Zaken hoitopäiväkirja

[Deleted]

Ensivaikutelman jäljillä
29.11.15, eka

Kun mä sinä iltana napsautin valot kiinni kämpästä ja rymistelin rappukäytävään loksautettuani oven kiinni puolihuolimattomasti mun mielessä oli vaan yks juttu: eka kerta tallilla pitkään aikaan. Loikkiessani rappusia alas tennarin pohjat tömisten mä nauroin hiljaa mielessäni omalle lapsenomaiselle innolleni jonka kyseinen asia mussa herätteli. Kasper kohtakakskytvee, matkalla tapaamaan uutta hoitoheppaansa. Suorastaan liikuttava ajatus.

Käsi eksyi takin taskulle ja tavoitti tutun avainnipun kun suuntasin kulun parkkipaikalle. Vasta kun olin lähestulkoon valmistautunut starttaamaan moottorin mä muistin, ettei mun auto edelleenkään ollut matkustanut kanssani Helsinkiin vaan jäänyt viettämään rattoisaa väliaikaiseläkettään kotopuoleen Lahden seutuville. Hymähtelin mielessäni hemmettiä ja oikaisin kadun poikki läheiselle bussipysäkille josta lopulta nousin kyytiin. Ja näin alkoi matka kohti uutta ja ah niin tuntematonta, enkä mä voinut mitään sille että vilkuilin koko matkan ajan bussin ikkunasta odottaen oikeaa pysäkkiä.

Tallipiha oli yllättävän tyhjä kun saavuin paikalle mutta sisällä oli valot päällä - siispä mä suuntasin kulun sinne lähimmän oviaukon kautta. Oli ihan pakko pysähtyä räpytteleen silmiä hetkeksi kun sisätiloissa oli pihavaloista huolimatta niin paljon kirkkaampaa kuin ulkona. Jostain kuului puheensorinaa, mä maleksin hitaasti ääniä kohti ja sattumalta pölähdin yhtäkkiä keskelle ilmielävää ratsastustuntia. Annoin katseen kiertää hetken tilavassa maneesissa, ja huomasin yhden katsomossa istuvan mulkaisevan mua vähän vaikeasti tulkittavasti. Se tökkäs kaveriaan ja mumisi sille jotain kääntymättä enää katsomaan muhun päin. Kohautin olkiani - ehkä mun kannattais odottaa tunnin loppumista jossain muualla tai sit etsiä käsiini joku jolta kysyä olinko ehkä päätynyt sattumalta oikeaan mestaan.

Päädyin sit jotenkin tökkimään ajatuksissani ulko-oven viereen roudattua limsakonetta. En oo varma minkä maailman error-tilaan mä sen sain kun mun takaa alkoi kuulua ratsastustunnin lopetteluääniä ja livahdin tallikäytävän puolelle oottelemaan että väkeä alkais paukkaamaan sisään. Hetken kuluttua ekat ratsukot kolisteli käytävälle, mä koitin olla mahdollisimman vähän tiellä ja kyyläsin jokaista vähän sivusilmällä koittaen näyttää suht normaalilta. Samalla yritin vähän tulkita millaiseen porukkaan tässä vielä päädyttäisiin - et olisko kyseessä junnujen paratiisi vai nuivien tätiharrastajien kukkaismaailma. 

“Ööö anteeks”, pysäytin mun ohi puhelin nenän eessä laahustavan nuoren tytön ja viritin kasvoilleni ensivaikutelmahymyn jota olin silloin tällöin reenaillut ihan vaan tällaisten tilanteiden varalta. Hitaasti se irrotti katseensa valoruudusta ja vilkaisi puolihuolimattomasti muhun päin.

“Tulitsä jotain tuntilaista hakeen? Toi loppu melko vasta ei välttämättä oo vielä valmista.”

Mitäää. Enkä tullu mä tulin kattoon mun uutta hoitohevosta. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja vilkaisin vaivihkaa ylle kiskaisemaani vaatekertaa. Okei, oisin mä voinut näyttää ees vähän asiaan perehtyneemmältä sen sijaan et olin vetänyt päälle kenties huonoiten hevostallilla rymyämiseen soveltuvat kamppeet. Päätin antaa sattuneen väärinkäsityksen tän kerran anteeks ja kerroin sille miksi mä vaeltelin näin epämääräisesti pitkin Pappilan käytäviä. Se kattoi mua vähän kuin hullua ja vilkaisi vielä nopeesti puhelimensa näyttöä ennen kuin vaivautui vastaamaan.

“Ööö tota.. Siis Zakea? Toi Gra--..ömm Reiska on varmaan kahvilan puolella sun pitää puhuu sille.”

Tyttö (joka myöhemmin esitteli itsensä Ellidaksi) viittoi ylös vieviin rappusiin virnistäen jotenkin hassusti ja mä oletin sen yrittävän opastaa mua oikeeseen suuntaan. 

“Ookoo mäpäs käyn katteleen.”

Löysin perille yllättävän helposti ja sen kummempia kaartelematta leväytin kahvilan ovet auki säikäyttäen ne puolenkymmentä ihmisparkaa jotka just sillä hetkellä sattui huoneessa aikaansa viettämään. 

“Terveisiä taloon”, huikkasin ja ne kaikki katsoi mua jotenkin lievällä tavalla oudosti. Etenkin yks niistä näytti jähmettyneen niille sijoilleen ja sillä hetkellä mä tiesin täydellisesti miltä tuntuu keskustelun jäätyminen kun itse saapuu paikalle. Heh. Heh. Joo. Eli siis.

“Onks teistä joku Reiska?”

Kieltämättä, lempinimi (kai se oli lempinimi…) kuulosti mun omaan korvaan jotenkin epänormaalille varsinkin kun huoneessa ei ollut ketään Reiskan näköistä - vaan muutama nuori naisenalku joista kukaan ei oikeen vastannut mun mielikuvaa rivakastareiskarekkakuskista. Se yks niistä meni vähän jotenki vaikeennäköseksi ja joku sen kavereista tökkäs sitä sormella kylkeen. Mä olin erottavani oman nimeni lausuttavan ja yritin vielä vikan kerran murtaa jäätä vähän pitemmällä puheenvuorolla kun ei kukaan muukaan hetkeen sanonut mitään.

“Heioonkasper, ja oon kans ihan pihalla näistä tän paikan käytännöistä mut tarkotus oli tänään tulla tutustuun mun uuteen hoitohevoseen. Tai siis kun mä oon alkamassa sen Zaken kakkoshoitajaksi.” Pidin pienen tauon jonka aikana joku muu kuin mä sai viimein suunsa avattua:

“Minä olen Grace”, se sanoi painokkaasti. Mä en oikeen ollut varma millä äänensävyllä se sen sanoi, mutta vedin naamalleni kuitenkin jonkin sortin virneen ja nyökkäsin rennosti sen suuntaan. “Ja mä oon Zaken hoitaja.” Hetken se mietti, vilkaisi ehkä vähän kavereittensa suuntaan ennen kuin jatkoi voivansa lähtee näyttään mulle mistä Zake löytyy. Seurasin sen perässä ulos kahvilasta ja nostin vielä handua sinne jääville. Yks niistä tirskahti kai vähän ja toinen nosti takas kättä virnuillen puolisalaa.

Zaken karsina oli melkeen viimeinen ennen yksityispuolta, toisiks vika vasemmalta. Ruuna oli sisällä ja seisoi kämpässään takapuoli kohti ovea korvat lerppuen. Kun me saavuttiin sen luokse se nosti vähän päätään ja toljotti meitien suuntaan hetken verran kunnes vaipui takas koomaan niin pitkäks aikaa kunnes Grace avas sen oven viittoi mut perässään karsinaan puhellen yleisiä. En tiedä oliks se vähän kireenä vai mitä mut annoin olla ja päätin keskittyä hetkeksi itse herra hevoseen.

“Hyvää iltaa hevonen”, lausuin juhlavasti. “Kuinka on vointinne laita?”

Grace katsoi mua jännästi, mut erotin sen kasvoilla häivähtävän huvittuneisuuden (gooaal, ehkä mä en ollut sittenkään ihan toivottoman epähauska tyyppi). Zake puhalsi syvään ja sulki silmänsä kun tyttö raapi sen niskavilloja. Mä laskin käteni hevosen kaulalle ja liu’utin sitä aina lapaan asti. Kiiltävä karva tuntui sileältä kämmenen alla. Hetken päästä Grace rikkoi hiljaisuuden:

“Mä oon hoitanut jo tänään, sä voit toki vaikka harjata jos huvittaa.”

Lyhyt lause, mä tunsin oloni vähän ylimääräiseksi mut ymmärsin hyvin jos Gracesta tuntui oudolle että sen piti jakaa silmäteränsä toisen kanssa. Tai mistä hemmetistä mä saatoin sen tietää miks se oli niin hiljaa. Saattoihan sillä olla vaikka rakkaushuolia.

“Joo miten vaan. Kyllä mulle riittää tänään ihan tämmönen pikaperehdytys tallin tapoihinkin. Onks tää aina tämmönen?”

Grace nyökkäsi ja hymähti:

“Joo eiks vaan oo hieno tapaus.”

Se katsoi mua haastavasti ikään kuin ois olettanut että mä olisin jotenkin kyseenalaistanut Zaken luonteen tasaisuutta.

“Haha no ilman muuta. Meistä tulee vielä hyvät frendit jahka tässä tutustutaan vaan paremmin.”

Me jätettiin jonkin ajan kuluttua Zake rauhaan. Grace ei esitellyt mulle toimiston ja hoitajien huoneen lisäks oikeestaan muuta, mutta mulla alkoi kuitenkin olla mielessä muotoutuneena ihan suhteellisen selkee kuva tallin pohjapiirroksesta. Muutamien muitten tyyppienkin kanssa mä siinä sit vaihtelin jotain sanoja mut tutustumiset jäi vielä tällä kertaa vähän puolitiehen kun kaikilla tuntui olevan jotain tärkeempääkin tekemistä. Pikkuhiljaa mä sit hivuttauduin pois ja huikkasin hyvästit niille harvoille jotka seuraavan tunnin alkaessa jäivät keskenään käytäville notkumaan.

Ulkona oli ihan hemmetin pimeetä ja meinasin kompastua omiin kengännauhoihini paskasella tallitiellä pohtiessani sitä kuin hyvin olin just pärjännyt ja miten järkevältä tapaukselta olin tänään vaikuttanut muitten tallilaisten silmissä. Saavuin lopulta pysäkille ja loikkasin kyytiin jättäen taakseni hevosentuoksuisen pihamaan ja lukemattomat ihmiskohtalot joihin mulla kenties ois tulevaisuudessa saumaa tutustua. Odotukset oli korkeella, uskoin että pääsisin ihan jeesisti messiin kunhan alkukankeudesta vaan selvittäis. Ja olihan se hienoa päästä hiplaileen heppojakin pitkästä aikaa!

Kotiin saapuessani mä huomasin et ulko-ovi oli jäänyt auki. Hemmetti. Onneks mulla ei ollut paljoo mitä viedä. Paitsi skitta. Ja läppäri. No ne nyt oli vielä turvallisesti paikoillaan mut sen sijaan pääsin tuntemaan ikuista kiitollisuudenvelkaa sille naapurille joka oli just samaan aikaan päättänyt karkuuttaa koiransa käytävään ja kouluttanut sen vieläpä repimään rompetta alas jääkaapista. Ei kai se sit auttanut kuin tarttuu imurin varteen vaikka millään ei ois viitsinyt. Miks mulle sattui aina tällasia?

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Usko pois Pappila on molempia, sekä junnujen paratiisi että tätiharrastajien kukkaismaailma. Täältä löytyy porukkaa niin laidasta laitaan, sekä hevosia että ihmisiä, että jokaiselle löytyy varmasti se oma tapa harrastaa ja tulla kotoisaksi tallilla. Pian tiedät ketä karttaa mahdollisimman kaukaa ja kuinka Martta ja Primiskin pistetään ruotuun...

Nyt kun Zaken ykköshoitaja on esitellyt sinulle suurinpiirtein tallin, onkin aika käydä tämän homman ihmeelliseen maailmaan käsiksi. Muistathan, että myös hevoshoitajat taluttavat hoitsujaan alkeistunneilla? Onko aikeissasi myös osallistua tunneille? ;-) Jäämme innolla odottamaan mitä Kasperin matka Pappilassa tuo tullessaan.

Noora, hevos- ja poniope

[Grace]

syyskausi 2015 !!
19.12. yhdeksäs

Syyskausi päättyy ihan näillä näppäimillä, joten on aika keräillä vuoden aikana kuvatut videot talteen ja julkaista, jotta muut tallilaisetkin näkis ne. Tässä jotain videoita, ensimmäisen lainas Joona kun en vielä sillä ajalla oo Pappilassa ollut hoitajana ja toinen vuoti Pappilan facebook-sivulle, kun joku oli kuvaillut luvatta maastoretkeä! Toivottavasti Noora ei määrää paskapartiota raukalle...

Syyskauden aloittamisrituaaleista tärkein on hevosten hakeminen laitumelta. Joona lainas kuvamateriaalia siitä kuinka Hannu törmäs matkan varrella lehmiin.


© Paradasos (lisenssi)

Maastoretket on niitä joita Noora osaa ohjata säikyttämättä pienempiäkin ratsastajia. Tämä salakuvaaja oli niin innoissaan tulevasta blogimateriaalista että Anja pääsi haukkaamaan välipalaa.


© Kate Gardiner (lisenssi)

Do innostutti muutkin ruunatarhan hevoset harrastamaan liikuntaa...


© John Harwood (lisenssi)

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä... supersuloinen brittiläistyttö kävi kokeilemassa tuntia Tepolla!


© Bradley Howard (lisenssi)


Eihän tää merkintä nyt kamalan jouluinen ollut, mutta ihanaa joulua ja lomaa kaikille! - Grace ♥

(Tajusin että Flickrissähän on videoitakin, joten innostuin kokoamaan niistä jonkinlaista merkintää. Videot on aika randomeita, mutta tää johtuu aika yksinkertaisesti suppeasta tarjonnasta... kuvakooste tältä vuodelta pitäis tietty vielä tehdä, siitä tulee varmaan mukavampaa katseltavaa... meanwhile, tää saa riittää teille! ;D)

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Kerrassaan ihana piristyspäivitys oli ilmestynyt Zaken päiväkirjaan ♥ Näin mielikuvituksekkaita teoksia saisi olla lisääkin Pappilassa!

Oikein lämmintä joulunaikaa sinulle Grace :-)

Helena, poniope

[Deleted]

Harmaata vettä
20.12.2015, toka

Mä olin tänään tallilla yksin, musta tuntui et mä olin aina siellä yksin. Ei se mua mitenkään haitannut, Zakea ja hevosia vartenhan mä siellä oikeesti alunperin kävin. Mut jotenkin tuntui et olin aina paikalla sillon kun jengillä oli tärkeempää tekemistä - ja kyl mä ymmärsin senkin mahdollisuuden ihan realistiseks ettei niitä välttämättä heti kiinnostanut olla juoksemassa jokaisen uuden perässä kyselemässä mitä kuuluu ja missä mennään. Ja tänään se haittas oikeestaan vielä vähemmän kun mulla pyöri mielessä kaikennäköset sellaset jutut mistä ei ois ollut ihan heti ollut helppo vaihtaa mihinkään kepeeseen keskustelumoodiin.

Äidillä viime keväänä todettu rintasyöpä painoi taas päälle, ja sille aloitettiin pari kuukautta sitten hoidot uudestaan. Tuntui et mun ois pitänyt olla sille jotenkin enemmän läsnä, mut olin kuitenkin onnistunut hukuttaan kaikki siihen liittyvät huolet joulua kohti kiihtyvään opiskeluun, armottomaan treeniin ja tallijuttuihin. Mulla ei ollut ollut koko syksynä aikaa pysähtyä ja miettiä mitään, mut pari päivää sitten alkanut loma tarjos sopivan pysäkin mun loputtomille menoille.

Ja kaiken lisäks eilen mä sain puhelun joka järkytti. Mä melkein olin itkenyt. Kun mulle soittanut kaveri kuulosti ihan loppuunpalaneelta. Kun joku ihan hemmetin tärkee soitti humalassa itkien ettei se jaksanut enää elää. Ja mulla oli liikaa aikaa, koko pitkä yö aikaa ajatella. Mä olin juossut ulos ja purkanut muiden pahaa oloa pois omasta kehostani. Miks mun ois yhtäkkiä pitänyt jaksaa kantaa ne kaikki? Miks kaikki maailman paskuus ja rutto kaatui yhtäkkiä mun niskaan ihan ilman ennakkovaroituksia? Hitto tänään mä olin negatiivinen enkä yrittänytkään muuta.

Mä olin ihan helvetin huono käsitteleen tällasia negatiivisia juttuja. En tiennyt oisko mun pitänyt mun palkata joku yksityinen terapeutti tai elämänpsykologi tai hankkiutuu johonkin tunnevammaisten tukiryhmään. En mä tiedä. Nyt mä halusin vaan pakoon omaa itteeni ja muitten kriisejä. Siks olin tallilla.

Zake oli menossa tänään tunnille. Mä harjasin sitä sen karsinassa samalla kun oottelin tunnin alkua ja ratsastajan saapumista paikalle. Ruunan pää roikkui laiskasti turpa maata viistäen alaviistossa ja mä pystyin niin samaistuun sen fiiliksiin mieli itselläkin turtana ja silmät lerppuen huonosti nukutun yön seurauksena. “Yritä nyt hei vähän hevonen”, sanoin sille oma ääni vailla yritystä ja naurahdin perään kolhosti. Virittelin naamalleni jonkinlaista eloisuutta mutta ensimmäinen irvistysyritykseni päättyi leveään haukotukseen. Mä kuulin kun joku saapui karsinalle ja arvasin äänestä et se oli tän päivän Zakelainen. Ja mun ilme oli sillä kertaa armottoman epäonnistunut asiakaspalvelun kannalta, mut en mä voinut mitään sille et nyt väsytti. “Joo tota.. terve. Zake on harjattu mä voin näyttää sulle sen kamppeet. Kai sä osaat satuloida?” Tyttö nyökkäs ja sanoi nätisti kyllä ja vilkas vielä perään innosta tutisevaa hevosparkaa joka seisoi mun takana sen näköisenä että osaisinpa piiloutua turpeitten sekaan.

Mä jäin vielä siivoon Zaken karsinaa kun ryhmä lähti maneesiin tunnille. Talikoin sontaa kärryihin ja hinkkasin vielä vesikupitkin puhtaaksi siinä tekemättömyydessäni. Sit mä en enää vaan keksinyt mitään. Kävin hetken kurkkaamassa tuntia mut en jaksanut jäädä pidemmäks aikaa sinne norkoilemaan. Vaeltelin käytävillä ja eksyin lopulta Zaken kaapille hoitajien huoneeseen. Sielläkään ei ollut ketään. Mä kävin läpi Zaken tavaroita yks kerrallaan ja ajatuksissani nypin jokaisen löytämäni karvan ja pölyhipun kaikista tavaroista yksitellen. Kävelin pari kertaa huoneen ympäri, nakkasin kissoille ruokaa ja istahdin varovasti sohvalle. Nojasin päätä käsien varaan ja pidätin hetken henkeä. Lopulta musta tuntui niin hankalalta olla tekemättä mitään et potkaisin tallikengät jalasta ja nykäisin lenkkarit kaapin vierestä jalkaan. Mun oli pakko mennä.

Matkalla kotiin mä en nähnyt ketään vaikka ohi meni monta autoa ja jalankulkijaa. Kotimatkalla satoi vettä. Rappukäytävässä, asunnon oveen nojatessani pysähdyin tuijottamaan naapurin ovikylttiä. Siinä hiljaa seistessäni minäkin lopulta sadoin.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Vaan eikö olekkin terapeuttista tuo hevosten kanssa puuhailu? Lämmin, pehmeä karva omaa poskea vasten, heinäntuoksuinen hengitys ja rauhoittava rouskutus... Tallilla unohtaa aina murheensa. Harmi että tänään ehdit olla noin vähän aikaa kaksin Zaken kanssa, nyt kun sitä olisit tarvinnut!

Tuntihevosten karsinoita ei tarvitse siivota, tallimestari tekee sitä tuntipalkalla. Niitä on kuitenkin hyvä puhdistaa esimerkiksi pesemällä seiniä ja karsinan ovea, ja saa toki tallinkäytävääkin lakaista mikäli siltä tuntuu :-)

Marja, tallipäällikkö

[Grace]

(Vielä viimeiset fiilistelyt 80-90cm luokkavoitosta ja sijoittumisesta ratsastuskoulumestaruuksissa!)

oma koti kullan kallis
22.12. kymmenes

Vaikka oli outoa tuijottaa mun kaapissa nököttäviä ruusukkeita, oli silti ihana olla taas Pappilassa. Tuijotin koristeellista keltaista ruusuketta, pienempää sinivalkoista ja sen mukana tullutta kiiltävää pokaalia. Ei se mikään kovin hieno ollut, kaikkihan ne on vaan kuppeja (sanoo huono häviäjä, ainakin Ellidan mielestä), mutta kertoi siitä että mä sain jotain aikaiseksi. Ne oli kumminkin melkein kansainväliset kisat. Ei ihan, mutta oli siellä yhdet ulkomaalaiset. Mua harmitti vähän se fakta että keltaisessa ruusussa luki Rollen nimi, mutta olin oppinut arvostamaan sitäkin kuluneina viikkoina. Se oli mulle nyt paljon enemmän kuin KL-pipoisten ratsastajien suosikkihevonen ja Ninan silmäterä.

Ja kaiken jälkeen parasta oli raahautua Zaken karsinalle ja nähdä kuinka ruuna nosti päätään ja höristi korviaan. Sujautin sen ruokakaukaloon porkkananpuolikkaan ennen kuin Kaislan tai Marjan tarkka silmä ehtisi huomata. Ruunikko pärskähti väsyneesti ja hapuili hetken turvallaan kaukalon reunaa ennen kuin löysi hakemansa. Nyt vasta tuntui siltä, että olis oikeesti kotona.

Sujahdin Zaken karsinaan samalla tavalla kuin joka päivä olin aikaisemmin tehnyt ja taputin ruunaa rennosti kaulalle.
"Kasper on pitäny susta hyvää huolta, suojissa ei oo hiekkaa eikä sun harjat loju ympäri käytävää. Sullekin on varmaan tehnyt miehinen seura ihan hyvää", juttelin ruunalle samalla kun kävin sen jalat läpi turvotuksen tai tarhassa saatujen kolhujen varalta. "Siis tarkotan vaan, että et sä kai päivät pitkät jaksa meitä naisia kuunnella vaikka ollaankiin pohjimmiltamme hyvää porukkaa."
Ruuna huokaisi syvään myöntymisen merkiksi ja nojasi kättäni vasten kun rapsutin sen kylkeä. Mä olin jo ihan unohtanut miten terapeuttista tää oli, kun stressasin kisakampauksesta ja siitä, missä ihmeessä oli Rollen enkkuviltti. Jep, Zake oli edelleen mun suosikki. En vaihtaisi sitä ikinä mihinkään, vaikka ottaisinkin toisenkin hevosen hoidettavakseni.

Silmälasipäinen blondi ilmestyi ruunan karsinalle juuri kun olin saanut hepan käytyä läpi. Tyyppi esittäytyi Siniksi saman tien ja osas kuulemma harjata ja varustaa ihan itse. Okei, no, olihan se helppo A-ryhmäläinen...

A-kirjaimesta tulikin mieleen. Mun piti soittaa Aleksanterille aamulla, mutta en uskaltanut. Sitten piti soittaa kun istuin bussissa matkalla Pappilaan, mutta en soittanu sillonkaan. Se oli kumminkin pakko saada pois alta tänään, koska olin jo etukäteen vuokrannut a) Titanicin ja b) ison läjän Disney-leffoja. Ellidan tummanruskea nuttura katosi portaita ylös kohti hoitajien huonetta kun vilkaisin toiveikkaasti siihen suuntaan, mutta sitten mä päätin olla nainen. Kiskoin pipon korville ja suuntasin tallin ovesta turvallisesti maneesin seinustalle. Siitä asti kun sinne oltiin asetettu kamerat, kukaan ei ole tullut valoisaan aikaan polttelemaan, eikä varmasti tulisi nytkään. Oona tai Sierra siitä vielä puuttuiskin.

Mä tuijotin iPhonen näyttöä seinään nojaten ja yritin painaa Aleksanterin nimeä. En osunut kumminkaan ekalla kerralla ja pysähdyin vielä miettimään mitä mä oikein halusin, mutta sitten purin huulta ja päätin että otan härkää sarvista. Mä olin pureskellut kynteni olemattomiin jo varmaan kauan ennen kuin ensimmäinen tuuttaus kuului kaiuttimesta, joten voitte varmaan kuvitella miltä ne näytti kun Allu viimein vastasi vähän katkeralla äänensävyllä.
"Niin?"
"Onks Allu puhelimessa?" mä kysyin, mutta koska mä tunnistaisin ton äänen missä tahansa, en jäänyt odottamaan vastausta. "Ensinnäki, anteeks. Ajattelin että täst varmaan pitäis puhua, kun pilasin varmaan sun elämän nyt tai jotain. Mä en ois ikinä tehny mitään tollasta selvänä", selitin vähän liian nopeasti - niin nopeasti, että mä pelkäsin ettei Allu sais selvää. Mä en edes viitsinyt jälkeenpäin ajatella ainuttakaan sanaa jonka sen puhelun aikana sanoin, koska häpeäisin itteni maanrakoon.
"Joo ei se mitään", toinen vastasi hiljaisella mutinalla. Miten niin ei mitään? Tietysti se haittas Allua. Hetken oli niin hiljaista että mä pystyin melkein koskettamaan sitä jännittyneisyyttä. Apua.

"No. Joo. Kyllä sä aika paljon onnistuit pilaamaan", Allu lopulta sai sanottua. Tunsin melkein helpotusta, kun toinen myönsi sen, mutta sitten mä tajusin mitä mulle oltiin juuri sanottu. Veti vähän sanattomaksi.
"Mä en halua jättää asioita tällä tavalla", mutisin ja jäin miettimään, olinko juuri sanonut ajatuksiani ääneen. En saanut kumminkaan irti mitään muuta paniikkitilassa olevista aivosoluistani. Tää tilanne tuntui niin vieraalta, että olin ihan kuin jonkun vieraan vartalossa vankina. Oho, siinä napsahti samalla tisepuolustusmoodi päälle. Onneks ei ihan samalla tavalla kuin Kellan kanssa.
"Mut tiedätkö, et sulla oli kumminki monta tilaisuutta vetäytyä koko jutusta. Jos sä et olis halunnu sitä ollenkaan, niin olisit varmaan kieltäytyny. Tai jos se johtu juomisesta, niin mä en sua oo juottanu, joten tää ei oo yksin mun vika", mä kerroin vähän turhankin vakavalla äänensävyllä. Melkein pelkäsin että Allu katkaisis puhelun.

"Joo, mähän sanoin jo etten voi syyttää sua." Öö? Mä en ollut ihan varma siitä oliko Allu tosissaan ennen kuin se jatkoi: "sehän mua tässä eniten vituttaa. Ja sen lisäksi musta tuntuu että mä oon ollu yks kusipää sua kohtaan. Koska siis olettaen et sä olisit kai halunnut, öö, muutakin?"

Mä jäin aukomaan suutani avuttomasti seinään nojaten. Luojan kiitos se ei ollut näkemässä mun henkistä, puolikasta meltdownia. Toinen kuulosti kuitenkin nyt paljon rauhallisemmalta kuin äsken, joten ehkä tästä vois nyt jutella.
"No siis... joo?"" mä vastasin. Melkein yllätyin siitä etten saanut mitään puheripulikohtausta, jossa tunnustaisin ikuista rakkautta Allulle. Koska mä olisin varmaan kyennyt siihenkin.
"No. Siis. Joo. No ehkä oot jo huomannut että mä en oikein... kykene? Tarjoamaan mitään muuta. Sori."

Kyllähän mä olin huomannut. Monesti. Mutta silti, nyt kun sen sai suoraan vasten kasvoja, sanat tuntuivat kaks kertaa pahemmilta. Mä en ollut ikinä ollut tässäkään tilanteessa, ja se varmasti selittää miksi mun silmät lasittui. Mä olin tehnyt Aleksanterista osan mun elämään. Otin tän ehkä liian vakavasti, mutta silti tuntui että iso osa mun tämänhetkistä elämää oli hitaasti katoamassa feidausefektien kera.
"Joo", mutisin vastaukseksi kyyneliä nieleskellen. Kurkkua kuristi kummallisella tavalla. Ei, mä en alkaisi nyt itkemään. Siinä vaiheessa mä tietäisin että se tavallinen, asiallinen Grace olis tavoitettamattomissa seuraavan viikon ajan.
"Sä tykkäät siitä Kellasta", mutisin katkeralla äänensävyllä, mutta ennen kuin Aleksanteri ehti ajatella, korjasin itseäni: "Cellasta siis."

Allu ei kai osannut muuta kuin hätääntyä. "Siis joo niin tykkään", se hönkäisi ja oletti kai että tuo auttaisi jotenkin. No arvaa mitä, käänteinen vaikutus.
"Anteeks!" toinen ehti kuitenkin jatkaa. "Oikeesti, mulla on... mä en tiedä mitä mä voisin tehdä. Tai en mä halua että sä suret mun perään." A little bit too late, pal.
"Anteeks! Älä Grace oo surullinen!"

Okei, täytyy myöntää että mun mieliala kohosi vähän. Allu yritti sentään saada mua tuntemaan oloni paremmaksi. Se tunsi varmaan syyllisyyttä. Se ei silti auttanut mua saamaan selville mitä halusin oikein kertoa toiselle, joten mä vaan puhuin:
"Allu, tietysti mä olen surullinen. Missaan noin hyvän tyypin. Mutta älä pyytele anteeks. Mä en oo vaan pitkään aikaan tuntenu kenestäkään näin. Jos sä oot varattu, niin se on tietysti multa pois... mutta jos sä oot Cellan kanssa niin..."

Osaatte varmaan jo arvata mitä tapahtu. Jep. Mun ääni murtu. Ääni, joka oli ennen loppuun kulumista ollut kurkussa lymyilevän itkun takia kimeä ja läpinäkyvämpi kuin oli tarkoitus.

"Öö no siis en mä nyt tiedä OONKO mä varsinaisesti Cellan kanssa... mutta mä, tota, tahdon vaan että tiedät ettei se oo sun syy. Tai että sä oot hyvä tyyppi ja niin edelleen."
"Ja niin edelleen?" mä toistin vahingossa ääneen ja läpsäisin heti käteni peittämään suutani ennen kuin kiljuin ajatuksiani ääneen yhtään enempää.
"Ethän sä oo nyt mitenkään... traumatisoitunut?" Allu kysyi. Hyvä pelastus, mutta mun rinnassa tuntui silti kylmä kivi. Okei, en olis saanut syyttää Allua siitä ettei se ollut musta kiinnostunut.
"En oo", mä sanoin pelottavan vakavana, niin että säpsähdin sitä itsekin. "Mutta älä oleta että mä unohtaisin silti ihan yhtä nopeasti kuin se Cella unohti sen yön kun mä nukuin sun vieressä tai vastaavaa", näpsäytin takaisin. Jeesus Kristus, mä en enää edes tuntenu itteäni.

"Mä en jotenkin usko että Cella on unohtanut sitä. Oikeesti Grace sä et voi käsittää miten vitun ahtaaseen tilanteeseen mä oon joutunut. Enkä mä tietty voi vaatia että sä unohtaisit mut. Mutta siis, että älä jotenkin jää roikkumaan muhun. Koska mä en usko että se tekis kovinkaan hyvää. Ja voit uskoa että mun ei oo mitenkään helppo käydä tätä puhelua."
Joo, mä uskoin kyllä Allua. Jos se tilanne oli yhtään vaikeampi, kuin mitä se mulle oli. "Mä en voi luvata mitään", sanoin puoliksi kuiskaten ja melkein toivoin ettei Allu kuulis sitä. Pahoin pelkään että se kuitenkin kuuli. Ja sen hetken kun keskityin johonkin muuhun kuin kuunelten pitämiseen jossain missä niitä ei näkyisi, se tapahtui. Mun katse sumeni niin että edessä loistavat tallin valot sulautuivat yhteen leveäksi möykyksi. "Allu, mä tarviin varmaan vähän taukoa. Saanko soittaa takas?" mä kysyin aika onnistuneella heartbroken-äänensävyllä. Ei sillä että olisin halunnut kuulostaa siltä. Mä puoliksi toivoin että Allu olis jäänyt linjalle auttamaan mua, tai vaikka ajais heti Pappilaan ja kietois NE käsivarret vielä kerran mun ympärille. Mutta toinen puoli musta - se realistisempi kenties - halusi lopettaa puhelun ja vaan antaa mennä niin kuin silloin mun syntymäpäivänä.

"Siis... saat?" Allu vastas hätääntyneenä. "Mut oikeesti jos on mitään mitä mä voin tehdä parantaakseni sun mielialaa niin sano vaan." Oikeestikko? Lopeta Cellan rakastaminen ja tuu tänne. Ei se varmaan olis liikaa pyydetty. Okei, nyt pitää vetää vähän henkeä. Mä mietin Allun sanoja hetken ihan kunnolla kun kyyneleet valui mun poskia pitkin, mutta ravistin päätäni ja huokaisin.
"En usko. We're done for now", vastasin ja yritin pyyhkiä kyyneliä sotkematta meikkejä. Se ei kumminkaan toiminut kovin hyvin, koska kyyneleet sumensivat mun näköä aika reippaasti enkä enää löytänyt sitä punaista nappia josta puhelu suljetaan. Taputuksia tännepäin, kiitos. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoivat mun kummalliset ääntelyt kun yritin tukkia kyynelkanavat.
"No. Haluun vaan että tiedät, että mä oon oikeasti pahoillani. Ja että se oli todellakin mun moka. Älä ota mua minään esimerkkinä kaikista maailman ihmisistä, sä todellakin tuut löytään jonkun joka ei oo näin typerä. Sä oot... tai siis toivottavasti et oo katkera että tutustuit muhun. Tai silleen", Aleksanteri sai sanottua.

Pyyhin kyynelia niin että silmäluomiin taiteiltu smoky eyes alkoi olla pikkuhiljaa historiaa. Sä oot...? Mikä mä olin?
"Allu, en mä oo siitä katkera. Sentään mä tiiän nyt, mitä oikee elämä on. Se tuntuu nyt vielä aika kamalalta, mut mä selviän... voitko vaan kertoa mule vielä yhen jutun: minkä takia ees käyt tätä keskustelua mun kanssa? Mikä sai sut pysymään puhelimessa, kun kuulit mun äänen?"
"Öö... no totta kai mä haluan että sä olisit onnellinen? Enhän mä sua vihaa tai mitään? Oikeesti Grace mä oon se jonka syy tää on niin kai mun täytyy jotenki ees kantaa vastuu."

Oli ehkä liikaa odottaa että mun elämä olis 80-luvun elokuva jossa olis joku hyvä kohtaus jossa kaikki tanssi ja lauloi. Taas mä olin odottanut sellaista fanfiction-tyyppistä puhetta, jossa Allu kertoo että oon ihana ja kaikin puolin rakastettava ja kauniskin, mutta sen perhe tarvitsi Cellan rahoja ja se joutui sen takia olemaan blondin kanssa. Ne ei. Mutta silti mun mielestä oli niin ihanaa, että Allu halus ottaa vastuun koko jutusta. Tai en tiedä halusko, mutta otti, ainakin niin kauan kuin mä tiesin.
"Kiitti Allu. Mä en tunne ketään, joka sanois tässä tilanteessa mitään tollasta. Just tän takia mä...", ehdin selittää kunnes tajusin mitä oon sanomassa. Laskeutu muutaman sekunnin vaivaantunut hiljaisuus, kunnes mun oli pakko lopettaa keskeyttämäni lause: "...tykkään susta." Ja sitten kyyneleet taas valuivat pitkin poskia.

"Oli kiva jutella", yritin saada sanottua.
"Joo niin oli. Tai no, öö, niin kivaa kai kun tää voi olla? Ja siis... törmäillään? Jos siis haluat?" Aleksanteri ehdotti. MIKSI SE EHDOTTI? Välittiköhän se oikeesti vähän enemmän kuin mun sarkastinen ajattelutyyli pystyi nyt käsittelemään? Ei hitto, se oli hyvä tyyppi. Ei hitto, mä missaisin noin hyvän tyypin.
"No, joo?" mä vastasin epätoivoisella äänellä, joka muutti alkuperäisen toteamuksen kysymykseksi. tietysti mä halusin törmäillä. Vaikka joka päivä. Tai tunti. Halusin jo soittaa uudestaan. Ja... okei, mitä jos en tekis tätä enää itselleni. Tuhosin silmämeikkejä vaan enemmän kun pyyhin taas kyyneliä ranteeseeni. "Törmäillään vaan. Tai soitellaan. Tai jotain."

Mun äänestä kuului läpi epäuskoisuus. Pelkäsin, ettei me nähtäis enää ikinä. Tai juteltais. En haluis tän olevan mun viimeinen muisto Allusta, mutta mulla ei ollut autoa jolla pääsisin Liekkijärvelle. Vai oliskohan tää vaan paras vaihtoehto mulle ja kaikille muillekin, ettei me ikinä enää tavattais?

"Joo. Ja siis tietty sä saat soittaa, en mä oo mitenkään... estynyt vastaamaan. Jos siis tajuat mitä tarkoitan." Sori Allu, mutta en tajunnut. "No... moikka?" se puoliksi totesi, puoliksi kysyi.
"Okei. No, kai me sit jutellaan myöhemmin. Moikka. Allu", mä sanoin vaikken olisi halunnut lopettaa. Ehkä ikinä. Piti kuitenkin olla järkevä, joten mä painoin punaista nappia puhelimen näytön alareunassa ja näin tekstin "lopetetaan puhelua" ilmestyvän esiin.

"SIELLÄHÄN SÄ OLET!" Oona huudahti iloisena ja tarrasi mua ranteesta. "Kuulin sun lopettavan puhelun. Tiiän kelle puhuit. Kai se Cella tajus viimein et Aleksanteri ei oo ehkä kaikista luotettavin jätkä?"
"En tiiä. Mutta Allu on valinnu sen", sanin sanottua ja vedin sitten mustaa pipoa syvemmälle päähän. "Mä taidan tarvita hetken yksin."

Oona katto mua hetken, mutta lähti sitten lämpimään talliin päin. Mä jäin tuijottamaan pimenevää taivasta ja ihmettelemään, mitä mä nyt muka voisin tehdä. Mä en ollut kovin hyvä unohtamaan, enkä kieltämättä halunnutkaan.

Siis ihan oikeasti.

Mitä seuraavaks?

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

(Helenasta on tulossa hyvää vauhtia jonkin sortin Pappilan Ulla Taalasmaa. Ainakin hän osuu aina sopivilla hetkillä paikalle.)

Pää pystyyn Grace! Satuin kuulemaan ohimennessäni (nurkan takana vakoillessani), kuinka sydän syrjällään soitit jollekin. Ei nyt kannata surra mitään, sinähän juuri menestyit oikein upeasti niissä mestaruuskilpailuissakin! Yksi mies sinne tänne... Jos siis edes miehestä oli kyse? Muistelisin sinun puhuneen jostain Allusta...

Helena, poniope

[Pappilan Ponitalli vOy]

Gracen tekemä hoitovihkon kansikuva lisätty tänne :-) Hienoa, Grace!

[Grace]

hoitajaratsastus
24.12. yhdestoista

Mua hymyilytti, kun Helena punttas mut Zaken selkään ja toivotti mukavia ratsasteluja. Olin tietysti päättänyt mennä ilman satulaa - olis kiva ottaa vähän istuntaharjoittelua tähän väliin, kun kaikki huomio on ollut lähiaikoina vain ratsastuskoulumestaruuksissa ja Gobin varusteiden nimikoimisessa. Kasper on onneks ollu tallilla auttelemassa Zaken tuntilaisia silloin kun mulla on ollut kiire. Ehkä tää kakkoshoitaja onkin jonkinlainen siunaus.

Ellida hymyili leveästi Mistyn selässä ja taputteli tammaa. Sillä oli monta syytä iloita. 1) Mistyn kakkoshoitajalla ei ollut aikaa käydä tallilla kovin usein, ja Ellidan tilanteessa se oli parasta mitä tyttö tiesi. 2) Misty astutettais pian ja se sais suloisen varsan, joka ois tuurilla risteytys viittä eri ponirotua.

Joona ravaili jo Vallulla ohjat pitkinä, kun mä annoin Zakelle pohkeita ja vilkuilin Helenan rakentamia esteitä haikeasti. Olin varmaan ainoa joka ei meinannut hypätä tänään - itse asiassa, enpäs ollutkaan. Jesse tuijotteli maneesin toisessa päädyssä tiukasti Emman harjaa ja valmisteli tammaa nostamaan laukkaa. Muistaakseni Emma oli niitä Pappilan hevosia, jotka eivät voineet enää hypätä. Ainiin, ja olihan Spain selässä varsin ylpeän näköinen Karlakin varmasti tietoinen siitä, ettei vionut hypätä tänään. Suddenly I don't feel so alone.

Annoin Zaken löysäillä alkukäynnit - se mateli kaviot tuskin maneesin hiekasta nousten eteenpäin uralla, kun mä lähetin Instagramiin kuvan. Helena näytti siltä että meinasi kommentoida jotain, mutta taisi sitten luovuttaa. Ratsastin kumminkin Zakella. Musta tuntuu että jos alla olisi ollut kuka tahansa muu Pappilan hevosista, olisin voinu saada jotakin kommenttia somen käytöstä kesken hoitajaratsastuksen. Kunhan olin saanut omenapuhelimen takaisin taskuun, nappasin raipan kaiteelta ja pyysin Zakea ottamaan reippaampaa käyntiä niin, että takaosakin tekisi jotain muuta kuin raahautuisi perässä. Ruuna yritti paeta kuolain tuntumaa vetämällä päätä taaemmas, mutta kun se tajusi että selässä istui vähän osaavampi ratsastaja, ruunikko myönsi tappionsa ja pureskeli vain tylsistyneen näköisenä metallilusikkaa suussaan.

Kunnon alkukäyntien jälkeen alkais todellinen haaste - harjoitusravia. Zakella. Ilman satulaa. Ja niin, että ruuna vielä liikkuis johonkin. Pyysin Helenalta, että tuo katsoisi kilpailua tuomaroitsevan silmin, missä olisi sopiva tahti. Ravi nousi vasta, kun näpäytin raipalla terävästi ruunaa kylkeen.
"Noniin, nyt se näyttää ihan itsesäälissä vellovalta hylkeeltä", Helena nauroi omalle vitsilleen. "Saat pyytää paljon enemmän. Terävä napautus kantapäillä kylkeen. Toinen. Kolmas. Näytä vähän raippaa, ehkä se heräis."

Annoin lantion keinua ompelukoneravin tahdissa ja keskityin antamaan kunnollisia pohjeapuja Zaken betonikylkiin. Vallu meni meidän ohi korvat hörössä laukaten, samoin Skidi. Mä melkein toivoin että Zakekin olisi innostunut ja lähtenyt kisailemaan muiden hevosten kanssa, mutta se keskittyi omaan kurjaan oloonsa ja vastasi mun apuihin pienellä viiveellä. Helena sanoi että mukiinmenevää tahtia näkyi jo välillä muutaman askeleen verran, ja piti vaan jatkaa apuja kunnolla.
"Annetaan Zaken sulatella sitä tietoa, että pitää tehdä kunnolla töitä. Mee vaan uraa ympäri, ja jos joku tulee eteen niin käännät radan poikki. Voltit hidastaa sitä nyt liikaa ja heittää hukkaan kaiken työn", nainen neuvoi ja katseli hetken muita ratsastajia. Väistin Fannia ja Almaa kurvaamalla vastakkaiselle sivulle ja jatkoin sitten oikeassa suunnassa antaen taas muutamat terävät pohjeavut Zakelle.

Puolen tunnin aikana sain ruunan kulkemaan kunnollisessa tahdissa ympyrällä, ja sain tehtyä jopa pari volttia jossa täsmäsivät niin muoto, asetus kuin tahtikin. Annoin Zaken kävellä hetken pitkin ohjin ja tasata hengitystä, vaikkei ruuna kovin hikinen ollutkaan.

Seuraavaksi vaihdoin suuntaa vasempaan (Zaken huonompi puoli) ja otin taas kunnon ravin esiin valmistautuen laukkaan. Muutama ratsukko laukkasi jo meidän ohi kohti estettä, ja Jassu teki vastakkaisessa päädyssä ympyrää hypäten puolen metrin ristikkoa. Mäkin olisin todella halunnut kokeilla hyppäämistä ilman satulaa, mutta se ei onnistuis Zakella. Niinpä purin hammasta, pidätin hieman ja annoin ruunalle laukkapohkeet. Zake vaihtoi mielellään keinuvaan laukkaansa ja yritti lähteä oikomaan kulmia. Ulko-ohjalla ja sisäpohkeella sain kuitenkin ruunan kulmiin sen verran kuin tarvitsi. Sain antaa pohjetta ruunikolle samalla kun keinuin laukan mukana ja pidin meidät poissa muiden ratsukoiden tieltä.

Tunnin kauhun hetket käytiin, kun Zake halusi lähteä Vallun perässä esteelle. Siinä oli jonkin verran kiskomista, että ruunan sai pois kaverin hännästä ennen hyppyä. Mä en halua tietää minkälaiseen terveyskeskukseen oltaisiin molemmat jouduttu jos Zaken jalat olis pettäny esteellä.

Kun kunnon keskilaukka oli saavutettu, vaihdoin suuntaa ja kokeilin vastalaukkaa. Zake kaipasi paljon tukea, sillä vasen laukka oli sille vaikeampaa, mutta loppujen lopuksi sekin onnistui hyvin. Loppuverryttelyksi tein pari sivua avotaivutusta ravissa, ja luovutin sitten ruunan Kasperille. Aika vastentahtoisesti, mutta en siksi että en olisi halunnut kakkosta ruunan selkään (sen verran mitä olin kuullut, Kasper oli taitava ratsastaja) vaan ihan vaan koska olisin voinut mennä Zakella mielelläni toisenkin tunnin.

[Deleted]

Ratsastus
24.12.15, kolmas

Mä olin tempaissut ratsastuskamppeet päälle ja napannut kaiken varalta hoitajien huoneen seinustalta mukaani raipan. Nyt kun olin valmis ja tunsin itseni lähes naurettavan innostuneeksi mä hölkkäsin rappuset alakertaan ja suuntasin kulkuni maneesille missä ykköshoitajat alkoi pikkuhiljaa verkata hevojaan ja lopulta lipumaan kentän keskelle kaartoon. Niitä oli tosi paljon, varmaan ainakin.. ömm, no.. paljon, ja kun mä katsoin paikalle ilmestyneitä seuraavia ratsastelijoita olin salaa iloinen ettei mun tarvitsisi mennä aivan yhtä täydellä kentällä. 

Katselin vaivihkaa kun Grace antoi Zakelle ohjaa ruunan lönkytellessä loppuravejaan eteenpäin helpottuneen näköisenä. Tyttö ohjasi sen kaartoon ja pysäytti ratsun nätisti muitten viereen, taputti kaulalle ja suun liikkeistä päätellen lausui jotain söpöä hepan korvaan. Annoin sen rauhassa valmistaa hevosensa hellin sanoin seuraavaa duunikeikkaa eli mun ratsastusta varten ennen kuin seurasin muita kakkosia kentälle kypärän remmejä kiristellen.

Tää oli mun eka kerta kun pääsin Zaken selkään, ja eka kerta kun ratsastin itsenäisesti kolmeen kuukauteen - viime kerralla olin liikuttanut vikan kerran kaverin tummaa ja isoa puoliveriruunaa, Javaa. Javan kanssa olinkin sitten kierrellyt ties missä kilpailuissa ja kissanristiäisissä, ja oli pakko myöntää et mulla oli ollut sitä vähän ikävä. Mut ihan vähän vaan. 

Mä saavuin Zaken kohdalle just kun Grace oli päässyt sieltä alas, se piteli ruunaa paikoillaan kun punttasin itseni ruunikon kapeaan selkään. Zakella ei ollut satulaa eikä se mua haitannut vaikka en penkkiä varmaan oiskaan pahakseni pistänyt - mulle se oli kuitenkin oikeestaan nyt aika toissijainen seikka kun olin ajatellut vaan rennossa mielessä tutustua ja tunnustella mimmoisen kaverin kanssa tässä oikeen oltiinkaan alettu yhteistyöhön. Kokosin ohjat käsiini ja vilkaisin vielä Graceen päin. Se oli ehtinyt kiskoa kypärän päästään ja sen hiukset oli tapahtuman vaikutuksesta ihan räjähtäneen näköiset.

“Me ollaan menty ihan kaikissa askellajeissa ja oon mä saanut tän liikkuun ihan hyvin”, se sanoi sen näköisenä ettei tiennyt mitä muutakaan ois sanonut kun pelkkä hiljainen vaihto ois tuntunut vähän tyhmältä. “Ja Zakellahan ei sit voi hypätä kun sillä on toi jalka semmonen.”

“Asia ookoo”, hymähdin vilkaisten vähän kuolaimiaan jauhavaa hevosennaamaa. “Pitää kattoo mitä me saadaan toisistamme irti.”

“Niin. Hyvin teillä menee”, Grace vastasi ja taputti Zakea lavalle virnistäen sitten vähän. “Kun vaan maltatte olla koko ajan menossa.”

Grace jäi hetkeksi maneesin laidalle katselemaan sen näköisenä että olis mielellään ollut mun tilalla ruunansa selässä mutta katosi pian tallin puolelle jonkun kaverinsa perässä. Ja mä keskityin Zakeen. Se oli kyl ihan toista maata kuin mihin olin tottunut mut aattelin vaan et vaihtelu virkistää ja Siperia opettaa - olin kuitenkin aina viihtynyt lähes pelkästään niitten villikkojen parissa. Ehkä vaan parempi et mullakin meni joskus hevosten kanssa vähän hiljempaa. Mä olin jopa ilmoittanut itseni Zaken kanssa tammikuun koulukisoihin, ja vähän jännitti kun tää oli niin erilainen tapaus ja oltiin vielä aika vieraita toisillemme. Optimistina luotin kuitenkin et hyvin menee ja kaikesta selvitään kunnialla.

Alkuun mä ajattelin herätellä Zakea vähän siirtymisillä - se oli jo valmiiks melko lämmin mut ei kuitenkaan mikään pikajuna edellisen tunnin kuntoilustakaan huolimatta. Tuntui vähän karulta käyttää ruunalle raippaa ja reipasta pohjetta kun olin tottunut meneen aiemmin niin eleettömillä avuilla. Mut Zakeen ei semmoset tehonneetkaan - ainakaan näin aluksi. Mä jouduin tosissaan keskittymään et sain ruunan liikkumaan. Aluks reenailin vaan simppelisti käynnissä pysähdyksiä ja peruutuksia, ja hiljalleen musta alkoi tuntumaan et Zake alkoi vähän pehmetä ja tuntuun paremmalta. Pysähdyksissä ei ainakaan tullut mitään ongelmaa, haha. 

Otin myöhemmin mukaan kans sitä ravia (oh my, en ollut osannut oottaa ihan sellasta ompelimokyytiä mitä ratsu mulle tarjosi, totuttelussa meni sen pari minuuttia jos nyt sekään oli tarpeeks), ja aste asteelta tarttin raippaa yhä vähemmän ja vähemmän. Lopulta luovuin sen käytöstä kokonaan ja keskityin ohjaileen ruunaraasua mahdollisimman pitkälle pelkän istunnan avulla. Laskin askeleet tarkkaan ja koitin saada siirroista mahdollisimman täsmällisiä ja hyvin ajoitettuja.

Zake oli aika tahmee, mut parani koko ajan. Pyrin istumaan mahdollisimman neutraalisti ja ryhdissä ja olemaan häiritsemättä hevoa sen enempää omalla könötykselläni samalla kun kokosin ratsua vaivihkaa siirtymisten avittamana. Pukkasin lantiota vähän eteen ja käytin kevyttä pohjetta nostaakseni ravin käynnistä, ja yllättäen Zake olikin hetken tosi hyvin avuilla. Se tarjos nättiä muotoa ja käytti takapäätäänkin yllättävän tahdikkaasti. Pikkuravipätkän jälkeen istuin vähän syvemmälle selkään (hah, parhaani mukaan yrittäessäni samalla edelleen totutella astetta lyhyempiin askeliin) ja Zake pysähtyi täydellisen keskelle maneesin lyhyttä sivua. Wau. Taputin hevosta kaulalle, pyysin käyntiä ja hiljalleen pidensin muotoa ettei sen ruoto menis jumiin liian pitkästä kokoamisesta. Mua hymyilytti, enkä voinut olla vilkaisematta ratsastusta valvovaa Helenaa sivusilmällä. En nähnyt sen ilmettä mut mun oma virnistelyni loisti varmaan Hankoon saakka. Miten hyvälle mielelle ihminen voi tulla siitä kun hommat menee hevosen kanssa nappiin ja vielä ekalla kerralla?

Mä annoin Zaken kävellä hetken vähän pitemmillä ohjilla. Ruuna pörisi vähäsen, kai se oli mielissään äskeisistä saamistaan kehuista, ja nosti ravin kun pyysin sitä. Me mentiin tällä kertaa vähän rennommassa muodossa ja tehtiin päätyihin ympyröitä joilla keskityin asetuksiin ja pitämään ruunan hyvässä tahdikkaassa liikkeessä. Välillä se koitti jäädä matelemaan, silloin mä annoin sille ja itselleni tahtia maiskuttelemalla hiljaa tavoiterytmiä. Mulla meinas vähän mennä paikat jumiin siinä ravissa, ja irvistin miettiessäni miten mun takamus varmaan tunnin jälkeen huutaiskaan halleluujaa luisessa selässä poukkoilemisen jälkeen. Mut mä en antanut periksi, eikä Zakekaan meinannut - jos välillä unohdin antaa sille rytmiä tai pitää siitä kiinni oli ihan taattua ettei tempo pysynyt yllä senkään vertaa. Mä otin vielä vikan pääty-ympyrän ja sit päätin nostaa laukan.

Ruunalla pyörähti vähän korvat päässä, hetken se mietti eikä siirtymisestä tullut oikeestaan kovinkaan täsmällinen näytös, mut toisella kerralla se nosti hitaasti vähän kyseenalaisen laukan. Se ei pysynyt yllä kauaa, mut yritin heti uusiksi tällä kertaa määrätietoisemmin. Nyt Zake vähän tais hurjistua, mikä sen mittapuulla meinas pientä hännän pyöräytystä ja korvien pyörittelyä, ja se pompautti ittensä keinuvaan pikkulaukkaansa. Muut vaihteli samalla ratsuinensa suuntaa ja mä käytin sen hyväkseni: puoliskakierroksen päätteeksi ohjasin ruunan laukassa lävistäjälle ja sen kautta suunnanvaihtoon pitäen saman laukkaa yllä. Zake joutui vähän haastamaan itseään - ja mua - ja tuntui vähän vaikealta saada se pitämään tempo yllä suunnanvaihdoksen jälkeen. Haastoin sitä vielä vähän tiivistämällä istuntaa ja kokoamalla aavistuksen verran, ennen kuin annoin luvan hidastaa ensin raviin ja pysähtyä siitä sitten suoraan pitkän sivun keskivaiheille. Ruuna oli tosi hyvä, mä olin kiitollinen Gracelle siitä miten hyvin se oli mua ennen ratsunsa liikuttanut. 

Meillä oli laukkailun jälkeen vielä hetki aikaa, ja mä käytin sen ruunan kanssa höntsäilyyn. Vilkaisin vaivihkaa muita ratsukkoja ja mua vähän harmitti kun en itse päässyt hyppäämään, mut maltoin kuitenkin itseni ja keskityin kiittelemään hevoista hyvästä työskentelystä. Annoin ruunan laukkailla hetken pidemmässä muodossa, sitten hidastimme raviin jossa mun oli jo ihan pakko koittaa keventää - pieneen ja armottomaan raviin tottuminen ottais vielä varmaan aikansa - ja lopulta kävelytin Zakea pitkään uralla ratsastellen loppuun muutaman voltin. 

Lopulta aika alkoi olla tapissaan, mä ratsastin hepan kaartoon muitten mukana ja taputin sitä kaulalle onnellisen kipeänä. Ah ja voih, miten muottiin ratkenneelta olo kaikin puolin tuntui kun mä kampeuduin alas kaulaansa venyttelevän hevosparan kyydistä ja itkin hetken hiljaa miehisyyteni muistolle. Kun sain itteeni vähän koottua mä pyyhkäisin hieman tummia housuja karvoista ja vedin ohjat alas kaulalta. “Kiitti hei, hyvin me kai vedettiin”, totesin ääneen ja irvistin vielä huvikseni ennen kuin lähdin edellä olevien jatkona tallin puolelle palkitsemaan ensin hevosta, myöhemmin kenties itseänikin. Ens kerralla mä ottaisin sen satulan. Ehkä.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Grace
★★★★

Katsos vain, Zakeen näyttää saavan paremmin yhteyden kun satulan ottaa selästä pois. Zake näytti tänään melkein hevoselta jopa, ei enää sellaiselta nälkäkuoleman partaalla kituvalta, kömpelöltä norsulta. Olisikohan sillä vääränlainen satula, jos se uusi ei kuitenkaan istuisi sille? Tsekkailethan, että aristeleeko Zake selkäänsä?

&

Kasper
★★★★

Kiva, että sinäkin olit päässyt paikalle näihin hoitajaratsastuksiin. Kovin näppärän näköistä menoa teillä Zaken kanssa, täytyy myöntää ;-) Olin mielikuvissani aiemmin kuvitellut sinut aina jonkin sporttisemman tapauksen kyytiin, esimerkiksi Dollin tai Rollen, mutta kyllähän se hyvältä näytti Zakenkin kanssa!

Helena, poniope

Molemmille Zaken hoitajille hoitajaratsastusmerkit!

[Grace]

[okei tiedän, oon ihan hirveä ihminen kun näin vaan katosin, mutta kännykkä ja kone vaihtui ja yksinkertaisesti en enää pysynyt kärryillä siitä millä sivuilla hoidan ja omistan, ja vaikka Pappila onkin mulle varmasti kaikista tärkein paikka, niin sitten kun viimeksi muistin että hetkinen, täällähän on Zake ja Gobikin mua venaamassa, niin ohops oli koeviikko. Skypekin poistu enkä enää muistanu mitää tunnuksia kun oon niin fiksu niin kukaa ei voinu potkia hereille  Pappilassa on nyt kyllä ollu hiljasempaa, joka ehkä vähän parantaa mun omatuntoa, mutta lupaan että yritän ainakin kaksi kertaa viikossa saada tarinaa! Kiitos Raija että et oo potkassu pihalle Gracea tai Iiroa! <3]

zakentäyteinen päivä
7.5. kahdestoista

Tummanharmaa turpa työntyi selkääni vasten kun rupesin poimimaan kahden käden hikiviilaa papparaisen harjalaatikosta. Zakella oli vuosisadan kamalin karvanlähtö. Edes varsaläski Misty tai Santtu eivät tiputtaneet yhtä paljon karvaa kuin tämä kaveri tässä. Tukkajumala Gobinkin karvapeite ei ollut verrattavissa kunnon turkikseen varustautuneeseen Zakeen. Miten se raukka jaksoi edes raahata tuollaista määrää karvaa muutenkin niin kärsineen runkonsa alla? Olin jo aloittamassa karvanpoiston, kun tutun näköinen myrpelö naama ilmestyi ovelle.
"Voisitko tehdä tuon ulkona kiitooooooos", Kaisla kuittasi ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tallimestari oli musta tuntunut olevan niin kamalassa stressissä Mistystä, että sen jo melkein huomasi päällepäin.

Kaisla on semmoinen tyyppi, että tekisi mieli olla vähän pahis ja jättää tottelematta. Vaikka onkin näin rauhallinen ja vastuuntuntoinen kuin minä (köhöh). Päättelin kuitenkin, että jos rupean Zaken karvapeitettä tuhoamaan karsinassa tai käytävällä, saan myöhemmin omakätisesti poimia ne ja sitten Kaisla syöttää ne mulle opetukseksi siitä miten käyttäydytään. Ja vaikka kuinka hoitohevostani rakastan, niin en välttämättä silti halua sen pölyistä, paskaisten kenkien potkimaa kylkikarvaa ruuansulatusjärjestelmääni.

Niinpä talutin Zaken nöyrästi pihalle aurinkoon ja vetelin siltä reilusti karvaa joka puolelta. Sillä karvamäärällä olisi varmaan kokonaisen mustan jätesäkin saanut täytettyä (okei, saatan liioitella hieman, mutta silti). Siinä meni ehkä vartti, kunnes kyllästyin ja vein auringossa melkein läähättävän ruunan sisälle. Ingan näkyi suihkuttelevan kentälle vettä, ettei hiekka pöllyäisi päivän tunneilla ihan yhtä pahasti kuin eilen. Luoja, se oli kuin Saharan aavikolle iskenyt hiekka myrsky. Primiksellä hypännyt ratsastaja taisi kadota sellaisen pilven taakse, ettei kukaan nähnyt moneen minuuttiin oliko sillä kaikki raajat tallella. Kuului vain vaimeaa valitusta estetolpan lähistöltä. Zake pärskähti tyytyväisenä päästessään sisälle viileään ja huomattavasti ötökkäpopulaatioltaan pienempään talliin. Kello näytti puoli yhtätoista ja kohta tulisi Zaken päivän ensimmäinen ratsastaja - B-merkkiläinen, joka oli jo tullut minulle hyvinkin tutuksi. Clara oli hänen nimensä, ja älkää nyt ottako tätä väärin, sillä tuo on ihan ilmiömäinen ratsastaja. Osaa korjata omat virheensä melkein ennen kuin Noora ehtii edes saada vedettyä rääkymiseen kelpaavaa ilmaa keuhkoihinsa, ja pitää päänsä kylmänä vaikka Primis saisi yhden sen trademark-pukkikohtauksista ennen jumppasarjaa. Mutta miten tyttöraasu käyttäytyy tallissa... Clara taitaa vieläkin toipua siitä, että edellisellä tallilla laitettiin hevoset valmiiksi, ja tulee parhaimmillaan suojat väärin päin ja satula melkein takapuolella tunnille. Mutta eihän sitä voi siitä syyttää, vaan jonkun kivan helsinkiläistallin henkilökuntaa.

Siinä paha missä mainitaan, blondi ilmestyi pian Zaken karsinalle hermostuneen näköisenä.
"Voi luojan kiitos sä olet tässä! En ikinä uskalla mennä kysymään siltä tallin kulmalla hengailevalta jengiltä apua, kun joku aina kattoo vinoon että miksei B-merkin ratsastaja osaa hevosta varustaa. Kiitos kiitos kiitos kiitos!"
"Tarviit siis varmaan apua?" kysyin ymmärtäväisesti hymyillen.
"Joo, ainakin suojissa ja satulassa. Ne on niin vaikea saada oikeaan paikkaan ja vielä nauhat ja kaikki oikeille kireyksille.

Ja niin me käytettiin puoli tuntia erittäin rakentavasti: selitin miten helpoiten löytää oikeat paikat etu- ja takasuojille, miten kireälle suitsien remmit laitetaan ja mitä varten ne oudot renkulat satulan etukaaren tuntumassa ovat. Kun Clara vihdoin lähti tunnille, seurasin perässä: ihan vain nähdäkseni Nooran ilmeen, kun tuo huomasi Zaken varusteiden olevan oikeaoppisesti päällä. Ja tietysti halusin nähdä, miten niin periksiantamaton ja motivoitunut ratsastaja kuin Clara saa Zaken liikkeelle.

Ruunalle on nyt vaihdettu rungoton satula kokeiluun sen jälkeen, kun sille ostettu uusi musta satula hankasi selkää. Ainakin hankaumat ovat kadonneet, ja ratsastaessa pääsee paljon lähemmäs hevosta. Helppo A-tunneilla se saa kyllä käyttää vanhaa, varustemuotilain vastaista ja ilmastointiteipillä paikattua satulaansa joka on vuosien aikana hioutunut sen selkään melkein kiinni. Zakella on sellainen selkä, että selkäranka painaa takapuolta mahdollisimman ikävästi kun menee ilman satulaa, ja musta tuntuu että sillä on jotain tekemistä siihen, että uuden satulan löytäminen on ollut älyttömän vaikeaa. Onhan niitä jotain selkävaivaisille erikoistettuja, mutta luoja kun ne maksoivat jotain viisituhatta euroa. Jos Zake olis mun oma hevonen ja kisaisin sillä vielä kaupan päälle niin sitten iskä varmaan sponssaisi, mutta muuten ei kyllä toivoakaan.

Clara ratsasti hyvin. Pohkeenväistöt ja ympyräharjoittelut menivät ihan kivasti ensimmäiset neljäkymmentäviisi minuuttia, kunnes Zake kompastui ja rupesi sitten varomaan vähän oikeaa etujalkaansa. Noora pyysi Claraa pysäyttämään ruunan kentän keskelle ja rupesi tunnustelemaan ruunan jalkoja.
"Nää on aika lämpimät", nainen huusi minulle. "Grace, tuu tänne kattomaan."

Mä pujottauduin kentän aidan välistä ja hölkkäsin ruunikon luokse kyykistyen Nooran viereen jalkojen juureen. Herranjestas että ne olivatkin lämpimät. Mummi kerran sanoi, että kuumat kaviot ovat melkein sama asia kuin kuollut hevonen. Ja olihan se ehkä vähän liioiteltua, mutta ainakin opin etten hevosta saanut silloin kiusata ratsastelemalla.
"Onko ok, jos Clara tekee loppuukävelyt taluttamalla? Jos otettaisiin Zakelta satulakin pois?"
"Jos ei Claraa haittaa, niin niinhän meidän täytyy tehdä.", Noora vastasi mulle ja taputti Zakea rohkaisevasti kaulalle.
"Joo, en mä laita omaa huviani hevosen terveyden edelle", Clara vastasi ja laskeutui selästä.
"Hyvä, koska en olisi antanutkaan", Noora murahti, mutta kaikki kyllä kuulivat sen. "Grace, tää on varmaan siitä jalassa olleesta haavasta jota hoidettiin viime viikolla. Ehkä imppari. Kun Zake tulee talliin, kylmähoitakaa jalka Claran kanssa ja sitten teette betadinehauteen jolla hoidetaan tätä."

Clara otti satulan pois ja ojensi sen mulle. Kaksikko jäi kentälle kävelemään maasta käsin kun vein satulan paikalleen satulahuoneeseen, ja sitten pystyin vain odottamaan että hikinen hevonen ja ratsastaja tulevat talliin hoitotoimenpiteisiin. Etsin jo aineet, joista haude tehtäisiin, käsiini ja etsin ensiapujääpakkauksen käsiini.

Kun ruuna viimein saapui talliin, rapsutin sen otsaa hellästi. Se tuntui olevan Zaken lempipaikka, koska ruuna puski otsaansa kättäni vasten joka kerta ja välillä venytti vähän ylähuultaankin.
"Voi muru, se jalka on varmaan kipeä. Anteeksi, kaveri, kun en huomannut", juttelin ruunalle kun Clara talutti sitä pesukarsinalle päin.
"Onko sulla joku kiire tänään?" kysyin tytöltä.
"Ei, voi olla täällä auttamassa", Clara vastasi hymyillen ja silitti Zaken pehmeää turpaa.

"Hyvä. Tästä taitaa tulla meille aika Zaken täyteinen päivä", naurahdin kun aloin asettelemaan jääpussia paikalleen pinteli sormien välissä.