Anjan hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Anja
s. 1997, kimo tamma, rotu tuntematon

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[Jassu]

"Dääm, et sie vois yhtää kiukkusemmalla tuulella olla?" virnistin kimolle ressukkaponille joka sai iskettyä hampaansa mun kämmenselälkään heti kun astuin karsinaan. Ei se näykkäissyt, pikemminkin kolhi hampaansa, mutta iho meni silti suloisesti rullalle. Ens kerralla pitäis muistaa hanskat. Raaputtelin kimoa karvaa pienen hetken (se meni purukaluston väistelemiseksi), kunnes tajusin tehdä sen mitä kunnon hoitaja hoitaa aina pois tieltä: kurkkaa monellako tunnilla poni käy. Suljin karsinan oven tunnollisesti ja marssin muutamalle kymmenen senttiä lyhemmälle tyttöselle estottomasti virnuillen (valittivat hajusta ja käskivät kaveriansa kiirehtimään hevosen hoidon kanssa) tuntilistalle. Anja joutuisi juoksemaan tänään kolmella tunnilla, mutta sentään olisivat C-ryhmäläisiä kaikki. Mulla olis aikaa viettää neidon kanssa laatuaikaa ekojen tuntien jälkeen, ja voisin käydä mielenkiintoisen ratsastajan ilmestyessä paikalle tsufellakin. Purrfect.

Eka ratsastaja oli kukkakeppiblondi, jonka nenällä keikahtelivat vihertävät ja suorastaan tyylittömät silmälasit. Sillä oli mustat ratsastussaappaat, glittervyö punaisissa ridahousuissa ja kisapaitaa jäljittelevä liituraitanen kauluspaita. Eikös poloinen jäätynyt niissä? Kattelin sitten hymyillen karsinan ovelta kun höttöinen komensi Anjaa. Sitä ei tainnut söpö ulkomuoto hämätä. Nojasin vasemmalla kyljellä karsinoihin, kun joku blondi jätkä saapasteli mun luo virnistäen. Kohotin mun kulmia väläyttäen vähintäänkin yhtä charmikkaan pepsodent-hymyn ennen kuin kysyin mitä asiaa tolla oli.
"Sitä vaan että missä Roxin karsina on", se sanoi. Oliko tuo joku yritys sulattaa mut vahaksi, toi ilme mikä sillä oli? Joku siinä olemuksessa oli josta mä pidin, muttei sillä ollu mitään tekemistä ton virneen kanssa.
"Tossa vastapäätä. Ketäs puhuttelen?" utelin.
"Mä kai hoidan Roxia", jätkä tokaisi kääntyen sitten tamman karsinalle. Kollega siis, törmäiltäs toistekin. Käännyin päätä pudistellen takasin Anjaan päin ja näin sen kukkakepin tuijottavan Roxin hoitajan selkää kuin se olis rakkautta ensi silmäyksellä.
"Pärjäätkö?" kysyin. Voi luoja mä tarvitsin nyt jotain vettä vahvempaa. Ehkä hyvää seuraakin.

Vartin päästä katselin ratsastajien selkäännousua pillimehu kädessä. Anja luimi tytölle ja sai sen mulkaisemaan ympärilleen kakat housussa. Oliks tuo tamma aina noin häijy?
"Moi."
"Moi takas", sanoin kääntämättä mun katsetta tuntilaisista.
"Ootsä vai Anjan hoitaja", joku ikään kuin totesi. Kai se oli kysymys, kummasti muotoiltu.
"Jees. Mitä tällä kertaa?" sanahdin tavalliseen tapaan enkä vieläkään suonut äänen omistajalle katsettakaan.
"Halusin vaa sanoa, että kiitti. Ja tota, mitä suosittelet?" Se oli se jätkä.
"Tonnikalasämpylää. Mut nyt mä syön, jutellaan myöhemmi", sanoin ja haukkasin evääksi pakkaamaani ruisleipää. "Huuda Jassua, jos tarviit taas apua."
"Ok", kuulin, ja sit se meni. Katselin tunnin ilman häiriötekijöitä. Yksi putoamiskakku oli tiedossa, Myrde oli tosi pahalla päällä tänään.

Laahustin talliin ottamaan blondin ja valkean ratsun vastaan. Anja oli kyllä kaukana prinssin karskista oriista, se oli lähinnä tosi äkäinen täti. Tytöllä oli kuulemma kiire, joten otin kimon hymyillen vastaan ja katselin loittonevaa selkää tyytyväisenä. Yksi niistä harvinaisista hetkistä kun sai olla kahden. Anja ei kyllä tainnu arvostaa sitä, kun otin romppeet sen niskasta ja vein ne satulahuoneen puolelle. Sitten oikein kunnon hierontaharjaus...
"Jumalauta poni! Nyt irti musta!" ärähdin kun Anja nappas hihasta kiinni. Hyvö ettei sormet menny. Tönäisin päätä kiukkuisesti pois ja sain resupekkaponin irrottamaan. "Jees, mä oon melkone pain in the ass, enkö?" naurahdin ja pörrötin melkein murisevan kimotamman otsaharjaa hattaraisen ironisesti hykertäen.

Tunnin päästä seuraava potilas tuli Anjan karsinalle ja pyys mua kattomaan ettei poni tee mitään pahaa. Siitä tuli meidän kesken melkonen puheenaihe, kun se haukku koko tallin ponit "liian laiskasta" Goldista kärtty-Myrdeen. Nyökkäilin vaan sille, Katriinaksi esittäytyi, ja tokaisin välillä että ei se Teppo nyt niin paha ollut ja että kun viimeksi menin Martalla, se toimi aika hyvin. Mitä nyt alkeiskurssilla... kyllä mä hevosille osasin kaapin paikan näyttää. Mun kiukutteluun kyllästynyt Anja ei edes yrittänyt mitään. Näin sen kyllä hamuavan verenhimosesti Katriinan olkapäätä kun tytskä lähti taluttamaan tammaa maneesiin. Oli mulla kyllä varsinainen hoitohevonen. Kerrassaan ihana, kyllä kelpas. Jokaisen pikkutytön suosikki — kunnes ne oikeasti pääsi sitä hoitamaan. Anjasta kuoriutuis varmasti vielä superkätsy esteponi kun joku sille onnistuis näyttään kaapin paikan.

Kohti uusia haasteita sitten, mut pyydettiin hoitajien huoneeseen jonkun bruneten (Helkuksi käski kyllä sanomaan) toimesta, ja kokeneen hoitajan käskyä totellen seurasin sen selkää aina perille asti. Mulle näytettiin missä oli Anjan päiväkirja ja sitten mä sain luvan esittäytyä. Huoneesta löyty myös Martan hoitaja, joka oli lähinnä hiljaa lukuunottamatta esittäytymistään. Siitä jäi vähän kylmä tatsi, mutta ehkä meillä joskus synkkais. Juteltiin Helkun kanssa aika kauan, ennen ku tajuttiin että nyt pitäis mennä kattomaan kun C-ryhmäläiset riisuis satulat ja suitset.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Kakkuaa, kakkuaa! Kyllä ovat opettajat taas muutaman päivän ajan iloisia saadessaan kakkua töiden lomassa. Ensimmäinen päiväsi Anjan hoitajana näyttää sujuneen mukavasti. Ainakin selvisit hengissä ja Anjakin on vielä elävien kirjoissa! ;-)

Noora Terhinmäki, hevos- ja poniopettaja

[Jassu]

Kisat on siis käyty aamulla, ja Jassu lähti kotiin päikkäreille. (:

Heräsin kevarin pärinään. Voi vittu, olin nukkunu pommiin (päikkärit joo) ja Joona odotti pihalla. Jumalauta. Sinkaisin sängystä pelkkä toppi ja pikkuhousut päällä kohti ulko-ovea, mutta tajusin puolivälissä matkaa missä vaatetuksessa juoksentelin. Kun käännyin ympäri, Niko meinas vetää kahvit nenästä ulos ja mottasin sitä olkapäähän matkalla huoneeseeni. Vedin päälle tyylikkäät pinkit lökärit (Adidakset onneksi) ja vedin takkutukan sotkunutturalle rynnäten sitten ovelle kuin sotilaat salamasodassa. Joona näytti olevan valmis lähtemään.
"Öö, mä oon vähä vaihees", sanoin. Lökärit roikkuivat melkein puolessa vyötärössä kun en ehtinyt sitoa narua ja Joona tuijotti mun pikkuhousujen vyötärönauhaa.
"Voi jumalauta. Tuu nyt vaan sisään ja peitä silmäs", huokaisin ja menin takaisin huoneeseeni jättäen jätkän krapulaisen Pandan sekä uteliaan Nikon arvioinnin alaiseksi. Kuulin ties mitä kysymyksiä, kouluarvosanan pyyntöjä musta ja kuinka hyvä perse mulla oli asteikolla 0-5. Onneksi Joona puhui niin hiljaa etten kuullut vastauksia. Ilmestyin keittiöön hiukset auki ja vaatekerta hieman uudistettuna, housuiksi olivat vaihtuneet Adidaksen slimmit valkoraitaset ja ylävartaloa peitti tuubitoppi ja hoitajien huoneen kiivasta tanssivälikohtausta ajatellen olin ottanut harmaan neuletakinkin, vaikka jätin napit auki. Joona ja Niko tuijotti mua yhtä aikaa, ja Panda näytti siltä että vetäisi niitä mielellään turpaan.
"Nyt me lähdetään", huokaisin ja nappasin Joonan korvalehdestä mukaan.
"Rehuhuoneeseenko?" Niko kysyi ja sai nyrkin kylkeensä. Mistä se tiesi siitä?! Oliko Joona juorunnut?

* * *

Tallilla Joona painui pesemään hoitohevosensa paskasta häntää ja mä sen sijaan suuntasin kattomaan, millä tunneilla Anja juoksi. Ensimmäisellä ja kolmannella. Onneksi ne oli molemmat C-merkin tunteja, ja mä selviäisin hyvin. Painelin kimon karsinalle ja työnsin irvinaamaa kauemmas mielessäni Ellidalta saadut propsit, kun olin eilen letittänyt potkivan ja purevan matamin oikein siistiksi. Tarkistin nopeasti että kengät olivat kunnossa muistaen kuinka hyvin olin saanut hokit kiristettyä ja päätin jättää tamman odottamaan tuskallisesti ratsastajaansa, hengailin siis karsinan ovella ja virnuilin suoraan sanoen vittumaisesti ripulihäntää käytävällä pesevälle Joonalle. Se nätti mulle hurmaavasti virnistäen keskisormea.

Anjan ratsastaja tuli aika pian, ja sai mut kalpenemaan. Se oli vielä lyhyempi kuin Ellida, mutta näytti koppavalta ja melkein kaksikymppiseltä. Hymyilin sille oikein jassumaisesti ja kysyin tarvitseeko apua. Elämää nähnyt ja vähemmän tyttömäinen ääni vastasi, että ei. No, vähemmän hammasta mulle. Virnuilin tytölle sen selän takana, saattoi se ilmeestä päätellen jopa huomatakin. Nostin kädet ilmaan koiranpentuilme naamallani. Ei sillä että olisi haitannut vaikka Einiksi esittäytynyt poikatyttö olisi huomannutkin. Se selvisi hyvin Anjan kanssa, vaikka ei osannut laittaa takajalkaan suojia. Korjasin ne oikein päin blondin käydessä vaihtamaan kenkiä.

Kun Einistä oltiin päästy, viruin hoitajien huoneeseen kuten olin sopinutkin. Aikataulu oli tarkasti hoidettu, ja koodisanan agenttimaisesti toistaessani ("sovintoseksi", eikä ollut mun idea) Joona ilmaantui lipaston takaa kuin varjo. Virnistin sille ja katseillamme merkittiin projekti alkavaksi. Löysin Ninan Martan karsinalta, ja hymyilin sille pirullisesti.
"Hei, Kaisla tarvii apua rehujen kanssa. Se purkaa jotain kuormaa. Pyys Jakea ja Joonaakin apuun, ne tulee", ilmoitin ja otin hieman ärsyyntyneen näköisen Ninan hihasta kiinni raahaten rehuhuoneen ovelle. Joona oli siellä Jaken kanssa, väläytti avainta ja työnsi mulle vieraamman jätkän edellä taluttaen sitten Ninan sisään.
"Kaislaaa!" huutelin ovelta aivan vitun uskottavasti, kun Joona tuli ulos ja työnsi oven kiinni kaikella voimalla. Kaksikko jäi ansaan, kun revin avaimen jätkältä ja lukitsin oven. Kahvaa rämpättiin täysillä.
"Hyi hitto, tässä on Joonan mällit!" Jake yritti vitsailla.
"Se on hammastahnaa", Nina sihisi ja potki ovea. Osasin kuvitella sen retiisinpunaiseksi! Joona remahti nauruun ja hihitettiin hetki yhdessä ovea vasten kuin pikkulikat. Lähdettiin sitten vihellellen paikalta omiin suuntiimme, kuten sovittu. Tunnin loppupuolella Ellida pelmahti hoitajien huoneeseen ja kerroin sille koko jutun. Naurettiin kunnon supernaiselliset räkänaurut kun Joonakaan ei ollu paikalla.

Tunnin loppuessa talliin soljui uutta väkeä. Eini hoiti Anjan nopeasti ja moikkasi mua huolimattomasti kadoten tallista. Sen ratsastushousujen takalisto oli maneesin pohjukkeesta raidallinen. Virnistelyn lomassa näin Joonan esittelevän helttaansa - juttelevan - kahdelle ehkä 15-vuotiaalle Kingslandiin vuorautuneelle blondille, joilla oli molemmilla urheilullinen ja miesten mielestä varmasti miellyttävä vartalo. En voinut vastustaa kiusausta vaan ravasin jätkän kaulaan.
"Joonaaaa", hykersin venyttäen sanaa. "Mä tarviin vähän... apuu..." sanoin ja supisin sitten siansaksaa tuon korvaan tyttöjä vilkuillen.
"Menkää siitä. Joona on vittu varattu", tokaisin ja painoin mun otsan vasten jätkän otsaa.

"Mitäs vittua toi oli...", jätkä huokaisi kun viimein työntyi kauemmas.
Hihitin sille ja hyppelin punahilkkahyppelyä katsomaan, vieläkö olivat Jake ja Nina jumissa rehuhuoneessa.

Ovi oli auki. Prkl.

Kotona Panda kysyi, missä sen stereot oli. Annoin sille Joonan numeron ja käskin sen soittaa jätkää tulemaan meille. Niko virnisti mulle yhtä pirullisesti kuin Joona. "Muista ehkäisy. Puuma."
"TURPA KIINNI", huokaisin Pandan kanssa yhteen ääneen.

[Kaisla]

★★★

Rehuhuoneen ovessa on syystäkin lukko, ja lukko on siinä siksi, että asiattomilla ei ole sinne mitään asiaa. Asiattomilla tarkoitetaan myös niitä, joilla on sininen tukka ja kova ääni. Ja jolla on kimo hoitoponi. Paras olla viimeinen kerta kun rehuvaraston avain katoaa naulastaan!

Joskus muinoin varkailta on amputoitu käsi, mutta eiköhän meillä Pappilassa jotakin muuta keksitä! Miltä kuulostaisi viikko Paskapartiossa? PP:n ylpeänä - ja Joonan lisäksi ainoana - jäsenenä vastaat maneesin siisteydestä, jonkunhan on siivottava tuntihevosten lannat tuntien aikana. Muutenhan maneesin pohja menee piloille!

Kaisla

[Jassu]

Anjalla oli ollut lämpöä aamulla, joten se oli otettu vain ronskisti pois tunnilta Kaislan toimesta. Takatalvi oli jo ilmoitellut itsestään eilisellä sateella ja aurinkoiseen kevätiltapäivään varautunut kimo oli jäänyt sateeseen ilman loimea. Tietysti se oli ottanut siitä itseensä ja aamulla oli kännykkääni tullut viesti, että Anja oli kipeänä. Olihan mun tultava tallille, vaikka lähiaikoina olin mäkin ollut paljon kevätnuhassa. Kun en sattumalta ollut, fiilis oli down vaikka kuinka yritin aina mittarin näyttäessä normaalilämpöä pujottautua Joonan seuraan. Se tuntui välttelevän mua vähän, tai sitten sitä ei vaan kiinnostanut. No, voisihan se iltansa Sandrankin luona viettää. Miksi mä välittäisin?

Mutta kun mä välitin.

Ensin olin uskotellut ittelleni että olin niin tottunut roikkumaan sen jätkän takinhihasta, että tuntui oudolta. Mutta sitten mun katse alkoi viipyä siinä pidempään. Seuraavaksi se oli mun ajatuksissa – no, enemmän kuin tavallisesti. Yhtäkkiä mä huomasin että todella mietin kauan mitä sanon lähettäessäni tekstiviestejä Joonan kanssa. Lopulta sen näkeminen oli mulle kuin huumetta, kutsuin sitä meille ja itseäni niille, vaikkei ollut mitään puhuttavaa. Kun en ollut tallilla tai sen kanssa, omistin elämäni rehuille ja kuntoilulle. Tuntui siltä, että piti olla täydellinen. Ihan kuin olisi joku, josta pistää paremmaksi.

Seuraavaksi mä järkytyin. Olin yhtäkkiä tosi hellyydenkipeä. Vietin perjantai-illat Nikon kainalossa kun se katseli Mamma Miaa ja pysyin kaukana Pandasta, joka olisi antanut mun humalaisen hymyn maistaa vähän nyrkkiä. Siirryin Aku Ankoista rakkausromaaneihin, joita löysin jostain Pandan kaappien perältä. Lahjoja, joista se ei ollut uskaltanut loukkaantua. Mun naamalla oli koko ajan aivan vitun järkyttävä ilme, jotain humalaisen hymyn ja beroccahuuruisen virnistyksen väliltä. Ajatus katkeili, unohtelin asioita useammin.

Kun yhtenä iltana Panda ihmetteli mun muuttunutta käytöstä, Niko vastasi sille. "Taitaa olla meidän Jasmiina ihastunut", se huokaisi ja kuulosti tosi romanttiselta. Olin tyypillisesti jätkän kainalossa ja tunsin ohimollani, kuinka sitä vasten nojattu pellavapää hymyili.
Silloin mä tajusin sen ja silmät levisivät lautasiksi. Jos en olisi muuttunut hempeäksi nallekarhuksi viimeisen viikon aikana, olisin repinyt itseni irti ja huomauttanut jotakin Jasmiinaksi sanomisesta. Mutta en ehtinyt. Ajatukset valtasivat pään.
Kuka se voisi olla?
Enhän minä ikinä ihastunut. Suhteet vain alkoivat ja loppuivat, en minä tuntenut henkilöä kohtaan mitään paloa aluksi enkä sitten itkenyt kyyneltäkään. Olin ihastunut viimeksi joskus ekaluokalla.

Pari päivää sitten se iski muhun kuin koira tähteisiin. Ja mun ilme oli selkeästi näkemisen arvoinen.
Ellida oli nauranut sille, ja mun oli pakko kertoa sille tämä sama tarina jonka juuri kuulitte. Kun sotkunutturainen tyttö oli selvinnyt naurukohtauksesta köhien, se lupasi pitää mun salaisuuden.

Ja tässä sitä nyt oltiin. Olihan tässä hyviäkin puolia. Olin niin höpsö, etten edes häiriintynyt Anjan kusipäisestä asenteesta arkielämään. Mutta... siinä ne taisivatkin olla. Joona tuli juttuun Sandran kanssa ja mä olin tainnut kulua loppuun. Sitä ei kiinnostanut, olin liian vanha tai jotain. Sillä oli varmasti säätöäkin Sandran kanssa. Olin melkein vihainen. Tämä äkillinen persoonanvaihdos oli jotakin ihan uutta mulle, sellainenkin tunne kuin mustasukkaisuus tuli tutuksi. Eihän mulla ollut mitään syytä koska tästä ei tulisi mitään. Maailma oli seepia-sävyinen, tylsä. En nauttinut siitä. Näin väreillä vain ne rakkausleffat, joita Niko joka perjantai pyöritti. Se otti mut kainaloon ja välillä nukahdinkin sinne. Olin tosiaan hellyydenkipeä.

Säpsähdin, kun Kaisla ilmestyi ovelle.
"Sut on vapautettu, ei me tarvita enempää apua. Kunhan muistat tulla taas huomenna", nainen sanoi. Samalla sekunnilla tuntilaisia alkoi putkahdella ovesta.
"Ei kiitti. Mä harjaan Anjan vielä loppuun", sanoin hymyillen hajamielisesti. Kimo katseli mua epäluuloisesti ja luimi.
"No niinpä. Elämä on syvältä. Voisin jäädä vaan sohvalle kattomaan läpi kaikki Disneyn leffat ja sen jälkeen kaikki oikeat leffat." Vetelin Anjan läpi pölyharjalla ja raputin sitä hampaita väistelemättä kaulalle. Ranteeseen tuli pieni nirhauma, mutta en välittänyt.

Vasta sitten mä tajusin, ettei ollut kyytiä kotiin. En mä voisi soittaa Joonaa, joutuisin taas tuomaan sen tilanteeseen joka oli molemmille varmaankin tukala. Soitin Nikolle ja se lähti tulemaan heti. En mä odotellut siinä pihassa kuin reilun vartin.

Niko sanoi, että se haluaisi miesseuraa tänään. Sanoin takaisin, että kutsuisi kaverinsa. Eivät kelvanneet.
"Ajattelin ehdottaa Joonaa, ethän säkään varmaan pistäis pahakses", jätkä sanoi kierrellen ja kaarrellen.
"Mistä vitusta sä arvasit?"
"Sä oot NIIN läpinäkyvä."
"No okei sitten. Haluutko sen numeron?"

[Jassu]

(Tää merkintä sijoittuu sunnuntaille. Vähän veny lähettäminen koska netti kaatu.)

Tuijotin apaattisesti olohuoneen seinää ja tunsin Nikon vartalon kiertyneenä mun oman ympärille takaapäin. Näytin hurjalta – tallivaatteet vieläkin päällä, yksi rakennekynsi oli irronnut, silmät olivat punaiset ja hiukset littanat niskaa ja olkapäitä vasten. Puristin mun silmät kiinni, sitten auki. Viimein kyyneleet loppuivat. Luojan kiitos. Tunsin Nikon peukalon mun poskella, se siveli pois hiussuortuvan. En uskaltanut liikkua. Panda oli lähtenyt kaverilleen, kun oli kuullut mitä mulle oli tapahtunut, ja kai sitä vähän vitutti että joku vaahtosammutin olis muka mua parempi vaihtoehto. Ovi oli paukkunut, mutta niinhän se aina. Saranatkin nitisivät sen takia kuin autiotalossa.

Oikeastaan Niko oli mun paras ystävä, vaikka olin tänään jo ehtinyt ymmärtää sen olevan joku aivan muu. Ihan niin kuin kuluneidenkin viikkojen aikana. Nyt mä olin yksin, ainakin melkein.
"Kiitti, mutta mä tarviin omaa aikaa. Tuun ehkä perjantaina sit kattoo leffaa", kuiskasin. Ääni olisi muuten särkynyt. Kun mä käännyin katsomaan Nikoa, se oli niin surullisen näköinen että sattui. Halasin tiukasti, kuivasin kyyneleet toisen olkapäähän ja menin omaan huoneeseeni. Ei kukaan mua tällaisena jaksanut, ja nyt mä vasta sain tietää. En ollut ikinä tällanen: apaattinen, itkuinen, hiljainen enkä varsinkaan yksinäisyyteen hakeutuva.

Makasin mun sängylläni selällään ja tuijotin kattoon määrittelemättömän ajan, mutta niin kauan kuitenkin että Niko ehti ilmestyä ovesta koputtamatta Alepan muovipussi kädessä. Se kumosi mun pöydälle kaksi levyä Fazerin sinistä ja avasi niistä toisen mulle. Se meinasi alkaa pilkkomaan paloiksi, mutta nappasin levyn hyppysiini kokonaisena, nousin nojaamaan sängynpäätyä vasten ja mutustin suklaata kuin orava käpyjä. Niko vain katseli mua myötätuntoisesti ja näykki sitä yhtä palaa, jonka oli kerennyt halkaisemaan levystä ennen pelastustani.
"Miltä tuntuu?" se kysyi myötätuntoisella äänellä.
"Ihan hyvältä. Vatsassa painaa kylmä kivi, keuhkoja puristaa, jalat on voimattomat ja itkettää ja hävettää. Eli ihan fine", huokaisin.
"Et sä haluis kertoo mitä tänään tapahtu tallilla? Kerro ihan kaikki, myös se mitä puuhailit Anjan kanssa. En mä ole hevosihminen, mutta varmasti tekee hyvää sullekin miettiä jotain mukavaa."
"Ootko varma et haluut kuulla?" kysyin alakuloisena.
"Voi muru... en mä muuten ois kysyny."

"Mun tallipäivä alkoi silloin about kuuden jälkeen ku toit mut tallille. Menin ihan normaalisti heittämään kamppeita hoitajien huoneeseen, mutta ei ois pitäny. Joona tuli vastaan, mutta mä sanoin vaan sille nopeesti moi ja pakenin paikalta. Vähän myöhemmin menin takasin ponipuolelle ja sain heti luudanvarren käteeni. Kaisla - meidän tallimestari - oli oikeen vauhdissa ja siivosi hevosten puolen kuulemma yksin. Jossain vaiheessa tajusin, että Joona joutui myös lakasemaan käytävää enkä uskaltanut sanoa sille mitään. Ei multa olis tullu sanoja. Tuijotin vain lattiaa valkosena ja yritin vältellä sitä. Mutta koska se on Joona, se tietysti alkoi puhumaan mulle, tivasi mikä mulla oli. Yritinhän mä puolustautua, mutta se raahas mut heinävintille ja kaikkea. Toivoin vaan että Joona jättäis rauhaan ja antais mulle aikaa niellä ne tunteet. Sitten homma eteni, jossain vaiheessa - en kyllä tiedosta milloin - me hypättiin rehuhuoneeseen suoraan vintiltä. Sen jälkeen mulla oli oikeesti hauskaa sen kanssa, kun oltiin rehuhuoneessa lukossa kahdestaan ja kuoltiin nauruun. Luulin jo että unohdin sen koko ihastumisjutun."

"No eihän tuo oo tähän mennessä kovin paha... jatka vaan", Niko kehotti ja taputti mua olkapäälle.
"Meidät tuli pelastamaan Sandra. Olin luokitellut sen vain säälittäväksi pikkulikaksi joka oli olevinaan niin hyvät kaverit Joonan kanssa, mutta se olikin nokkela. Ja se on jopa Joonan ikänen. Joka tapauksessa se oli silloin ihan ok tyyppi, pelasti meidän Kaislalta, joka kuitenkin rääkyi ja lupas meille loppuvuoden paskapartiota. Juostiin sitä kolmistaan karkuun. Sitten alko Sandran tunt, jota Joona meni kattomaan. Mä päätin siivota Anjan karsinan, olihan sekin hoidettava enkä kestänyt kattella kun Joona tuijottelee Santtia koko hemmetin tunnin. Oli pakko saada muuta ajateltavaa. Keräsin talikolla kaikki paskaset oljet ja lapoin pari kiloa sitä itseään kottikärryihin. Reippaasti tyhjensin ne ja levittelin puhtaita olkia. Ne ei kuitenkaan riittäneet, joten kävin hakemassa lisää. Tallissa oli hiljasta, vaan radio soi ja osa poneista pärski vähän väliä. Hyräilin niitä kappaleita työnteon ajan, siinä meni ehkä tunti, koska seuraavaksi tajusin että alkoi sataa. Suunnilleen samoihin aikoihin Anja ilmaantui karsinaan hoikan bruneten taluttamana. Ei kuulemma tarvinnut apua, joten tyydyin raahaamaan Anjan tavarat satulahuoneeseen. Kun kävin pesemässä kuolaimet, näin sen Sandran TAAS Joonan kanssa", huokaisin lopuksi. Vaikea kohta seuraavaksi.

"Mä lähetin siinä vaiheessa sulle viestin, ja kamat haettuani menin... ulos... ehdin tallin ovelle, kun mä yllätin ne. Sandra ja Joona...", kuiskasin ja mun ääni särkyi. Nieleskelin ja yritin saada sanaa suustani. "Ne jakoi sellasen täydellisen suudelman... sateessa, niinku kaikissa leffoissa... enempää mä en nähnyt sen kyynelmuurin takia enkä halua muistella mitä tein, mutta lopulta sä kannoit mut autoon ja kuskasit kotiin."

Niko nyökkäsi huolestuneesti ja veti mut taas sen syliin.
Suklaalevyt olivat poissa, pelkät käärepaperit lojuivat sängynpeitolla. Niko silitti mun poskea sen peukalolla ja haistoin pesuaineen sen vaatteista. Ilman kehotusta painoin silmät kiinni ja koetin saada unta. Ei tilanne siitä helpottuisi tai pahentuisi, ainakin uskoin niin. Täytyisi nyt vaan kestää.

// Ihanaa yöshittiä... enjoy.

[Jassu]

Harjasin ensin pahimmat irtohiekat mustista suojista, sitten otin esiin rätin ja pyyhin pahimmat pölyt pinnalta. Anjalle tämä päivä oli helppo sillä tuntien välissä oli piiitkä tauko – Helpon B:n tunneille ei rakkaan kimoni kapasiteetti enää riittänyt. Ja tietysti tästä päivästä oli tehty mulle vieläkin vaikeampi, kun perusmerkkiläiset lähtivät maastoon. Ilma oli ollut ihanan aurinkoinen niin että kaikkialla oli kuivaa, ja hiekka pöllysi kaikkialla. Inhotti hengittääkkin teiden lähellä, autot riepottelivat pölyä ilmavirtauksien mukana joka suuntaan. Ihan kuin ei olisi ollut tarpeeksi ongelmia jo muutenkin. Vaikka olin yhä allapäin siitä suudelmasta enkö todellakaan halunnut nähdä Sandraa lähelläkään Pappilaa muutamaan viikkoon, pystyin nyt pitämään kyyneleet poissa, ainakin suurimman osan aikaa. Olin juonit eilen Nikon estelyistä huolimatta ja skipannut koulun sairasta teeskennellen, darrassa en halunnut istua penkillä. Älkää sitten kyselkö miksi olin juonut.

Kun suojat alkoivat muistuttaa enemmän mustia kuin hiekanvärisiä, pesin vielä Anjan kuolaimet oikein antaumuksella ja pyyhin turpahihnan sekä poskihihnojen sisäpinnat säämiskällä. Luoja ne osasivat sitten likaantua. Kun varusteiden puhdistaminen oli hoidettu, ainakin niiltä osin mitä keskellä päivää pystyin ilman että saisin huudot satulan kastelemisesta, päätin lakaista tallikäytävän. Tunnistin tämän yhdeksi niistä oireista, jotka kuvailin Nikolle silloin... toissapäivänä? En voinut pysyä sekuntiakaan paikoillani, etten olisi ajatellut liikaa asioita. Tartuin vain reippaasti harjaan ja ryhdyin lakaisemaan lattialle kerääntyneitä heinänkorsia, multa- ja turvepaakkuja sekä hiekkaa kohti Anjan tyhjää karsinaa. Oikeastaan työn tekeminen tyydytti minua jotenkin. Tuntui hyvältä kun sai riuhtoa kepin kanssa käytävällä ihan rauhassa, ei tarvinnut katsella Joonan komeita ja virnisteleviä kasvoja, kikattelevia Sandroja tai murisevia Anja-poneja.

Aika kului liian nopeasti, mutta lopulta jouduin viemään harjan paikoilleen ja ihailin työtäni. Päätin lähteä ansaitulle tauolle ennen kuin talli täyttyisi B-merkillisistä ja tuijottelisin vain kuinka ahkeran työni tulos tuhottaisiin. Astelin kahvion ovelle ja varotoimenpiteenä kurkistin sisään. Joona istui pöydässä tuntia katsellen, ja jäin ovenrakoon kurkkimaan salaa. Täytyi myöntää, että vaikka olinkin todella surullinen ja tiedostin ettei tästä ollut minulle mitään hyötyä, olin yhä ihastunut Joonaan. Eikä se varmaan aivan heti menisi ohi, ei vaikka minut torjuttaisiin viisi kertaa. Sen jälkeen voisin ehkä tulla järkiini.

Säikähdin, kun Joona katsookin seuraavan kerran vilkaistessani suuntaani kulmat itselleen ominaisesti rypyssä. Se oli jotenkin söpö ilme, vaikka viestikin hölmistyneisyyttä ja ehkä siinä oli vähän käskevääkin sävyä. No, Joona oli koulun välituntialueen pomo, mutta mua se ei pompotellut mihinkään suuntaan (tarkoituksella). Syöksähdin oviaukosta takaisin ja suuntasin suoraan talliin. Pyyhin silmäni varotoimena, en olisi jaksanut taas itkeä. Ei siitä tapaa pitänyt tulla, vaikka Niko kuinka väitti sen olevan ok.
Itkeminen ei todellakaan ollut ok. Sen jälkeen näytti järkyttävältä, pää kipeytyi ja huolestutti kaikki. Olisin pärjännyt paljon paremmin yksin ilman kolmea tyyppiä niskassani roikkumassa ja surkuttelemassa. Ellida oli onneksi lopettanut melkein heti, Ninalta olin saanut myötätuntoa parin lauseen verran kun menin möläyttämään hänellekin, miksi olin outo.

Niko oli lopettanut, kun mottasin sitä eilen naamaan. Olin pyytänyt anteeksi varmaan tuhat kertaa, laastaroinut mun rakennekynnestä tulleen pienen haavan, suukotellut ja puhallellut mustelmaa ohimolla. Panda oli meinannut purskauttaa aamupalamakaroninsa ulos. Onneksi Niko ei ollut suuttunut – tai sitten antoi vain heti anteeksi – ja pian taas istuttiin kattomassa leffoja kahdestaan. Siitä tuli jokapäiväinen juttu! Ei meillä ollut mitään meneillään, ei voisi koskaan olla, mutta... nyt mä sekosin ajatuksissani.

Ihan hyväkin, sillä tunti näkyi loppuneen (kellon mukaan) ja syöksyin Anjan karsinalle etten olisi joutunut Joonan kanssa törmäyskurssille. Kimon ratsastaja, virallinen pissaliisa Emmi sanoi hoitavansa tamman ihan yksin ja annoin sen tehdä mitä halusi. Itse asiassa Emmi oli niitä ei-niin-pahoja, hän oli suhteellisen taitava hevosten kanssa, ainakin maastakäsin. Anjalla taisi olla hyvä päivä, se vain luimi eikä edes lukinnut polviaan kun E lähti taluttamaan sitä kentälle. Huokaisten istuin maahan ja nojauduin karsinan seinään.

Miten sitä halausta, jonka olin saanut Joonalta eilen. Vanhoja käsivarsia mun ympärillä. Sitä kuinka sen tolle naamalle aivan liian pehmeät huulet oli koskettaneet mun otsaa. Lämmin kupli sisällä, mutta silti kyyneleet yrittivät paeta. Nieleskelin itkua ja päätin mennä maneesiin. Joonakin istui siellä, ihme että niin kävi vaikkei ollut Sandran tunti. Ehkä se oli sen Nooran vuoro, en tiennyt enkä vaivautunut katsomaan. Tuijottelin vain Emmiä, istuin turvallisen välimatkan päähän Joonasta ja taputin apaattisesti kentälle. Ristin jalkani ylös ja jäin seuraamaan juuri alkanutta tuntia.
Älä katso Joonaa, älä katso Joonaa, älä katso Joonaa, älä katso Joo--
Kuka tahansa voi miettiä kuinka kauan olin katsomatta...

Illalla itkin taas. Katottiin joku ihana elokuva Nikon kanssa ja sitten mä nukahdin siihen. Ens kerralla mä heräsin silmät punaisena kello kolmen maissa. Tyyny oli kostea, olinko minä muka itkenyt unissani? Ei hyvä luoja...

[Jassu]

Ihan kun en ois jo tarpeeksi kärsimystä kokenut, mun tunti siirrettiin. Ehkä onneksi, ehkä ei, mutta se oli jo tänään.

Me hypättäisiin. Mulle oli annettu Panu. Se on varmasti koko tallin kivoin hevonen esteillä, ja ehkä just siksi mä en niinkään ollu rakastunut siihen. Valitettavasti mun rakkauden kohteella oli kaksi jalkaa. Ja se oli ollut varattu. Ihan virallisesti varattu. Joten, välttääkseni sitä ja sen mukana surua en puhunut enää sanaakaan sille. Vapaaehtoisesti.

Tähän mennessä ainoa miinuspuoli oli se, että mua vitutti koko ajan ja Joonakaan ei puhunut mulle sen jälkeen kun se oli tajunnut mun pitävän mykkäkoulua. Niin joo, enkä saanut siltä enää kyytiä tallille tai kotiin. Siihen hommaan alko Nikokin kypsyä, koska sille ne tiet oli vaan turhaa lenkkiä. Pandalle ei edes kannattaisi antaa autoa, vaikka se oli meistä vanhin.

Mitä taas mun tunteisiin tuli, ne ei vittu kulunu pois. Musta tuntui että mä olin joka päivä vaan enemmän ihastunut, ainakin ennemmin niin kuin vähemmän. Ajatus siitä sai rinnan pistämään ikävästi. Välillä mä toivoin että Joona tajuaisi, mutta ehkä oli loppujen lopuksi ihan hyvä että se oli liian kiireinen Sandransa kanssa kiinnostuakseen mun tunteista.

Tietysti mä olisin halunnut olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Olisin voinut hypätä sen kaulaan tallikäytävällä ja jutella taukoamatta Nikosta ja koulusta ja autoista tai mistä Joona ikinä halusikaan puhua, ehkä kevaristaan. Kunhan mun ei tartteis keksiä Sandralle syntymäpäivälahjaa. Olisin sitten voinut pyytää kyytiä kotiin ja tallille, olisin voinut... niin.

Menin paniikkiin, kun Joona käveli käytävällä. Eikai silläkin ollut tunti tänään? Yritin parhaani mukaan piiloutua Panun taakse, mutta ei se auttanut mitään kun blondi jäi vastapäiselle karsinalle ja tervehti kiukkupersetammaa aurinkoisen sarkastisesti. Tietysti mun tunti oli siirretty juuri tälle päivälle. Mun tuuria. Kamalaa tuuria. Paskaa tuuria. Paha myöntää, mutta Joona oli taitavampi ratsastaja kuin mä. Paljon taitavampi. Sandrasta en edes puhu, se osasi ehkä vähemmän kuin mä mutta sillä oli pehmeä käsi ja se jaksoi muistaa aina pienimmätkin asiat ratsastuksessa. Mä sitten... no, sanotaanko että nyt Panu alkoi tuntumaan herran enkelin lahjalta.

En edes vilkuillut Emman karsinalle vaan kävin minun menoani tarkkailevan Panun reippaasti läpi ensin kumisualla, sitten puolikovalla harjalla. Ruunikko taisi ihan tosiaan olla lahja, sillä se seisoskeli uteliaan näköisenä paikoillaan ja käänteli korviaan. Aina kun menin sopivalle etäisyydelle löysin sen turvan joko olkapäältäni tai kuolaamasta hiuksiini. En meinannut toipua kulttuurishokista vielä sittenkään kun putsasin ruunikon kaviot ja vedin suojat jalkaan. Siinä vaiheessa mun oli pakko kävellä satulahuoneelle, joten Joona kiistatta huomaisi mut. Pakko oli. Lähdin reippaasti harppomaan, vaikka tunsinkin katseen selässäni. Jep, se oli Joonan katse.

Kun palasin satulahuoneesta, näin kuinka Joona katseli vieläkin samaan paikkaan. Sen ilme oli jotain ihan uutta mulle, syvällinen ja mietiskelevä.
"Moi", hymähdin ja sain aika järkyttyneen katseen omakseni. Jasmiina puhui Joonalle. Hui kauhiaa.
"Moi takaisin", Joona vastasi ja kääntyi takaisin Emmaan päin ihan kuin se olisi salaillut jotain. Ihan sama. Olin juuri rikkonut valan omaa itseäni kohtaan, sen valan etten puhu sille. Olisin ihan hyvin voinut jatkaa omien lupauksieni pettämistä, mutta selkeästi unelmien poikamiehellä oli muuta mietittävää. Tai no, eihän se ollut enää poikamies.

Panu oli korkea, jouduin nousemaan varpailleni enkä silti saanut satulaa kunnolla selän yli. Äidin siinä hetken, kunnes joku tarttui mua lantiolta, tuki perseestä ja nosti. Mä sain satulan sitten helposti selkään. Juuri kun käännyin ja olin sähähtämässä Joonalle että olisin kyllä pärjännyt, tunnistin jätkän tuoksusta ettei se ollut kuka uskoin sen olevan. Samuel haroi sen ruskeita hiuksia ja virnisti leveästi.
"Pitkästä aikaa, päivänsäde", se naurahti ja sai Panulta osakseen kiinnostunutta kurottelua.
"Mielistelijä", mutisin ja ryhdyin kiristämään satulavyötä kaikin voimin.
"Hei... miten sä tolla tuulella oot", jätkä ihmetteli ja tarttui mua ranteista tapittaen sitten vaativasti. Vilkaisin nopeasti Joonaa, toivottavasti Samuel ei tajuaisi...
"En mä aina voi olla parhaalla tuulella", mutisin. Samuel intti tietoa vielä senkin ajan, kun mä suitsin Panun. Kun me jonossa talutettiin hevoset maneesiin, jätkä jäi yllättäen katsomoon ja arvioivasti seurasi mun ratsastusta.

Valaisen teitä. Samuel on helsinkiläisjätkä, joka ei ajattele mitä tekee ennen kuin tekee. Sen perheellä on aina ollut suomenhevosia, vaikka itse jätkää kiinnostaa lähinnä autot ja mopot. Enempää siitä ei edes tarvitse tietää.

Joka tapauksessa talutin Panun kaartoon, laskin jalustimet ja säädin ne oikean kokoisiksi. Kiristettyäni satulavyötä vielä parilla reiällä kiipesin muitta mutkitta selkään ja lähdin rauhallisesti lipumaan uralle. Nyt mun ratsastusta oli arvioimassa jopa kaksi komeaa jätkää, tuntui kuin olisin unohtanut kaiken ratsastuksesta sillä sekunnilla. Nyrkit pystyyn, jalustin varpaille, kantapäät alas, suora ryhti, ajattele eteen. Kentälle oli koottu esteitä, ei korkeita, muttei tylsiäkään.

Mä en halua puhua siitä tunnista. Voin kertoa kyllä miksi. Mä tipuin. Tipuin PANULTA. Saman tien sain käyntikortin kaikkien tallin juoruliisojen huulille ja näin tunnin lopuksi osan niistä tirskuivan maneesin kulmalla. Ei, en tippunut Panulta kyllä mitenkään tavallisessa tilanteessa vaan lensin seinää päin kun Primis teki vuorollaan aika laakeat tiet. Sitten kun kimo perse osoittaa sua ja hevostas, tiedät että on vaan yksi paikka jonne päädyt. Olisin ehkä muuten vielä kestänyt, mutta ensin Panu linttasi väistäessään jalkani maneesin seinää vasten. Sen jälkeen se oli menoa. Ja nyt mä olin koko tallin vähiten suosituin tyyppi, sillä samalla sekunnilla kaikki sai kuulla, että a) en osaa ratsastaa, b) Panun oikea etusuoja oli kolme astetta väärässä kulmassa ja c) olin myös tyhmä kun menin niin lähelle Primistä. Sillä sekunnilla kun tallin juorukerhon puheenjohtaja Vikke (oikea nimi oli Victoria Susari) nauroi mulle, halusin itkeä ja kadota maan alle. En ainoastaan nolannut itseäni tyttöjen edessä, vaan myös Samuelin.

Ja Joonan varsinkin. Se ei enää ikinä puhuisi mulle, liittyisi varmaan Sandran kanssa Jassu kuuluu alkeistunneille-kerhoon. Olin siitä sataprosenttisen varma.

Joten päivä meni päreiksi. Sulkeudun hoitajien huoneeseen ja painoin otsan vasten sohvan käsinojaa sillä aikaa kun Samuel hoiti Panua pois. Se kyllä osaisi hommansa muutenkin. Ehdin olla vartin yksin, kun joku tuli hoitajien huoneeseen. En kyllä siirtynyt senttiäkään sohvalta, en varsinkaan kun tunnistin Joonan. Olin alkanut kiinnittämään ihan outoihin asioihin huomiota, ja nyt mä tunnistin varsinkin Joonan kävelytyylistä, tuoksusta ja sellaisista sivuseikoista. Kaiken lisäksi se muuttui kummalliseksi ja levitti tunteensa ilmapiiriinkin. Niin no, kuka haluaisi olla sen Jassun kanssa kavereita, joka tippuu Panulta ja pitää mykkäkoulua jos sen sydän särkyy. Kaikista pahinta ehkä oli, että kidutus vain jatkui ja jatkui. Mä olin yhä ihastunut Joonaan, eikä se varmaan koskaan päättyisi.

Kun ovi seuraavan kerran aukesi, tunsin leikkisät kädet selälläni. Samuel ei tiennyt Joonasta, joten tietty se uskalsi tehdä vaikka mitä sen edessä. Okei, ei Samuel olis varmaan jättänyt kiusaamatta mua vaikka tietäisikin mitä tunteita mulla oli blondia kohtaan.
"Meidän pitäis mennä", se sanoi ja nosti mut. Mä olin ihan varma että silmäni olivat jo punertavat ja jokainen huoneessa näki ympäri poskia valuneet ripsivärit. Vitut siitä.

Samuel reagoi ensin. No, Joona reagoi lähtemällä huoneesta, mutta kuitenkin. Jätkä kuljetti se sormea mun ohimolla, veti lantiolta lähemmäs. Tässä vaiheessa Joonalle tuli kiire päästä pois, ja oven kolahtaessa mä vetäydyin irti Samuelin otteesta. Ei auttanut, seuraavaksi mut oli jo nostettu syliin ja kiikutettu tallipihalle. Perkele. Helvetti.

"Sä kaipaat pientä piristystä", Samuel naurahti. Mä tiesintäsmälleen mitä oli tapahtumassa. Se ärsytti minua, mutta jostain syystä en vetäytynyt pois heti alussa.

Suudelma oli lyhyt, mutta silti lämmin ja pehmeä. Toinen puoli minusta halusi repiä jätkän irti minusta ja toinen jatkaa. Joka tapauksessa sekin täydellinen suudelma päättyi aikanaan. "Parempi?" Samuel sanoi laskien mut alas.

Seisoin hetken paikoillani, murhaavasti jätkää tuijottaen. Se oli koko elämäni romanttisin asia tähän mennessä, mutta tuli ihan väärään aikaan. Olisikin elämä ollut niin helppoa että olisin voinut unohtaa Joonan sillä sekunnilla. Mä läimäisin Samuelia poskelle, ihan kunnolla. Se älähti.
"Sori..." mutisin ja kävelin pois. Itse asiassa ei tuntunutkaan ihan vastenmieliseltä ajatukselta mennäkin Joonan kyydillä. Blondi käynnisti kevariaan - tai mikä se ikinä olikaan, ihan sama - kun juoksin sen kiinni.

"Voitsä viedä mut?" kysyin ja sain vastaukseksi niin oudoksuvan katseen, että teki mieli perääntyä.

[Jassu]

Hinkkasin samaa tahraa Anjan kuolaimesta jo viidettä minuuttia. Vihertävä, kuivunut kuolaläntti oli jonkun sellaisen todella ihanan tuntilaisen jäljiltä, joka kehuskeli että osasi hoitaa hevosen itse pois muttei handlannut edes kuolainten pesua. Satula odotteli vierelläni pesua ja rasvausta, huopa oli pesukoneessa ja tasainen hurina kuului kuivaushuoneesta huopavuoren pyöriessä ympäri, ympäri, ympäri.

Tiedän, että haluutte kuulla tärkeitä uutisia, ettekä tylsiä faktoja. Joten mä kerron miten edellisviikko sujui.

Joonasta ja musta tuli taas kavereita, kun vaihdoin taktiikkaani. Ei mua haluis kukaan luokseen, jos vaan pitäisin mykkäkoulua, tippuisin Tediltä ja olisin ihan tylsä. Sen sijaan mä aloin ajatella asioiden valoisaa puolta, tai ainakin uskottelin itselleni että sellainen oli. Mä hymyilin, käytin astetta makeampaa hajuvettä (tämänpäiväisessä tuoksuivat veriappelsiini ja orkidea) ja pörrötin Joonan vaaleita hiuksia harva se päivä. Otin tavaksi hakea läheisyyttä, jokainen takaa tullut halaus merkitsi sitä että sain kolmen sekunnin ajan toiveeni läpi.

Joonasta oli tullut vähän outo. Se muistutti mua, vaikka varmasti näin ja kuulin harhoja. Ehkä sillä oli ollut vaan huono viikko?

Sandraa näki tallilla vain kerran viikossa, mutta sen ajan tiesin pysytellä kaukana Joonasta. Silloin Niko joutui aina hakemaan mut. Rehellisesti sanottuna mä en ollut todellakaan päässyt yli Joonasta, mutta mitä enemmän pilaisin sillä faktalla meidän ystävyyttä, sitä huonommaksi tilanne kävisi. Selvisin kyllä, kunhan sain mun päivittäisen annoksen Disney-animaatioita ja lenkkeilyä päivässä. Jep, Fazerin Sinisen ahmimisen sijaan olin suunnannut mun ylimääräisen energian lenkkeilyyn, ja nykyään juoksin paljon pidempiä lenkkejä kuin ennen. Jopa Panda uskalsi tulla mun kanssa, yleensä se ei olisi halunnut kuunnella valituksia kuinka juostiin liian kova, liian pitkään ja jalkoihin sattui vitusti.

Suitsien kokoaminen kesti aikansa, mutta lopulta asettelin ne paikoilleen ja siirryin satulan kimppuun.

Oikeestaan tää ihastuminen oli ihan hyvä juttu. Kiinnitin enemmän huomiota mun ulkonäköön (en enää ilmaantunut tallille siniset, villit kiharat kattoon sojottaen), syömiseen (ahmin itseni täyteen kreikkalaista salaattia suklaan tai limun sijaan) sekä, kuten sanottu, urheilin enemmän. En käynyt salilla niinkuin Joona, mikä taas on mun mielestä mielettömän puoleensavetävää, vaan mulla oli ihan oma personal traineriksi opiskeleva nyrkkeilyelukkani kotona. Panda. Yksi ilta Niko muuten sanoi sitä Pernillaksi suutahtaessaan - mitä se ei taas ikinä tee - ja sai kaksi suloista mustelmaa, toisen otsaan ja toisen rintakehään.

Ulkonäköön tämä oli kumminkin eniten vaikuttanut. En vaan ollut paremmassa kunnossa (olin siro ja tyttömäinen, sopii mulle), vaan myös harkitsin vähän enemmän miltä näytin. Jos ei ollut tuntia vedin suosiolla jegginsit tai Adidaksen mustat housut (jollaiset Joonallakin oli) jalkaani, paidat kävivät välillä vähän avonaisen puolella mutta erityisesti printtikuviot ja ohuet kankaat meni vaikka joka päivä. Mä käytin kyllä myös neulepaitoja, joiden alla ei ollut aluspaitaa ja jotka paljastivat vähän litteää vatsaa aina kun nostin satulaa hevosen selkään. Okei, käytin vielä harvoin hamettakin tallilla, sitä mun ihanaa mustaa skater-hametta jonka kanssa sopi täydellisesti laivastonsininen slim-flanellipaita. Ja välillä mä jaksoin jopa vääntää itselleni sotkuisen kalanruotoletin, vaikka kesyttämättömät kiharatkin näytti ihan suloisilta.

Sain satulan pestyä ja jätin sen kuivumaan, laittaen lapun sen oikeaan telineeseen että mistä löytyy ja miksi. Matelin talliin joskus-ne-oli-valkoisissa tennareissa ja tajusin saapuneeni juuri sopivasti auttamaan talliin ilmestyneitä tuntilaisia. Joona tuijotti mua Roxin karsinalta, mutta ignoorasin sen outouden ja hymyilin vain sarkastisesti takaisin kysellen sitten reippaasti Goldin ja Tepon ratsastajilta, halusivatko he apua hoitamisessa. Miolla ratsastanut Riina-tyttö tuli nykimään mua hihasta, nähtävästi multa oli helppo pyytää apua kun en voinut ylpeillä millään. En sen jälkeen, kun tipuin Panulta "käynnissä" ja koko talli kuuli siitä. Sandra oli varmasti nauranut, ja Joonakin käyttäytyi oudosti. No, mutta silti se hengasi mun kanssa... joten ei kai siinä mitään, loppujen lopuksi mua kiinnosti vain sen mielipide.

Riina oli aika omatoiminen, se kai oli kaivannut vain juttuseuraa, mutta nautin silti siitä kun sain höpöttää Miosta ja pohkeenväistöistä sekä glitterraipoista.

Mä en ollut ollut näin ilonen ja positiivinen ehkä kuukauteen!

[Jassu]

Hyppäsin Joonan niskaan ja tunsin sen ottavan kiinni mun jalkojen alta, etten romahtaisi koko painolla selän päälle. Oli niitä ensimmäisiä hyviä säitä tehdä jotain ulkona, joten oltiin raahattu yhdessä muutamien lyhyttä päivää pitävien hevosten varusteet ulos puomille ja ryhtyneet pesemään ja rasvaamaan kamppeita.

Kyllin suitset oli kamalassa kunnossa ja Primiksen satula näytti harmaalta mustan sijaan. Ei ihme, että se oli ollut niin paskalla päällä lähiaikoina.

Joona punttas mut puomille istumaan ja katseli hetkeen mua yläviistoon, suoraan jäänsinisiin silmin. Hymähdin huolettomasti ja käännyin sitten hinkkaamaan kengistä tulleita mutatahroja Tedin jalustimesta. Tää on se hyöty, Kaisla voi laittaa meidät hoitajat (ne ainoot joilla oli aikaa luuhata tallilla kaksneljä seiska) pesemään niidenkin hevosten varusteita, joilla ei ollut omaa puunaajaa. Ja uskokaa mua, NIITÄ RIITTI. Ainakin ihan tarpeeksi kahdelle hoitajalle, että siinä menisi koko päivä.

Olin jutellut Joonan kanssa ihan normaaleista asioista. Ensin oltiin keskusteltu viikonlopusta, sitten keskustelu oli siirtynyt eduskuntavaaleihin ja sieltä mun tämänpäiväiseen hajuveteen, joka oli muuten niitä halpoja Christina Aguileroja (ja oon ihan varma ettei sitä kirjoteta noin, mutta vitut siitä). Olin ottanut käytännöksi tuoksua makealta, mutten silti millään pääkipua aiheuttavalla tasolla. Sen sijaan mä kuvailisin tuoksuja sanalla... päivänsäde. Kevätsade ehkä. Tai sitruunajuustokakku. Joona ei osallistunut kovin avoimesti valitsemaan oikeaa sanaa kuvailemaan mun hajuvesimakua, kai se yritti vältellä jonkin väärän sanomista. No, oli sillä syykin. Ihan fiksua... mutta toisaalta oli outoa kun jätkä oli kerrankin meistä se hitusen älykkäämpi. Luulin, että me oltiin aivan yhtä häröjä molemmat.

"Missä ihmeessä kaikki muut on?" mutisin ja hinkkasin kaikin voimin Tedin turpahihnan sisäpintaa.
"Piilossa, ettei niiden tarvi joutua hommiin. Eikä täällä oikein muita ees käy, ainakaan kovin usein", vastauksena tuli.
"Noh, ei tää mun mielestä oo silti pahempaa kuin paskapartio."

Joonan hymy kertoi muuta.

Se rakasti PP:tä.

Näytin kieltäni inhon ilmein ja ryhdyin kokoamaan Tedin suitsia takaisin kasaan. Kieltämättä tämä oli sika hirveää puuhaa, varsinkin suitsien purkaminen ja kokoaminen vei valtavasti energiaa. Kun ensimmäiset satulat ja suitset olivat kellineet auringossa tarpeeksi kauan, hypähdin alas puomilta ja lähdin viemään ensin Anjan, sitten Mion ja Hannun tavaroita paikoilleen samalla kun Joona kantoi ah-niin-treenatuilla käsivarsillaan Emman, Vallun sekä Rosan kamat. Ponisatuloissa oli vähemmän kannettavaa, joten tietysti annoin suosiolla painavimmat Joonan hoiviin.

Kaisla lähti tuomaan hevosia sisään- riimut auki, viisi kaverusta kerralla. Näytti helpolta, eikä tarvinnut tehdä liikaa kierroksia. Taputin rennosti aidalla notkuvan Rollen kaulaa matkallani takaisin puomille ja kiipesin taas istumaan hajareisin sen päälle. Sieni takaisin käteen ja siitä sitten vain. Vilkaisin mihin Joona oli jäänyt, ja näin sen taluttajan Roxia sekä Anjaa talliin vähintäänkin tyytyväisen näköisen tallimestarin jälkijunassa. Hmh, työstäluistaja.

"Ikävän iskit rintaan, sun takana sortui maa. Mä halusin liikaa, ja palvoin sua aina kuin prinsessaa..." lauleskelin samalla kun pyyhin säämiställä Skidin satulaa. Se oli vasta pesty viimeviikkoisen mutavahingon jälkeen. Maasto se osaa olla likainen paikka... "Ikävän iskit rintaan, ja tuhkaan peittyy sydänmaa..."

[Jassu]

Kirottua. Kirotun kirottua.
Miksen muuten kiroile?
Ei vittu, mitä mulle on tapahtunu?
Ei, siinähän se tuli.

Joo, mulla oli ihan älyttömän tylsää kun märehdin ruisleivän loppua ja vedin särkylääkkeen kurkusta alas veden kanssa. Hirveä jomotus, pitikin sitten jättää Anjan ruokakupin jynssäys tälle päivälle! Nousin hitaasti tuolista, heitin roskani roskikseen ja möngersin jodhpurit tallin lattiaa vasten kopisten ponipuolelle. Kimotamma moikkasi minua pepsodenttihymy vilkkuen, ja yritin matkia sen ilmettä, kun vähintäänkin hilpeä naurahdus kuului Martan karsinasta.

"Enpä haluis herätä tollasen tuijotuksen vierestä", Nina ilmoitti ja väisti samalla oman poninsa uhittelevaa katsetta.
"Hei, suakin näkee!" sanoin hymyillen ja päätin jättää toisen hassunhauskan kommentin myöhemmin käsiteltäväksi.
"Joo. Vielä pitäis muutama viikko tsempata ni ois kesäloma. Harmi vaan että sitte menee Martta, Rolle ja koko talli laitumille."
"Ainiin, unohin koko jutun... kunpa mä voisin vaan ostaa kaikki nää ja viedä kotiin, nyt en pääse koko kesänä ompelemaan yhtään rikkinäistä satulahuopaa!" sanoin harmistuneena ja raaputin Anjan turpaa, vaikka neiti halusikin olkapäätäni ihan tyytyväisenä.
"Saa sitten nähdä, saako näitä poneja napattua edes öiksi talliin. Mä voisin kuvitella, että Anjalla ja Myrdellä voi olla oma mielipiteensä asiasta", Nina kiusasi.
"Noh, sun Rolles ei varmaan muusta haaveilekaan kuin susta neulomassa sille villalangasta korvahuppuja ja kolmet eri loimet", mutisin ja tajusin että kohtahan alkais ensimmäinen tuntikin. En ollut katsonut listasta kuka oli tulossa tunnille, mutta kai minä selviäisin. Kunhan tyttö- tai poikaparka selviäis Anjasta.

No, kyllä se tyttö lopulta oli aika varma nakki laittaa Anjalle. Se pärjäis helposti tammalle. Enkä voinut olla tunnistamattakaan Sandraa, kun se pyrähti Joonan kyljessä kiinni talliin, veti hiuksensa poninhännälle ja marssi sitten turhankin rivakasti Kingslandeissaan karsinalle. Sen pienen hetken kun meidät katseet kohtasivat, tiesin että jos tuijotuksella voisi tappaa, olisi mun hautajaiset järjestetty jo silloin kun tuntilistat koottiin. En edes vaivaantunut kysymään tarvitseeko Sandra apua, hymyilin vaan vähän nähdessäni Helenan käytävällä ja pujahdin Ninan luo Martan karsinalle juttelemaan.

Sandra oli kateellinen minulle. En kyllä tiedä sitten yhtään, miksi. Mikä idea siinä oli? Hänhän se oli joka seurusteli Joonan kanssa, eikö se riittänyt? Koska mun elämästä se riitti tekemään välillä helvettiäkin.

Sandra oli lähettänyt mulle todella vihaisen viestin Joonan kännykästä joku päivä. Siinä sanottiin, että mä en saa näyttäytyä sen kanssa missään. Uskoin että se oli tehty jossain raivonpuuskassa, mutta joka tapauksessa se sai mut vaan viettämään niin paljon aikaa Joonan kanssa kuin Sandran silmä pystyi näkemään. Ei jätkä ollut vielä kieltänytkään.

"Hei, löytyiskö täältä juttuseuraa? Nina, kanaseni, säkin tulit!" Joona iloitsi selkeästi ja pörrötti toisen punaista tukkaa. Muhun se ei koskenut, syy oli naapurikarsinassa.
"Tietysti tulin!" Nina murahti sarkastisesti ja läpsäisi Joonan käden pois.
"Satulahuoneessa oli eilen kasa reikäsiä huopia. Mitä jos kaivetaan lankaa ja neulat ja ryhdytään hommiin?" kysyin pirteästi ja yritin olla välittämättä Sandrasta tai ihanasta Joonasta. Joonasta jonka osalta mä yritin peittää kaikki ajatukset kainaloon työntymisestä, sateessa suutelusta ja hiekkarannalla laukkailusta.
"Sen jälkeen on sormenpäät ihan haavoilla", jätkä valitti virnistäen. Nyt ei menny läpi.

"Ja pyh, pehmo. Me mennään nyt."

Musta tuntuu että kuulin epämääräistä mutinaa viereisestä karsinasta, mutta annoin sen olla.

Koska me oltiin vaan vihollisia. Vaikka en kyllä tiedä mitä olinbtehnyt väärin Sandran mielestä. Puhunut Joonalle?

Ei Sandra varmaan niin mustasukkainen ollut?

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★ & ★★ & ★★★ & ★★ & ★★★ & ★★★ & ★★★★

Jopas tosiaan oli järjestetty Raijalle tekemistä kun hän palasi lomansa jälkeen takaisin töihin! Pappilassahan oli ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, eikä kukaan ollut pitänyt häntä ajan tasalla tapahtumista näiden viikkojen aikana.

Team PP on yhdessä, ei ole yhdessä, sitten taas on, sen jälkeen ollaankin vain kavereita... Onko teillä kenties on/off-suhde?! Pääni on aivan pyörällä teidän draamoistanne :-D Kunhan hoitohevosenne hoidatte niin saatte puolestani pelehtiä ristiin rastiin niin paljon kuin halajatte.

Raija, toimitusjohtaja

[Sandra]

1HM Haaveistani totta mä teen

Ihan epärealistinen olo. Nyt oli se päivä, jota mä olin oottanut jo monta vuotta. Mulla oli kädessä mun vanhasta reissuvihkosta askarreltu hoitovihko, jonka kanteen olin leikannut söpöimmän kuvan Anjasta jonka valokuva-albumistani löysin ja kuvan yllä luki vaaleanpunaisilla kirjaimilla ANJA.

Lyhyesti virsi kaunis,
mä olin Anjan hoitaja.

Se oli ollut helpompi sanottu ku tehty, tän päivän ja tunteen eteen oli pitänyt ratsastaa kaksi kokonaista kautta Pappilassa ja norkoilla lukemattomia tunteja Anjan karsinalla. Sit tarvittiin vielä ripaus rohkeutta ja oikee ajatus kysyä asiasta Raijalta. Aluks Raija vaikutti et se ei ois päästäny mua ees hoitajaks, mut sit se katto tota tyhjentynyttä hoitajalistaa ja mietti tulevaa syksyä, jollon se sano että se antaa mulle mahollisuuden. Oisin koeajalla kaksi kuukautta ja jos kaikki menis hyvin, ni hoitajanpaikka olis varmasti mun. Mun ikä epäilytti sitä, mä olin vast 9-vuotias ja Pappilan sääntöjen mukaan piti olla ainakin kymmenen jos halus poneille hoitajaks. Vaik toisaalta, mä täyttäisin kymmenen reilun puolen vuoden päästä kuitenkin ni ei se mun mielestäkää niin justiinsa oo.

-

No niin mut täällä mä olin, hieman peloissani Pappilan portaikossa. Olin seissy siinä varmaa viis minuuttia ja siinä ajassa olin ehtiny jo opetella portaiden lukumäärän ulkoa, sekä painanut mieleensä jokaikisen naarmun paikan seinässä. Miten tää tuntuki näin vaikeelta? Mä en tienny yhtään mitä mua vastaan tulisi, kun avaisin ensimmäist kertaa hoitajien huoneen oven.

Anjan uus hoitovihko vapisevissa käsissäni mä hiljaa hivuttauduin kahvion ohi ja tartuin hoitajienhuoneen ovenkahvaan. Huone oli tyhjä, mut puolillaan olevasta kahvinkeittimestä tuli tuoreen kahvin tuoksu.

"Mooi" joku sanoi mun takana lempeästi mut tosi reippaasti. Kylmä tuulahdus pyyhkäisi mun lävitse ja Anjan vihko tipahti maahan säikähdyksestä.
Moikkaaja ei elokuvamaisesti auttanut mua nostamaan vihkoa, vaan hymyili tosi ivallisesti astellessaan mun ohi. Se paineli suoraa tietä Tepon kaapille ja  kolusi oman hoitovihkonsa tavaroiden seasta. Hän jäi tutkailemaan vihkoa kaapin edustalle, hörppien samalla kahvia rusehtuneesta mukista.

Anjan kaappi oli Tepon kaapin alapuolella. Hitsi vieköön!

Varovasti lähestyin Tepon hoitajaa, kyykistyin hänen viereen ja tunsin -MÄ NIIN TUNSIN SEN- kun sen silmät porautu mun takaraivoon. Se naurahti ja sano maailman ikävimmäl sävyl, "Aiotsä kosia mua vai mitä vittua sä siel maassa teet?"

Avasin Anjan kaapin oven niin nopeesti ku ikinä pystyin, viskasin vihkon sinne ja nousin ylös. "No sori, minkä mä sille voin et sä seisot mun hoitoponin kaapin eessä enkä päässy sinne"
(SANDRA OH MY GOD, MISTÄ TOI KAIKKI ITSELUOTTAMUS TULI! ;_____; way to go girl vaikka itse sanonkin)

Tepon hoitaja katto mua päästä varpaisiin ja kysy, et oonko mä ees kymmentä vielä. Eihän noin pienelle tytölle voinu vielä antaa hoitoponia vastuulleen. "En oo, mä oon yheksän. Mut mä sain Raijalt erikoisluvan alkaa jo nyt hoitajaks. Ja sit mä valitsin Anjan, koska se on ollu mun lempiponi tääl siit lähtie ku alotin ridaa"
"Shiit... Mä en hirveesti tykkää pikkulapsist, mut viel vähemmän mä tykkään jos sä aiheutat jotai kaaosta täällä. Et voitko sit ees tulla pyytää apuu ennenku jotai katastrofaalista käy. Mä en toivo näkeväni poneja irrallaan tallinkäytävällä tai et sä käyt lainailee jotai Tepon tavaroita ku oot hukannu Anjan omat" se Tepon hoitaja sano. En tiiä yrittikse kuulostaa vähä ystävällisemmältä vai olikse oikeesti huolissaan, mut ei se kyllä ihan mun bestiksiin asti viel yltäny.
Pistin kädet mun fleecetakin taskuun, sanoin ettei sen tarvinnu huolehtii musta ja kävelin pois huoneesta.

-

Ponit oli laitumella, joten mun oli oikeesti pyöräiltävä monta kilsaa et mä pääsin vihdoin Anjan luo. Olin jo ihan varma ensimmäisen kilometrin jälkeen et mä en tuu selvii täst matkasta ja oikeestihan se tuntu ihan ikuisuudelta. En halunnu viel ees aatella sitä, et mun pitäs viel pyöräillä takaski. Ehkä mä vaa soittasin äitin hakee mut täält iskän autol, et pyöräki mahtuu kyytii. Ennen sitä halusin kuitenkin käydä moikkaamassa Anjaa, en ollu nähny sitä sen jälkeen ku kevätkausi päätty.

Vihdoin valkoisia aitalankoja alkoi hahmottamaan horisontissa ja perille päästyäni viskasin pyörän nopeasti kumoon ja kiiruhdin mun kultamussukan luo. Vähän aikaa mä rapsuttelin Anjaa siit aitojen läpi, mut sen jälkeen ku olin kaks kertaa saanut tällit siit aidasta ni mä päätin kömpiä sinne aitojen sisäpuolelle. Ketää ei näkyny missään, joten heittäydyin mahalleni ja kömmin aidan ali. Pysyin turvallisen välimatkan päässä Martasta ja Myrdestä ja näytin vasta Anjan lähelle päästyä isoa ruohotukkoa jonka olin keränny sille. Anja haisteli sitä ja haukkasi sen äkkiä parempiin suihin. "Voi että kun sä olet niin ihana, siis the best ever" mä lirkuttelin samalla ku rapsutin sitä harjanjuuresta. Anjalle oli kertyny hirvee mutapaakku sen kainaloon ja mä aattelin et vähän rapsutan siitä niin se karisee pois.

Anja tosin oli eri mieltä asiasta ja iski sen pienet hampaat heti mun kylkeen kiinni.

Se oppis vielä luottamaan muhun. Meil oli koko elämä edessä!

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Katsos vain, hienosti pidit pintasi isompien hoitajien keskuudessakin! Tällaista asennetta arvostamme Pappilassa, ja vaikka paksua nahkaa ei vielä olisi Pappilaan saapuessa niin kyllähän se sieltä puskee esiin - usko pois.

Anjan kanssa saakin olla sitten todella napakkana ettei se ala hyppimään silmille. Toivon, että se kasvattaa pian luottamustaan sinuun ja turhat kiukuttelut jäisivät pois :-)

Helena, poniope