, ei mitään rasvaa koko vartalossa, ja yhtä vittumainen kuin säkin?"

"Koettelet onneas, nainen", ärähdin, vaikka mä aloin pikku hiljaa pitää Sierrasta. Se ei vetänyt heti hernettä nenään, vaan otti kaiken huumorilla vastaan. Toisin kuin Pappilan hoitajaporukka.

"Don't mind if I do", latino naurahti ennen kuin katosi yksityistallin syövereihin ori perässään. Olisin varmaan vielä huudellut jotain, mutta innostunut vinkaisu - no siltä se kuulosti - tuli niinsanotulta parkkipaikalta päin.

Viktorian hypätessä Mercedes-Benzin ovesta ulos, sen paksut hiukset oli vedetty ranskalaiselle letille josta ne laskeutuivat vasemmalle olkapäälle. Päällään sillä oli mintunvihreä lyhyt tylliunelma (sen omin sanoin siis) ja naamalla niin tyytyväinen ilme ettei mitään rajaa. Joku ammattikuvaaja astui takapenkiltä Canoninsa kanssa, ja setäni tuli perästä varustekaupan lahjakortti hyppysissään. Vikke käveli reippaasti mun ohi ohjien päässä seisovan Iiron luo ja rapsutti sen puhtaanvalkeaa karvaa.

"Täähän tuoksuu mansikalta! Kristian, sä oot paras! Kiittikiittikiittikiitti!"

Näin mun silmäkulmasta tallia lähestyvän kolme tyttöä, joista yksi oli luonnottoman lyhyt, toisella siniset hiukset ja viimeisen joskus-ne-oli-valkoiset Converset paistoivat varmaan kilometrin päähän. Tyydyin vain sivuuttamaan ne kylmästi, kun tytöt kävelivät oli varsin huvittuneet ilmeet naamallaan. Paitsi noita-akka, joka taisi olla aika vaikuttunut.

Mä oon myös huomannut etten kutsu sitä sen oikealla nimellä, vaikka tiiänkin että se on Ellida. Toisaalta, niinhän sitä sanotaan ettei joitain asioita saa nimetä tai niihin kiintyy. Ja tohon en halunnut kiintyä, vaikka näin kaukaa tota olikin kiva katsella. Kääntyessäni katsomaan Iiroa ja 14-vuotiasta takiaista, Viken kasvoilla oli tietäväinen ilme.

"Voi helvetti jos sä nyt luulet..."

"Toi tyttö on mun tunnilla, sen nimi on Ellida. Ihan sika nätti, ja hoitaa Mistyä. Sopis sulle."

Pyöräytin mun silmiä suurieleisesti. Kristian Svansenhan ei mene lähellekkään Pappilan hoitajia. Jos ne sattuu juoksemaan päin, se taas ei ole mun vika.

[Kristian]

7.9.2015
Jos sen vois vaan unohtaa

Tiedän. Kaikki muutkin tietää.
Mä olin päätyny visiitille Oona Mäkelän vartaloon Mikaelin bileissä.

Ei siis ihme että purin hampaita ärsyyntyneenä yhteen kun irrotin kuivunutta mutakokkaretta Iiron ryntäistä. Niin, kukahan se oli sanonut ettei menisi lähellekkään Pappilan hoitajia? Ja päätynyt sitten Pappilan hoitajaan? Olihan siinä kumpikin osapuoli ottanut vähintään pari tequilashottia, mutta silti mua vitutti ihan älyttömästi. Iiron korvat lotkahtivat, kun melkein ärähdin ääneen. Helvetin Mäkelä saa jatkossa pysyä musta sadan metrin päässä. Suin ruunani kylkeä pehmeällä harjalla reippaasti ja yritin taas vältellä muuta yksityistallin ja aivan erityisesti ratsastuskoulun väkeä. Juuri kun olin heittänyt viimeisen harjan Iiron mustaan boksin ja lähdin hakemaan suojia sekä suitsia, tallin ovelta kuului epäilyttävää kolinaa. Läheisessä karsinassa oleva kimo suomenhevonen, joka oli muuten uusi, päästi jonkinlaisen hörähdyksen ilmoille ja tunki turpaansa vasten kaltereita. Tallimestarin vanha, kokenut naama ilmestyi kottikärryjen kera käytävälle eikä se tietysti ollut huomaamatta mua. Hitto!

"Taasko valmennus?" Kaisla kysyi ja kuulosti samaan aikaan kyllästyneeltä ja ehkä vähän kateelliseltakin. Voi sitä, kun tää oli sille työtä, ite nautin niin kauan kun ei tarvinnut siivota karsinaa tai tarhaa. Irvistin naiselle, en mä nyt joka päivä suostunut rääkättäväksi, oman hevosen kanssa kuului olla omaakin aikaa.
"Eiku ilman satulaa", tokaisin ja sain tallimestarin pyörittelemään silmiään. Ei kai se sitte ollu oikeeta ratsastusta, vai? "Mitä?" murahdin ja olin jo häviämässä satulahuoneeseen kun Kaisla päätti vastata.
"Sä oot niin heppatyttö", silmäpusseja naamallaan kantava nainen selitti.
"Ei helvetti", mutisin ja sen enempää kommentoimatta katosin satulahuoneen syövereihin.

Jos oikein kuvittelin, huvittunut naurahdus kuului käytävältä. Ihan sama. Se oli vaan meidän vanha tallimestari.

Iiro - ja Kaisla - olivat kiltisti koko suitsimisen ajan, edes viimeiseksi mainittu ei tehnyt muuta kuin keskittynyt olennaiseen. Laitoin kimon etujalkoihin hivutussuojat ja taakse samaa värimaailmaa olevat matalammat suojat. Mulla ei vielä ollut putseja, vaikka haaveissa näkyikin maastoesteet, pitäis sellaisetkin hankkia. Syyskelit vaan jatkui ja jatkui, joten heitin Iiron selkään enkkuviltin ja vedin hanskat käteeni. Kypärä jäi kiltisti odottamaan satulahuoneen hyllyyn, sopivasti piiloon muilta. Kun mä olin saanut hevoseni hoidettua, vitutus tuli takaisin, ja sain flashbackejä Oona Mäkelän pienistä kasvoista. Ei enää ikinä, mä vannon itelleni. Ei ikinä, ei ikinä enää, ei ikinä... Madafakin darra alkoi soimaan mun päässä. Kun sekin tästä nyt vielä puuttui.

Mä otin tukea jo tutuksi tulleesta kivestä kun heilautin itteni Iiron selkään ja keräsin ohjia. Mä olin tainnut unohtaa kypärän, mutta ei se ollu niin tarkkaa. Painoin viininpunaisiin Vanseihin piilotetut kantapäät Iiron herkkiin kylkiin ja kimo ruuna lähti kävelemään eteenpäin reippaasti. Sitä varmaan kerta kerralta kiinnosti enemmän ratsastuskoulun kollegansa, jotka kestivät montaa tuntia suusta repimistä päivässä. Me ei kyllö moikattais niitä nyt. Mukauduin lantiolla hevosen liikkeisiin ja annoin vasemman käden pudota reittäni vasten, Iiro pysyi oikealla reitillä vaikka vain painoavuillakin. Ratsastuskoulun parkkipaikalla oli pari tutunnäköistä vehjettä, mutta ratsastin Iiron vain vähän vitutusta mielessä tyhjälle kentälle. Tein lämmittelyksi reipasta käyntiä ja ravia sekä kolmikaarista kiemurauraa kunnon taivutuksilla. Yritin myös pitää mielessä ne sisäistämäni Mintun antamat ohjeet Iiron selkälihaksista ja pyöreydestä.

Olin juuri pysäyttämässä ja vetämässä enkkuviltin kentän aidan päälle Iiron selältä, kun tuttu sotkunuttura parkkeerasi Joponsa tallin kulmalle. Ehdin jo kirota ääneen kun noita näki mut, mutta sitten se muuttuikin yhtäkkiä punertavaksi kuin pieni porsas ja marssi talliin sisään aika tahdonvoimaisen näköisenä. Sekin oli siis kuullut.

Mutta koska mä olin jo ollut niin varma sen tulevasta paikasta mun fanikerhossa, sain ihan hullun idean.

Mitä jos Ellida alkaiskin pitää musta taas?

[Pappilan Ponitalli vOy]

Ou-nou mitä draamaa Pappilan ponityttöjen kanssa! Onko se sydämenvalittu Oona vai Ellida, vai kenties Sierra? Pakko myöntää, että luulin aiemmin Kristianin olevan suuntautunut vähän toiseen suuntaan, mutta näköjään en olekaan niin hyvä tulkitsemaan ihmisiä kuin luulin...

Noora, hevos- ja poniope

[Kristian]

27.9.2015
Hierovat penkit

Juuso Hannon kommentit estevalmennuksesta:
"Tulin Pappilan Ponitallin maneesiin pitämään Kristianille ja Iirolle estevalmennusta. Paperittomaksi venäläisruunaksi Ilio oli aikamoinen yllättäjä, siltähän ylittyi helposti korkeakin este - homman nimi oli nyt, että Kristianilla tais olla vähän liikaa pelissä. Sain rauhoitella miehenalkua, että kyllä tästä päästään, ratsastajan viat on helpompi saada kitkettyä kuin hevosen, mutta en ainakaan aluksi saanut kovin paljoa arvostusta osakseni. Aloitimme puolimetrisistä esteistä, ja aina 80 senttiin asti sujui suhteellisen hyvin - kunnes ratsastaja alkoi käymään kierroksilla, ajoi hevosta liikaa esteille ja sen seurauksena Iiro lähti ponnistamaan liian kaukaa. Puomi tuli alas pari kertaa, mutta hevonen sai korjattua omistajansa virheitä silti kiitettävästi. Parim radan jälkeen sanoin vain suoraan Kristianille, että vika on hänessä, ja pitää ottaa vähän jarrua. Ei olla vielä kisaradalla, mutta tää jätkä oli silti ihan tosissaan! Käytettiin tunti siihen että saatiin vauhti sopivaksi ja hevonen ja ratsastaja lähtemään samaan aikaan hyppyyn, vaikka Kristiania taisikin vähän ärsyttää "turha" hidastelu. Lopputunnista saatiin keskittyminen annosteltuna oikein ja pari puhdasta, oikein nättiäkin rataa löytyi. Iiro ja Kristian ovat potentiaalinen ratsukko, mutta ratsastajan pitäis keskittyä enemmän itse hommaan eikä johonkin viikonloppuiseen hoitoonsa, jota se varmaan mietti. Annoin pari keskittymisvinkkiä vielä tunnin jälkeen, ja toivon että Kristianilla on kiinnostusta kokeilla niitä."

Huokaisin helpotuksesta, kun valmentajan Audi katosi pihasta ja jäin kahdestaan enkkuvilttiin peitetyn kimoni kanssa. Hannon ukko oli jo yli kuusikymppinen, eikä sillä varmasti ollut enää mitään jäljellä korvien välissä. Ei se ollut varmaan käynyt hevosen selässäkään viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta tuli silti mulle pätemään.

Iiro seurasi mua, kun talutin sen talliin ja kiinnitin käytävälle vaaleanvihreästä riimunnarusta. Enkkuviltti päätyi loimitangolle, irrotin pikalukoilla kiinnitetyn martingaalin ja avasin panssarivyön soljet vieden satulan sitten omalle paikalleen. Suitset jäi vielä päähän, kun irrotin kimoni kalterista ja vein harmaaksi värjääntyneen hikisen nelijalkaisen vesipisteelle. Iiro ei karannut alta pois, kun suihkuttelin sitä mahan alta, selältä ja ryntäiltä. Se tökki mua turvallaan ja katseli lajitovereitaan pää vinossa, halusi vissiin tutustua lähemmin - ihan kuin se ei tarhassa ehtisi.

Pyyhin pahimmat vedet hikiviilalla pois ja talutin sitten Iiron loimitangolle luokse että sain sovitettua kaulapalallisen fleecen lämmittämään kuivuvaa ruunaa. Iiro tuli tapansa mukaisesti nätisti tarhalle, jonka portilla otin suitset pois ja päästin kimon kaverinsa luokse. Varmistin vielä että portti oli kiinni. Nyt - viimein - mulla oli aikaa käydä vaihtamassa vanhat kunnon Adidakset jalkaan. Pörrötin kypäräkampauksen jonnekin kauas historiaan, ja kun olin tyytyväinen siihen miltä näytin, heitin tallikamat mun kaappiin odottamaan.

Parkkipaikalla oli hoitajajoukko keskustelemassa, Pappilan bussi takaisin Espooseen oli jostain syystä tänään peruttu, puheista päätellen Ellidalla ei ollut kyytiä kotiin. Mä jäin kuuntelemaan Range Roverini ovelle, koska olihan mulla vielä vissiin tytön huomio voitettavana - Mikaelin kaverille mä en häviäisi. Mut sit Sierra avas suunsa.
"Kristianilla on auto, sehän vie sut!" latino kiekaisi vuosisadan idean ja kääntyi katsomaan mua. Kyllä se tiesi että mua ärsyttäis tuo keksintö. Ja kyllä ärsyttikin. Jopa Ellida katsoi vuoroin mua ja Sierraa sen näköisenä kuin sillä ei olis vaihtoehtoa. Satanen vetoa, että vaikka sitä ärsytti, oli se myös ehkä pikkiriikkisen kiinnostunut - tai ainakin olisi ollut, jos ei olisi ärsyttänyt.
"No tuu nyt, mä vien sut", mutisin silmiäni pyöritellen. Kyl tää tästä hei. Ellidan kävelytyyli oli aika rivakka, musta tuntui ettei se ees halunnut tietää mitä tapahtuu. Se nousi pelkääjän paikalle eikä sanonut aluksi mitään. Tutkin hetken niitä kasvoja, joiden taakse piiloutui niin monta tyttöjen salaisuutta. Kertoisi nyt, mitä pahaa siinä oli että vedin kännit ja päädyin panemaan Oona Mäkelän kanssa? Eihän tässä ollut mitään järkeä.

Auto käynnistyi jyrähtäen. Painoin paria nappia ja hiljensin radion, josta kuului Isac Elliotia. Hyi.

"Hierovat penkit", Ellida mutisi hiljaisuuden rikkoen ja veti kädet puuskaan yrittäen näyttää yhä loukkaantuneelta.
"Juu", sain mutistua, enkä viitsinyt käyttää jarrua turhan paljoa kun lähdimme parkkipaikalta.

* *
// joo tiiän, toi valmennus oli aika laatu, kirjotin sen ite ku ei ollu ketää joka kirjottaa mun puolest : D

[Pappilan Ponitalli vOy]

Onneksi valmentajia on monenlaisia, jos alkaa tuntua että oman valmentajan korvien välissä ei ole mitään ;-)

Kannattaa ajaa auto muuten suoraan yksityistallin eteen, siellä on yksäreille oma parkkis, jossa ei tarvitse kuunnella Pappilan hoitajien supatteluja. Vaikka onhan tuokin tietysti taktiikka - saavatpahan hoitajat ainakin kyytiä...

Raija, toimitusjohtaja

[Kristian]

12.11.2015
Kristian, kun muut ei ole näkemässä

Mustat, tiukat farkut ja nahkatakki olivat ehkä ihanteellisin varustus metsälenkille kimon puoliverisen selässä. Okei, ei sillä - Iiro hohti puhtauttaan syksyn harmautta vasten niin että päätä särki. Lisäksi mä olin päättänyt pelastaa farkut valkoisten karvojen invaasiolta heittämällä enkkuloimen ruunan selkään. Iiro imeskeli kuolainta tyytyväisenä kun varmistin että Kaislan tyrkyttämä, kyljestä ratkennut heijastinliivi sekä mun oma kypärä jäivät odottamaan talliin ilman vastarintaa.

Hyppäsin tallipihassa selkään, mut taisin liian myöhään huomata Eepin tarhan suunnasta lähestyvän vaahtosammuttimen... Iiro ei ehtinyt ajoissa karkuun, vaan Oona nappasi kimon kuolaimesta kiinni.

Helvetti.
Vaikka täytyy myöntää, että ainakin Pappilan ulkopuolella Oona oli suhteellisen mukavaa seuraa.

"Et kai oo lähössä maastoon yksin?" Oona kysyi toinen kulma koholla.
"Miltä näyttää", mutisin silmiä pyöritellen.
"Et enää. Käyn hakemassa Eepin, oota viis minuuttia."
"En varmasti odota. Mennään kaks päällä."
"Ei helvetissä mennä!" blondi ärähti ja vilkuili ympärilleen – se varmaan yritti skannata tallipihaa läpi, ettei noita-akkaa tai sitä latinomimmiä näkynyt. Sierraa, sehän sen nimi oli.
"Joko sä kiipeet nyt kyytiin, tai sä itket yksin täällä tallipihalla", mutisin silmiäni suurieleisesti pyöritellen. Mäkelä oli oma spontaani itsensä, kun se tarrasi mun käsivarresta mahdollisimman kivuliaasti kiinni ja kampesi ittensä siitä selkään – tytön maineelle olisi varmaan ollut liikaa, jos se olisi kieltäytynyt retkestä.

Vartin käsirysyn jälkeen taskukokoinen blondi luovutti hevosen ohjausoikeudet mulle ja Iiro lähti kävelemään mahdollisimman nopeasti pois ihmisten ilmoilta.

Hetken vaivaantunut hiljaisuus oli liikaa mulle, joten oli pakko keksiä jotain juteltavaa.
"Miten siellä mestaruuksissa sujui?" mun huulilta purkautui ennen kuin ehdin haudata ideaa jonnekin missä pippuri kasvaa.
"Oikeestikko?" Oona tyrskähti ja kääntyi katsomaan mua olkansa yli.
"Häh?"
"No et olis voinu yhtään vähempää yrittää keksiä hyvää aihetta", blondi naurahti ja tökkäsi mua kyynärpäällä vatsaan. Ehdin jännittää lihaksia sen verran ajoissa, ettei tuntunut missään. Ne on ne kuuluisat Svansenin suvun refleksit (ja lihakset).
"Puhutaan sitten Jessestä", sanoin muina miehinä.
"Ei helvetissä puhuta. Mitä jos mä keksin aiheen."

Oona ei keksinyt aihetta. Koko maastoretken ajan me molemmat vuorotellen mutistiin paheksuvasti toisillemme tai juteltiin neutraaliin äänensävyyn. Sarkasmia tuli kummankin suusta varmasti enemmän kuin laki salli, mutta milloinkohan kumpikaan meistä oli lakia noudattanut? Ehkä viimeksi kymmenen vuotta sitten. Iiro vain käpsytteli eteenpäin, eikä sitä varmasti vähempää kiinnostanut mitä selässä tapahtui. Ei tämä kävelylenkki ollut sille sen erityisempi kuin saman verran tarhassa käytetty aika - tylsää lönköttelyähän tämä vain oli, ei edes päässyt hommiin. Voi kamalaa. Tuhannesta eurosta vetoa, että kuka tahansa Pappilan hevosista vaihtaisi paikkaa Iiron kanssa heti, jos niiden mielipidettä kysyttäisiin. Paitsi ehkä se mielipuolinen shetlanninponi, jolla oli herasilmä ja josta Oona tykkäsi (eiköhän tuo jälkimmäinen kerro jo kaiken koko ponista..). Se taisi rakastaa pikkutyttöjen höykyttämistä.

Oona kävi sitä puheliaammaksi, mitä kauemmin me kierreltiin valaistuja reittejä - jos vaahtosammutinta voi puheliaakdi väittää ilman alkoholin vaikutusta. Kun viimein päästiin tallipihaan, blondi oli kääntynyt selässä kasvot kohti mua ja päättänyt että tarjoan kyydin kotiin. Viiden minuutin kuluttua me seistiin mun Range Roverin ovella.

Oona ei maininnut hierovia penkkejä - Ellida oli kai jo höpöttänyt niistä ummet ja lammet. Tytön toinen kulma nousi kuitenkin hämmentyneesti ylös, kun käännyinkin toisen neuvoman suunnan sijaan meille vievälle ajotielle. Oonan tontilla ei tainnut olla omaa minigolfia tai automatisoituja takorautaportteja.

Mä olin aika pettynyt, kun eteisessä olevasta peilistä heijastui mun kuva ja tajusin, etten ollut hetkeen ajatellut itseäni. Mitä helvettiä Oona teki täällä? Söi kaikki mun sitruunaleivokset (to be clear, äiti leipoi niitä mulle)?

Kunhan ehdin keittiöön, kävi ilmi että olin oikeassa jälleen kerran. Oonaa ei näyttänyt muffinien yllättävä katoaminen kovasti haittaavan.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Iiron marraskuun vuokra maksettu!

Unohtiko se Oona testosteronihuumassaan liikuttaa Eepin? Ja hei, yritin päästä Iiron kotisivuille, mutta ne eivät ainakaan tällä koneella toimineet. Nyyh, mitä on tapahtunut!

Raija, toimitusjohtaja

[Kristian]

23.12.2015
Vuoden paras päivä. Huomenna siis

Ootteko ikinä kuvitellu, millaista olis olla jouluna jos olis vuodessa satoja tuhansia euroja tienaavat vanhemmat? Mä en. Syy oli aika yksinkertainen: se ei ollut tarpeellista, kun vanhemmat hemmotteli kilometrin pituisilla lahjajonoilla ja kieltämättä ne tienasi aika reippaasti. Äiti nyt oli kotona meidän puutarhurin hoidettavana, mutta iskä oli päivät pitkät töissä ja työmatkoilla puolet vuodesta. Toisin sanoen: jackpot. Mä olin aina saanut eniten lahjoja, eikä se loppunut vieläkään. Esimerkkinä, mä olin tänä vuonna saamassa uutta estepenkkiä. Tiedän sen, koska äiti oli yks päivä kysynyt uutta MacBook Prota tutkiessaan, miten Voltaire kirjotetaan.

Ja sitten toiseen aiheeseen. Tai ei nyt ehkä ihan. Mutta tarviin tässä asiassa todellakin jotain mielipidettä. Pitääkö mun ostaa Oonalle lahja? Mulla olis todellakin rahaa vaikka hemmotella se pilalle, mutta en tiiä arvostaisko se sitä. Toisaalta, jos antaisin sille joululahjaksi nyrkkeilysäkin, mua pelotti että joku kaunis päivä se kokeilis vielä taitojaan muhun. Toisaalta, jos se kokeilis niitä Jesseen, sehän olis melkein legendaarinen lahja...

Joten niinpä mä olin käynyt Jumbossa eräs kaunis päivä. Olin ensin kierrellyt Stockmannilla, mutta koska pienimmätkin koot olis näyttäneet norsun paidoilta Oonan päällä, mä päädyin unohtamaan vaatteet. The Body Shop näytti kaukaa ihan kiinnostavalta, mutta niiden tuoksut oli vaan jotain vadelmaa ja huurteista omenaa. Meinasin ostaa jotain Victoria's Secretilta, mutta en sittenkään. Kukaan ei pysty kävelemään siihen kauppaan ja palaamaan yhtä miehisenä kuin ennenkin. Sitä paitsi, mitä jos VS oli liian mainstream? Suklaa tuntu liian perinteiseltä, koska meidän something with benefits-suhteessa ei mikään tuntunu olevan perinteistä. Lähdin kauppakeskuksesta tyhjin käsin.

(Okei, ostin mä muutaman Tommy Hilfigerin kauluspaidan ja parit Calvin Kleinit, mutta Oonalle en ajatellut niitä antaa. Ainiin, ja hankin mä uuden nahkatakin myös.)

Tää joulu oli ihan outo. Iiron kaviot ei olleet täynnä tilsoja kun hain sen tarhasta, vaikka se olikin yhtä päätä särkevän puhdas kuin aina. Riisuin vaaleansinisen (ajattelin hankkia itselleni joululahjaksi miehekkäämpiä varusteita) fleeceloimen ruunalta käytävällä ja vein sen kuivumaan satulahuoneen telineeseen. Tarhasuojat lensi kaappiin ja sitten hevonen pääsi karsinaansa nauttimaan hiljaisesta tallista. Jos mä olin kerran saamassa joululahjaksi uutta estesatulaa, vanhalle piti järjestää kunnon läksiäiset - niinpä mä olin eilen iltamyöhään tullut tallille ja pessyt ja rasvannut sen kiiltävään kuntoon.

(Ehkä mä voisin ostaa Oonalle joululahjaksi oman ponin. Sehän vois jopa toimia.)

Iiro oli harjailun ajan ihan oma itsensä - tuijotteli toiveikkaasti tallin ovelle lajitovereita odotellen eikä yrittänyt temppuilla ollenkaan. Se ei edes haaveillut pullistelusta kun kiristin panssarivyötä ja otti kuolaimet vastaan nätisti. Heitin kimon selän päälle enkkuviltin ja tarkistin vielä että suojat oli kunnolla jaloissa ennen kuin talutin ruunan ulos. Mä ponnistin kiven päältä selkään ja suoristin vähän Adidaksen housuja, jotka olivat kiertyneet kummasti mun pohkeiden ympärille niin etteivät valkoiset raidat kulkeneet luotisuorasti.

Kypärä jäi talliin. Mutta yllättikö se ketään?

Pappilan tallipihassa pyöri muutama mua osoitteleva tuntiratsastaja, kun ohjasin Iiron maneesin avoimesta ovesta sisään ja vinkkasin pitkänhuiskeaa brunettea sulkemaan sen mun perässä. Mä tunnistin sen siksi tyypiksi, joka oli yllättänyt mut ja Oonan kesken... hyvän hetken Seppeleessä. Mä tiesin että eilisen viimeinen tunti oli ollut esteitä (Oona kommentoi jotain siitä kuinka ratsastaja oli kiskonut Skidiä suusta sillä tavalla että mä olisin saanut sitä katsoessani sydänkohtauksen), joten ei tarvinnut rakennella uusia. Maneesin päätyyn oltiin rakennettu korkein este - 90cm okseri. Iiro katseli sitä korvat hörössä alkukäyntien ajan, vaikka muuten venyttelikin kaulaa pitkälle kohti maneesin hiekkaa. Juuri kun pysäytin ruunan katsomon reunalle ja heitin enkkuviltin kaiteelle, huomasin limuautomaattia tökkivän kiharahiuksisen blondin. Se ei saanut koneen hepreankielisistä ohjeista selvää, joten mä päätin tehdä jotain ensimmäistä kertaa elämässäni: antaa hyviä neuvoja.

"Tunget sen kolikon ensin ja sit painat sitä nappia minkä haluut", mutisin muina miehinä ja käänsin katseeni pois, kun silmiään räpyttelevä blondi kurkkasi olkansa yli kuka halusi häntä auttaa. Aika onneton ele, koska täällä ei ollut ketään muuta. Shit. Nyt se varmaan haluais jutella tai jotain.

Kunhan tyyppi oli saanut Spriten käteensä, se käveli lantio vähän keikkuen nojailemaan kaiteeseen ja katseli Iiroa mietteliäänä.
"Kiitti. En oo ennen käynyt täällä, joten on viel vähän hakusessa jutut. Oon Julia, Vallun kakkonen", tyttö esittäytyi. Ahaa, eli nyt se siis voisi käyttää limuautomaattia sujuvasti Oonan serkun nenän edessä. Harmi sinänsä, että Joona oli varattu. No, ehkä sen ja Jassunkin suhteeseen tulis näin jotain jännää, ne näytti jo kilometrin säteellä niin ällöttäviltä etten ollut viitsinyt lähestyä.
"Ok", sanoin vaan ja nostin leuan pystyyn ryhtiäni parantaen. Iiro reagoi heti ja nosti päätään korvat suunnattuna kohti okseria. Ei hitto mulla oli kiva hevonen.

"Joten... onks sulla yksityistunti tai jotain? Valmennus?" Julia kysyi.
"Oma hevonen", mun oli pakko heti sanoa. Mitenköhän mun ego olis kärsinyt, jos Julia olis kertonut hoitajien huoneessa myöhemmin kuinka mä ratsastin tuntihevosella? "Tää asuu tuolla Pappilan yksityistallilla. Siellä ei oo maneesia, joten pitää tulla tänne. Okei, se kenttäkin on aika kämänen."

Julia näytti aika vaikuttuneelta sukiessaan pitkiä vaaleita kihariaan. Mä keräsin ohjat käteen ja pyysin Iiron hillittyyn harjoitusraviin, jonka aikana vältin katsekontaktia blondiin tyttöön niin paljon kuin vaan kykenin. Tein vähän voltteja ja kiemuroita esteiden väleissä ja tarkistin asetukset sekä puolipidätteet kunnolla.
"Näyttää hyvältä", Julia sanoi. No. Daa. Iiro oli koko Pappilan taitavin hevonen, tai no ehkä Eepin jälkeen. En ollut kumminkaan nähnyt ketään sen selässä kuukausiin, joten senkin taitojen täytyi ehkä olla vähän lumen alle hautautuneena. Tai niin mä toivoin. En vastannut Julialle mitään.

Se seurasi mun ja Iiron työskentelyä melkein kokonaisen tunnin, kunnes höpötti jotain Vallun auttamisesta tunnille ja katosi. LUOJAN KIITOS. Ohjasin Iiron vielä viimeisen kerran sinipuomiselle okserille ja annoin sen vain hypätä omalla lennokkaalla tavallaan. Aika hyvin koulusukuiselta venäläishepalta. Annoin ruunan tehdä loppuravit kaulaansa venytellen ja nappasin sitten enkkuviltin kaiteelta asetellen sen kimolle selälle huolellisesti. Pudotin jalat jalustimista roikkumaan hevosen kylkiä vasten ja ratsastelin loppukäynnit kaikessa rauhassa. Samalla oven avauksella kun kymmenen hevosen jono tuntirääkkejä ja mua nenäänsä pitkin vilkuileva blondi ratsastuksenopettaja saapuivat maneesiin, mä livahdin ulos tallipihalle. Oona seisoi siellä sotkunuttura-noidan kanssa, mutta mut nähdessään Ellida mainitsi jotain Mistystä ja katosi.

"Rehuhuone, vartin päästä?" mä ehdotin.
"Hahah, mä tiedän mihin sä tähtäät."
"Joten?"
"Okei. Nähdään siellä."