|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 8, 2015 7:01:14 GMT
★★★
Homona salamia ja salaminnopeasti - loistavaa! :-D On täällä toimiston puolella taas naureskeltu teidän jutuille vietyämme vaivihkaa muutaman hoitovihkon luettavaksi hoitajien huoneesta...
Vaikka aikamoista laiskottelua tuo teidän päivä kyllä näytti olleen. Talli ei ole mikään hengailupaikka, menkää nuorisotalolle hengailemaan jos ette hoimianne hoida täällä.
Inga, hevosope
|
|
|
Post by Ellida on Jul 8, 2015 15:08:10 GMT
H Y V I N V O I N T I N I O N V A A K A L A U D A L L A 8.7.2015
Läimäisin hoitajien huoneen oven auki paniikin vallassa.
”JASSU, AUTAAH! EN KESTÄ ENÄÄ”, rääkäisin bongatessani sinipään sohvalta – yksin. En mä muuten olisi ollutkaan niin dramaattinen. ”Niin mitä et kestä?” tytskä kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa, joka oli muuten jo vähän paremmin piirretty kuin silloin, kun se aloitti Pappilassa. Jassu siis, ei kulmakarva. Okei, unohtakaa. ”Mitään”, huokaisin ja lysähdin sohvalle Jassun viereen. ”Mistä näitä damn-olen-jäätävän-hyvännäkönen-ja-voisin-vaikka-sulattaa-Ellidan-ikijäästä-miehiä oikein ilmaantuu?!” ”Aaaaa, se espanjamies. Kai sä puhut siitä?” ”No kyllä se vähän latinolta näytti.” ”Nimi on Adrian, Sierran hoito sekin – entinen sellanen. Pappilassa hoitelee tosin vaan Teppoa. Kyllä mä tiiän nää jutut! Sen Insta on muuten-” ”PLIIS LOPETA”, keskeytin kädet korvilla. Jesse oli jo ihan tarpeeksi mun vanhalle sydänparalle ja sitten ilmestyi joku Atrian nakkipaketti (lol), joka sai mun pasmat vielä vähän enemmän sekaisin. Ei ponipoikien kuulunut edes näyttää niin hyvältä?! Ratsastuskoulun ponipoikien kuului olla korkeintaan 14-vuotiaita rimpuloita, jotka saivat kaikilta tallikavereiltaan siirron friendzonelle alta aikayksikön. Sellaisia kuin Joona, vaikka olihan sekin löytänyt Sandran ja sitten Jassun ja ties ketä muita. ”Mites Jesse?” Jassu kysyi sitten ihan kuin se olisi lukenut meitsin ajatukset. Pelottavaa. ”Kuka Jesse?” virnistin sille. ”Ei vaan, on sekin söpö, mutta holy fucking shit, Adrian on jotain IHAN omaa luokkaansa. Mä en oikeesti kestä. Sitä paitsi näin sen vaan ohimennen Alman seurassa, joka oli ihan tomaatinpunasena ja hymyili silleen, kyl sä tiiät.” ”Tästähän tulee kunnon Nälkäpeli-areena kohta. Onneks mulla on Joonski”, Jassu myhäili tyytyväisenä ja syventyi puhelimensa pariin. Uimaan rakkaaltaan tulleiden viestien tulvaan. MIKSEI MULLE LÄHETELTY KIVOJA VIESTEJÄ, teki mieli ajatella, mutta sitten muistutin jälleen itseäni siitä, että mä ja rakkaus ei sovittu yhteen ja että esim aina niin järkevä kännissä säätäminen oli enemmän se mun juttu.
Mutta eihän siitä faktasta päässyt millään yli eikä ympäri, että ne oli ihan järkyn komeita molemmat. Voisko Pappilaan ilmestyä nopeesti joku ällötys, johon voisi kääntää katseen aina, kun teki mieli tuijottaa niitä kahta pidempään kuin kaksi sekuntia? Jooko? Pliis?
Haukankatse-Kaisla spottasi mut heti, kun saavuin tallin puolelle: ”Jaaha, Lydia näyttääkin siltä, ettei sillä oo mitään tekemistä. Mistyn varusteet pitäis putsata, kun kevään aikana sun omalla lomalla niihin kertyi vähän kaikenlaista paskaa!” Just ja just sain hillittyä haluni motata yhtäkkiä niin tyytyväisen näköistä naista (nauttiko se toisten pomottamisesta noin paljon?) mun oikean etunimen käyttämisestä, argh, mistä se edes tiesi sen? ”Okei, kerron Lydialle terkut, jos jotain sen nimistä sattuu näkymään”, vastasin, mutta kiltisti painelin satulahuoneen puolelle, nappasin Mistyn satulan ja suitset ja painelin pihalle ah-niin-aurinkoiseen kesäsäähän. Onneksi mulla oli semikevyt vaatetus, niin saattaisin saada ehkä vähän brunaakin pintaan.
Kerkesin vasta purkaa suitset osiin, kun harvinaisen tutunnäköinen auto kaarsi Pappilan pihaan. Voi paska. Jesse astui ulos päällään valkoinen t-paita (teki mieli kaataa sen päälle ämpärillinen vettä, koska deem), shortsit plus Ray Banit naamalla kruunasivat koko paketin. Voi paska vol kaksi.
En ollut huomaavinanikaan koko poikaa vaan keskityin suitsenpalasien hinkkaamiseen niin tunteella, että Ingakin olisi ollut ylpeä. Vannon, että sen käsittelyn jälkeen Mistyn poskihihnasta pystyi tiirailemaan omaa naamavärkkiään puolet paremmin kuin peilistä. Vesi, satulasaippua, hinkkaa. Ja mikä tärkeintä pysy rauhal- ”Moi!”
Nostin katseeni ylöspäin ääntä kohti ja näin siinä Jessen naamavärkin suoraan mun edessä. ”Ai m-moi!” ”Olihan sun nimi Ellida?” Jesse varmisti naurahtaen. ”Mulla on niin huono nimimuisti, etten oo varma enää kenenkään nimistä.” ”Juu, paitsi Kaislalle oon Lydia, muttei siitä sen enempää. Kaikille muille Ellida”, selitin, vaikka järjen ääni mun alitajunnassa koettikin kertoa, ettei poikaa kiinnostanut yhtään. ”Haha, okei, mut hei, nähään!” toinen huikkasi ja häipyi tallin puolelle. ’Nähään’ eli muodollinen heitto tilanteesta poistumisen kiusallisuuden välttämikseksi, joka käytännössä tarkoitti, että toivottavasti ei nähdä vahingossakaan. Toivo oli siis menetetty, jos sitä oli ikinä ollutkaan. Ei varmaan, koska Jesse ei ollut edes muistanut mun nimeä varmaksi.
Suitsien purkaminen osiin kuului mun ehdottomiin vahvuuksiin, mutta niiden kasaaminen ei. Mä en ikinä muistanut, mikä hihna oli kiinni missä ja kuinka monennessa reiässä. Turpahihna päätyi poikkeuksetta aina liian ylös tai alas, poskihihna liian kireälle ja kun joku sen huomasi, teki mieli heittää näkymättömyysviitta päälle ja kaivautua maan keskipisteeseen, ettei kukaan löytäisi syypäätä. Mistyn suitset olivat onneksi sen verran vanhat, että nahkaan oli painautunut selvät jäljet solkien oikeista paikoista eli meitsi pääsi hommassa puolet helpommalla kuin yleensä. Silti mä ilmeisesti näytin jotenkin über-avuttomalta, koska Joona ilmaantui ihan mun huomaamatta kuittailemaan asiasta. ”Eikö suju?” se virnuili. Olin ihan sillä sekunnilla irvistämässä sille ja heittämässä itsevarmasti jotain settiä, kun spottasin sen seurasta Alman ja – kenetkäs muun kuin damn-Adrianin. Ruman kaksarin sijaan ilmeenä olikin siis tyrmistynyt tomaatti. Eikö missään saanut enää olla rauhassa hottiksilta? Ja hottiksella meinasin sitten Adriania, en Joonaa, just to make sure you understood.
”S-sujuu joo, ihan hyvin, kiitos kysymästä”, sönkkäsin ja pudotin Mistyn alaturpiksen maahan siinä sivussa. Jes. ”Ei siltä näytä”, Joona nauroi ja olin havaitsevinani Adrianinkin naamalla virneen. Haha, tosi kiva. ”Mee vittuun, kyllä mä selviän”, mutisin ja aloin uudestaan pyyhkimään pudonnutta hihnaa puhtaaksi. ”Okeiokei, anteeks muru, me mennään”, poitsu sanoi ja kolmikko häipyi iloisesti rupatellen pois mun näköpiiristä päästäen mun sykkeen palautumaan jälleen normaaliksi. Silti tunsin edelleen pienen mustasukkaisuuden piston rinnassa Alman takia. Miksei se voinut vaan pysyä söpöine ujouspuuskineen, nättine hymykuoppineen ja täydellisine hiuksineen maalaamassa putkiaitoja Emilyn kanssa? Samoin Sierra kivoine latinogeeneineen. Oliko pakko tuppautua Jessen seuraan joka välissä? Ehkä mun pitäisi alkaa itse kaveeraamaan Emilyn kanssa, koska se tuntui välttelevän Pappilan kaksilahkeisia minkä kerkesi – ainakaan en ollut ikinä nähnyt sitä kuin Tipin ja Alman seurassa, joista jälkimmäinenkin oli tainnut feidata raukan pikkutytön. Niin paljon kuin mua kympin tytöt ärsyttivätkin, alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, ettei mulla kohta olisi vaihtoehtoja, jos halusin käydä Pappilassa ilman toivottomia ihastuksia. Ehkä mustakin vielä tulisi samanlainen enkeli.
Vilkaisin Mistyn satulaa, johon oli kerennyt joku lokkikin jo vääntämään tarpeensa sillä välin, kun taistelin suitsia ja sydänkohtauksia vastaan. Vein suitset varmuuden vuoksi jo satulahuoneeseen, tervehdin vastaan tullutta Marjaa iloisesti ja palasin takaisin. Päättäväisesti tartuin sieneen uudestaan. Matka kympin tyttöyteen ja henkilökunnan suosioon alkakoon.
Vaikka sisimmässäni tiesin, ettei sitä reissua tulisi kestämään kuin tasan seuraavaan minuuttiin asti.
#7
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 9, 2015 7:36:16 GMT
★★★★
Nyt viedään Ellidaa ja pahasti! Etkä taida olla ainut jonka pään ovat nuo Pappilan miesvahvistukset saaneet sekaisin.
Siihen satulaan oli kyllä jäänyt vielä lokin kakkaa (tai jotain muuta, tiedä vaikka Kaisla olisi käynyt tahallisesti aiheuttamassa hoitajille vähän lisää hommia, heh heh). Otappa sieni seuraavalla kerralla uudestaan käteen. Eihän se ole ongelma eikä mikään?
Inga, hevosope
|
|
|
Post by Ellida on Jul 26, 2015 14:09:25 GMT
T I E T O L I S Ä Ä T U S K A A 26.07.2015
”Misty, herranjumala sä olet lihava!” taivastelin kauhistuneena ennen kuin nappasin pienen keltaisen pään mun kätösten hellään huomaan ja pujotin ponille suitset päähän. Laidunloma oli Pappilan ponien osalta ohi tältä kesää, ja meidän hoitajien kunniatehtävänä oli saattaa kaksinkertaisiksi paisuneet puunattavamme takaisin tallin uumeniin (ja toivoa, että ne mahtuivat vielä karsinoihinsa). Seuraavan viikon ajan me saataisiin kuulemma (kiitti Emily, kun kerroit!) myös toimia niiden personal trainereina.
”Maanantaina kelasin, et voisin juoksuttaa Fannin, sit tiistaina..” Alma selitti innoissaan Adrianille pojan katsellessa sitä sillä tavalla. Onneksi mä en ollut missään vaiheessa ollut kunnolla ihastunut, korkeintaan ihan vähän liian kiinnostunut – tai niin mä itselleni uskottelin. Hyvin tuloksin tosin: enää eläintarha ei rymistänyt menemään mun mahanpohjalla, kun Adrian käveli ohi täydellisen ulkomuotonsa kanssa.
”Varmaan kaikki on tehny kunnon suunnitelmat ens viikolle”, puuskaisin ja rapsutin pientä keltaista sen tökkiessä mua turvallansa. ”Mitä jos me Misty mentäis ihan jololla vaan?” Alma katsoi mua kauhistuneena. ”Mut-mut sovittiinhan mekin, et tors-” ”Torstaina vaihdetaan heppoja, juu, mut muuten mä oon täysin spontaanein mielin liikenteessä!” julistin kavutessani Mistyn selkään ensin mahalleni ja siitä istumaan. Ponin paljas selkä tuntui kivan pyöreältä ja tasaiselta – kuin karvaiselta jumppapallolta. ”Kelatkaa miten kauheeta ois, jos ois suunnitellut menevänsä keskiviikkona koulua, mut sinä päivänä tuntuiskin siltä, että hitto, mä en jaksa! Sit jäis koulut menemättä. Tän takia en suunnittele”, jatkoin sitten kesken jäänyttä juttuani. ”Seliseli Ellida, sä vaan unohdit”, Oona kuittasi Skidin selästä.
Mä ihan yllätyin blondin liittyessä keskusteluun – me hädin tuskin tunnettiin. Yllätyin niin paljon, että oli pakko kääntyä katsomaan, oliko äänen takana varmasti se, kenen luulin sen olevan – siis Oona. Oli se. ”Voi olla, mut ei anneta sen haitata”, virnistin vastaukseksi, jotten olisi ihan sanattomaksi jäänyt. En tiennyt koko tytöstä oikeastaan mitään; en edes sitä, mitä mun kuului siitä ajatella, mutta sen tiesin, että Oona oli cool. Tykkäsin sen olemuksesta; tykkäsin siitä, miten se ei ikinä jäänyt kakkoseksi kenellekään. Vaikka senkin kulmat oli ihan järkyttävät, ne jotenkin sopi sen muutenkin vähän sekaiseen ulkomuotoon – uskokaa pois, mä annan vain harvoin huonosti piirretyt kulmat anteeksi kenellekään.
Ja kun Noora karjui meitä asettumaan jonoon määräämäänsä järjestykseen (tuloksetta), mä jäin tuijottamaan Oonan ja Skidin perään. Ja mulle tuli tunne, että vielä joku päivä siitä tytöstä tulisi mun kaveri. Koska se oli niin cool. Oikeastaan vähän pelottavan cool.
Näin sivusilmällä, kuinka Sierra mulkaisi mua jostain syystä tosi pahasti. Katsoin sen syvän ruskeisiin silmiin kysyvästi, kunnes tytön katse harhaili myös Oonan suuntaan. Sellainen katse. ”Noi meni yksissä bileissä sänk-” Jesse ilmestyi mun taakse yhtäkkiä supattamaan äänessään hienoista katkeruutta, mutta sen lause jäi kesken Nooran mylväisyn alta: ”Jos te ette nyt saa näitä perkeleen kaakkeja jonoon, me ollaan tässä helvetti sentään vielä jouluna!”
Sen minuutin aikana mun päähän oli tungettu ihan liikaa infoa. ”Ellida, missä hitossa sä taaperrat?! Nyt tonne Tipin eteen sen ponin kanssa niinku ois jo!” Noora rääkyi jo raivon partaalla.
Mun päähän oli tungettu sen verran liikaa infoa, että kesti hetki edes miettiessä, miten Mistyn saa liikkeelle. Lopulta tajusin painaa pohkeet ponin kylkiin ja ohjata sen nätisti jonon etunenään ihanan Noora-open katseen porautuessa mun läpi laserin lailla. Hymyilin sille kauniin vittumaisesti merkiksi siitä, että oltiin vissiin valmiita lähtemään. Sain vastaukseksi vähintään yhtä kauniin mulkaisun. Alkoi tuntua siltä, että kun Noora silloin kerran sanoi mua ihanaksi, se saattoi olla sarkasmia, vaikka luulin, ettei yli kakskymppiset osanneet sitä taiteenlajia käyttää.
Mistyn tepastaessa laiskasti eteenpäin Jessen sanat palautuivat mieleen.
”Noi meni yksissä bileissä sänkyyn.”
Mä kun luulin, että olin nähnyt kaiken jo silloin, kun Alma ja Adrian – pahapoika ja kilttityttö – olivat päätyneet viettämään aikaa yhdessä enemmän kuin laki sallii. Silloin, kun Oona ja Jesse – pahatyttö ja kilttipoika – olivat päätyneet tekemään varmaan jotain muutakin kuin viettämään aikaa keskenään. Yhtäkkiä Jesse luki mun ajatukset ja tuli selittämään katkeralla äänellä, kuinka sen pahatyttö olikin heiluttanut peittoa toisen pahantytön, Sierran kanssa.
Ja kun Misty kymmenennen kerran karkasi ruokatauolle puskaan, mua ei enää haitannut Salkkareiden kesätauko yhtään. Mun mielessä oli tasan kaks sanaa: mitä vittua.
#8
|
|
|
Post by Kaisla on Jul 28, 2015 11:56:29 GMT
★★★★
Lihapullaponi on paisunut laitumella aivan järjettömiin mittoihin... Sattuuko sisäreisiin? Onnistuuko jo grand écart? Hajosiko satulasta runko? Nooran kanssa olimme toivoneet vertikaalista maailmanympärysmatkaa, mutta voi Lydia, you let us down.
Vaikka sen satulavyön kiristäminen käy urheilusuorituksesta (näin päättelin kuonosi punotuksesta Lihapullan satulassa), niin sille voisi (lue: täytyy) vaihtaa pidemmän satulavyön. Uusi (eli kaapissa pölyyntynyt, karvainen) vyö on sen satulan päällä. Ja se vyö on putsattava ennen seuraavaa ratsastuskertaa.
Kaisla, talliorja
|
|
|
Post by Ellida on Aug 24, 2015 8:33:26 GMT
M U T T A K U N S E H I T O N A M I S K U L M A 24.8.2015
jasuuz_ tykkäsi kuvastasi ja 666 muuta samanlaista ilmoitusta olivat vallanneet mun puhelimen. Mukaan mahtui myös yksi jasuuz added you on Snapchat. Se jätkä oli ihan jäätävä stalkkeri.
”Siis kato! Mistä se repi nää kaikki?” esittelin puhelintani vieressä naureskelevalle Oonalle.
”Oisit kuullut, kun se yks päivä koulussa löysi sut Tinderistä. Katteli sitä kuvaa varmaan kuus vuotta ennen sydämen painamista”, tyttö virnisti sitten. Voi paska, Tinder. Miksi mä olin ikinä mennyt tekemään sinne profiilin – tai ennemminkin, miksi olin ikinä lisännyt sinne mun yhteystietoja, kuten just Instagramin ja Snapchatin? Oli vain ajan kysymys, milloin Jasu löytäisi mun numeron, ellei ollut jo rimpautellut nollakakkoseen ja saanut sitä. Ainakaan mä en tiennyt siitä vielä mitään, joten ehkä se oli tarpeeksi amis ollakseen tajuamatta kyseisen palvelun olemassaoloa.
Toisaalta olin otettu huomiosta. Ei mulle ihan joka päivä sattunut tällaista, että joku poika oli aidosti ja oikeasti avoimen kiinnostunut. Jasu oli sitä paitsi ihan söps, vaikka sen snapback olikin amiskulmassa ja itsepintaiset, vaaleat haituvat puskivat esiin sen huulten yläpuolella. Jasun pörröinen, vaalea hiuskuontalo oli ehkä maailman ihanin ja pojan siniset silmät oli kuin suoraan satukirjoista.
Ja tietty sillä oli myös kivat lihakset ja hyvä perse.
”Ellida, mä tunnen ton ilmeen!” Oona huomasi. ”Sä haluut sen salaa, etkö haluakin?”
”Vielä vähän aikaa sitten olin neiti Ihastun-kaikkeen-mikä-liikkuu ja nyt mä muka haluaisin jonkun oikeesti”, irvistin. ”En todellakaan, en mä halua mitään muuta kuin pitää hauskaa.”
”Oot ihan yks Jasu. Ihan samanlainen. Ihastuu kaikkiin, muttei halua sitoutua.”
”Missä välissä Oona Mäkelästä on tullut keittiöpsykologi?” nauroin ja sain vastaukseksi tökkäisyn tytön kyynärpäästä kylkeen. ”Ei mut oikeesti, mä vaan tykkään levittää teiniruttoa vähän kaikille. Paitsi, jos joku tartuttaa sen mulle.”
Saatoin olla parisuhdeasioissa vähän jälkeenjäänyt. Siinä missä suurin osa mun kavereista oli edes joskus seurustellut plus miinus vuoden – ja jopa Oona oli onnistunut pitämään Jessen itsellään yhtä iltaa kauemmin – hyppelin mä kännissä jätkästä toiseen ja säädin kaikkien kanssa (Stadin virallisen huoran mainetta odotellessa). Ja aina, kun joku halusi jotain vakavaa mun kanssa, aloin panikoida ja juoksin karkuun satanen lasissa. Sitoutuminen edes ajatuksen tasolla ahdisti ja pelotti. Siinä missä muut haavelivat kymppitonnin prinsessahäistä viidelläsadalla vieraalla, ja kymmenen lapsen alullepanemisesta hääyönä, mä kieltäydyin vähemmän kohteliaasti pikkuserkun kummiudesta (”Hyi vittu, sehän vaan rääk… Ai anteeks kauheesti!”) ja suunnittelin asuvani kissan kanssa yksiössä ja hommaavani joka yölle oman vieraan. Aikuistuminen ei ollut mun juttu.
Mistykin oli nähtävästi mun kanssa samoilla linjoilla aikuistumisen ja järkevän käytösen suhteen. Perusmerkin ponitunnilla ratsastanutta pikkutyttöä koeteltiin, kun ponimummo osoitti mieltään loppuraveissa heittämällä viidennen pukkisarjansa sillä tunnilla. Noora kentän keskellä repi hiuksia päästään ja näytti siltä, että inhosi hommaansa vähät välittäen katsomossa kauhistelevista poniäideistä.
Mulla oli Nooraan sellainen viha-rakkaussuhde. Sillä oli luonnetta ja siinä oli särmää, se osasi olla hauskakin joskus, mutta auta armias sen tunneilla, kun Santtu tai Anja kiiti menemään mistä sattuu, ja nainen karjui tekemään jotain. Joskus ei ollut ollut itku kaukana. Tosin, nyt mä olin 17 vuotta täyttänyt ja jouduin siirtymään hevosryhmään Ingan valvovan silmän alle. Harmitti; enää en Mistylläkään päässyt ratsastamaan, joten kisaratsu seuraaviin mittelöihin piti todennäköisesti vaihtaa. Miksei jakautuminen poni- ja hevosryhmiin voinut mennä koon mukaan? Miksi edes piti olla erikseen poni- ja hevosryhmät?
Perusmerkin tunti loppui ratsukoiden kääntyessä kaartoon keskihalkaisijalle osan jäädessä paikalleen seisomaan ja osan lähtiessä kuljettamaan ratsujaan tallia kohti. Misty oli yksi niistä onnekkaista, jotka joutuivat vielä ennen iltakauroja kiertämään uraa alkeiskurssilla. Meitsi päätti sniikisti paeta jälleen kerran hoitajan velvollisuuksia livahtaen ponivanan mukana tallin puolelle. Riimunnarun jatkeena toimiminen ei varsinaisesti inspannut – varsinkin, kun olin jo ollut reipas hoitajatyttö ja puunannut Mistyn ruokakipot ja suolakiven aiemmin illalla.
Mun matka vapauteen tosin katkesi ennen kuin ehti edes alkaa.
”Mihinkäs se Nyman on menossa?” kuulin Nooran äänen mun takaa ja sain sellaisen paskahalvauksen, ettei paremmasta väliä. ”Sun rakas hoitoponisi ratsastajineen oottelee taluttajaa, hopihopi!”
Siihen ei sanottu paljon juuta eikä jaata. Ensimmäisen kerran mun hoitajahistoriassa jouduin taluttamaan alkeiskurssilaista – vaikkakin se oli teorian vuoksi vain puolituntia. Oona nauroi mulle katsomon puolella ihan tunteella ja mä irvistin vastaukseksi. Blondi oli onnekas, sen poni viihtyi ikänsä puolesta vain vaativammilla tunneilla, eikä Oonan näinollen tarvinnut sietää seitsenkesäisten kakaroiden olemassaoloa asiakaspalveluvirne naamalla. Vitutti.
Tosin, oloa helpotti mielikuva Oonasta asiakaspalveluvirneen kera. Suupieltä nyki, mutta huulta purren siirryin roikkumaan jalustimesta Mistyn vasemmalle puolelle ponista samalla kiinni pitäen. Onneksi ei sentään tarvinnut puntata, se olisi ollut jo liikaa.
”Noniin tytöt, ottakaa vaan ohjat sitten tuntumalle ja Linda voi jo heti alkuun korjata sen kantapään kunnolla alas – nooin”, opettajaksi vaihtunut Helena aloitti tunnin pitämisen. Kello oli yhdeksän ja mua väsytti helvetisti. Eikö näiden alakoulun kasvattienkin olisi pitänyt jo olla nukkumassa?
”Tehän jo tiedättekin, miten saa hevosen liikkeelle ja pysähtymään, eikö? Jep, tänään sitten opetellaankin, miten käännytään sen ponin kanssa”, ope-Helena lässytti just tyypillisellä ope-äänellä ja sai pikkukakarat hihkumaan innosta. Yäk. Ja vielä, kun nainen kertoi, että yksinkertaisesti kääntäminen tapahtuu vetämällä siitä ohjasta, mihin suuntaan on menossa, ja Mistyn selässä keikkunut tyttö oikein innostui, sain melkein kaviosta varpaaseen äkkikäännöksen myötä. Mulkaisin ipanaa pahasti, mutta sitten muistin asiakaspalveluvirneen:
”Ei vielä käännytä. Kuuntelepa nyt, mitä ope selittää”, pulputin tekopirteästi. Se tyttö näytti edelleen järkyttyneeltä – kumma, kun mikään ei kelpaa!
Noin miljoonaa epämuodostunutta volttia ja mutkittelevaa kokorataleikkaata myöhemmin meitsi oli vapaa vastuista ja velvollisuuksista. Melkein – likka tarvitsi apua vielä ponin varusteiden pois ottamisessa ja Kaislan ämpäriin annostelemien iltakaurojen antamisessa. Misty näytti vähintään yhtä helpottuneelta kuin mä, kun tyttö äiteineen poistui tallista toivottaen heipat ja hyvät yöt. Siis ponille, ei mulle. Ilmeisesti mua ei aikuisuuden lisäksi ollut luotu asiakaspalvelutyöhönkään, vaikka itseäni semisosiaalisena pidinkin. Mun sosiaalisuus tosin riippui vissiin siitä, kenen kanssa piti olla vuorovaikutuksessa sillä hetkellä.
Ilmeisesti meitsi oli vain luotu kantamaan Stadin virallisen horon manttelia, vaikka odotellessani Emiliä hakemaan mua rohkaistuinkin kysymään Jasun numeroa Snapchatissä.
#9
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Aug 24, 2015 12:50:43 GMT
★★★★★
Ainakin te kaksi ymmärrätte toisianne Mistyn kanssa, kun olette molemmat ikuisia kakaroita pusipusi ♥
Voi kyllä, joutuu se Oonakin taluttamaan alkeiskursseilla. Katsos, kun joltain ponilta tai hevoselta puuttuu taluttaja niin minähän metsästän heitä kynsin ja hampain tallista, etsin joka kolonkin! Kukaan ei ole turvassa talutuksilta, muahah!
Noora, hevos- ja poniope
|
|
|
Post by Ellida on Aug 29, 2015 17:35:45 GMT
K U I N K A P A L J O N M Ä P I D Ä N A L K O H O L I S T A 29.8.2015Jasun numeron pyytäminen oli ehkä pahin virhe, mitä mä olin sillä viikolla tehnyt. En oikeastaan edes tiedä, miksi mä tein sen. Joku hetkellinen mielenhäiriö varmaan tai jotain? Joka tapauksessa, mua oli pommitettu (Whatsapp-viesteillä tosin) kuin olisin tehnyt pahankin pilapiirroksen profeetta Muhammedista. Kun puhelimen ehti laskea alas sekunniksi, oli se jo täyttynyt korviaan myöten ihastuneen pojan sydäntentäyteisistä viesteistä ja vuoden romanttisimmista rakkaudentunnustuksista: Jasu 15:28Ellida oot ihana ♥ Jasu 15:30Millon oisit tulossa bileisii ni voitas jatkaa Oli.Enää poika ei oikein sanonut mulle juuta eikä jaata. ”Mähän sanoin, että se vaihtaa ihastuksia kahen viikon välein”, Oona, joka oli tuntenut Jasun ilmeisesti tuhat ja kuusisataakuusikymmentäkuusi vuotta, oli sanonut tietäväisenä ja sytyttänyt tupakan. ”Se on ihan salee löytänyt taas jonkun uuden.” Ja toisaalta, mitä mä edes valitin? Vastailin sille niin kylmästi ja kaveripohjalta, että vähemmästäkin kenen tahansa tunteet kuolivat. Koska enhän mä ollut tykännyt Jasusta, miksi olisin antanut sen olettaa muuta ja vastaillut yhtä rakkaudentäyteisesti? Älä selitä, ihan kusessa sä olit. Ja olet.En mä silti ollut yhtään heartbroken-yhyy-suklaata-netflix-tuulella. Enkä edes voinko-vaan-vetää-perseet-vitutukseen-tuulella. Tai ainakin niin mä uskottelin itselleni lakaisten kaikki tunteet syvemmälle maton alle ja hymyilemällä kauniisti sille Siwan kassalle, joka myi mulle pullon Novellen vitamiinivettä. Näppäilin pankkikortin tunnusluvun laitteeseen varmaan kolme kertaa väärin, joten pääsin väläyttämään hymyn myös sille kärsimättömälle vanhukselle mun takana. Jospa en pilannut sen päivää totaalisesti. *** Syksyn tulo näkyi jo selvästi. Kellastuneilla lehdillä kuorrutetut puut vilisivät bussin ikkunasta ja silloin iltakuuden aikaan aurinkokin oli jo melkein tekemässä laskua Eric Saaden Popularin kaikuessa valkoisista kuulokkeista (hyi vittu t. Oona). Mutta mainly syyssäät huomasi siitä, että pelkkä toppi ei ehkä enää tähän aikaan vuodesta ollut ihan paras valinta vaaleiden, revittyjen farkkujen ja mustien Vansien seuraksi. Onneksi mua odotti tallin lokerossa softshell-takki ja ratsastushousut, jotka ehkä muutenkin sopivat käyttötarkoitukseensa mun päällä olleita vaatteita paremmin. Mun huulilta pääsi kevyt ”jes” kun huomasin nukkuneeni ohi aamun alkeiskurssin, jonne Misty oli laitettu uraa kiertämään. Viimekertainen tunti ei ollut ollut mikään maailman ihanin kokemus – plus, että mä inhosin lapsia ehkä enemmän kuin mitään, eikä mulla ollut niistä kokemusta sen enempää kuin naapurin kakaroiden mulkoilu aina niihin törmätessä. Ehkä just siksi mä vihasin kaikkia lapsia, en ollut törmännyt vielä yhteenkään mukavaan tapaukseen. ”Lydia”, kuulin sitten Kaislan äänen takaani. En tosin ollut tunnistaa koko tyyppiä: se näytti ihan siltä, että se oli menossa viihteelle. Ihan selvästi oli. Ensinnäkin, kalpea naama oli peitetty kerroksella meikkiä. Toisekseen, sillä oli päällä kaikkea muuta kuin talliorjan univormu. Arvioin naista päästä varpaisiin. Teki mieli tyyliin ottaa siitä #womancrusheveryday-kuva Instagramia varten. Ehkä sillä oli treffit. ”Mistyn satulahuopa pitäis vaihtaa. Ja varusteet pestä.” Olin niin tyrmistynyt naisen yhtäkkisestä muodonmuutoksesta, että meni hetki ennen kuin sain aikaiseksi sihahtaa okei:n vastaukseksi. Kaisla katsoi mua kuin täyttä urpoa ja häipyi sitten mitään sanomatta maneesin puolelle. ”Ihan samaa mieltä”, Joona ilmestyi yhtäkkiä kuin tyhjästä mun vierelle ja nyökkäsi Kaislan menosuuntaan. ”Se ei kuulemma oo edes ilkeillyt tänään kellekään – mullekaan!” ”Mua se sanoi edelleen Lydiaksi”, irvistin, ”mutta tosiaan sen äänensävy oli astetta pehmeämpi. Jos se on rakastunut!” ”Meidän pitää pitää sille polttarit.” ”Ei kai ne nyt vielä naimisiin oo menossa?” nauroin. Joona kohautti olkiaan. ”Mistä sitä tietää!” ”No esim siitä, että tää oli eka kerta, kun nähtiin se tollasena. Jos se on vaikka saanut elämänsä ensimmäisen Tinder-matchin ja on nyt menossa tapaamaan sitä”, pohdin mietteliään näköisenä. ”Kyllä se mullekin kerran tuli siellä vastaan ja painoin sydäntä. Ei tullut matchia. Ehkä se ei oo viehättynyt musta sitten”, Joona vastasi huokaisten muka-pettyneesti. Suorastaan kuulin, kuinka sen ego otti kolausta, kun taputin poikaa olalle ja muistutin, että ehkä nainen ei muiden ikäistensä tapaan ollut kiinnostunut yli kymmentä vuotta nuoremmista lukion tokaluokkalaisista. (Helena, sä olet poikkeus.) Suuntasin kohti satulahuonetta, jossa törmäsin Oonaan. Ilmeisesti se oli nakitettu samaan hommaan kuin mäkin – tosin ihmettelin, mitä se teki tallilla siihen aikaan lauantai-iltana, kun jossain päin Stadia oli todennäköisesti astetta tai paria parempaa ja alkoholintäyteisempääkin menoa. Ihan kuin blondi olisi lukenut mun ajatukset. ”Oo sit vitun nopee noiden varusteiden kanssa, Jasu tulee hakemaan vartin päästä.” ”MITÄ”, multa pääsi epäuskoisella äänellä. ”No just sitä”, Oona sanoi hinkaten Skidin suitsia sellaisella tahdilla, että päätä huimasi. ”Kaisla ei oo ainoo, joka on miehissä tänään.” ”Siis eiks sillä yhellä pitänyt olla joku toinen?” muistutin napatessani Mistyn satulan, heittäessäni huovan muiden likaisten pinoon ja otaessani sienen käteen – kaikki viiden sekunnin sisään. ”No edelleen se susta höpöttää siihen malliin, et on aika tehä asialle jotain.” ”Ja multa ei vissiin kysytä?” ”Ei. Sä et ikinä myöntäis, että tykkäät siitä melkeen yhtä paljon kuin viinasta, vaikka se paistaa susta kilometrin päähän.” OLINKO MÄ OIKEASTI NIIN ILMEINEN? Okei, myönnetään sitten. Se vartti satulahuoneessa oli mun elämän nopein vartti. Kyllä mun mahanpohjalla kutkutti, kun Jasun amisauton perikuva kaarsi Pappilan pihaan. Kyllä mä hihitin sen jutuille takapenkillä kuin pikkutyttö ja sain Oonan pyörittelemään silmiään pahemmin kuin ikinä. Punastuin vähän, kun se tarjosi mulle sen ensimmäisen lonkeron Samun kämpillä. Ja toisenkin. Ja sitten sen pullon viinaa, joka maistui yhtä pahalta suoraan pullosta kuin Jasun huuliltakin. #10
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 1, 2015 16:38:14 GMT
★★★★
Eivätkö nämä syyssäät olekin ihania? Varsinkin kun vettä ei tule taivaan täydeltä, kuten viime syksyinä on ollut tapana. On niin ihana vetäistä PPR:n mukavaakin mukavempi seuratakki päälle tallille lähtiessä ja illalla kotiin tullessa lämmitellä jalkoja patterin vieressä. Oi että, sitähän voisi lähteä tuntilaisten kanssa syysmaastoonkin!
Viittaukset Kaislan ensimmäisen Tinder-matsiin ja puumaopettajiin olivat kerrassaan loistavia. Huippuhoitaja olet!
Helena, poniope
|
|
|
Post by Ellida on Sept 13, 2015 20:40:11 GMT
K U I N K A K I E L L O I S T A E I V Ä L I T E T Ä 13.9.2015
Kyllä mä välitin edelleen. Välitin ja kovaa.
Välitin, vaikken ollut vastannut sen viestiin ja välttelin sitä parhaani mukaan tallin käytävillä. Sitä ja sen katsetta. Mua vaan inhotti ja hävetti samaan aikaan, mä en pystynyt kohtaamaan sen siniharmaita silmiä – eikä sekään varmaan edes halunnut kohdata mun omia. Koska mä tiesin, että se käsi paketissa ja ne ruhjeet naamassa oli mun vika.
Ei tarvinnut olla Einstein päätelläkseen, että Jasu oli varmasti noussut sen auton rattiin, koska oli nähnyt mut ja Adrianin. Vähemmästäkin olisi halunnut painua helvettiin koko bilepaikasta. Joka tapauksessa, Oona oli mennyt sen mukaan. Ehkä se oli yrittänyt estää sitä, ehkä ei; ehkä sekin vain oli vihannut mua sinä iltana niin paljon, että oli suostunut Kuljetus Jasu Oy:n erikoiskuljetukselle kohti kuolemaa ihan vapaaehtoisesti.
Mun kaverit olisivat voineet kuolla, koska mä olin helvetillinen idiootti. Sisäistin asian liian hyvin. Ja pahinta oli, ettei tää edes ollut mitään sellaista, miten ihmiset yleensä reagoivat onnettomuuden osuessa lähelle: syyttämällä itseään. Mulla oli täysi velvollisuus syyttää itseäni. Olinhan mä melkein tappaja.
Äidin mielestä mä olin ollut niin poissaoleva viimepäivät, että se oli jo ihan varailemassa mulle psykologiaikoja. Teki mieli sanoa sille, että laitosta ja nuorisovankilaa mä kaipasin, enkä mitään päänsilittelyä ja ymmärtäväisiä ”jooh, on sulla varmaan rankkaa”-huokailuja jonkun tädin suusta, mutta jätin väliin ja jatkoin tuijottamista tyhjyyteen. Illan tapahtumat pyörivät taukoamatta filminä mun silmissä, eikä sillä filmillä ollut onnellista loppua.
Mistyn ruokakippo näytti samalta kuin mun elämä sillä hetkellä – ihan yhtä sotkuiselta. Jos olisin alkanut tekotaiteelliseksi, olisin kehitellyt tarinoita siitä, kuinka Mistyltä syömättä jääneet kauranjyvät kuvastivat niitä, jotka mua vihasivat ja ne kaksi heinänkortta niitä, jotka olivat mun puolella. Äitiä ja meidän kissaa siis. Kaikkea kuitenkin ympäröi ruskea mössö, joka koostui todennäköisesti kaikesta, mistä en halunnut tietää mitään ja se kuvasti juurikin sitä itseään. Paskaa, johon mä olin hukkunut syvemmälle kuin mihinkään pulloon minään viikonloppuna.
”Ootko okei?”
Adrian oli kai yksi niistä harvoista, jotka edelleen millään tasolla sietivät mun seuraa. Sinänsä aika ihme, sillä mä olin se toinen nainen, jonka kanssa poika oli just pettänyt sen tyttöystävää. Mä en tiennyt, kuinka sen häpeän alta Adrianiin suhtautuisin – mutta jos se halusi olla kavereita niin mikäs siinä. Niitähän mulla ei nykyään liiaksi asti ollutkaan.
”Sultahan sitä pitäis ennemmin kysyä”, vastasin sitten. ”Mites Alma?”
”Ei se tiedä.”
Kohotin kulmiani.
”Ei tiedä?”
”Mieti nyt, Almahan romahtais sellasesta tiedosta. Syyttäis itteensä ja miettis heti, mitä se on tehnyt väärin. Haluun, ettei sen tarvis kelata sellasta”, Adrian selitti Mistyn karsinan oveen nojaillen ja vilkuili ympärilleen kuin varmistaakseen ettei ympärillä varmasti ollut kuulevia korvia. ”Ja sen vanhemmat tappais mut, ne on niin pyhiä ja uskovaisia.”
”Eli tää jää vaan meidän väliseksi?”
”Mun puolesta joo.”
Rättiä oli heti paljon kevyempi heiluttaa siinä kipossa ja mielikin virkistyi jo vähän. Vaikka Adrianilla oli tietty oma lehmä ojassa, oli se helpottanut munkin oloa siinä sivussa huomattavasti toiminnallaan. En mä Almasta pitänyt, mutten mä riidoissakaan halunnut olla. En kenenkään kanssa.
”Adrian, oota!” huikkasin vielä, kun latinojäbä oli jo suuntaamassa kulkuaan muualle. Salamannopeasti se kääntyi ympäri ja katsahti muhun kulma koholla.
”Kai meidänkin välillä on kaikki okei?”
”Tottakai, miksei olis?” poika virnisti. Virnisti sillä tavalla, että multa oli lähteä jalat alta ja mahanpohja heitti volttia. Damn. Jos Oona olisi ollut siinä, se olisi huokaillut, pyöritellyt silmiään ja muistutellut Jasusta.
Mutta ei ollut.
Mä en tiennyt, missä Mäkelä hiihteli silloin, mutta mulla oli sitä kaikesta huolimatta ikävä. Kokonaisen viikon olin kestänyt ilman sitä blondia ja sen kaveruutta, enkä ollut varma, kestäisinkö enää toista. Oonasta oli lyhyessä ajassa tullut mulle about paras kaveri, jonka kanssa lähinnä vain valloitettiin kaikki mahdolliset bilemestat ja juotiin aina sen verran, ettei kumpikaan enää tajunnut kuka pani ja ketä. Nimenomaan, ehkei se ollut edes tajunnut koko tilannetta Kristianinkaan kanssa. Ja silti mä olin suuttunut ja rynnännyt Adrianin luokse ja sitten Jasu oli nähnyt meidät ja sitten lähtenyt ajamaan ja sitten-
Löysin itseni hoitajien huoneesta pää polviin nojattujen käsien varassa. Se Mistyn ratsastaja, jonka piti mennä pienellä keltaisella ponien helppo C-tunti puoli kahdelta, oli katsonut satula käsissään tosi oudosti, kun olin yhtäkkiä rynnännyt tilanteesta pois huikaten nopeat pahoittelut. Mä en pystynyt. Mitä tahansa mä tein, mihin tahansa yritin keskittyä, missä tahansa viikon takaiset tapahtumat palasivat mun mieleen. Ne vainosivat mua kaikkialla. Ehkä se oli elämän tapa rankaista mua siitä, että olin melkein tappanut kaksi ihmishenkeä olemalla ihan täysin tunteiden vietävissä.
”Et sit ookkaan ihan okei?” Adrian ilmestyi paikalle ja suuntasi mun viereen sohvalle. Mua hävetti, ei me edes oltu oltu mitenkään hyviä kavereita ja yhtäkkiä siitä oli tullut joku mun pelastava enkeli, joka (velvollisuudentunnostaan) joutui vahingossa kestämään joka välissä mun teinidraamavalitusta ja naamaa, jonka ilme muistutti norsun ahteria enemmän kuin norsun ahteri itse.
”En tajua, miten sä jaksat. Kuka tahansa normaali olis jo paennut paikalta sanomatta mitään”, naurahdin ja pyyhin kyyneleitä parhaani mukaan. Naaman punotus ei tosin kadonnut minnekään, mutta välttelin katsahtamastakaan Adrianiin päin, jonka toinen käsi oli siirtynyt mun ympärille lohdutukseksi kai.
Älä katso sitä.
”Ehkä se on vähän niin kuin mun velvollisuus”, toinen hymähti. Velvollisuus. Arvasin. Mä niin tiesin. Vilkaisin Adriania silmäkulmastani.
Nyt jumalauta ne silmät kuriin, nainen!
Ehkä mun olisi sittenkin kannattanut silmien sijaan vahtia mun huulia, jotka riehaantuivat täysin ja painuivat ihan huomaamatta vasten Adrianin omia.
#11
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 17, 2015 17:51:19 GMT
★★★★
Huomaa kyllä jonkin painavan Ellidan mieltä. Ainakin siitä päätellen, että Mistyn karsinanovi oli illalla jäänyt auki ja Misty käpsytteli tyytyväisenä pitkin tallinkäytävää. Herätys, tyttö!
Noora, hevos- ja poniope
|
|
|
Post by Ellida on Sept 19, 2015 17:34:18 GMT
T I L I - V A I K O R V A U S V E L V O L L I N E N ? 19.9.2015
Voitte kuvitella sen kuumotuksen määrän joka kerta, kun joku soitti mulle: yleensä asiat kun hoidettiin Whatsapp-viestein eikä voice-to-voice. No, kuumotus oli aina vähintään kymmenkertainen, kun soittajana näytöllä vilkkui ”Pappila”. Se aiheutti aina kunnon paskahalvaukset ja välittömät mitäpahaamänytolentehnyt-vibat. Siitä huolimatta oli pakko vastata, aina.
”Ellida.”
”Noora Terhinmäki täällä hei.”
Ei hitto. Kaikista niistä vielä just Noora. Ei sillä, mulle se oli aina ihan kiva – laittoipa Mistyn hoitovihkoon kerran sydämenkin, mutta se oli pelottava suuttuessaan.
”Oletko sä tietoinen siitä, että Mistyn karsinan ovi oli jäänyt auki illalla, ja että poni oli päässyt vapaaksi?”
”En?”
”Ymmärrätkö, että Misty olisi voinut teloa itsensä vaikka miten, ja että sä olet korvausvelvollinen?”
Nielaisin. Mun opiskelijabudjetilla ei Pappilaan uusia tuntiponeja osteltu – se oli varma. Tai edes katettu niiden superkalliita eläinlääkärikuluja.
”No mä en kyllä illalla seiskan jälkeen edes ollut Mistyn kanssa enää missään tekemisissä”, huomautin, ”että jos sille on käynyt jotain, niin syyllisiä saa etsiä ihan tuntiratsastajien puolelta.”
”Mitä sä sitten teit sinä iltana?” Noora tivasi kuin olisin epäiltynä murhasta. Sitä paitsi, enhän mä nyt sille voinut avautua mun tekemisistä. Hei joo tosiaan, olin tallilla, mutta käytin sen ajan Tepon hoitajan kanssa pussailuun! Sen takia se en ollut mä, joka oven auki jätti! Ok, Ellida, nyt tekosyyvaihde päälle. Pystyt siihen.
”Öö.. Mulla.. Oli menoa!”
Ok, Ellida, olet jäätävän säälittävä.
Sherlock Terhinmäki kertoi epäilyjensä perustana olleen mun tavallista masentuneemman näköisen naaman ja hajamielisen olemuksen – sen lisäksi tietty, että olin Mistyn hoitaja. Ilmeisesti mun valkoinen valhekaan ei mennyt läpi, sillä suorasanaisuudestaan tunnettu nainen antoi mulle kaksi vaihtoehtoa: kerätä itseni tai pitää lomaa talleilusta sen aikaa, kunnes saisin kerättyä itseni.
En ollut totellut kumpaakaan, vaan marssinut tallille. Tai oikeastaan tallin kautta Adrianin autoon. Mä en ollut varma, oliko se mun elämän paras vai pahin virhe, mutta ainakin se tuntui siinä hetkessä superhyvältä. Adrianista, jonka kanssa mä en ollut oikeastaan edes kunnolla jutellut kahdestaan ennen Oonan ja Jasun onnettomuusiltaa, oli tullut yhtäkkiä mua kohtaan tosi flirtti ja no, ei me nytkään hirveästi juteltu, mutta ehkä tää oli sen keino lohduttaa. En valittanut, poika oli edelleen järkyn hyvän näköinen. Alma mua ei kiinnostanut enää sen jälkeen, kun Adrian oli käskenyt luottaa sen hoitavan homman.
Mua ei edes häirinnyt, olinko mä Adrianin silmissä pelkkä helppo kolo, jolta sai, jos Alma ei ollut anteliaalla tuulella. Niin kauan, kun homma miellytti muakin ja se pysyi meidän kahden välisenä, ei asialla ollut mitään merkitystä.
Joten, mä en ollut edelleenkään kerännyt itseäni siitäkään huolimatta, että Adrian helpotti mun oloa huomattavasti. Jasu ei ollut laittanut viestiä, vaikka pikkulinnut laulelivat, että sekin oli jo päässyt sairaalasta. Ymmärrettävää; olihan munkin orastava kiinnostus Kristiania kohtaan kaikonnut sillä sekunnilla, kun näin sen Oonan kanssa. Kuten ystävyys Oonaankin. Se teki paskamaisen tempun, vaikka meinasikin sen jälkeen kuolla mun takia kolarissa. Mua suretti tilanteessa nimenomaan se, että onnettomuus oli mun vika. Ei se, että kyydissä oli Jasu ja Oona. Kelle sä valehtelet?
Olin reippaillut Pappilaan heti kymmeneksi auttamaan alkeiskurssilaisia vapaaehtoisesti ikään kuin todistaakseni Nooralle ja kaikille muille, että olin edelleen se hyvä hoitaja, jota ei tarvinnut katsoa kieroon käytävillä mokan takia, joka ei edes ollut mun aiheuttama. Draamaope näytti hyvin tyytyväiseltä, kun asiakaspalveluhymy naamallani ohjeistin Mistyn ratsastajaa pitämään kantapäitä alhaalla ja rentoutumaan harjoitusravissa, jotta siellä olisi helpompi istua.
Oikeastaan tuntilaisten ja niiden avustamisen parissa mun päivä kokonaisuudessaan kuluikin. Joskus mietin, miten Pappilan ponit kestivät neljästi päivässä vaihtuvaa ratsastajaa ja sitä tyyliä, millä osa niitä ratsasti. Mutta ehkä se näkyi siinä, että suurin osa tallin asukkaista oli kovia joko suustaan tai kyljistään – tai molemmista.
Mistyn päivä loppui B-merkin tuntiin puoli neljältä, jolloin nappasin ratsastajan riisumat suitset itselleni ja kiikutin ne ensin vessaan pestäkseni kuolaimet – ja sitten vielä pesupaikalle, missä hinkkasin nahkaosatkin läpi kostealla rätillä. Viimekertaisesta varusteiden täyspesusta oli sen verran vähän aikaa, että oletin pikapuhdistuksen riittävän. Feelin’ such tallityttö.
Olin jo ihan tekemässä lähtöä, kun kuulin tutun äänen kauempaa takaani. Liian tutun.
”Ellida”, se sanoi. Käännyin katsomaan, vaikka kyllä mä tiesin, kuka siellä oli. Blondi, jonka toinen käsi oli paketissa ja toinen rapsutti Skidiä otsaharjan alta.
”Nii?” vastasin kulmaa kohottaen. Toinen puoli musta ajatteli, että mitäköhän helvettiä ja toisen puolen sydän tykytti siihen malliin, ettei sydänkohtaus ollut kaukana.
”Susta ei oo kuulunut vähään aikaan.”
”Ai oisko pitänyt kuulua?”
”Ei varmaan”, Oona sanoi tasapaksun välinpitämättömästi, ”mutta Jasu on aika paskana. Kaipaa varmaan selitystä.”
”Siis miks mun pitäis sille selitellä yhtään mitään? Ei me olla yhdessä”, huomautin kädet puuskassa. Että mua ärsytti. Miksi mun pitäisi selitellä yhtään mitään, eihän Oonakaan selitellyt sen tekoja koskaan kenellekään. Enkä mä ollut kenellekään tilivelvollinen.
”Silti se ajo päin tolppaa, koska näki sut ja Adrianin.”
Mä olin siis oikeassa. Mun vika. Silti mun sisimmästä kumpusi sillä hetkellä enemmän raivo kuin suru. Oonan tyynen viileä ja piikikäs ääni oli hyvä provosoimaan.
”Joo, ja arvaa minkä takia? Siksi, että eräät käy kiinni kultalusikoihin ja timanttikorviksiin, vaikka hyvin tietää, että toiset sattuu olemaan niistä kiinnostuneita! Sä se tässä voisit vähän selitellä.”
”Sä nyt vittu kiinnostut ihan kaikesta, mikä sun eteen tulee. Ei se oikeuta sua hyppimään varattujen kanssa sänkyyn, kun oot sitä itekin.”
”Ja sullako on varaa moralisoida? Mä en sentään tee niin joka vitun kerta, kun saan viinaa käteen, toisin kuin jotkut. Enkä mä edes ole edelleenkään varattu, toisin kuin jotkut. Koeta tajuta, ettei mun asiat kuulu sulle millään lailla, enkä mä ole yhtään kenellekään selitystä velkaa!”
Niiden sanojen myötä poistuin paikalta ulos sateeseen, missä suolaiset kyyneleet sekoittuivat taivaalta tulleisiin pisaroihin.
#12
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 20, 2015 12:53:03 GMT
★★★
Sen lisäksi tosiaan että tuntiratsumme ovat turtuneet vaihtuvista ratsastajista, niin niiden käytöksestäkin huomaa, että liikaa hälinää on. Minkäs teet, eihän sitä ratsastamaan opi jossei ole siihen tarkoitukseen ratsastuskouluja, joten suck it up ponies - jonkun sekin paskaduuni on tehtävä.
Eikä kannata pitkään kantaa huolta siitä Mistyn auki unohtuneesta ovesta. Kaikille käy vahinkoja.
Noora, hevos- ja poniope
|
|
|
Post by Ellida on Oct 1, 2015 20:58:22 GMT
K U N E I O S A A P Ä Ä T T Ä Ä E T T Ä P A N I I K K I V A I P E R H O S E T 1.10.2015
Me oltiin riidelty äidin kanssa rahasta niin monta kertaa, että olin lopettanut laskemisen jo puolivälissä. Mama oli mun ja Emilin yksinhuoltaja, eikä se tehnyt mitään järisyttävän suuripalkkaista duunia, joten joskus pelkkä asuminen Stadissa teki tiukkaa, ja me mussutettiin kaikki kolme ruuaksi pelkkää makaronia. Oli luksusta, jos siihen sai ketsuppia.
Sen takia mä en enää edes saanut harrastaa tunneilla käymistä Pappilassa – ainakaan niin kauan, kunnes maksaisin Nooran raivoamisesta itse.
Oli ollut tosi hämmentävää ajatella, että se Range Rover oli Kristianin. Kristian oli mua vain vuoden vanhempi, ja sillä oli kunnon luksusauto. Kun mä olisin 18, saisin luultavasti syödä makaronin sijasta pieniä kiviä, mikäli haluaisin edes kortin. Lisäksi Kristianilla oli hevonen, joka käytti Burberryn suojia. Mulla oli hoitoponi, jolla oli pörröinen kullankeltainen karva ja kullankeltaiset hampaat, jotka kimalsivat loisteputkilamppujen säteilyssä. Close enough?
Sen lisäksi, että olin varmaan Pappilalaisista köyhin, olin varmaan myös ainoa, joka asui Helsingissä. Kristiankin oli ollut ihan ihmeissään, kun se joutuikin kuskaamaan mut Espoon sijasta Södra Hagaan. ”Joutui.” Itse se oli suostunut, eikä edes mun ideasta.
Sillä mähän vihasin sitä edelleen.
Lokakuisen ruskan kellastamat lehdet kieppuivat kylmän tuulen mukana ympäri asfaltoitua kaupan pihaa värittäen mun tallimatkaa iloisesti. Vaikka mulla ei ollutkaan varaa ostaa Burberryn suojia saatika hevosta, jolle ne olisin ostanut, koin silti oikeudekseni poiketa ennen B-merkin bitchien sietämistä hakemassa itselleni K-Marketista Fazerin sinistä rohkaisusuklaata. Ja vitutus-suklaata. Ja sydänsurusuklaata.
Jasu.
Ei, tähän ei tule mitään kilometrin mittaista valitusviestiä siitä, kuinka Jasu sitä ja Jasu tätä ja Jasu on ihana mutta niin on kyllä Adriankin ja hitto kun mä en osannut tehdä mitään oikein ja Oona missä sä olet mä haluan purkaa tätä just sulle joten voidaanko vaan sopia.
Vaan se oli siinä. Mun edessä. Vaaleat hiukset, jäänsiniset silmät ja snapback. Metri kahdeksankymmentä senttiä lihaksia; metri kahdeksankymmentä senttiä Jasua. Meidän katseet kohtasivat. Paniikki.
Juoksin pois. Piiloon hyllyjen taakse ihan kuin mä olisin ollut joku viisivuotias, joka oli just jäänyt jollekin kiinni irtokarkkien näpistämisestä.
”Ellida?” toinen jäi huutelemaan. Teki mieli huutaa takaisin, että taisin just kadota maailmasta, mutta onneksi järjen ääni tuli väliin kertomaan, että se olisi ollut aika ristiriitaista. Toisaalta teki mieli myös juosta takaisin ja hypätä sen kaulaan, mutta onneksi järjen ääni tuli siinäkin asiassa väliin ja huomautti, että se jätkä todennäköisesti vihasi mua amiskulmaa myöten.
”Ellida hei, sulta..”
Se oli taas siinä. Mun takana. Ja voitte uskoa, etten ikinä ole pinkonut niin lujaa pois kaupasta tai mistään muualtakaan kuin silloin. Vasta tallin pihassa mä pystyin hengittämään rauhassa. Melkein ainakin, sillä Kristian käveli uljaan kimonsa kanssa ohi ja sai mun sydämen sykkimään taas kuin pahemman luokan rytmihäiriöistä kärsivällä, vaikka mä vihasin sitä. Voisin joskus vaikka kerätä itseni.
”Ootpa sä järkyttyneen näkönen”, tuttu ääni huomautti seuraavassa hetkessä saaden mut taas vaihteeksi pakokauhun partaalle, mikä purkautui pienenä kiljaisuna.
”Vähemmästäkin”, sain sitten huokaistua vastauksen Adrianille, hädin tuskin. Nyt jos vielä Oona ilmestyisi jonkun nurkan takaa vittuilemaan, niin kuolema ei olisi kaukana. Sen vannon. Stressisuklaakin oli jäänyt kaupan hyllylle, kun oli pitänyt keskittyä pikajuoksuun ja piilotteluun.
”Voi, mikä sua nyt noin pelottaa?” latino virnuili. Pyöräytin sille silmiäni mukaloukkaantuneena, vaikka olisi mulla ollut vastauskin. Mua pelotti, että olin rakastunut ihmiseen, joka vihasi mua, ja mua pelotti, että annoin kaikille vääriä signaaleja siitä, mitä ja kenet halusin oikeasti.
Me käytiin kahvion kautta hakemassa mulle stressikanasämpylä ja stressipillimehu, joita löysinkin sitten itseni jyystämästä maneesin katsomosta tsiigaillen Mistyä ponien B-merkin tunnilla. Meidän seurassa istui se Zaken uusi hoitaja, Graceksi esittäytynyt, jolle mäkin jopa sain henkäistyä pienen tervehdyksen ennen kuin ne syventyivät juttelemaan Adrianin kanssa paremmin. Mun keskittymiskyky ei just sillä hetkellä riittänyt mihinkään kunnon analyysiin Zaken uudesta harjaämpäristä tai siitä, kuinka kivaa niiden varusteiden putsaus oli viimeksi ollut. Pystyin vain syömään sitä sämpylää varmasti tosi pakonomaisen näköisesti ja tuijottamaan Mistyn keltaisen olemuksen liikehdintää ympäri maneesia. Askeleet olivat pieniä, mutta varmoja. Peräänannosta ei ollut tietoakaan, vaikka kaula olikin kaarella ja ratsastajana toiminut kultakutri sen johdosta tosi ylpeän näköisenä katseli halveksuvasti muiden tuntilaisten suuntaan. Olisin voinut pudottaa sen maanpinnalle huutamalla, että Misty teki noin alkeistunneillakin, mutta onneksi Noora teki sen mun puolesta.
”Mä kyllä osaan hoitaa tän itsekin, kiitos vaan”, Mistyä ratsastanut tyttö huomautti, kun mä menin tarjoamaan auttavaa kättäni tunnin jälkeen. Miksi musta tuntui, että viisi kuudesta pappilalaisesta tuntiratsastajasta oli aina tosi omahyväisiä ja ynseitä? Tai ehkei ne toisilleen olleet, mutta hoitajille aina. Ei mahtunut mun järkeen. Pappilassa oli tälläkin hetkellä monta hevosta ilman hoitajaa, ja kakkoshoitajaa ei tainnut olla kellään, joten mitä ne meille valittivat, jos tunsivat alemmuuskompleksia? Sen kuin olisivat ilmoitaneet Raijalle haluavansa Kyllin ikiomaksi rapsuttajaksi.
B-merkin bitchin häivyttyä mä sain vihdoin nauttia kullankeltaisesta pepsodent-hymystä ihan yksinäni. Ponille oli alkanut jo kerääntyä talvikarvaa, jonka tosin toivoin jäävän vähän kevyemmäksi kuin viime vuonna. Tai ehkä ponin voisi klipata.
”Lydia, sen ponin vois laittaa vähän inhimillisemmän näköseks”, Kaislan ääni keskeytti mun haaveilut supermies-kuviosta risteytystamman pyöreän ahterin päällä.
”Täh?”
”Siistiä, leikata korvakarvat, vuohistupsut, nyppiä harjan ja siistiä hännän. Ne on kaikki aika järkyttävän näköset.”
”Aa, okei.”
Katsahdin Mistyä. Musta se oli ihan söpö näinkin. Sellainen poni. Huoleton ja niin elämäniloinen (öö, ei ehkä kuitenkaan), joka ei välittänyt ylikasvaneista korvakarvoista. Mutta Kaislan sana oli laki.
Poni oli just harjattu, joten mun ei tarvinnut tuhlata ponin tunnin mittaista vapaa-aikaa siihen. Aloitin siistimisoperaation ottamalla ruunivoikon käytävälle kiinni ja saksimalla mustista vuohiskarvoista ison osan pois. Ai, sen jalat oli oikeasti NÄIN sirot??? Misty ei tykännyt ideasta ollenkaan – kyllä mä ymmärsin, parturissa käyminen oli tuskaa myös mun mielestä – vaan nosteli jalkojansa ja yritti liikkua joka suuntaan ihan huolella. Pian se onneksi tajusi, ettei se päässyt irti, vaikka miten yritti, ja rauhoittui.
Mistyn häntä ja harja eivät mun silmään edes näyttäneet mitenkään järkyttäville. (Ehkä se harja oli vieläkin toipumassa viime nyppimisestä.) Leikkasin silti ensiksi mainitusta latvoja pois, jotta se näyttäisi tasaisemmalle – ja ehkä jopa siistimmälle.
Sitten sainkin olla jo piiloutumassa Mistyn jättikarsinaan, koska joku nimeltämainitsematon blondi tuli mussuttamaan nuorelle, rautiaalle hoitoponillensa jotain sellaista, mistä esim Jesse sai todennäköisesti vain haaveilla.
Mä en tiennyt, miten Misty oli tottunut sen korvien (siis niiden karvojen!!) leikkelyyn, mutta koska kuumotus siitä, että Oona saattaisi millä tahansa hetkellä tulla ulos Skidin karsinasta, oli jäätävän iso, otin reippaasti korvan kerrallaan käteen ja nipsaisin karvat menemään. Done. Poni oli siisti. Vau. Mä oikeasti olin hoitanut hoitajan velvollisuuksia.
”Oho, Ellidahan on reippaana tänään”, Jassukin tuli mulle kuittailemaan, kun vielä autoin jatkotuntilaista satuloimisessa pitämällä Mistyn hampaat kaukana sen pikkutytön käsivarresta.
”Sulla varaa huomautella”, irvistin. ”Koskakohan oon viimeks nähnyt sut täällä?”
Jassu tuhahti.
”Kyllä mä täällä käyn. Sä vaan käyt niin huonoon aikaan, ettei törmäillä.”
Vein trimmaus-sakset paikalleen pakonomaisesti tsekaten Skidin karsinan matkan varrella – Oona ei ollut siellä enää. Ehkä se oli jo lähtenyt ja mä säästyin sen näkemiseltä. Ja päivän tuhannennelta paniikilta. Helpotuksen huokaus karkasi mun huulilta, kun pääsin livahtamaan jo hämärtyneeseen iltaan maneesin kautta.
”Mä voin heittää sut”, Adrianin ääni sai mut säpsähtämään – taas.
”A-ai voit?”
”No tietty. Etköhän sä oo bussien toimintaa tukenut jo ihan tarpeeks ja seuraava tulee vasta puolen tunnin päästä.”
”Mistä sä tiiät?”
”Tuu nyt vaan!”
Eikä mulla kai ollut vaihtoehtoja, kun pojan käsi tarttui mun omaan ja lähti johdattamaan mua sen kevarille.
”Kypärää ei oo, mut ethän sä sitä ennenkään oo tarvinnut.”
Ja sitten mentiin. Ilmavirta heitteli mun nutturalta karanneita hiuksia ympäriinsä ja kädet puristivat kiinni supertiukasti. Tällä kertaa olin sentään oikein päin. Mutta mä en ollut ihan varma, tuntuiko mahanpohjassa kevarin vauhti vai perhoset.
Kohta me oltiinkin jo mun kotitalon pihassa, jossa Adrian väläytti mulle virneen, halasi ja kaasutti menemään.
Avain kääntyi kotioven lukossa, joka naksahti ja aukesi. Läjä postiluukusta tippuneita mainoksia toivotti mut tervetulleeksi kera kananuudeleiden tuoksun – mamalla oli kai palkkapäivä.
”Nuudeleita vai suklaata?” äiti kysyi olkkarin sohvalta ruokalautanen kädessään.
”Arvaa.”
”Se on siinä tiskialtaan vieressä.”
Levyllinen Fazerin sinistä tuntui kuin euforialta. Nappasin sen nopeasti käteeni, ja bongasin päältä post it-lapun. Vaaleanpunaisen.
Taisit unohtaa jotain <3
#13
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 3, 2015 7:30:43 GMT
★★★★★
Ikävä kuulla, että sinun ei ole toistaiseksi mahdollista ratsastaa Pappilassa... Otahan siis kaikki ilo irti aina niistä tapahtumista, joissa hoitajat pääsevät ratsastamaan! Esimerkiksi tulevissa Halloween-juhlissa :-) Valitettavasti tuntien hinnat eivät ole laskemaan päin Suomen taloudelliseen tilanteen vuoksi, mutta miltä kuulostaisi jos alkaisit tekemään muutamaa työvuoroa viikossa tallin kahviossa? Niillä rahoillahan maksaisi jo ratsastustunteja.
Helena, poniope
|
|