KOLMAS HOITOKERTA
- Et varmasti avaa sitä kaljaa nyt! ärähdin iskälle, joka oli just ottamassa Koffia jääkaapista.
- Jaa miksikäs en? tämä virnuili ja sihautti tölkkinsä auki.
- Sä lupasit viedä mut Pappilaan... Oo nyt kiltti, inahdin ja loin isään mahollisimman surullisen katseen.
Kyllähän tuo ilme sitten tepsi - mä menin kerrankin olusen edelle ja sain kuin sainkin kyydin iskältä. Astelin sisään talliin, taas vähän varmemmin ottein kuin edellisillä kerroilla. Tallissa oli ihan armoton hullunmylly käynnissä, joku pieni tuntilainen oli päästänyt Nökön livahtamaan karsinanoven raosta karkuteille ja varmaan kymmenen muuta pientä tyttöä kerääntyivät katselemaan, tytön ja karanneen ponivanhuksen taistoa - saisiko tuo pikkunen kiskottua itsepäisen ruunan irti heinäpaalista, mikä oli jätetty syrjään odottamaan iltaruokintaa? Tyttö näytti niin kärsivältä ja taisi sen silmistä muutama kyynelkin tipahtaa - pakkohan mun oli sitä kiirehtiä auttamaan, kun ei käytävillä juuri silloin muitakaan vanhempia ihmisiä näkynyt.
- Noniin, hölmö! sanoin Nökölle ja nappasin tiukan otteen sen riimusta. - Sit mentiin ja vähän vauhilla sittenkin. Sulle taidetaan olla vähän vihasia, jatkoin ja hymyilin pienelle alkeistuntilaiselle. Tyttö näytti olevan maailman onnellisin siitä, että joku oli rientänyt apuun.
- Ootko sä Nökön hoitaja? Mä oon Janita, pikkutyttö sanoi ja pujahti harja kädessään takasin Nökön karsinaan.
- Eeen, mä hoidan Mioo, vastasin osoittaen omaa kullannuppuani. Senkin karsinassa hääräili joku tuntilainen. - Mut koita nyt pärjätä sen Nökön kanssa, hymyilin ja Janita nyökkäs tarmokkaasti.
Lopultakin kerkesin tuntilistoja kattomaan. Mio meni tänään vaan yhellä tunnilla, pian alkavalla alkeistunnilla, jossa Nökökin Janitoineen olisi. Kävelin siis hoitoponini karsinalle, jossa tummatukkainen, ilmeisesti ulkomaalaistaustainen tyttö puhdisti sen kavioita.
- Mitäs tänne? Tarviitko apua? kysyin siltä ja sain vastaukseks vaan tuiman katseen ja olankohautuksen. - Mä oon siis tän ruunan hoitaja... Tarviit varmaan taluttajan tunnille? jatkoin ja yritin yhä ylläpitää ystävällistä ilmettä naamallani.
- Mä en tarvi taluttajaa, brunette sähähti ja viimeistään se sai munkin sopuisuuteni katoamaan taivaantuuliin.
- Selvä. Mä yritin vaan olla avuks, neiti nirppanokka, vastasin irvistäen ja pörrötin vielä Mion otsatukkaa. Toivottavasti tyttö ei ollut samanlainen äkäpussi mun silmäterälle. Siinä vaiheessa mullakin saattais keittää yli.
Koska Mion ratsastaja ei tahtonut taluttajaa, niin mä tarjouduin avuks Nökön pikkutytölle. Hänelle kelpas ja niin mä pääsin taas kiertämään uraa riimunnarun päässä. Miolla menevä tyttö oli yllättävän taitava alkeistuntilaiseks ja varmaan ainakin pari vuotta muita vanhempi. Kaikessa hiljasuudessa se teki niinku käskettiin ja Miokin näytti pitävän bruneten tavasta ratsastaa. Oma talutettavani oli superpuhelias ja hellyyttävä - ei kai mulla siis kauheen huonosti mennyt.
Tunnin jälkeen Mion ratsastaja oli niin uupunut ja hiestä märkä, että anto mun harjata ponin. Ruuna tervehti mua vaan mulkasemalla, joten en alkanut sen enempää sille lepertelemään - harja käteen ja hommiin, että pääsis poni rauhottumaan kaikessa yksinäisyydessään. Harjaaminen itessään suju hyvin, mutta kavioita nostaessa se osotti lapsellisesti mieltään pitämällä koipensa maassa.
- Hei c'moon, jätän sut rauhaan heti kun nostat jalkas, inahdin ja töytäisin sitä vähän. Varmaan viisitoista minuuttia mä sen jalkojen kimpussa hääräsin, hiki valu ja selkä oli ihan hemmetin jumissa. - Kiitti vaan kiukkupussi hyvästä hoitohetkestä, irvistin pidellen kipeää selkääni.
Hoitajienhuoneessa kävi melkonen kuhina, kun mä uskallauduin astumaan sisään. Ellida tervehti mua ilosesti ja sen vieressä istuskeli tummatukkanen naisenalku.
- Nanna, tää on Reiska, Ellida sanoi ja istutti mut viereensä. Nostin vähän toista kulmaani kuullessani nimen Reiska.
- Niin siis Grace oikeelta nimeltäni, se sano ja sen kasvoilta saatto erottaa pienen hymyn. Jotain tyttö piirs, mutta en kehannut vilkuilla enempää. Huoneessa hengas varmaan neljä muutakin hoitajaa, kaikilla höyryävä kahvikuppi kädessä. Tutkailin niitä varovasti - suurinosa näytti ihan kivoilta, mutta kun kuitenkin Suomessa oltiin, niin kukapa ventovieraille puhumaan menis.
- Mä taidan tästä mennä, sanoin ja nousin ylös sohvalta. Ellida katto mua oudoksuen.
- Sä oot kyllä kova muija tulemaan ja menemään. Tai no niin, sähän nyt oot vielä ykköshoitaja... Nauti siitä, se sanoi ja sen kasvoilla pilkahti vihanpoikanen.
Tallissa mä vielä moikkasin Mion. Vaikka sen poninperkeleen takia mun selkä oli ihan jumahtanu, niin silti se sai rapsutuksia ja pusuja yllinkyllin.
Nanna & Mio 3.12.2015
