valtataistelu
29/12/2016
Rautias läsipää tuijotti mua turpa ojossa ja korvat luimussa karsinan vasemmassa takanurkassa, enkä ollut Nooran eilisestä ajatuksesta enää yhtää niin varma. Mun ja läsipään välillä oli enemmän tai vähemmän määrätietoisen tiukka katsekontakti – lähinnä siksi, että mä en ollut vielä uskaltanut astua sen karsinaan ja siksi, että se yritti parhaansa mukaan saada mua häipymään. Positiivista tilanteessa oli se, ettei vihaisen näköinen eläinkään ollut onnistunut tavoitteessaan.
Rautiaan läsipään hampaat itsessään eivät pelottaneet mua, sillä Mistyn kanssa kellertävän purukaluston vilahtaminen oli päivittäistä huvia. Sen sijaan rautias läsipää itsessään pelotti mua. Se oli suunnilleen kymmenen kertaa Mistyn kokoinen, ja jos se nyt olisi päättänyt rynnistää täysillä mua päin, oli selvää, kumpi olisi vienyt ja kumpi vikissyt.
”Tää oli maailman huonoin idea”, inahdin Oonalle, joka seisoi mun vieressä kädet puuskassa. Sen siniharmaista silmistä paistoi pettymys, kun mä suljin Hannun karsinan narisevan oven ja peräännyin pari askelta taaksepäin. ”Voinkohan mä vielä vaihtaa takaisin Mistyyn?”
”Et”, Oona ilmoitti tiukasti. ”Jätä se niille pikkulapsille nyt vaan. Sä oot sille liian pitkäkin.”
Irvistin ja korjasin mun nutturaa peittääkseni hermostukseni, vaikka tyhmäkin olisi huomannut sen silti kilometrien päähän. Mä en tiennyt, mitä amfetamiinia mulle oli ennen eilistä ratsastustuntia syötetty itsevarmuutta lisäämään, tai ehkä mä olin ollut muuten vaan fiiliksissä päästessäni hevosen selkään ensimmäistä kertaa sitten kivikauden, mutta silloin en ollut edes tajunnut Hannun ilkeää katsetta tai uhkaavaa olemusta. Oikeastaan Hannu oli tuntunut ihan kivalta ja söpöltä lukuun ottamatta sen jäätäviä mega-askelia, jotka olivat vaikeuttaneet poniratsastajan istunnan löytämistä melkoisesti. En kuitenkaan ollut kyseenalaistanut ollenkaan, kun Noora oli mulle tunnin jälkeen ehdottanut, josko mun pitäisi vaihtaa hoitohevosta jo isompaan – olihan mulla ikääkin ihan liikaa ponitunneille.
”Jees, Hannu se on!” olin ilmoittanut ykskantaan, ja Noora oli tyytyväisenä hymyillen mennyt päivittämään hoitohevoslistat ajan tasalle.
Kadutti.
Oona avasi karsinan oven päättäväisesti uudestaan ja mitään kysymättä tyrkkäsi mut sinne sisälle. Henkäisin kauhusta, kun sisäistin olevani jälleen naamatusten ruskean jättiläisen kanssa. Hannu kuopi sen etujalalla mun yrittäessä näkymättömästi maastoutua karsinan seinään kuin paraskin kameleontti ja etsiessä pakoreittiä paniikin vallassa. Oona nojasi oveen pitäen huolta, että ulos ei tultaisi ennen kuin mä uskaltaisin tehdä tuttavuutta hevosen kanssa.
”Se AISTII että sua pelottaa”, blondi huokaisi. ”Et sä voi heti kättelyssä antaa sille tollasta kuvaa itestäs, tai se tulee aina olemaan ihan samanlainen.”
”No en tietenkään voi, siks tää onkin maailman huonoin idea”, nielaisin, ”joten voidaanko jo lopettaa tää pelleily?”
”Juu, lopeta sä toi sun pelleily ja tee jotain fiksua sen sijaan”, Oona käski, ja tiesin, että mulla ei ollut vaihtoehtoja.
Taapersin käsi ojossa Hannua kohti nenää myöten takin kaulukseen hautautuneena niin, että mun hartiat huusivat jännityksestä hoosiannaa. Hevonen vilkaisi hölmistyneenä ja näytti lähinnä miettivän, kuka päästi jonkun tason CP-vammaisen sen karsinaan, kunnes sen korvat painuivat jälleen luimuun, ja etujalka jatkoi kaivurintöitään niin että lattia kopisi. Hivuttauduin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes lopulta yletyin koskemaan hevosen kaulaa. Harmaan villatumpun peittämä käsi siveli ruskeaa karvapeitettä rauhallisesti, mutta katse vilkuili hätääntyneenä höyryä puhaltavia sieraimia ja hampaita, jotka saattoivat tehdä yllätyshyökkäyksen milloin tahansa.
Eivät tehneet. Pikkuhiljaa mä aloin rentoutua, ja sitä mukaa Hannukin. Ei siitä nyt mitään aurinkoista sylivauvaa kuoriutunut, mutta hampaat se jätti piiloon ja korvatkin olivat ehkä vähän vähemmän luimussa. Hannu huokaisi raskaasti ja alkoi hamuta turvekuivikkeen sekaan jääneitä yksittäisiä heinänkorsia, eikä lopulta enää välittänyt ollenkaan, että mä olin siinä. Sydän ei enää hakannut kurkussa ja saatoin ehkä hymyilläkin.
Kun joku aikuisratsastaja tuli yskimään Hannun karsinan edustalle ja viittilöimään, kuinka sillä alkaisi tunti parinkymmenen minuutin päästä, mä tein kiltisti tilaa – ja Hannu alkoi jälleen luimistella uudelle ihmiselle. Hevonen oli kai hitaasti lämpeävää sorttia, ja oletin, että mua odotti sama rumba jälleen, kun seuraavan kerran uskaltautuisin taas tallille. Jos uskaltaisin. Mutta kun mä vilkaisin mun vieressä kävelevää Oonaa, tiesin sen raahaavan mut Pappilaan mukanaan vaikka väkisin.
Oli edelleen tosi outoa, että meillä oli Oonan kanssa sama kotimatka. Että mä en enää asunutkaan Etelä-Haagassa; että Mäkelöiden ruosteinen pihakeinu oli nyt myös Nyman-Lindien pihakeinu. Mä en oikeastaan edes osannut ajatella, että Oona oli mun siskopuoli, tai että me kaikki asuttiin yhteisessä talossa. Oona oli edelleen mun paras ystävä, ja musta tuntui vain siltä, että olin niillä kylässä ympärivuorokautisesti. Mun käytöskin oli kotona edelleen vähän vieraskoreaa siinä missä Tinolla ei tuntunut olevan mitään moraalia, ja mutsi sai repiä sen kanssa hiuksia päästään sitä mukaa kun uusia kasvoi tilalle. Emil tuntui saaneen aika nopeasti tarpeekseen uusperhe-elämästä, sillä sitä näkyi nykyään kotona vieläkin harvemmin kuin ennen. Mutta mutsin ja Teemun parisuhdeonni säkenöi siitä huolimatta niin, että se sai mutkin taas haaveilemaan, unelmoimaan ja ahdistumaan.
”Jasu tulee meille taas tänään”, Oona ilmoitti yhtäkkiä kuin olisi lukenut mun ajatukset. Se painoi Bemarin kytkimen pohjaan vaihtaakseen vaihteen ykköselle risteyksen lähestyessä.
”Aha”, vastasin lyhyesti huulta purren. Vilunväreet kulkivat pitkin selkää.
Oona vilkaisi mua, mutta sen enempää aiheeseen puuttumatta kohautti olkiaan ja auttoi autonsa liikkeelle liikennevalojen loistaessa taas vihreinä. Kerran mä olin pyytänyt Oonaa puhumaan Jasulle mun puolesta, mutta se ei arvatenkaan ollut suostunut. Aika monta kertaa enemmän olin päättänyt lakata ajattelemasta koko poikaa, mutta se ei arvatenkaan ollut onnistunut. Joka kerta, kun Jasu oli meillä eli noin päivittäin, mä halusin karjua sille päin naamaa että
jag älskar dig, idiootti, mutta tälläkin kertaa sen ilmaantuessa eteiseen samalla oven avauksella potkin Vansit nurkkaan poikaa vilkaisemattakaan ja menin mun huoneeseen leikkimään, etten ollut olemassa ihan kuin olin tehnyt Hannun karsinassakin. Sattui ihan vitusti taistella tunteita vastaan.
Kun kuulin Jasun nauravan keittiössä, kyyneleet polttivat poskilla, ja mä väänsin musiikkia kovemmalle peittämään kaikki typerät muistot suudelmista tähtien alla.
