|
|
Post by Ellida on Oct 17, 2015 20:19:46 GMT
3 2 % A K K U U
17.10.2015
Mistyn häntä oli yhtä paskaa kuin mun elämä. Siis kirjaimellisesti. Sillä oli ripuli. Mieleen tulvahti väkisinkin eläviä muistoja viime talvelta, kun Joona vielä kärsi Roxin kuraisesta ahterista ja mä olin vain nauranut sille räkäisesti vieressä. Mielessä ei käynyt kertaakaan, että sama tilanne voisi tulla vielä joskus myös omalle kohdalle.
”Toi poni on ihan mahdoton”, Noora oli päivitellyt mulle hiuksiaan haroen. ”Ensin ähky ja sitten ripuli, kohta sille tulee varmaan vielä kaviokuume ja ties mitä muuta.”
Totta puhuen mä en yhtään epäillyt. Kaksi tautia samassa kuussa ja suunnilleen parin viikon sisään oli ihan kunnioitettava saavutus. Misty kun oli tähän mennessä selvinnyt aika vähällä: mitä nyt Kaislan mukaan joskus syksyisin oli potenut flunssaa, muttei ikinä mitään sen pahempaa. Nyt mä jouduin ravaamaan tallilla ihan joka päivä, milloin taluttelemassa ähkyn takia henkihieverissä kituvaa ponia ja milloin pesemässä sen häntää ja muita ruumiinosia löysästä paskasta – vaikka tosiaan olisi se omakin elämä kiillotettavana.
Jesse oli lähtenyt viime sunnuntaina ja jättänyt hoitajien huoneen pöydälle lapun, mitä mä olin jälkeenpäin tuijotellut varmaan kaksi tuntia putkeen. Tai siis, ehkä kaksi päivää oli parempi ilmaus.
Ellida, pysähdy joskus miettiin, mitä oikeesti haluat. Kaikkee hyvää sulle!
Mä en tiedä, kumpi mua hämmensi enemmän: se, että poika oli ottanut ja häipynyt vai se, kuinka hyvin se oikeastaan tunsi mut. En mä muistanut käyneeni yhtäkään kunnollista, kahdenkeskistä keskustelua Jessen kanssa, varsinkaan mun elämästä. Ehkä olin vain selittänyt sille jotain kivoja tarinoita kännissä, sehän oli mun bravuurilaji. Tai sitten mä olin vaan tosi ilmeinen, koska pojan jättämät sanat osuivat ja syvälle, vaikka minuutti lauseen lukemisen jälkeen olinkin vain naureskellut, että halusin kanasämpylän ja cokista. Kahden minuutin päästä mä oikeasti tajusin, mitä Jesse tarkoitti.
Viikko sitten mä olin ollut ehkä vähän turhan humalassa, ja just sopivasti laskuvaiheessa, kun Jasu oli tullut paikalle ja kertonut, että sillä oli ikävä. Eikä me oikeastaan tarvittu mitään muuta, sillä pian mä olinkin jo sen kämpillä, ja aamulla sain kuulla kavereilta moralisointeja siitä, että olin kuulemma ollut ihan superhelppo. Kiitti tuesta ja silleen. Olin sentään häipynyt kuuden aikaan tyylikkäästi keräillen kamppeet lattialta ja hiljaa hiipien ulos ovesta. Mä panikoin. Se oli jo ties monesko kerta saman vaaleahiuksisen jätkän vieressä. Jos olisin jäänyt aamupalalle tai jotain, olisi se käytännössä – tai mun pienessä mielessä – meinannut sitoutumista. En mä halunnut sitoutua. Sitoutumista meinasi parisuhde ja parisuhde meinasi jossain vaiheessa eroa ja ero sattui. Miksi mä olisin vapaaehtoisesti halunnut satuttaa itseäni?
Niin, en ollut tähän mennessä keksinyt yhtään järkevää syytä.
”Onkse vieläkin ihan jäätävä?” Joona virnuili nojaillen pesukarsinan pieleen kädet puuskassa.
”Siis mä en vaan tajua. Ihan kun tätä kakkaa vaan tulis joka suunnasta lisää!”
”Plot twist: sitä tuleekin. Mistä sä tiedät, milloin sen ponin suolisto tossa tilassa päättää ruveta aktiiviseks.”
Heitin poikaa ensimmäisenä käteen tulleella pesusienellä.
”Voitko olla hiljaa ja hakee mulle vaikka kanasämpylän?” irvistin.
”Mistä hyvästä?”
”Tarviiko aina olla joku syy? Jesse käski mun selvittää, mitä haluun, ja nyt satun taas haluumaan sämpylän.”
”Koska sä et haluis? Mut ei perusteluita, ei sämpylöitä, moro!” toinen huikkasi ja häipyi. Ehkä mun sitten piti selvitä Mistyn hännästä ilman ravintoa.
Multa saattoi päästä semisti kovaääninen helpotuksen huokaus, kun keltaisen ponin musta häntä oli viimein taas ihan oikeasti musta häntä, eikä sekoitus harmaanruskeaa mössöä ja pitkiä jouhia. Vaikka mulla olikin mielessä pieni veikkaus, että menisi karsinassa menisi korkeintaan minuutti, kun poni taas nojailisi tapansa mukaan seinää vasten ollessaan paskalla ja tadaa – mun äskeinen urakka olisi valunut täysin hukkaan. Tosin, eipä ollut enää mun ongelma siinä vaiheessa. Mulle riitti yhdelle päivälle tasan yksi sen sorttinen homma.
Jätettyäni Mistyn boksiinsa ja kävellessäni ponikäytävää pitkin kauas kaiken paskan alkulähteeltä spottasin Adrianin – tai oikeastaan se spottasi mut.
”Ellida, mulla ois asiaa”, se sanoi ja sai mun sydämen hypähtämään kurkkuun. Mitä mä olin tällä kertaa tehnyt?
Poika avusti jatkotunnin ratsastajan siihen pisteeseen, että pikkupoika pääsi Teppoineen maneesia kohti. Toinen pikkupoika – olin semisti järkyttynyt, kun selvisi Adrianin olevan mua puoli vuotta nuorempi – tuli mun luo vakavalla naamalla. Kuumotti.
”Joten”, se aloitti, ”me erottiin Alman kanssa.”
Mun sydän takoi tuhatta ja sataa. Mitä toi nyt tarkotti?
”Ja?”
”Kelasin vaan, että sun ois ehkä hyvä tietää.”
”Eihän se vaikuta yhtään mihinkään.”
”Eipä kai.”
”Mut miks te erositte, jos siis saa kysyä?” Mua ihan tosissaan kiinnosti. Jos mä olin tullut niiden väliin, potisin syyllisyyttä, no, loppuelämän. Ei vaan tuntunut enää siltä, kuului Adrianin suunnalta. Just. Mä olin kyllä aina ollut sitä mieltä, ettei ne kaksi sopinut yhteen millään tasolla, ellei Adrianista yhtäkkiä olisi ollut tullut jotain nössöä, mutta mä tiesin, ettei ollut. Alma taas, se oli vaan liian Alma.
”Oisko rehuhuone joku päivä?” latino virnisti sitten ja tuli lähemmäksi. Purin huulta.
”Ehkä.”
”Otan ton myöntävänä vastauksena. Sovittu siis.”
”Meinaatko, että mulle saa vaan tulla ja ehdottaa ja sitten mennään jo?” tokaisin mukaloukkaantuneena. Kyllä mua toisaalta houkutti. Toisaalta mietin vaan niitä pörröisiä vaaleita hiuksia.
”En, mutta haluut kuitenkin.”
pysähdy joskus miettimään, mitä oikeesti haluut
”Pitää mennä vessaan” oli ehkä kliseisin paikaltapoistumisrepliikki, jota mun tai kenenkään muunkaan ei todellakaan olisi koskaan ikinä pitänyt käyttää, mutta niin mä vaan tein. Enkä edes mennyt vessaan vaan ulos ja Adrian vielä taisi nähdäkin sen, mutta onneksi mua kiinnosti suunnilleen yhtä paljon kuin Mistyn häntä. Eli kilo paskaa.
Oona oli tupakalla. Hetken mä mietin, pitäisikö perääntyä ja mennä oikeasti vessaan vai kenties jopa sosialisoitua. En edes tiennyt, oltiinko me nyt väleissä vai ei. Koin vain mun velvollisuudeksi eilen mennä halaamaan sitä, sillä mä jos kuka tiesin, miltä sydänsurut tuntuivat. Olin suoranainen sydänsuruekspertti. Niitä puoleensa vetävä magneetti. Mun koko elämä oli yksi iso sydänsuru.
Joten, meni kaksi sekuntia, ja toinen vaihtoehdoista oli karsittu pois. Oona tuli mun luo.
”Haluutko tän?” se kysyi ojentaen suklaapatukkaa. Ilmeisesti me siis oltiin väleissä.
”Kuulin Jasulta keskiviikosta”, blondi jatkoi sitten puhaltaen savut ulos samalla.
”Ihme juoruämmä”, tuhahdin. ”Mitä se?”
”On taas ihan paskana, kun jätit sen sinne.”
”No en mä voinut muutakaan!”
”Kerää ittes. Et sä noin kohtele ketään, jonka sä haluat.”
pysähdy joskus miettimään, mitä oikeesti haluut
Oona tumppasi tupakan maahan ja lähti. Onneksi mulla oli kavereita, jotka tuntuivat tietävän mua noin sata kertaa paremmin, mitä MÄ halusin ja mikä oli MULLE parhaaksi, eikä mun siis tarvinnut vaivata aivojani yhtään, kuten Jesse oli käskenyt. Harmi, että niiden näkemykset sattuivat olemaan täysin ristiriidassa keskenään.
Vaikka kyllä mä tiesin ja olin koko ajan tiennyt, että sillä, mitä mä halusin, oli snapback amiskulmassa ja tekotaiteellisia tatuointeja. Mun piti vain myöntää se myös itselleni.
#14
|
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 20, 2015 15:16:18 GMT
★★★On kyllä opettajillakin kovin haikea fiilis, kun Jesse noin vain lähti. Jesse oli kuitenkin iso osa Pappilan arkea ja hei - onhan toi Emmakin aika onneton kun se oli vihdoin löytänyt rinnalleen oman ihmisen  Kiva, että pesit Mistyn hännän! Tämä on sellaista hommaa, jota hoitajien pitäisi tehdä enemmän (ja juoruilla hoitajienhuoneessa sen sijaan vähemmän). Muista vielä nyppiä sen harjaa tasaiseen tahtiin, niin kylläpä poni oikein sädehtii sen jälkeen. Helena, poniope
|
|
|
|
Post by Ellida on Nov 25, 2015 23:17:03 GMT
D A R R A P E K O N I N P U U T O S T A U T I
28.11.2015
Mä en ollut aamuvirkku. Eikä kai kukaan muukaan meidän porukasta, mikäli jotain päätelmiä voi tehdä Oonasta, joka ei lotkauttanut herätykselle korvaansakaan tai Sierrasta, jonka valitus oli miltei herätysääntä pahempi. Vain Grace oli poikkeus. Se kaiketi oli niin rakastunut siihen Alluunsa, että oli jo varmaan tuntia ennen meitä ollut täydessä tällingissä ja meidän vasta taistellessa nukkumattia vastaan se naputti kärsimättömästi jalallaan lattiaan.
”Voisitteks mitenkää vaikka kerätä ittenne?” Reiska huokaili ja tiirasi naamavärkkiään peilistä noin kahden sekunnin välein. Onneksi mulla ei ikinä ollut ollut noin jäätävää pakkomiellettä kenestäkään.
”En jaksa”, protestoin tyynyä vasten. Joskus mua oikeasti kadutti Joonan kisahoitajaksi ryhtyminen ihan tosissaan. Tälläkin hetkellä olisin voinut maata kotona, omassa sängyssä, omien lakanoiden ja kissen kanssa. Tai vaihtoehtoisesti Jasun – ehkä mieluumminkin siellä.
”Oisko kannattanut mennä vaikka ajoissa nukkumaan?”
”Sanoo neiti Tiirailen-ihastukseni-kanssa-tähtiä-katolla”, huomautin. ”Kuinka kauan te edes olitte siellä?”
Se kysymys oli virheliike, sillä saatiin kuulla toisintona edellisenäkin iltana kuultu selostus siitä, kuinka Allu oli niiiiiin ihana ja kuinka se ei ollut ollenkaan vastustellut katolle kiipeämistä (ja kuinka se oli mieluummin halaillut savupiippua kuin Gracea, mutta oletettavasti se mainittiinkin vain sivulauseessa). Ei sillä, että mä en ikinä olisi jauhanut Jasusta, mutta Grace nyt vaan oli sellainen, että sen ihastus oli mun – ja kaikkien muidenkin – mielestä aika toivoton. Sitä paitsi Liekkijärvi oli kehä kolmosen ulkopuolella eli liian kaukana suhteen onnistumiseksi. Onneksi mulla oli sentään laatumies suoraan Stadin sydämestä.
”Joojoo, noustaan sitten, jos sillä välttyy tolta paasaamiselta”, Oona rääkäisi yhtäkkiä ja ponkaisi ylös sängystä. Blondit hiukset löysivät tiensä tosi tumblerille sotkunutturalle. Grace näytti tyytyväiseltä. Ja siltä, ettei sen paasaus todellakaan ollut tässä.
Kaivelin mun matkalaukkua etsien jotain järkevää päällepantavaa. Olin varmasti maailman huonoin – tai ainakin epäkäytännöllisin – pakkaaja, sillä tälläkin kerralla mun mukaan oli valikoitunut varmaan viidet farkut – mitä mä tein farkuilla kisareissulla?! Sen lisäksi laukusta löytyi kasa tank toppeja ja flanelleja – miksi?? Lopulta vaatekasan kertaalleen myllättynä käteeni osui normaali valkoinen t-paita ja maastokuvioidut collegehousut. Varmaan ainoat vaatekappaleet, jotka millään tavalla soveltuivat hevosteluun.
Jostain syystä Sierran ja Oonan suunnalta alkoi kuulua epämääräistä tirskuntaa, kun sain paidan päälle asti.
”No, mikä nyt tuli?” tivasin kädet puuskassa mukaloukkaantuneena. Ihan kivat vaatteet ne mun mielestä olivat.
”ELLIDA, MI-MIKÄ TOI ON?” Grace kiljaisi järkyttyneenä niin, että mä olin saada vuoden paskaslaagit.
”Ai mikä? Voitteko vähän avata?”
Sitten mä näin sen. Mun paidassa oli tekstiä. Marssin peilin ääreen jäätävää vauhtia tönäten Gracen pois tieltä voimaa säästämättä.
ULLARG#
Ullarg. Grallu. Grace ja Allu.
Oona oli jo tukehtua.
”Älä sano, että toi on sun ainoa paita”, Gracen suusta pääsi painokkaalla äänellä.
”No on!!” parkaisin. En oikeastaan edes tiennyt, pitikö itkeä vai nauraa.
”Miksette te taliaivot estäneet sitä!” Grace tivasi Sierralta ja Oonalta ilmeisesti arvaten, että taideteos oli edellisen illan aikaansaannoksia.
”Sori”, Oona tyrskähti, ”meillä oli liian kiire uima-altaan kanssa.”
Meillä oli tosiaan ollut vuoden hienoimmat vaahtobileet edellisyönä meidän hotellin aulassa. Lähikaupasta löytynyt sininen lasten uima-allas oli levitetty sinne ja puhallettu Joonan toimesta. Parikymmentä litraa vettä altaalle ja saman verran viinaa meille, jolloin kaaos oli valmis.
Mutta, mä sitten marssin iloisesti kohti hotelli Kaarnan aamupalabuffetia päälläni valkoinen paita, johon oli mustalla permanenttitussilla kirjoitettu #GRALLU, jonka perässä oli sydän, ja jonka alapuolella oli selvästi humalaisella käsialalla raapustettu myös nimet Grace ja Aleksanteri. Olisitte nähneet Gracen ilmeen, kun selvisi, etteivät Seppeleläiset olleet vielä paikalla. Sen sijaan Joona, Jassu ja muut meidän tallin gangista olivat kyllä löytäneet tiensä ruokien äärelle. Niin myös Raija. Eikä se näyttänyt kovin iloiselta, kun me alettiin ensitöiksemme siirtämään pöytiä yhteen, jottei tarvitsisi potea eroahdistusta muista. Mutta sen happaman naaman syy oli kyllä tällä kertaa joku ihan muu kuin salin järjestyksen pilaaminen.
Se tiesi meidän uima-altaasta.
Grace mun vieressä ei tiennyt.
”Ootteko ihan tosissanne?” se huokaisi, mutta kaikki tiesivät sen tuntevan meidät sen verran hyvin, että kyllä me oltiin.
”Joonan idea! Kaikki tyhmät ideat on Joonan ideoita”, mä puolustelin Raijalle. Nälkä kurni jo sen verran, että halusin vain nopeasti pois tästä keskustelusta.
”Hei, aletaanko puhua sun elämänvalinnoista?” poika virnisti. En nyt ihan tajunnut sen pointtia, sillä meitsi oli ihan yleisesti tunnettu loistavasta järjenkäytöstä ja huikaisevasta elämänviisaudesta.
”Sämpyläpoika, oo hiljaa”, sain sanottua, ennen kuin Raija karjaisi meitä kaikkia pitämään päämme kiinni. Tehosi. Sitten se alkoi tivata meiltä asioita tyyliin mistä, miten ja miksi, ja tilanne päättyi sitten siihen, että mä päädyin julistamaan mun eilistä yleiskuntoa ja puheluita Jasulle koko hotellille kovaan ääneen. Sanojeni päätteeksi irvistin ja nousin pöydästä vetäisten Gracen matkaani. Mulla oli darra ja mä tarvitsin ruokaa. Heti.
Jos rakastin jotain Jasun lisäksi, ja ehkä Mistyn, se oli ehdottomasti hotellit. Ja hotelliaamupalat. No, Kaarna oli sitten siinäkin ihan omaa luokkaansa, kuten esim sisustuksessaan. Ja voin vaikka vannoa, ettei uniikkius ollut missään suhteessa positiivista.
”Siis.. Täähän on.. TERVEELLISTÄ?!” kiekaisin. Pöydät notkuivat vihanneksia, ruisleipää ja kaurapuuroa. ”MISSÄ MUN DARRAPEKONI ON?”
Grace pudisteli päätään ja käski mua pitämään vähän pienempää ääntä. Mutta mullehan ei pelkkä ruisleipä riittänyt aamupalaksi hotellissa, johon oli mennyt mun kuukauden opintotuki. Margariinivaihtoehdoistakin puuttui Oivariini: piti tyytyä joko Beceliin tai Keijuun, joista mä en voinut sietää kumpaakaan.
”Jos nyt kuitenkin vaan otat ja syöt. Joona ei jaksa sua, jos vaan valitat nälkää koko päivän”, Reiska huomautti.
”En. Tuu mun kanssa tekemään valitus, jooko”, anelin. Se ei suostunut.
”Mä voin ainakin tulla”, joku blondi – koon puolesta selvästi seppeleläinen – joka oli mun edellä linjastolla, sanoi. ”Mä niin ootin saavani kaikkee kunnollista! Mut ehkä tää toimii parempana moottorina urheilusuoritukselle. Ainiin, nimi on muuten Cella, tekin vissiin ratsastuskoulumestaruusporukkaa!”
”Joo, ollaan”, vastasin hymyillen niin iloisesti kuin suinkin kykenin. ”Ellida. Tää on Grace. Mähän en tosiaan kisaa, oon vaan hoitajana.”
”Ai, no mutta huoltojoukkoja tarvitaan aina!” Cella hymyili ehkä vähän väkinäisesti. Sitten sen katse kääntyi mun paidan mustiin permanenttitussikoristeluihin. Se meni jotenkin tosi kiusalliseksi. Niin meni myös Grace. Ilmeisesti Cellan seppeleläisyys oli sille liikaa. No, hiljaisuuden vallitessa me poistuttiin superkiusallisesti paikalta.
”Otat ton paidan HETI pois”, Grace supatti vihaisesti. ”Mä en enää ikinä kehtaa näyttäytyä Allulle!”
”No tuskin toi menee juoruamaan. Se oli fiksu aikuinen”, rauhoittelin. ”Ja tää on edelleen mun ainoa käyttökelpoinen paita tällä reissulla.”
Jos olisi ollut mahdollista, Reiska olisi vajonnut maan alle jo siinä.
No, voin kertoa, ettei sen fiilis ainakaan parantunut, kun mä päätin repäistä ja heittää sen t-paidan mun sinisen seuratakin päälle. Koko päiväksi.
|
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 26, 2015 18:34:05 GMT
★★★★
Kieltämättä krapulainen, suihkua kaipaava ja tupakalta tuoksuva teiniporukka ei ollut ihan sitä, mitä kuvittelin Pappilan edustustiimin olevan. Vaikka eihän siinä muuten mitään, kunhan ratsastavat hyvin sekä selvinpäin ja vetävät mestaruudet meidän nimiimme, mutta oli pakko esittää pitäväni vähän jöötä sillä Seppeleläiset tuijottivat meitä päästä varpaisiin. Pidetään kuitenkin vähän kulissia yllä, eikö niin? ;-)
Mitä ikinä ULLARG# tarkoittaakaan, minäkin voisin haluta sellaisen mikäli se liittyy oleellisesti Pappilan kannustamiseen!
Raija, toimitusjohtaja
|
|
|
|
Post by Ellida on Nov 28, 2015 20:45:29 GMT
P U K K I H E I . . .
28.11.2015
Pappilassa oli porukkaa suunnilleen tungokseksi asti, vaikka olikin lauantai. Maneesissa oli jostain syystä tuplasti enemmän poniäitejä tiirailemassa pienokaistensa tunteja kuin mä olin niitä ikinä nähnyt ja fiilis raivatessani tietä tallin ovelle oli suunnilleen sama kuin esim One Directionin keikalla. Ainakin kyynärpäätaktiikkaa sai käyttää yhtä paljon. Vähintään. Saatoin saada osakseni muutaman paheksuvan katseen, joihin vastasin väläyttämällä yhtä tekopirteän asiakaspalveluhymyn kuin yksi meidän lähi-Siwan kassa, joka oli aina silminnähden kyllästynyt elämäänsä. Ihailin sen valtavaa työmoraalia.
Mä spottasin meidän squadin välittömästi: Skidin karsinan luokse kerääntyneinä, kuinkas muutenkaan. Okei, ihan yhtä hyvin ne olisivat voineet olla vaikka röökillä tai jotain, vaikka mä ihmettelinkin, eikö koskaan ollut liian märkää tai kylmää värjötellä maneesin takana vain siksi, että sai vedettyä parit savut keuhkoihinsa.
”Wadap gaaaaaaaais!” kiekaisin ja iskin käteni Gracen ja Sierran harteille. Molemmat säpsähtivät, etenkin viimeksi mainittu, ja pyöräyttelivät sitten silmiään niin suuressa kaaressa, että pelkäsin tosissani niiden menevän sijoiltaan.
”Ei mut ihan tosi, mitäs tänne?” jatkoin rapsuttaen uteliasta Skidiä otsaharjan tyvestä.
”Zakelle haki kakkoshoitaja”, Grace voihkaisi. ”Entä jos mä en halua sille ketään toista?! Mä just koristelin sen karsinankin. Selviän sen hoitamisesta varsin hyvin yksin!”
”Voi parkaa”, virnistin ja taputin toista olkapäälle.
”Mut se oli sentään joku jätkä! Kelaa Grace, jos se on vaikka hyvännäkönen”, Sierra huomautti.
”Niinpä, Mistylle taas oli hakenut foorumilla joku muija. Eikä edes mikään pikkutyttö”, Oona hymähti vinkaten mulle silmää. Yhtäkkiä tunsin, kuinka veri pakeni mun päästä – tai oikeastaan koko vartalosta. Oliko Mistylle hakenut kakkoshoitaja?
”TÄH?! Se on mun poni!!” rääkäisin kauhistuneena.
”Voi parkaa”, Grace puolestaan kuittasi ilkikurisena.
”Onko sitä ihan pakko hyväksyä?”
Siis mun herkkä mieli ihan oikeasti järkkyi. Olin itsekin ollut kakkoshoitaja joskus pari viikkoa, mutta käytännössä sitä ei laskettu, sillä Mistyn silloista ykköshoitajaa Juliaa ei ollut näkynyt tallilla mun aikana koskaan – paitsi Helmiinan puheissa. En siis ollut joutunut ikinä olemaan vastuullinen ja esim sopimaan hoitopäivistä jonkun toisen urpon kanssa. Mistyn hoitopäiväkirja oli aina ollut mun yksityisomaisuutta, johon olin tehnyt jokaisen otsikonkin samalla tyylillä. Nyt sitä tulisi sotkemaan joku muu. Lisäksi jatkossa, jos mä halusin vaikka tiistaina koulun jälkeen tulla tallille, ei mulla ollut Mistyn luo asiaa, jos tällä toisella sattuikin olemaan hoitopäivänsä juuri silloin.
”Ja paskat”, tuhahdin, ”ei mua kiinnosta, onko sen päivä silloin vai ei – sä olet ikuisesti mun oma mussukka.”
Mistyn korvat, joiden karvat olivat taas vaihteeksi kasvaneet ihan laittoman pitkiksi, lerputtivat laiskasti pään molemmin puolin. Mistyn vasen takajalkakin lerputti. Koko poni lerputti. Niin se teki aina, ellei se ollut huonolla tuulella ja seissyt karsinan oikeassa takanurkassa kuin koettaen tekeytyä näkymättömäksi. Silloin se oli parasta jättää rauhaan, ellei halunnut ponin vihaa niskaansa. Tasan kerran mä olin nähnyt Mistyn olevan oikeasti innostuneen ja iloisen näköinen, ja sekin oli silloin, kun Kaisla oli jakamassa iltaheiniä. Silloin ponin silmät olivat tuikkineet kirkkaasti kuin pienet tähdet, korvat olivat olleet hörössä ja karsinan oli täyttänyt innokas pärskintä. Siitä hetkestä mulla oli kuva.
Ja mistäkö mä tiesin ton kaiken? Mä tunsin Mistyn. Olin ollut sen hoitaja jo melkein vuoden päivät. Kyllä siinä ajassa ehti tutustua ja ennen kaikkea kiintyä! Vaikka Pappilassa ravasikin satoja asiakkaita viikoittain ja niistä kymmenet eksyivät Mistynkin selkään, mä uskoin, että kyllä Mistykin tykkäsi musta ja tunnisti hoitajansa. Olinhan mä nyt kuitenkin vaikuttanut sen elämään kaikista eniten lähiaikoina, vaikken selkään ollutkaan kovin usein päässyt. Miksi siis sekottaa ponin päätä hommaamalla sen elämään toinenkin ihminen, joka yhtäkkiä hoiti ihan samoja juttuja kuin mäkin olin tehnyt?
Pieni keltainen näytti siltä, että sitä ei olisi haitannut, vaikka mä olisin sillä sekunnilla innostunut vaikka tappamaan itseni, mutta mä silti uskoin sen syvällä sismmässään rakastavan mua. Annoin ponille suukon.
”Hei, tota, mä menisin Mistyllä nyt”, joku B Vertigon sinisiin ratsastuspökiin ja Kingslandin pipoon sonnustautunut, vaaleahiuksinen tyttö ilmoitti yhtäkkiä keskeyttäen mun ja rakkaani (sori Jasu) herkän hetken aika täydellisesti.
”Ai, no”, mutisin korjaten omaa KL-tupsupipoani, kunnes muistin, että nyt jos koskaan mun piti näyttää olevani loistava asiakaspalvelija, että jokainen tajuaisi mun pärjäävän Mistyn kanssa ilman apuakin.
”Tarviitko apua?” hymyilin ystävällisesti.
”No onhan tässä jo melkein kiire”, tyttö vastasi yllättäen – olin nimittäin olettanut tyypillisen pappilalaisen tuntiratsastajan ”en tosiaan, mee pois, aina te hoitajat luulette olevanne paljon parempia” – tyylistä tuhahdusta. Hymähdin ja otin kumisuan Mistyn harjapakista. Ainakin olin hyödyksi.
Oona ilmestyi norkoilemaan karsinan ovelle, kun me oltiin melkein valmiita.
”Lähetkö röökiseuraks? Sierra ehti jo häipyä ja Gracekin on jossain”, se virnuili silmät tavallisen oonamaisesti sirrissä.
”En mä nyt kerkee”, ilmoitin ja taputin hoitoponiani takapuolelle sen lähtiessä ratsastajansa perässä maneesia kohti. Oona näytti ihan jäätävän yllättyneeltä. En tiedä, johtuiko se siitä, että mä en yleensä sanonut sille vastaan mihinkään vai siitä, että mä en yleensä ollut tallilla niin kiireinen, etten olisi kerennyt seuraamaan blondin nikotiiniriippuvuuden ruokkimista vartiksi.
”Pitää puhua Helenalle siitä kakkoshoitajasta – mä en nimittäin kaipaa ketään toista horoa mun reviirille”, supatin tytölle selvennykseksi. Oona kohotti kulmiaan ja näytti peukkua. Eiköhän sekin sitä paitsi voinut kysyä vaikka Timanttikorviksia yksityistallin puolelta seurakseen.
Mulla ei oikeastaan ollut mitään sotasuunnitelmaa tähän hätään. Ainoa suunniteltu juttu oli se, että Helena oli opettajista se, joka saattoi jopa olla mun puolella tässä asiassa. Siksi mä menin puhumaan just sille.
Ratsukot kävelivät vasta alkukäyntejä, joten heti oli mun aika iskeä.
”Helena, öö, siis, tota, kun Mistylle haki kakkoshoitaja, niin-”
”Oi, sepä kiva! Muista ohjeistaa sitä kunnolla ja sopikaa hoitopäivät!” nainen hymyili lämpimästi. Well, sanotaanko ettei tää juttu mennyt ihan putkeen nyt.
”Entä jos-”
”Ellida, mun pitäis pitää tunti”, Helena sanoi ja asetti mikrofonin päähänsä. Just. Mun asia oli taatusti miljoonasti tärkeämpi kuin joku turha opettaminen – oli sentään kyse Mistyn hyvinvoinnista! Olisipa Raija tallilla useammin, ajattelin, se oli ollut Vaahterapolun kisareissulla supermukava ja ilmoittanut Oonalle jopa samaistuvansa meihin ja meidän loistaviin tempauksiin. Oltiin tyttöjen kanssa oltu varmoja, että Raijalla oli salattu menneisyys Stadin kovimpana bilettäjänä kasarin aikoihin. Ehkä se oli ollut Dingon hc-fani tai jotain. Joka tapauksessa pointti oli se, että Raijaltakin mä olisin ehkä voinut kysyä tätä juttua, mutta en todellakaan tyyliin Nooralta tai Ingalta. Niiden polvien eteen olisi suunnilleen pitänyt heittäytyä anelemaan armoa, ja siihen mä en olisi alentunut mistään hinnasta. Sitä paitsi mulla oli tunne, ettei niistä kumpikaan ollut edes paikalla silloin.
Karla katsoi mua jotenkin tosi katkeransuloisella ilmeellä katsomossa, kun istuin metrin päähän siitä mun paras mahdollinen resting bitchface naamalla. Vilkaisin naista kulma koholla. Että mä inhosin sitä sen jälkeen, mitä se oli sanonut Oonasta silloin, kun me ei oltu blondin kanssa väleissä. Ehkä Karla voisi jopa hankkia omia ystäviä ja perustaa Mistyn uuden kakkoshoitajan ja muiden hoitajalistalle ilmestyneiden uusien nimien kanssa uuden jengin tai jotain, mutta meidän Pappilan parhaiden (d44) joukkoon sillä tai kellään muullakaan ei olisi mitään asiaa.
Vastahakoisesti kaivoin puhelimen sinisen seuratakkini taskusta ja näpytin viestin tallin foorumille. Helvetti. Ehkä se uusi muija antaisi mulle aikaisen joululahjan lopettamalla viikon sisään.
#16
|
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 29, 2015 8:40:56 GMT
★★★★
Älä huoli Ellida, vaikka saatkin apua ponin hoidossa se tuskin vaikuttaa sinun ja Mistyn väliseen kiintymyssuhteeseen laisinkaan. Sinä olet kuitenkin ihminen, joka on ollut sen tähän astisessa elämässä pisimpään ja muistaisi sinut varmasti koko loppuelämänsä. Toisesta hoitajasta on omasta mielestäni vain hyötyä, sillehän voi nakittaa aina kaikki inhottavimmat hommat, kuten varusteiden pesun tai harjan nyppimisen.
Tunnin aikana on hitusen hankalaa keskustella kenenkään kanssa, eli sovitaanko että ellei kukaan ole hengenhädässä - jota sinä olet ollut vaikka muuta väittäisitkin - tai tallissa pala, niin hoidetaan asiat tuntien välissä?
Helena, poniope
|
|
Riina
Uusi tallilainen
"Taivaallinen on se tuuli, joka puhaltaa ponin korvien välistä"
Posts: 4 
|
Post by Riina on Nov 30, 2015 15:01:12 GMT
 Istuin bussissa ikkunapaikalla. Katselin ikkunasta ulos, mutta kun bussi pysähtyi, viereeni istahti tyttö, jota mä käännyin kattomaan. Tyttö, tai joku nuori katteli mua, tai tarkemminkin ehkä mun ratsastusvaatetusta miettien selvästi jotain.
”Eikai toi oo se muija”, tyyppi mietti, vahingossa kai ääneen.
”Muija?” katsahdin brunetteen.
”Öö… Siis kun meidän tallilla on yks tyttö, joka alkoi hoitamaan yhtä Mistyä, se on kakkoshoitaja, eli mä oon tavallaan pomo, mut mä haluun pitää oman hoitsuni itelläni”, tyttö kertoi mulle.
”Ömmm… Pappilan ponitallilla?” kysäisin.
”Joo! Sä siis kai ratsastat siellä, vaatteistasi päätellen?” hän kysyi, selvästi pahinta peläten.
”Mäkö muija?! Mitä hitsiä sä musta luulet! Muija?! Mä en todellakaan tullut pilaamaan sun ja Mistyn suhdetta!” huusin tytölle. Joo, myönnetään… Mä kimpaannuin aika nopeesti, mut ei mua haukuta muijaksi!
”Joo, ota ihan iisisti! Mä oon Ellida”, tyttö yritti lepytellä mua kääntyessäni bussin seinää päin mököttämään. Tiesin, että seuraavalla pysäkillä täytyisi heittäytyä pois kyydistä. ”Haluaisitko sä olla yhden Karlan kaveri, sillä ei oo kaveriporukkaa, mä olisin sitten auttanut sua edes jotenkin?” Ellida kysyi.
”Hmph.”
Ellida mutisi vastauksestani jotain itsekseen, ainakin tuli vahingossa paljastaneeksi, mitä musta tallilla ajatellaan. Kai mä jotenkin talliporukkaan sopeutuisin.
Avasin tallin oven ja jäin miettimään. Pitäisikö mun vaan mennä talliin ja tutustua muihinkin kun Mistyyn ja sen ykköseen? Avasin rohkeasti tien talliin, ajatuksistani huolimatta. Oonhan mä vielä teini, talli auttaa tunnevyöryihin! Joku aikuinen käveli vastaan. Ajattelin, että hän ei ehkä ole kuullut kaikkia muijajuttuja musta, joten kysäisin häneltä rohkeasti, missä Misty majailee.
”Oletkin siis Mistyn kakkoshoitaja? Ellida on tosi mukava, ystävystyt hänen kanssaan varmasti. Tuolta hän tuleekin! Misty asuu siis tuossa karsinassa”, joku opettajaksi esittäytynyt Inga kertoi.
”Joo, kiitos!” huikkasin ja läksin paikalta, paeten kai Ellidaa.
Avasin nopeasti Mistyn karsinan ja piilouduin sinne. Misty katsoi mua luimien, mutta kun tarjosin sille nopeasti porkkananpalan, tamma rauhoittui ja suli vielä enemmän rapsutuksista. Katsoin sivusilmällä, miten Ellida kysyi Ingalta, minne olin mennyt. Anelin Ingalta mielessäni ”älä sano, älä ainakaan oikeaa vastausta”. Inga vastasi onnekseni, että menin kai satulahuoneeseen tai taukotupaan. Saatoin pyyhkäistä hikeä otsaltani, mutta pian Ellida hölkkäsi takaisin satulahuoneesta tai taukotuvasta, kummassa nyt kävikään, pois, ja vilkuili ympärilleen. Luikahdin sillä välin hakemaan Mistyn harjoja. Pian Ellida lähtikin taukotupaan, ainakin taukotuvan suuntaan. Nappasin Mistyn harjakopan sen paikalta, ja lähdin harjojen kera Mistyn karsinalle. Pian tallin ovesta vyöryi sisään lapsilauma. Jes! Taluttamista, ehkä? Ja ehkä mua on jo alkanut tympäseen alkeistuntitalutus, mut ei se mitään! Glunks. Mua pelotti jo valmiiksi jonkun äkäsen opettajan vihat siitä, etten oo hoitanut taluttamista. Ehkä sitten, kun mä oon jo osa talliporukkaa, uskallan lintsata alkeistuntilaisten taluttamisestaki. Jonkun rautiaan ponin karsinasta kurkkasi ihmisen pää. Valpastuin heti. Laskin Mistyn harjat tamman oven viereen, ja astelin ponin karsinaan. Annoin Mistyn haistella mun kättä, ja onnekseni se ei vilauttanut hampaitaan. Olin valinnut niin oikean ponin hoitsukseni, Misty vaikutti tosi lutuselta! Luonnetta kyllä pitää löytyä! Kun se rautiaan ponin karsinasta kurkkiva tyttö huomasi lapsien lähteneen tuntilistoille, läksi hän kysymään jotain toista piileksivää tyttöä, krhm, tupakkakaveriksi?! Odotin, että joku tyttö tulee Mistyn karsinan luo. Aloittelin jo kuraisen ponin harjausta. Rakastin ainakin harjaamista, joten harjasin Mistyy innolla. Mä onnistuin kai jotenkin piilottelemaan itteeni muilta tallilaisilta – ees ne tupakalle menevät tytöt ei kai ees nähnyt mua.
”Moi!” joku tyttö sanoi ja tuli mun kaveriks karsinaan.
”Moi! Ratsastatko sä tänään Mistyllä?”
”Joo! Me ei sitten tarvita taluttajia, me ollaan niin kokeneita!” vaaleat hiukset omistava lyhyt pikkutyttö sano mulle ylpeyttä äänessään.
Nyökkäsin, ja osoitin lapselle harjoja. Tyttö poimi sieltä yhden harjan, ja kertoi olevansa Inkeri. Me harjattiin Misty yhessä, ja kaviotkin otettiin yhessä. Mieluiten mä olisin tehnyt kaiken ite, mutta tuntilaisenkin täytyy kai saada hoitaa poniansa. Meillä oli kiire, joten me tehtiin kaikki vähän yhteisvoimin. Pian tuntilaiset lähti taluttamaan ponejaan ulos, Misty meni mukana. Jäin tuijottamaan Mistyn perään kauan. Pian sen jälkeen, kun tuntilaiset meni, ne tupakalla käyneet tytöt tuli sisään. Ne nauroi jollekin insidevitsille, jota mä en ymmärtänyt. Ajankuluksi mä siivosin Mistyn sotkusta karsinaa, jonka jälkeen mä uskaltauduin taukotupaan jutteleen. Sitten mä lähdinkin jo bussipysäkille ja sitä kautta kotiin.
// tää huono suhde ei oo mitenkään henkilökohtaista Ellida, se taitaa vaan kuulua meidän tarinoihin – mä oon muija ja sä oot vihamies :-D Diggaakohan kumpikaan meistä ees joskus toista?
|
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 30, 2015 20:08:10 GMT
★★★
Kylläpä katsoin pitkään ja vihaisesti kun näin sinun sujauttavan Mistylle parit porkkanapalat, saattoi päästäni katketa myös muutama verisuonikin siinä kiukussa, mutta maltoin kuitenkin mieleni.... Usko pois, se oli sinun onnesi! Päätin säästää kiukkuni alkavalle tunnille, se toi minussa esiin sellaista erityistä draivia etenkin opetuksessa. Pointti siis, hevoset voivat helposti sairastua ähkyyn pienistäkin namipaloista. Etenkin Misty on ähkyherkkä ja toipui viime ähkystä vasta vähän aikaa sitten.
Mur.
Noora, hevos- ja poniope
(Psst... Älä Noorasta välitä, sillä oli huono päivä tänään kun sen Nicorettet oli jääneet kotiin. Oikeasti me ollaan kaikki iloisia siitä, että valitsit juuri Pappilan kaikista tarjolla olevista talleista! t. Helena)
|
|
|
|
Post by Ellida on Nov 30, 2015 22:21:16 GMT
( N Ä S T A N ) V U X E N L I V E T
30.11.2015
Senkin riidan olisi voinut välttää, jos mä olisin jättänyt kysymättä, oliko äiti jo laittanut ruokaa. Tai ehkä yksi pieni kysymys olisi vielä mennyt, mutta ilmeisesti mammalle oli liikaa, kun mä uskalsin huomauttaa, etten ollut syönyt kuin kouluruuan sinä päivänä. Ja kello oli melkein viisi.
”Miten sä edes kehtaat valittaa?!” äiti oli huutanut. ”Du är nästan vuxen! Och vuxna borde ta hand om sig själva! Sen kuin meet kauppaan ja ostat ruokaa, du vet jättebra, att jag inte har så mycket pengar!”
”Men mamma…”
”Håll käften!”
Joten, sinä päivänä meidän kämpässä ei syöty edes nuudeleita. Olin mä tietty tsekannut kaikki keittiön kaapit siltä varalta, että siellä mahdollisesti olisi edes jotain suuhunpantavaa. Ei ollut. Jääkaappia koristi yksi yksinäinen ketsuppipullo, leivästä oli kai turha haaveillakaan ja sanotaanko, että kuivakaapin vehnäjauhot tai kissanruoka eivät välttämättä kuuluneet mun lempiruokiin. Heitin silti Felixin kuppiin loput raksut siitä laatikosta kaivaen samalla Jasun numeroa esiin puhelimeni syövereistä. iPhone 4S:n näyttö oli haljennut monesta kohtaa, eikä se muutenkaan pelittänyt ihan toivotusti, mutta olisi ollut turhempaakin turhempaa kysyä äidiltä yhtään sponssausrahoja uutta varten. Kyllähän mä ymmärsin, että työttömäksi jääminen repi kenen tahansa hermoja varsinkin, kun me ei oltu oltu mitään rikkaita sitä ennenkään, mutta mua ärsytti se, kuinka tilanne raastoi mun, Emilin ja mutsin välejä, ja kuinka mutsi oli yhtäkkiä vaihtunut välittävästä, hauskasta ja itsevarmasta itsesäälissä rypeväksi marttyyriksi.
Eikä ole varmaan mitenkään vaikea arvata, millaisen kohtauksen se sai, kun ilmoitin meneväni Jasun luo yöksi. Onneksi mä olin siinä vaiheessa jo rappukäytävän alaovella, hautautuneena harmaaseen villahuiviin, valmiina kohtaamaan marraskuun viiman. Johan mä olin ehtinyt kotonakin puoli tuntia olemaan. Kävelin Siwan ohi. Siellä paloivat valot ja tuttu myyjä lateli jonkun ostoksia hihnalle tuttu asiakaspalveluvirne naamallaan. Mun maastokuvioidun takin pohjalla kilisi kaksi kolikkoa: yksi viisisenttinen ja yksi euro. Niillä ei saisi Siwan hintatasolla yhtään mitään – sitä paitsi ne olivat suunnilleen mun viimeiset rahat.
”Nästan vuxen”, mutisin ja potkaisin maassa lojunutta kaljatölkkiä, ”jasså.”
Leimasin mun dösäkortin lukijassa, joka näytti, että sen päivät umpeutuisivat neljän päivän päästä. Onneksi myös joulukuun opintotuki kilahtaisi meitsin pankkitilille silloin, joten mun ei tarvinnut pitää taukoa Pappilassa käymisestä päivääkään. Tosin nythän se ei sinänsä olisi haitannut, kun Mistylläkin oli toinen hoitaja, joka varmasti olisi jaksanut touhuta sen kanssa munkin edestä, jos niin olisin pyytänyt. Mutta mä en halunnut sitä.
Kakkoshoitajan – ja varsinkin siihen törmäämisen – ajattelu sai mun fiilikset sen verran kattoon, että puolivahingossa menin istumaan ratsastusvaatteisiin pukeutuneen tytön viereen ja laukomaan ajatuksiani puoliääneen tyylillä ”jos toi on se muija niin voi saatana”. Olin jo laittamassa nappikuulokkeita korviin, kun yhtäkkiä kimeä ääni alkoi säksättää mun vieressä jotain siitä, kuinka hän ei ole muija ja kuinka hän ei missään nimessä olisi tulossa pilaamaan mun ja mun hoitoponin välejä. Siis mitä? Oltiin kuitenkin Suomessa, missä tuntemattomille puhuminen – varsinkin bussissa – oli suunnilleen rikos. Teki mieli herroitella sitä hetki – eihän se ollut muijakaan, mutta päätin sitten toimia kuin kuka tahansa ansvarsfull vuxen ja vaihtaa paikkaa ihan suosiolla. Mun ei tarvinnut tuhlata päivääni vittumaisten inisijöiden seassa, jos ei huvittanut.
Mistyn ilmeinen kakkoshoitaja ryntäsi pysäkillä ulos dösästä ja kohti tallia sellaisella vauhdilla, joka sai mut kohottamaan toista kulmaani. Men okej, jos sillä oli noin kiire putsailemaan juomakuppeja sun muuta kivaa niin mikäs siinä, ajattelin, ehkä mä voisin olla jopa kiva, ja antaa sen pyhittää tän päivän sen ja Mistyn kahdenkeskiselle ajalle. Mä olin tosin painottanut sille lähettämässäni ohjeistusviestissä, kuinka esim ponin harjan nyppiminen ja karvojen siistiminen oli täysin mun hommaa, koska niistä mä olin supertarkka, mutta alkeiskurssilla se saisi taluttaa enemmän kuin mielellään. Toivottavasti se oli ymmärtänyt myös, ettei alkeiskurssitaluttaminen rajoittunut vain pelkän pienen keltaisen narunvarressa roikkumiseen.
”Ellida!” Noora karjaisi heti, kun mä astuin maneesin ovesta sisälle. Inga oli kai opettanut sille, miten kasvatetaan silmät selkään tai jotain, sillä mä en ainakaan huomannut sen kertaakaan vilkaisevan taakseen. Tai sitten se tunnisti jo meidät hoitajat ominaistuoksujen perusteella, mistä sitä tiesi.
”Kylli tarvii taluttajaa, sinne vaan!”
Pään sisällä saattoi lentää pari kirosanaa kaikilla kielillä, mitä suinkin osasin, mutta no. Maneesi oli täynnä tätiratsastajia. Hillitsin siis itseni laukomasta yhtäkään ääneen ja marssin hiekkaerämaan toiseen laitaan, missä lihava, vaalea suokki pyylevine ratsastajineen mua odotteli. Nojes.
”Mie en ole saanut nuita jaluustimia vielä säädetyksi, kun emmie oikeen ossoo vielä”, kiharahiuksinen, ehkä viiden kympin kriisiä lähestynyt nainen solkotti ihmeellinen hymynkaltainen naamallaan, enkä mä voinut ajatella mitään muuta kuin että voi morjens, väännä nyt vielä murteella kaiken lisäksi. Orjallisesti jotain minimaalista small talkia keskustellen säädin jalustimet rouvalle sopiviksi, jonka jälkeen sain raahata Kyllin uralle kuin kivireen. Joona taisi virnuilla mulle Vallun viereltä – se oli sentään kisannut suokkimammalla Pappilan seurakisoissa ja vieläpä voittanut. Tosin olin satavarma, että poika oli viimehetkellä turvautunut dopingiin tai jotain.
Mulla ei varsinaisesti ollut päälläkään mitään lenkkeilyvaatteita, sillä mun tarkoitus oli ollut vain poiketa tallilla nopeasti moikkaamassa ihmisiä, joten alkeistunnin loppuessa kiitin onneani siitä, että Kylli jatkoi myös seuraavalle tunnille. Sitä paitsi, mulla oli edelleen superjärkyttävä nälkä, ja verensokerin lasku oli harvinaisen suoraan verrannollinen mun mielialaan. Toivotin silti Kyllin ratsastajalle oikein mukavaa illanjatkoa parhaani mukaan pirteältä kuulostaen.
”Millonkas Ellida meinaa palata tunneille?” Noora virnisti yhtäkkiä yrittäessäni sniikata sen ohi ilmeisesti onnistumatta. Tosiaan, olin käynyt viime talvena vielä pakollisen alkeiskurssin, mutten jatkanut enää sen jälkeen kuin ilmoittautumalla jatkoryhmään ja perumalla sen heti.
”Heti, kun voitan lotossa”, multa pääsi, ja kaduin sanaoksennusta heti. Ei mun olisi pitänyt avautua taloudellisista jutskista, härreguud, Pappilan ratsastuksenopettajalle. Noora katsoi mua kuitenkin yllättävän empaattisesti, ja sen seuraavat sanat olivat mulle oikeastaan kuin lottovoitto:
”Meillä olis sulle itseasiassa töitä täällä! Voisit pitää kahvioo pystyssä. Tuntipalkka kaheksan euroa, voit alottaa vaikka heti.”
Mun ilme kirkastui. Työpaikka oli just sitä, mitä mä tarvitsin. Äitikin olisi ehkä ollut jopa ylpeä, sillä töitähän ne vuxenit juuri tekivät. Jos palkkarahoilla ei ihan ratsastustunteja maksettu, niin ainakaan mun ei tarvitsisi ikuisesti elää pelkällä skolmatenilla vaan voisin ehkä ostaa jopa nuudeleita taas.
”Sehän on sit auki puoli yheksään näin arkisin. Kirjoitetaan sulle työsoppari myöhemmin”, Noora jatkoi, eikä mulla käynyt edes mielessä, että mä en yhtään tiennyt, mitä mun toimenkuvaan kuului sämpylöiden myymisen lisäksi.
”GRACE, MULLA ON TÖITÄ!” hihkaisin vastaantulleelle taiteilijahipsterille. Tytön naama kääntyi perusilmeestä kirkkaaseen hymyyn ja se tuli halaamaan mua.
”Hei superisti onnea! Mullekin tarjottiin Pappilan kahv-”
”Ota se paikka vastaan hei! Mäkin oon siellä! Voidaan yhdessä vääntää parempia ranskalaisia kuin täällä on ikinä nähty ja ties mitä muuta! Kelaa nyt!”
Se ei varmaan tiennyt, että mä en osannut kokata.
Grace lupasi virnistäen harkita asiaa, mistä mä olin jäätävän iloinen, sillä kahvioduuni ei välttämättä ollutkaan ihan niin loistokasta kuin olin sen kuvitellut olevan. Viimeisen aukiolotunnin aikana siellä ei käynyt ketään. Ei ristin sielua. Tuijotin puolinukuksissa ikkunasta maneesissa ravaavia ratsukoita ja aina välillä pyyhin pöytiä, jotta edes näyttäisin tehokkaalta työntekijältä, vaikka musta tuntui, että olin sillä hetkellä kaikkea muuta. Kello oli tasan puoli yhdeksän, kun mä lukitsin paikan oven huokaisten. Onneksi mä tiesin, ettei työn aina kuulunutkaan olla kivaa, mutta ärsytti silti, että mun minuutissa rakentamat pilvilinnat olivat taas kerran lahonneet vähintään samassa ajassa. Sitä paitsi mozzarellasämpylät mun nenän edessä eivät olleet yhtään helpottaneet sitä nälän tunnetta, joka syntyi yhdeksän tunnin paastosta.
Jasun luona tuntui taas kuin olisin ollut kotona. Niillä oli aina niin lämmin tunnelma, vaikka lapsia olikin neljä kertaa enemmän kuin meillä. Ehkä juuri siksi. Ja siksi, että talossa oli kaksi aikuista, jotka molemmat kävivät töissä, eikä rahanpuutteesta oltu edes kuultu. Jääkaappikin suorastaan pursusi ruokaa joka kerta, mutta mä olin edelleen sen verran vieraskorea, etten kehdannut ihan kaikkea tunkea kupuuni. Tyydyin siis pelkkään spagettijauhelihakastikkeeseen sekä Jasun iltapalaksi paistamiin vohveleihin, joita kai koko Nummien perhe himoitsi. Eetu ja joku pikkutyttö, jonka nimeä mä en edelleenkään muistanut, pitivät huutokilpailun jokaisen valmiin lätyn kohdalla, mutta mua ei enää edes haitannut – paljon mieluummin kuuntelin sitä kiljumista kuin mutsin raivoamista.
”Sä näytät siltä, ettet oo saanut ruokaa koko päivänä”, Jasu hymähti istuessaan viimein mun viereen ja siirsi pari mun nutturalta karannutta hiusta korvan taakse. Tietäisitpä, ajattelin, mutta tyydyin vastamaan pelkällä ilkikurisella hymyllä. Nousin sitten ylös pöydästä ja vedin tatuoidun pojan mukanani sen huoneeseen. Jasun äiti saattoi hymähtää olohuoneessa miehelleen jotain teinirakkaudesta ja siitä, kuinka söpöä se oli, ja mä olin ihan samaa mieltä. Oli itseasiassa ihan kiva olla nästan vuxen.
”No ainakaan jälkiruokaa en oo saanut”, virnistin sitten työntäessäni Jasun vasten sen huoneen ovea ja painaessani huulet vasten sen omia.
#17
|
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Dec 1, 2015 19:44:21 GMT
★★★★★
Suuret onnittelut työpaikasta Pappilan kahviossa! Hirmureippaalta näytit siellä pyyhkimässä pöytiä ja asettelemassa suklaapatukoita värijärjestykseen! Olen niin ylpeä! Kyllä se siitä lähtee rullaamaan, vaikka näytitkin vähän tylsistyneeltä. Vielä tulet kaipaamaan tällaisia hiljaisempia päiviä! Kuvittele vain mikä tungos kilpailujen aikana on...
Helena, poniope
|
|
|
|
Post by Ellida on Jan 10, 2016 22:32:36 GMT
S E, J O S S A M U A K I I N N O S T A A V A I N Y H D E N J:N B O K S E R I T
10.1.2016
”Kaks ja viiskymmentä, kiitos, ja nääin ole hyvä! Moimoi!” sirkutin pirtsakasti asiakaspalveluhymyn kera ojentaen cokispullon viimeiselle viidestä pikkutytöstä, joiden lauma oli selvästi leikkinyt olevansa squad goals. Niistä joka ikinen oli hihitellen tilannut samanlaisen pullon elämäneliksiiriä, ja mä olin joutunut toistamaan saman litanian hintoineen päivineen jokaiselle. Viidesti. Lysähdin penkille, jonka olin raahannut huomioiden mun jalkaparat ja seisomatyön, ja käänsin muumilimsapullon korkin auki hiilihappojen sihahtaessa ulos. ”Teki mieli sanoa kolmannelle jo, että maneesista löytyis automaatti. Onneks mun vuoro loppuu kohta”, päivittelin Joonalle, joka oli nojaillut tiskiin ja ollut mun seurana viimeisen vartin. ”Ai, eikö Ellida tykkää enää kahvitella?” se virnuili. Olimme viime keväänä käyneet pojan kanssa kahvilla tyyliin joka päivä. Meidän superpienen, supersöpön ja superhipsterin kantapaikan kaksi ainoaa työntekijää olivat tunnistaneet meidät joka kerta ja tienneet tismalleen, minkä vahvuisena Joona halusi sen latten ja kuinka paljon mä tahdoin vaniljajäätelöä mun mutakakun seuraksi (paljon). Nykyään me nähtiin lähinnä pelkästään tallilla, mutta olihan se ihan ymmärrettävää: me molemmat käytiin koulua ja seurusteltiin – kai mun ja Jasun juttua pystyi jo sillä nimellä kutsumaan, apua. Sen lisäksi mä asuin Haagassa ja Joona Espoon puolella, joten ihan sattumaltakaan ei tullut törmäiltyä. Sinänsä harmi; poika oli ensimmäinen, kehen olin tutustunut Pappilassa Helmiinan jälkeen, ja meillä oli tallilla aina hauskaa yhdessä. ”Tykkään”, irvistin, ”tai tykkäisin, jos ei tarvitsisi ite olla se kahvinkaataja. Ei vaan, ihan kivaa tää on. Ainakin saa rahaa!” ”Onneksi mä oon niitä pappa betalar-ihmisiä, daa”, Joona heilautti kättään niin bitchisti, että joku tuntematon olisi koska tahansa voinut sekoittaa sen Mean girls-leffan Regina Georgeen. Hiusvärikin täsmäsi. ”Montako Korsin laukkua ja Daniel Wellingtonin kelloa sulta löytyy?” virnistin. Pappilalaisista niitä oli vähintään joka toisella, eikä sitä peitelty: ne nimittäin raahattiin mukana tallille. Ehkä Joona oli salaa yksi niistä. ”Itseasiassa, kelloja multa löytyy pari!” se innostui. ”Toinen on isompi, siinä on ruskea nahkaranneke, ja siinä toisessa taas – AUTS!” Pro tip: suuteleminen saattoi olla paras tapa saada tyttö hiljaiseksi, mutta poikien kanssa raaka väkivalta muumilimsapullojen muodossa toimi aina täydellisesti. ”Sano nyt vielä, että sulla on jotkut Chanelin bokserit, koska Calvin Klein on liian mainstream”, ivasin. ”ITSEASIASSA—” ”Joo, anna olla, mä en halua tietää.” Kahviovuoro vaihtui seitsemältä, jolloin mä kerroin seuraavalle, mitä olin tehnyt ja mitä oli jäänyt tekemättä, jotta se voisi sitten hoitaa hommat. Viime päivinä asiakkaita oli ollut niin paljon, että suklaapatukoiden järjestely värien mukaan oli jäänyt jo vähemmälle – hyvä jos kerkesi painaa tiskikoneen nappulasta sen päälle aina välillä, puhumattakaan jostain roskisten viemisestä. Iltaisin oli aina hiljaisempaa, joten ne hommat luonnollisesti jäivät yleensä iltavuorossa olevan vastuulle. Thank God se en ollut tänään mä. Vihasin raahata isoja, täysinäisiä jätesäkkejä Pappilan ulkoroskiksiin tämmöisellä pakkasella varsinkin, kun mä en koskaan ollut vieläkään aivan varma niiden sijainnista, ja sain yleensä hortoilla pihalla roskien kanssa ilman takkia about kymmenen minuuttia ennen aarteen (roskalaatikoiden) löytämistä. Sen lisäksi, että kahvion kanssa piti kiirettä ja sain juosta päivisin sitä ympäri pää kolmantena jalkana, Mistyn hoitaminen oli jäänyt selvästi vähemmälle. Noora oli yksi päivä hörppiessään multa ostamaansa kahvia huomauttanut kasuaalisti, kuinka ”Mistyn suitset olivat niin täynnä paskaa, että oli vain ajan kysymys, milloin turpahihna hiertäisi haavan ponin suupieliin”. Mä olin tehnyt vastainfoamisena, kuinka pienellä keltaisella oli tätä nykyä tosiaan myös kakkoshoitaja, mutta Nooran mukaan sitä ei ollut näkynyt Pappilassa kertaakaan sen ensimmäisen päivän jälkeen ja mä olin kuitenkin ykköshoitajana päävastuussa. Olin tainnut itse sanoa Riinalle samaa, mutta en mä nyt ollut olettanut, että mun oikeasti odotettiin tekevän enemmän ja useammin kuin sen. Jasukin oli alkanut valittaa, kuinka mun elämä koostui nykyään pelkästä koulusta ja tallista. Se ei ollut tainnut vielä ihan sisäistää, että mä olin tätä nykyä ihan virallisesti töissä tallilla eikä töistä sopinut lintsata jos a) halusi palkkaa ja b) pitää työpaikkansa. Tai enhän mä tiennyt, miten niillä autoalalla oli tapana toimia, mutta tuo oli yleinen sääntö, minkä olin oppinut jo ennen ensimmäistä kesätyöpaikkaani. Jasu oli saanut kai traumat mun mutsista ja parhaani mukaan mä yritin aina käydä välillä niilläkin, mutta valitettavasti niiden perhe ei ollut kovin liikkuvaista sorttia, ja kaikki kahdeksan lastakin olivat lähes aina paikalla. Kyllä mä ymmärsin, että se halusi kahdenkeskistä aikaa ja halusin mäkin, mutta lisäksi mä olin yleensä iltaisin vaan aivan liian väsynyt liikkumaan mihinkään Upper East Sidea ja Gossip Girliä pidemmälle. Ehkä mun pitäisi koukuttaa Jasukin siihen – tai tuoda hevoskammoinen poikaystäväni mukaan tallille. Se tosin varmaan olisi juossut pakoon heti ensimmäisen kerran Mistyn Pepsodentin nähtyään. Hymyilin ajatukselle heppapoika-Jasusta samalla, kun hinkkasin Mistyn kuolasta kovettunutta turpahihnaa raivokkaasti, verenmaku suussa. Kirosin kaikki tuntilaiset ja etenkin Riinan maanrakoon – miksei likaantuneita suitsia osattu oma-aloitteisesti puhdistaa? Vaikka sitä ei ehkä aina päällepäin uskonut, mä olin oikeasti aika siisteysneuroottinen – kaikesta paitsi mun hiuksista. Mun oman huoneen tuli olla aina tiptop, enkä sietänyt ainuttakaan villakoiraa sängyn alla. Lakanat vaihdoin vähintään kerran viikossa, mistä äiti oli koko mun pienen iän valittanut syntyvän liikaa pyykkiä. Jasun huoneen yleiskuntoon totuttuani mä olin ehkä vähän alkanut hellittää perfektionismissani, mutta nyt kahvilatyöntekijänä meinasin saada halvauksen aina, kun jonkun tuntiratsastajan lillasyrran läikytti mansikkapillimehunsa pöydälle. Keittiön epäsiisteys oli pahinta, mitä tiesin – niin kahviossa kuin kotonakin. Kuola alkoi hellittää, ja kastoin sienen viimeistä kertaa viileässä satulahuoneessa jäähtyneeseen pesuveteen. Äkkiä huoneen ovi avautui ja mä vilkaisin sivusilmällä sisään astellutta Karlaa, joka asetti Spain satulan paikoilleen katsoen tarkasti, että satulahuopa oli suorassa. Joona oli kertonut mulle aiemmin, kuinka se oli selittänyt naiselle meidän olevan oikeasti ihan kelpo jengiä, jolla ei ollut mitään hampaankolossa kyseistä blondia vastaan, ja mä arvostin pojan vilpitöntä asennetta kaikkia kohtaan. Silti mulla itselläni oli edelleen kirkkaana mielessä, kuinka Karla oli nauraen ilmoittanut Oonan autokolariin joutumisen olleen ”ihan oikein sille”, ja vaikka me ei oltukaan oltu sen kanssa väleissä silloin, Oona oli kuitenkin aina mun paras ystävä – tapahtui mitä hyvänsä. Ja mun parhaista ystävistä ei puhuttu niin – tai jos puhuttiin, mä en sitä arvostanut. In that case, mä en arvostanut Karlaakaan, vakuutteli Joona sille mitä hyvänsä. Karla hymyili mulle varovasti, mutta mä vain käänsin katseeni takaisin suitsiin ja niiden paketoimiseen. Mä en myöskään ajatellut esittää pitäväni naisesta, vakuutteli Joona sille mitä hyvänsä. Ripustin Mistyn suitset naulakkoon ja vilkaisin kelloa. Mulla oli vartti aikaa ennen bussin tuloa – vartti aikaa sanoa heipat Mistylle, jonka viimeinen tunti oli päättynyt jo jokin aika sitten. Hipsin tamman karsinalle ja liu’utin oven auki. Vastassa oli ensin pieni, keltainen perse, joka kuitenkin kääntyi laiskasti ympäri kuin robotti, ja mä pääsin rauhassa paijaamaan ponin etuosaa. ”No, onko raukalla ollut noin rankka päivä?” nauroin Mistyn lerputtaessa sen korvia pään molemmin puolin ja varatessa painoa laiskasti vain kolmella jalalla. Poni ummisti sen silmät ja näytti lähinnä siltä, että halusi päivän olevan jo kokonaan ohi. Mä hymyilin, rapsutin vielä vähän harjan tyvestä ja jätin Mistyn sitten rauhaan. Ehkä se oli lepotaukonsa ansainnut. Oona laittoi viestillä menneensä Kristianin Range Roverin kyydissä himaan, kun ne kerran olivat olleet yksäritallissa samaan aikaan – Oona puunaamassa Sierran Eepiä ja Kristian tietty Iiron Burberry-varusteita kiillottamassa. Hymähdin ja kelasin, kuinka mun oli ehkä pakko oikeasti alkaa raahata Jasua tallilla, jotta mekin saataisiin viettää kahdenkeskistä aikaa tunnelmallisilla ja ah niin romanttisilla bemmiajeluilla ympäri Stadia wunderbaumin heiluessa taustapeilistä – puhumattakaan siitä poneilupuolesta. Hyppäsin pois 77A:sta meidän kerrostalon edessä ja juoksin ovelle kaivellen samalla avaimia taskusta. Mä en todellakaan ollut talvi-ihmisiä – mitä vähemmän aikaa kylmässä tuli vietettyä, sen parempi. Väänsin lukon auki kohmeisilla sormilla hampaat kalisten ja kipitin sitten rappukäytävän portaat ylös kolmanteen kerrokseen, koska no, meillä ei ollut hissiä. Tuntui aina yhtä urheilulliselta. ”Hej”, Emil, joka mun yllätykseksi oli kotona, tervehti astuessani ovesta sisään. ”Var är mamma?” mä tiedustelin heti. Emilin paikallaolo tiesi varmuudella myös sitä, että äitikin oli jossain. Ne kaksi tulivat toimeen keskenään vielä vähemmän kuin äiti ja mä tultiin. ”På jobbet?” ”Nej, en mann kom hit och morsa gick någonstans med honom.” Mitä. Äidillä ei ollut ollut miestä kertaakaan sen jälkeen, kun isä oli kyllästynyt perhe-elämään ja jätti meidät mun ollessa taapero. Se meinasi suunnilleen kuudentoista vuoden kuivaa kautta, että sinänsä, joo, oli jo aikakin, mutta mä olin helt okej ajatuksen kanssa, että äiti oli sinkku ja pysyi sellaisena. Enkä mä kaivannut mitään isäpuolta. Toisaalta, jos äidistä taas tulisi iloisempi ja sellainen kuin se oli ollut ennenkin, mies saattoi olla sille hyväksikin. ”Vem var han?” ”Ingen aning”, Emil kohautti harteitaan ja häipyi olkkariin. Mä puolestani kaivoin nopeasti puhelimen taskusta ja tekstasin Jasulle. Jos äidin kuiva kausi päättyi tänään (ok hyi, miksi mä ajattelin tän näin), niin päättyi myös mun. Ellida Nyman, 18:42Meillä on MELKEIN käty!!Sitten mä kipitin mun huoneeseen vaihtamaan lakanat. Taas. #18 |
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jan 17, 2016 11:04:05 GMT
★★★★
Näyttääpä hyvin alkaneen tuo työurasi kahvilassa :-) Kenties kohta riittävät ylimääräiset roposet jo ratsastustunneillekin?
Tottakai hoitoponille jäävä aika on minimissä kun käy samalla töissäkin, sehän on selvä. Kovin kiiltäviltä Misty ja sen varusteet ovat kuitenkin näyttäneet, joten ei voi muuta kuin näyttää peukkua jatkolle ja toivoa, että Mistyn kakkonenkin kävisi vähän tiuhempaan tahtiin pitämässä tammalle seuraa. Eikä kohta hoitaminen ole enää Mistyn kohdalla niin hektistäkään, kun Misty jää pois tunneilta maaliskuussa ja annetaan sen aloittaa mammaloma jo hyvissä ajoin. Oi että, kyllä odotetaan innolla pientä varsaa!
Helena, poniope
|
|
|
|
Post by Ellida on Jul 23, 2016 13:57:46 GMT
S E L I T Y S
23.7.2016
Kaaos, kaaos, kaaos. Yhtäkkiä kaikki oli vaan yhtä kaaosta. En keksinyt yhtäkään asiaa, joka olisi ollut mun elämässä edes jotenkin järjestyksessä, kun kaikkialla vallitsi täydellinen sekasotku. Pahinta, että mä olin sen myllerryksen keskellä yksin, ilman poikaystävää, parasta ystävää tai yhtäkään järkevää selitystä. Pyörittelin lusikkaa kahvikupissa nojaten kyynärpäätä pöydänreunaan. Vaalein sävyin yhtä mustaa tehosteseinää lukuun ottamatta sisustetussa keittiössä vallitsi kiusallinen hiljaisuus, eikä kukaan oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Ehkä se oli ihan ymmärrettävää. Rivitalonpäädyn naapurihuoneistossa riideltiin, ja mä tuijotin ikkunasta pihalla hyppivää varpusta toivoen salaa, että mäkin olisin taannoin syntynyt sellaiseksi. Niiden elämä tuskin oli koskaan sekaisin. Mun seitsemäntoista vuotta kadoksissa ollut faija rykäisi. ”Så”, se aloitti. ”Hur mår du?” Ihan vitun hyvin. Ensin sä jätät mutsille yksinhuoltajuuden mitään selittämättä ja me kituutetaan makaronilla ja jauhelihalla kuusitoista vuotta, kunnes mutsi jää työttömäksi ja jauheliha jää pois. Sitten sä palaat helvetin kauniina kesäpäivänä takaisin just, kun mä olen saanut tallin kahviovuoron tehtyä, ja yhtäkkiä kaikki tietää kuinka seurustelet KAISLA ROSENSTRÖMIN kanssa. Pappilan tallimestarin? ? VARFÖR???”Bra”, mä vastasin, enkä ainakaan omalta osaltani parantanut tilannetta kiusallisuudesta poispäin. Vilkaisin Kaislaa, joka istui mua vastapäätä kädet puuskassa näyttäen tympääntyneemmältä kuin päivää ennen tallipihan viidentoista kilometritunnin nopeusrajoituksen voimaantuloa. Tai ainakin se näytti siltä, että olisi mieluummin istunut ihan missä tahansa muualla. Mä en tajunnut, mitä faija muka näki Kaislan naamassa, joka oli aina suunnilleen yhtä pirtsakka kuin elefantin takapuoli. ”Hur länge?” mä otin asiakseni tiedustella vilkuillen vuoroin faijaa ja vuoroin Kaislaa. ”Vad menar-”, faija aloitti, mutta Kaisla keskeytti sen lahjakkaasti. ” För länge.” Mä nyökkäsin huvittuneena, mutta faija näytti hetken verran vähintäänkin järkyttyneeltä. Se kuitenkin taitavasti naamioi kasvoilleen toiveikkaan hymyn ja laski kahvikuppinsa pöydälle nousten itse seisomaan. ”Men nu kan vi börja ett helt nytt liv som familj, eller hur? Vi kunde ha kräftskivor, fira midsommaren i skärgård och åka båt! Det kunde vara cool, tycker jag.” Me Kaislan kanssa meinattiin tukehtua kahveihimme, eikä aikaakaan, kun tallimestari kiiruhti pää kolmantena jalkana eteiseen, nappasi kengät kainaloonsa ja paiskasi oven kiinni perässään matkalla pihalle. Mäkään en enää kokenut palavaa halua jäädä kahvittelemaan, joten vein kupin tiskipöydälle ja marssin kiskomaan Vanseja jalkaan. Mua ei henkilökohtaisesti inspiroinut ajatus kotileikeistä tuntemattoman miehen, joka saattoi olla mun biologinen faija, kanssa – puhumattakaan Kaislan yhtäkkisestä muuttumisesta mun bonusmammaksi. Herranjumala. ”Älskling, du e min dotter. Jag vill vara en del av ditt liv”, faija sanoi vielä, kun mä olin jo puoliksi ulkona. Seisoin oven suussa, enkä oikein tiennyt, miten päin olisin. ”Det e inte så lätt”, totesin sitten ykskantaan ja painoin oven kiinni. Ehkä me vielä nähtäisiin, ehkä me pidettäisiin ne rapujuhlatkin. Mutta ei tänään, ei ensi viikolla tai ensi kuussa. Mä en ollut siihen valmis. Faijan kämppä oli Lauttasaaressa, mä asuin Etelä-Haagassa, Pappila taas oli jossain Espoon lähellä landella. Stadin joukkoliikenne olisi saanut myöntää mulle jonkun stipendin ahkerasta bussien ja metrojen hyödyntämisestä, vaikka olinkin vältellyt viime aikoina tallilla käymistä kuin ruttoa. Mun ainoa kaveri siellä taisi nykyään olla Grace. Oli Jessekin mulle ollut ihan mukava, mutta se hengasi ymmärrettävästi täysin Joonan, Oonan, Jassun ja Sierran seurassa. Niin teki Gracekin valtaosan ajasta – niin olin mäkin tehnyt joskus. Mä kaipasin Jasua, joka ei ollut vastannut mun yhteenkään soittoon moneen viikkoon, mutta mun parhaita ystäviä kaipasin enemmän kuin mitään. Olisin tehnyt mitä tahansa – vaikka sitten ottanut Kaislan mun bonusmammaksi – jos olisin vain saanut olla osa sitä porukkaa jälleen. Yhdet helvetin bileet olivat hetkessä räjäyttäneet mun ihmissuhteet sirpaleiksi, eikä Kristianin Range Roverkaan ollut kuulemma aivan ehjänä säilynyt. Se taisikin olla sille järkyttävintä koko jutussa, vittu mikä kusipää. Porukan whatsapp-ryhmästä mua ei sentään ollut potkittu pihalle, joten olin melko ajan tasalla siitä, mitä Kingsland-teinejä ja Anni Hallamaita Pappilassa nykyään hengasi. Ilmoitustaulu oli täynnä kaikenlaisia lappuja ja ilmoituksia joihinkin talkoisiin ja syksyn ratsastusryhmiin liittyen, mutta tuhahtaen ohitin joka ikisen. Mä olin ainoastaan hoitamassa mun velvollisuuksia, joihin Misty vielä toistaiseksi kuului. Ponit viettivät näin kesäisin aikaansa laitumella, mutta valitettavasti olin jättänyt kaikki mun tallivaatteet taannoin yläkerran kaappiin, joten saatoin vain toivoa, ettei kukaan mua vihaavista ihmisistä ollut päättänyt lähteä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä tallille. Plot twist: tiesin jo valmiiksi, kuinka turha mun toive oli. Nauru raikasi sohvaryhmiltä, Jassun kikatus päällimmäisenä, kun koetin mahdollisimman huomaamattomasti ja nopeasti hiippailla kaapilleni ottamaan mukaan kaikki välttämättömät vaatteet, jotka voisin vessassa kiskoa päälle. Plot twist numero kaksi: en onnistunut. ”Oho, Ellida, suakin näkee”, Oonan pistävä ääni raikui sitten, ja koko lauma hiljeni katsomaan mua. Blondin silmistä paistoi tutun oonamaisen ilkikurisuuden sijaan puhdas viha, ja samaa pystyi oikeastaan sanomaan kaikista viidestä paikallaolijasta. ”Vieläkö harrastat timanttikorviksia vai joko oot taas vaihtanut mallia?” Joona, jonka tavallisesti ystävälliset kasvot tuntuivat nekin liekehtivän, yritti saada serkkuaan pysymään aloillaan, mutta Oona nousi ylös ja lähti kävelemään mua kohti. Se nojasi itsensä porraskäytävän kaiteeseen, katsoi mua kylmän huvittuneena ja naurahti sitten: ”Tiedätkö mitä, ihan hyvä, että te kaksi ootte löytäneet toisenne. Jasu olikin ihan liian hyvä tollaselle kusiaiselle, mitä sä oot, ja mitä Kristian on.” ”Jag har ingen aning, vad du menar”, totesin. ”Voitko pliis puhua suomea, ei täällä kukaan tajua hurripuheita.” ”Että mä en tiedä yhtään, mistä sä puhut”, vastasin hiljaa. ”Mua ei kiinnosta, vaikka sä olisit ollut niin kännissä, ettet muista mitään, mutta sanonpa vaan, että teidät nähtiin”, Oona sähähti, ja mä vilkaisin sitä kulma koholla. ”Joten nyt, jos voisit vittu vaan kadota täältä ja meidän elämästä niin arvostettais sitä aika helvetin paljon!” ”Mut kun ei ole ees tapahtunut mitään, mitä sä luulet!” huusin niin, että säikähdin itsekin mun reaktiota. Ei mun ollut pitänyt kuin olla hiljaa. Ei mun ollut pitänyt kuin ottaa tavarat ja häipyä, niin olisi ollut kaikille parempi. ”Älä selitä.” ”Ainoo, mitä mä oon Kristianille antanut, on nyrkki keskelle naamaa – ei mitään muuta, ja mä luulin, että vihaatte mua sen takia”, sanaoksennus pääsi multa itku kurkussa. ”Mutta ihan sama, jos haluutte uskoo jotain muuta, kyllä mä tajuan. Jasua mä silti rakastin ja rakastan – sitä sun, Oona, tai kenenkään muun on ihan turha kieltää.” Tallin seinää vasten nojannut retropyörä ei varmaan kulkenut epätasaista kinttupolkua laitumille yhtään sen nopeammin kuin olisin kävellenkään kerennyt, mutta ainakin sen räminä peitti alleen kaikki ajatukset, jotka mun päässä pyöri. Mä olin just saattanut sotkea mun elämän vielä vähän pahemmaksi kuin se oli aiemmin ollut. Siinä mä tunnuin olevan mestari. Mä olin edelleen yksin, ja vaikka mulla oli nyt selitys kaikelle, siinä ei ollut järjen hiventäkään. #19
|
|
|
|
Post by Kaisla on Jul 24, 2016 12:13:54 GMT
PALJON ONNEA
HOITSU HIENOKSI
VOITTAJAT 2015
!! LYDIA & MISTY !!
Palkintokuvan ollessa myöhässä noin vuoden verran,
saa Lydia vielä palkinnoksi 50 v€ lahjakortin Equestrian PRO-liikkeseen. [ suurempi versio kuvasta ] |
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Aug 12, 2016 13:43:00 GMT
★★★★★
Olisiko Ellida muuten kiinnostunut jatkamaan Pappilan ponitallin kahviossa syyskaudellakin? Kevätkausihan meni niin hienosti, että mielellämme palkkaisimme kassatädiksi sinut ennenkuin alamme hakea siihen työntekijää muualta.
(Ja johan oli plot twist! En olisi ikinä arvannut, ihan mahtavaa :-D)
Helena, poniope
|
|
? VARFÖR???
