Kyllin hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Kylli"
s. 2004, vaaleanrautias suomenhevostamma

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[Ina-Ella Bassi]

Tiistai, 17.09.2013

Lakanani oli luisunut patjan päältä ja tyynyyni oli tarttunut unista kuolaa. Viehättävää. Olin syöksynyt unen syövereihin pitkän matematiikan kurssikirja kädessäni, eikä mieleeni ollut tarttunut yhtäkään yhtälökaavaa. Läksytkin olivat jääneet tekemättä, ja lyijykynä lojui käyttämättömänä lattialla. Aina ei voi onnistua, varsinkaan tiistai-iltapäivisin, jolloin koulu loppuu kahdeltatoista oppilaanohjaajan iänkuluihin iltapäivän toivotuksiin. ”Ja muistakaa aloittaa kurssin kertaus ajoissa ennen koeviikkoa, niin ei tule yllätyksiä.” Joo. Heilautin silkkiset hiukseni pääni taakse ja kurottauduin pystyyn. Pian voisin unohtaa koulun aikaansaaman murhe- ja huolinäytelmän ja kadota pehmeään Rollen tuoksuun. Kuin matkustaisi avaruussukkulalla toiseen maailmankaikkeuteen. Talli oli minulle toinen koti, ja hevoset olivat (kimojen karvojen koristamasta villapaidasta päätellen vähemmän) salainen elämäni.

***

Bussi kitisi pysäkilleen, ja astelin honteloilla koivillani ulos kellastuneiden lehtien koristamalle polulle. Oli kätevää asua esikaupungissa, ja vielä kätevämpää käydä tallilla, jonne matkaamiseen kului kaksikymmentä minuuttia suuntaansa. Nuolaisin suolaisia huuliani ja kuuntelin pehmeästi viheltelevää lintua kellastuneen puun oksalla. Se kutsui talvea. Se sai kuulijansa hetkelliseen transsiin. Havahduin, kun vieressäni puiden takana pilkisti pätkä naruaitaa, jonka taakse tarhattiin ”vapaapäiväänsä” viettävät hevoset. Tie oli hetkessä vaihtunut Pappilan tontiksi. Hymähdin. Vihdoin kotona. Rollea ei tosin näkynyt ulkoa, eikä sen tutun turvallinen turpa tullut kiireesti hamuamaan taskujani astellessani tarhan reunalle katselemaan hiekanjyväsien täyttämää autiota areenaa. Kiirehdin talliin ja väistelin minun kolmasosiani pujotellessani itseni tuntilistalle. ”Mä meen Uunolla!” ”Jee, Teppo!” ”Ei oo totta, taas Tipi” Katsoin listaa varovasti ihmisjoukon takaa: Rolle menisi klo 17-18 sennujatkon ja Mirja Ylätalon kanssa klo 19-20 Helppoa B:tä sekaryhmässä. Kuuntelin toisella korvalla alkeiskurssilaisten puheenaiheita. Tallilla oli aina dramatiikkaa kerrakseen: joku pikkulikka sai hermoromahduksen kuullessaan Spain olevan taas jalkojensa takia levossa, ja toinen väitti ystävälleen Kyllin olevan hänelle maailman helpoin ratsu. Kylli! Minulla alkoi ahdistaa ihmisten painautuessa yhä tiiviimpään rysyyn kilpaillessaan listapaikan herruudesta. Hengitin syvään ja luovuin listankatselupaikastani. Aukko täyttyi sekunnin murto-osassa. Huoahdin hiljaa kuin helpotuksesta. En pitänyt liiasta ihmispaljoudesta, enkä ymmärtänyt kiinalaisia. Miten he kestivät olla aina osa harmaata ihmismassaa? Katsoisin uuden hoidokkini, jota en tallille tullessani ollut muistavinaankaan, tunnit tungoksen kaikotessa. Jos se koskaan kaikkoaisi.

Rollen kevyelle kaarelle pyöristynyttä kaulaa silitellessäni minulle tuli levollinen olo. Hevoset ovat hyvän olon lähettiläitä, huomioin, etenkin rakas hoitohevoseni. Niin kiltti ja rauhallinen hörhö, josta useimmat ratsastajat vähää piittasivat. Mutta minä piittasin, välillä jopa ihmisten hermoille käyvällä tavalla. Paapoin pientä (Miksi suurtakin hevosta hellitään aina adjektiivilla pieni?) ruunaa kuin se olisi kuningaskuntani yhtäaikainen kuningas ja prinssi. Se pelasti päiväni mitättömällä hörinällään, jonka se suoritti aina luullessaan saavansa minulta porkkanaa. Rolle oli kova kyljistä, mutta pehmeä sydämestä. Minun ihana, ihana Chamiroque. Pieni pusu ruunan turvalle sai ulkopuolella karsinan ohi kävelevät poniratastajat hihittämään. Oli se kumma, ettei hoitohevoselleen saanut osoittaa hellyyttään. Rolle tuntui myöntyvän ajatukselleni laskiessaan päätään ja sulkiessaan silmänsä. Rapsutin ruunan säkää antaen toisen torkahtaa ansaituille iltapäiväunilleen. Samanlaiset elämäänsä uupuneet olivat lyöttäytyneet yhteen ja muodostaneet rikkomattoman kokonaisuuden.

Nuokkuva Rolle oli hellyttävää katseltavaa, mutta uuden velvollisuuteni, jonka olin auliisti hyväksynyt ottaa Raijan sitä ehdottaessa, tuulet kuiskuttelivat korvaani. Kylli oli ollut tulonsa jälkeen hetken ilman hoitajaa, eikä kukaan sitä ollut näyttänyt haluavan. Siitä olisi ollut kovaa vauhtia tulossa seuraava Veijo, kunnes hyväksyin hoitohevostarjouksen. Muistan etäisen hämärästi pyytäneeni toista hoidokkia viime talvena, mutta siitä oli aikaa. Kyllissä oli tammaa kerrakseen. Luimut, isot suomenhevoskorvat tuijottivat minuun kaltereiden välistä kuin ylimääräinen silmäpari.
”Hei!” sanoin niin hiljaa, että tiesin vain hevosten kuulevan. Tamma reagoi ja painoi korvansa takaisin taakse. Kalteri kolisi räpeltäessäni karsinanoven salpaa.
”Moi!” Olin saada sydänkohtauksen. Kiepsahdin kannoillani ja ruskeat hiukset liehahtivat ilmavirran mukana. Edessäni seisoi kiireestä kantaan hienoihin ratsastusvarusteisiin pukeutunut nuori mies. Kurtistin kulmiani näyttäen hetken vaivaantuneelta. Puhuin vähän ihmisille, mutta sitäkin vähemmän miespuolisille sellaisille. Tilanne oli mutkikas. Kurtistin varpaita tennareissani.
”Hei”, sanoin uudestaan, mutta tällä kertaa osoittaen sanani pojalle.
”Mä oon Henrik, tiedäthän, Dollin alempiarvoine hoitaja, orjuutettu numero kaks”, hän esittäytyi ja sai vinon hymynsä loistamaan tallin putkivalaistuksessa.
”Joo…” vastasin hitusen hämmentyneesti. Mahdoin vaikuttaa hölmöltä suklaasilmän katseen alla.
”Ja sä oot…?” poika jätti kysymyksen roikkumaan.
”Ina”, vastasin yksiselitteisesti, samalla kun kävin läpi mieleeni painamaa hoitajalistaa. Henrik oli varmaan pestattu vastikään, sillä en muistanut nähneeni kyseistä nimeä listalla aikaisemmin, saatikka sitten itse miehenalkua ikinä. Minusta ei ollut keskustelun jatkajaksi. Tunsin itseni vaivaantuneeksi, ja tyhjä hiljaisuus näytti vaivaavan häntä.
”No, ei tässä muuta”, hän tokaisi puolen minuutin kiduttavan hiljaisuuden jälkeen, ”Ajattelin vaa tulla esittäytymää, ku oot kuitenki iha näit tallin hevosgurui. Näin mä kuulin.” Imartelevaa, ajattelin. Hyvä heitto.
”No emmä ny nii…” Puna kohosi hehkuvana poskilleni ja hymyilin epävarmasti. Miksi kaikki mielessäni asustavat sanat eivät kantautuneet kurkustani? Miksi olin tällainen tuppisuu? Halusin äkkiä etääntyä pojasta, ja avasin karsinan oven. Peruutin luimistelevan Kyllin syliin.
”Me nähää tääl sit useemminki”, poika totesi, ”Varaudu siis siihe, et joudut kestämään mun pärstääni pidempää ku uskotkaa.” Poika karautti karkean naurunsa saamatta siihen vastakaikua omasta naurustani. ”Moikka.” Ja hän käveli pois. ”Moi…” vastasin hiljaa, kun toinen oli vain pieni tikku-ukko käytävän toisessa päässä. Minua ei tosiaankaan tunnettu taidokkaasta fyysisen kielen käytöstä, osasin vain kirjoittaa.

Ja kirjoitinhan minä, nimittäin Kyllin hoitopäiväkirjaan. Olin sitonut karsinan oveen esteen riimunnarulla, jotta tamma ei karauttaisi omille teilleen, mutta voisi hääräillä kanssani istuessani karsinan ulkopuolella hevosen harjapakilla. Pakki oli pinkki. Tyypillinen primadonnan pakki, se sisälsi kaikki pääharjat ja muut hienoudet. Mistään ei tingitty Kyllin kanssa. ”Tänään Kylli meni vaan yhden tunnin, Helppo C:n hevostunnin. Laitoin sen kuntoon, koska ratsastaja ei suostunut ilmestymään ajallaan. Ratsastaja ojensi hevosen minulle myös tunnin jälkeen, eikä kehdannut edes kiittää. Hävytöntä! Tamma oli tyypillisellä tuulellaan: vähän närkästynyt hoitotoimenpiteistä, mutta kyllä se käyttäytyi. Oli ihan onnistunut kolmas päivä Kyllin hoitajana.” Siitä ei tosiaankaan ollut kauan, kun olin ottanut suomenhevostamman toiseksi ajantäytteekseni. Minusta oli kiva, että sain hemmotella peräti kaksi kaakkia piloille. Mieluummin ostelin harjoja hoidokeilleni sunnuntain lepopäivänä kuin yrittäisin ymmärtää differentiaalilaskentaa. Syystä en ollut koulun parhaimpia oppilaita, vaikka äidinkielessä ja englannissa olin aika haka. Äiti aina sanoi, ettei se mitään. Jumala on tehnyt meistä tällaisia, ja kaikki me olemme hyviä sellaisenaan. En siis edes yrittänyt panostaa, ihan periaatteesta, Jumalan sanojen takia.

Peruutapa tamma hyvä, sanoin kehonkielelläni, jolloin vaaleanrautias hevonen askelsi muutamia onnettomia askelia taakseen. Se näytti apealta joutuessaan takaisin kaltereiden taakse kuin vanki vankiselliinsä. Toinen halusi vapautta, jota vähän harvemmin sai. Niin se elämä menee, vapaus ei ole aina käsin kosketeltavaa. Kävin seuraavaksi silmäilemässä Rollen viimeistä tuntia. Ruuna suoritti tehtävät antaumuksella, vaikka välillä se näytti puskevan eteen kuin traktori: hitaasti mutta voimakkaasti. Mietin, miten minun oma vakituinen tuntini sujuisi taas perjantaina kera tuttujen ykköshoitajien. Ehkä saisin mennä taas Rollella, kuten edellisellä kerralla. ”Mahdollisesti”, Leena oli vastannut minulle kysyessäni asiasta. Niin, mahdollisesti. Aina kaikki on mahdollista. Lakaisin käytävän odotellessani tunnin loppumista.

Kun Rolle oli puhki ja tunnin kuluttama, Mirja, Rollen tiistain vakiratastaja, hoiti ratsunsa pois. Kävin heittämässä pojalle urheasta työpanoksesta porkkanapalkinnon, mistä se ilahtui valtavasti. Sitten katosin ulos pihalamppujen kellertävään loisteeseen ja matkasin kotiin.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Moikka Ina-Ella!

Ihanasti kerrottu hoitokertomus, sitä oli tosi mukava lukea ja pääsi eläytymään siihen ihan kunnolla. Vertaus kiinalaisiin sai meikäläisen naurahtamaan :-) Olit onnistunut kirjoittamaan Rollen ja Kyllin juuri sellaisiksi, kuin ne oli ajateltukin.

Voi kuinka Dollin Henkka saikaan sinut häkeltyneeksi! Ettei vain olisi aivan pienen pieniä ihastusperhosia ilmassa, hih...?

Leena Jokioinen, poni- ja hevosopettaja