Zaken hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Zake"
s. 1996, ruunikko ruuna, rotu tuntematon

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[Grace]

kato nyt sitä, etkö muka ite haluais vaan halata ja viedä kotiin?
27.9. ensimmäinen

Kello näytti kolmea, kun mä käynnistin mustan skootterini ja lähdin kohti Pappilaa viininpunaisissa lökäreissä sekä harmaassa löysässä paidassa, joka saattoi mun kurkotellessa jotakin paljastaa vähän vatsaakin (oli mulla kyllä tuubihuivikin, etten nyt ihan kylmettyisi). Oli niitä viimeisiä kivan kelin päiviä Espoon syksyssä, ja vaikka puut olivat jo saaneet sen verran kauniin kellertävän värin lehtiinsä, mä jätin maalaustarvikkeet kotiin odottamaan ja suuntasin tallille niin kuin jo kerran aikaisemmin tällä viikolla. Kyllä, mulle oli viimein vapautunut paikka Zaken kakkoshoitajana. Mä tiedän, että suurin osa ykköshoitajista piti kakkosia vähän kummallisina, mutta mä olin kaikkien silmiin kummallinen jo valmiiksi, joten mitäs pienistä. Kaiken lisäksi, en mä itseäni varten hoitohevosta ottanut, olihan siellä vaikka mitä paikkoja vapaana - Zake oli mun sydämeni valittu, halusin olla just se tyyppi joka saa kankean ja apaattisen heppakaverin silmiin syttymään sen pilkkeen, joka sillä on ollut nuorempana.

Keskustan harmaus jäi mun taakse kun ajoin puiston ohi ja jatkoin isompaa tietä pitkin. Bussipysäkillä istuskeli kaksi blondia tyttöä kypäräkassit sylissään. Farkkuratsastushousujen Kingsland-merkit oli aseteltu juuri sopivasti näkyville. Mä en tykkää halveksua, kun ite kuljen kumminkin halvimmissa jodhpureissa jotka olin Hööksistä löytäny. Tai tällä hetkellä mulla oli itse asiassa kukkakuvioiset feikki-Vansit. Opiskelijalla kun sitä rahaa riittää...

Pian ajoin vastaan sitä tuttua kylttiä, jossa oli valkoista tummansinisellä: "Pappilan Ponitalli 1,2km". Tällä tiellä ajelu skootterilla oli harvinaisen ärsyttävää, kun piti väistää joka ikistä koloa tiessä ettei lentäis pahimpaan nokkospuskaan. Kilometri taittuu onneksi helposti, ajelin tyytyväisenä yksityistallin kyltin ohi kohti vanhaa tuttua ratsastuskoulua. Mä olin käynyt Pappilassa lokakuusta asti, eli ihan kohta jo vuoden - tosin hoitajaksi mä pääsin vasta nyt, kun se paikka oli kumminkin aika haluttu, haki sitten mille hevoselle vaan. Kyllä Pappilasta löytyi niitäkin tätejä, jotka liittyi Kyllin fanikerhoon - eikä edes läpällä. Mä tykkäsin suokkitammasta paljon, se oli maastossa ihan loistava. Toki se vaati aika aktiivista pohkeenkäyttöä, mut se taas mun mielestä kasvattaa luonnetta. Ja olihan Vallun hoitaja hypännyt tammalla viime seurakisoissa ykkössijalle.

Kello näytti 20 yli kolme kun jätin skootterini parkkipaikalle jonkun Volvon viereen (mistä lähtien oon muuten kattonu et minkä merkkisen auton viereen jätän skobani). Otin avaimet irti ja vedin kypärän päästä ottaen senkin mukaani - tällä kertaa olin tehnyt aamulla aivan tavallisen ranskanletin, kun oon niin tottunut että saan sellaisen helposti ja aika nopeastikin. Talliin virtasi jo vähän tuntiratsastajia jutellen, yhden tunnistin Dollin hoitajaksi - kovin monella ei täällä ollut pastellinsinisiä kiharoita, eikä ollut vaikeaa muistaa miltä viime vuoden koulumestari näytti. Kentältä käveli juuri kimo puoliverinen ratsastajineen eikä tehnyt edes mieli kysyä jätkältä, asuivatko he yksityistallissa. Minuun murjaistiin sellainen katse, että melkein halusin pyytää anteeksi siihen suuntaankin vilkaisemista. Harpoin loppumatkan tallin ovelle ja suuntasin heti kohti tutuksi tulleen hevosen karsinaa - olinhan mä anonut Zakea Ingalta viime vuonna varmaan joka tunnin jälkeen ja saanut ratsastaa maksimimäärän, neljä tuntia kaudessa.

Kun tuttu ruskea takapuoli tuli näkyviin, hymy nousi mun huulille. Mulla oli viimein oma hoitohevonen, jonka kanssa puuhailla. Tiesinhän mä, että koska Zakella oli ykköshoitajakin, joutuisin antamaan puolet mahdollisista hoitopäivistä hänelle, mutta kaikista tärkeintä oli että mulla oli nyt sormet täynnä työtä tämän hevosen kanssa, ettei vahingossakaan tulisi tylsää. Primis iski hampaansa ikävän kuuloisesti kalteriin ja sai sekä mut että päätään roikottavan ruunikon säpsähtämään hieman. Älkää ymmärtäkö että jotenkin vihaisin Primistä, en vaan yhtään tykkää siitä jos heppaa hoitaessa tarvii olla silmät selässäkin. Ratsuna Primis oli ihan kiva, siinä oli virtaa, vaikka välillä pitikin löytyä tasapainoa ettei ratsastustunnista tulis sairaalakeikkaa.

Liu'utin karsinan oven syrjään ja maiskutin vähän Zakelle, hapuillen taskusta jotain. Mä löysin karkkipaperin, jota rapistelemalla sai ruunan kiinnostumaan musta vähän enemmän. Ruunikon korvat kääntyivät tähän suuntaan ja se nosti vähän päätään, mutta kun ei ylttänyt hamuamaan kättäni, viitsi se ottaa askeleen lähemmäs. Pörrötin mustaa otsaharjaa, jonka alla karva oli kiharaa sekä vauvamaisen pehmeää. Mun hoitohevonen. Voi apua...

Meidän yberhellä hetki keskeytyi rykäisyyn, jonka kuulin karsinan ulkopuolelta. Zake tuntui vain mulkaisevan karsinan ovelle ja puuskahti syvään, mutta mun terävä katse siirtyi salamana tuohon henkilöön. Tää oli ihan varmasti se bussipysäkin blondi, joka kohensi poninhäntäänsä ja loi mulle puoliksi halveksuvan hymyn.

"Missä Jansku on?" mua kymmenen senttiä pitempi mallinvartaloinen tyttö kysyi. Mä kohotin vähän leukaani, en viitsinyt suuttua kenellekään, mutta nenälle hyppelyä en kestäis.

"Tänään on mun hoitopäivä", vastasin ja rapsutin samalla Zakea kaulalta luoden sen tavallisen asiakaspalveluhymyn, jonka näki aina monen muunkin hoitajan huulilla. Nyt mäkin saisin näyttää lentoemännältä!

"Joo, okei. Mä meen tällä tänään, ja osaan kyl laittaa itte valmiiks", blondi näpäytti eikä sen tarvinnut kahdesti käskeä, kun olin jo karsinan ulkopuolella. En vaan jaksanut alkaa väittelemään Kingsland-tyttöjen kanssa, ja olihan mulla sitä paitsi vaikka mitä hoitajan velvollisuuksia suoritettavana.

Suuntasin ensin toimiston luukulle kurkkaamaan tuntilistat, joista näin Zaken käyvän tänään kolmella ensimmäisellä tunnilla. Ensimmäisen ratsastajan nimi oli Laura, täytyy kattoa että jatkossakin sunnuntaiaamuisin tiedän kadota karsinalta ennen tuon tyypin ilmestymistä. Aloittelijoita tai edes jatkokurssilaisia ei ollut, joten varmasti viimeisen tunnin ratsastava haluaisi riisua ruunalta varusteet itse. Seuraavaksi lähdin ylös, halusin viimeinkin eroon tästä kypärän kanniskelusta, ja uuden kaappini avaimet polttelivat taskussa. Harpoin portaat ylös ja jatkoin kahvion ohi sen huoneen ovelle, jonka taakse tuntiratsastajat harvemmin uskalsivat "vahingossakaan" kurkkia. Avasin oven hitaasti, mutta en mä nähnyt kuin kulmassa kahvimukeja tiskaavan kiharahiuksisen tytön, joka vain vilkaisi olkansa yli ja siirtyi taas katselemaan Muumimukeja. Ei se mitään, ei mulla ollut mitään aikeita kehittää loppuelämän pituisia ystävyyksiä Pappilassa. Etsin vaan sen kaapin käsiini, jonka oveen oli repäisty pala maalarinteippiä ja siihen kirjoitettu "Zake 2". Vieressä oli vissiin ykkösen kaappi. Katselin muita ovia, osa oli koristellut niitä kuvilla, teksteillä ja parissa näkyi jotain ruusukettakin. Odottaisivatpa vaan, kun mä pääsisin vauhtiin...

Kaappi aukesi temppuilematta, eikä sen sisällössä ollut mitään valitettavaa, vaikka yksi ripustuskoukuista olikin kääntynyt ylösalaisin ja joku oli kirjoittanut oven sisäpuolelle violetilla tussilla "Zake + Eevi = ♥". Kypäräni ei mahtunut kaapin sisälle, joten kurkotin jättämään sen kaapin päälle odottamaan niin kuin näin parin muunkin hoitajan tehneen. Siltä erää kaappi oli nyt kustomoitu, kurkkasin vain nopeasti ruunan päiväkirjaa, jonka ammotti tyhjyyttään. No, sekin varmasti pääsisi käyttöön, kun mun hoitajanura lähtisi kunnolla alkuun. Varmistin että kaapin avaimet oli taskussa yhä ja suljin sen sitten perässäni. Olin tekemässä lähtöä, kun huoneen ovi aukesi ja latinolta näyttävä jätkä sekä tuon sotkunutturainen seuralainen tunkivat kilpaa sisään. Ne vilkaisi mua nopeasti eivätkä tainneet tajuta että olin tuntematon naama ennen moikkaamista.

"Moikka vaan", vastasin rauhallisesti ja jatkoin matkaani ovelle. "Älkää säikähtäkö, oon Zaken uus kakkonen."

Sotkunutturan toinen kulma nousi, mutta poika oli heti hymyssä suin. "Adrian, hoidan Teppoo", tuo ilmoitti, ja kun tyttö puolestaan ei tuntunut saavan sanaa suustaan, Adrian kertoi hänen olevan Ellida. Ellida nyökytteli siihen päälle, kunnes sai puhekykynsä takaisin. "Tervetuloo."

Kiitin varovaisesti ja suuntasin ovesta ulos. Mä olin just kohdannu muita hoitajia ekaa kertaa, eikä kukaan ollut näpäyttänyt mitään ilkeää. Vissiin tuntiratsastajilla oli paljon vääristyneempiä kuvia hoitajista kuin mitä oletin. Itsellänihän ei ollut oikein mitään kokemusta hoitajista, olin tullut tänne Helppo C-tason ratsastajana enkä ollut koskaan tarvinnut kysyä apua kuin henkilökunnalta. Koska tunnit eivät olleet vielä edes alkaneet, menin heti seuraavasta ovesta sisään - kahvioon, jossa vietin aina talvisin ratsastustuntien jälkeen aikaa. Kaivoin taskun pohjalta jotain vanhoja kolikoita ja sain laskettua, että mulla oli tarpeeks rahaa vakio-ostoksiini: mozzarellasämpylään sekä päärynäpillimehuun. Tyrkkäsin kolikot kiharahiuksiselle kassalla istuvalle naiselle ja nappasin kiitoksen siivittämänä itselleni jotain vatsantäytettä. Just to be clear, tää oli mun aamupala.

En ehtinyt kauaa selailla snapchattiani, kun maneesiin talutettiin jono hevosia. Suurin osa oli korvat pystyssä ja valmiina tunnin haasteisiin, mutta Zake näytti tuttuun tapaansa ressukalta kun Laura mittasi jalustimet sekä kiristi satulavyön. Nooran kasvot näkyivät opettajan kopissa ja tuo ilmeisesti yritti saada äänentoistoa toimimaan, kun posket punaisina paineli nappeja.

Vaikka söin kuinka hitaasti, en saanut kuin tunnin kulumaan kun tekeminen loppui. Mä muistelin hoitajien tehtäviä: hevosen terveydestä huolehtiminen, varusteista huolehtiminen... jotain ruokakupista... niin, mä voisin puhdistaa sen! Tungin iPhonen taskuun ja heitin lähimpään roskikseen pillimehunraatoni sekä sämpylän käärepaperin. Seuraava tunti meni hinkatessa sitä vihreää rehukaukaloa, joka muilla hevosilla oli muuten tummansininen - laittoi miettimään, mitenköhän ruuna on saanut tuhottua entisen kuppinsa... pääpointti oli, että lopulta oli jäljellä vain ämpärillinen likavettä, huuhtelun tarpeessa oleva sieni sekä niin puhdas rehukaukalo, että siltä voisi syödä vaikka ihminenkin. Kävin kaatamassa vedet viemäristä ja putsasin sienen sekä ämpärin siihen kuntoon, jossa ne olivat olleet ennenkin. Uteliaisuuden iskiessä kävin katsomassa, millaiset varusteet Zakella oli, listalla varoiteltiin että pitää käyttää etujaloissa teddypehmusteisia suojia ja "rankan päivän tai valmennuksen jälkeen hoitaja/hommansa osaava ratsastaja kylmää jalat". Zaken riimun muistin olleen vähän purkautunut niskasta, ja sama vanha riimu oli yhä käytössä - nyt kun mä olin hoitaja, voisin ehkä käyttää leffaillan herkkuihin säästetyt rahat uusiin päitsiin. Mä jäin istumaan karsinalle Instagramia selailemaan, kun tallimestarin tuomitseva katse osui muhun.

"Sun on varmasti oltava Zaken uus kakkonen. Onnea paikasta", Kaisla sanoi sillä sen asiakaspalveluäänellä. Kohotin katseeni ja hymyilin ihan aidosti takaisin, vaikka tajusinkin kuinka ilahtunut tallimestari oikeasti oli, kun lisää kaitsettavia lapsukaisia ryntäsi hoitajanhommiin.

"Kiitti", sain sanottua. "Tiedätkö yhtään oisko täällä mulle tekemistä, kun Zake on tunnilla?"

"Täällä on aina tekemistä! Alota vaikka käytävän lakasemisesta", Kaisla ehdotti ja musta tuntui, että se jupisi itsekseen mun typeryyttäni, kun kääntyi ympäri ja lähti varmaan hoitajien huoneelle (varmasti käskemään kaikki muutkin tallihommiin). Ei se mua haitannut, mä tykkäsin Kaislasta, se oli varmasti hyväkin tyyppi välillä. Nousin seisomaan ja tunkien omenapuhelimen taskuuni skannasin katseellani tallikäytävää lähimmän luudan toivossa. Ne nojailivat nätisti seinää vasten, ei mennyt kauaa löytää. Muodostettuani tarpeeksi lempihevosteni nimiä käytävälle eksyneistä multapaakuista ja oljenkorsista mä ryhdyin hommiin.

* * *

Mä en jaksanut kauaa surra upean aikaansaannokseni tuhoutumista kun tuntilaiset viimein saapuivat, viimeisenä hikinen Zake punaposkisen tätiratsastajan taluttamana. Seurasin niitä karsinalle, jossa sain heti ottaa vastaan naikkosen kypärän sekä hanskat. Tuo kertoi olevansa Lotta nimeltään ja kuvaili, kuinka kivasti Zaken kanssa oli tänään sujunut - mä höpötin vähintään yhtä paljon vastaukseksi, ja sain palkinnoksi viedä ruunan varusteet satulahuoneeseen. Takaisin tullessani täti oli kadonnut kokonaan, vienyt tavaransa ja sulkenut karsinan oven. Etsin hikiviilan Zaken harjapakista ja astuin karsinaan. En viitsinyt edes sitoa rauhallista hevosta kiinni, vaan kuljetin hitaasti hikiviilaa ruskealla kaulalla Zaken roikottaessa päätään. Kukaan tässä maailmassa ei varmaan osaa kuvitella, kuinka hyvältä musta tuntui kun sain viilailla siinä rauhallisesti oman hoitohevoseni kylkeä ja olla vaan kahdestaan. Vatsanpohjaa kouraisi, kun mä sain keksittyä millaista jatkoa kirjoittaisin illalla Harry Styles-fanifiktiooni Wattpadiin. Olin just pääsemässä parhaaseen kohtaan, jossa Harry vois viimein tunnustaa rakkautensa päähenkilölle.

Mä talutin Zaken pesukarsinalle odottamaan kun kävin kurkkaamassa, olisiko jääkaapissa kylmäpakkauksia. Oli siellä neljä odottamassa, otin ne rennosti mukaani ja kävelin takaisin rauhallisena seisoskelevan hoitohevoseni (apua, vieläkin hymyilyttää) luo. Ruuna katsoi mua alahuuli roikkuen ja hengitti syvään, kun käärin ensimmäiseen jalkaan kylmäpakkauksen päälle pintelin. Tästä alkais Zaken elämänhalun palautus.

ps. tänään mulla ei ollut paljoa aikaa haaveiluun, yllättävän rankkaa tää hoitajan arkikin, jatkuvasti pitää tehdä jotain. Ehkä huomenna on joku kiva väli, jonka aikana voisin koristella Zaken harjaboksia tai jotain?

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Ihanan reipas asenne sinulla Grace! Sain hetken hakea nimeäsi, pyörittelin päässäni Grenadaa, Gretaa, Carolia... Mutta kyllä se sieltä lopulta muistui mieleeni, se on jäänyt päähän kun olen vilkuillut omien ponituntieni aikana hevostunteja joissa olet ratsastellut. Siisti ja kunnianhimoinen ratsastus ei jää huomaamatta.

Niin, miten on Zakella erivärinen ruokakuppi... Onkohan se kuitenkaan niin, että Zakelle on vaihdettu uusi vai olisiko niin, että tuo tylsimys-Zake on ainut kenelle EI ole tarvinnut vaihtaa sitä ikinä? ;-)

Zaken harjapakki kaipaa ehdottomasti koristelua, samoin kuin Zaken kaappi ja hoitovihko!

(Ps. I-ha-na tarina ♥ Aivan loistavasti kiinnitetty huomioita Pappilan yksityiskohtiin. Panostus täysi kymppi, kun olet jaksanut tarkkaan lukea tallin sivuja!)

Helena, poniope

[Grace]

ei tuu hoitaminen aina halvaksi
28.9. toinen

Kello näytti jo muutamaa minuuttia vaille viisi, kun kiharahiuksinen Suvi pujotti ohjat Zaken kaulalta ja yritti saada äitiään lopettamaan puhelun.

"Joojoo, syötän Killen kun pääsen kotiin", yläasteikäinen tyttöparka mutisi ja maiskutti melko menohaluttoman näköistä ruunikkoa mukaan. Zake lähti keinahtelemaan hitaasti perässä, mutta ei vissiin katsonut jalkoihinsa. Korviini kantautui halkeavan muovin ääni, ja sekunteja myöhemmin mustassa harjaboksissa oli kavionmentävä reikä. Se oli sen laatikon loppu sitten. Suvi tunki kännykän taskuunsa ja jatkoi Zaken taluttamista kohti ovea posket punaisina.

Kaisla ei ollut kovin ilahtunut kun kuuli mitä harjapakille oli käynyt. Sen silmissä leimahti sen verran pelottavasti, että kun sain käskyn etsiä vaan jostain jonkin ämpärin toimittamaan tuhoutuneen boksin virkaa, otin jalat alle ennätysnopeudella. Löysin pesukarsinasta jonkun valkoisen ämpärin, joka huuhtelun jälkeen näytti suhteellisen siistiltä. Mä kävin hakemassa kaapistani aamulla tuomani maalaustarvikkeet - olihan mun ollut muutenkin tarkoitus koristella ämpäriä. Satulahuovat pyörivät pesukoneessa ympäri, ympäri kun annoin siveltimen tehdä taikojaan.

Illalla kävin vielä läheisessä hevostarvikeliikkeessä katsomassa kuoritakkia, ja muistin Zaken rikkinäisen riimun... päätin ostaa ruunalle kivalta näyttävät turkoosit päitset, ehkä lahja piristäis mun ukkoa? (ei, en tarkota nyt Harry Stylesia)

Harjaämpäri © Grace 110-prosenttisesti, riimu Mestyn Varusteesta

[Grace]

tulevat some-feimit
29.9. kolmas

Zake seisoskeli tarhassa orvon näköisenä ja silloin tällöin yritti raaputtaa silmäkulmaansa Don kaulaan. Mä olen niin onnellinen, että kaikki mahdolliset Emmat, Anjat ja Primikset oli tammojen puolella. Aika monella Pappilan tammoista oli asenneongelmia, vaikka olihan täälä Rosa ja Dolli, josta kaikki tykkäsi. Fanni oli kuulemma laiska - eikä muuten ollut, jos ei itse vaan matkustanut - ja... no, Kylli oli Fanni kolminkertaisesti. Voisin kyllä pitää koko tallille perehdyttämisen jokaisen hevosen hyvistä ja huonoista puolista.

Krhm, pysytäänpä aiheessa.

Mä olin perustanut Zakelle Instagram-tilin. Sinne oli jo päätynyt hehkutuskuva uudesta riimusta sekä pari edustavaa selfietä. Pappilassa Dollia hoitava Jassu oli käynyt seuraamassa tiliä, samoin pari muuta tyyppiä joista en ikinä ollut kuullutkaan mutta biossa luki että harrastettiin ratsastusta - luultavammin Pappilassa siis. Meinasin perustaa bloginkin, kunhan saisin kunnon kameran, mutta en tiedä kuinka paljon lukijoita saisin - eihän täällä sinänsä mitään niin erikoista saanut hoitajana tehdä, piti osata nauttia arjen pienistä asioista. Kuten nyt tarhassa putkiaitojen välistä ruohoa hamuilevista hevosista, joiden turkkia alkusyksyn aurinko lämmitti edes jonkin verran. Ulkona oli hyytävän viileä tuuli, mutta ylihuomennahan elettäisiin jo lokakuuta, joten en ihmettele.

Parkkipaikalta käveli kaksi nauravaa, kypärää kädessään roikottavaa tyttöä. Mä seurasin niitä sisälle, ja päätin mennä kurkkaamaan millä tunneilla Zake juoksisi tänään - kuten kunnon hoitaja tekeekin. Toimiston luukulla Noora naputti kuulakärkikynää kirjoitusalustaan, eikä osannut päättää illan viimeisen tunnin hevosjakoja. Jäin hetkeksi luukulle odottamaan, mutta naisen luodessa muhun melko murhaavan mulkaisun ja mutistessa että tulisin hetken päästä takaisin, otin jalat alleni. Ulkona näkemäni tytöt kääntyivät käytävällä ympäri ja pakenivat tallin ovesta kasvot lakananvalkeina. Kaisla seurasi perästä.

"Hevosille pitää antaa rauha ennen tunteja!" tallimestari ilmoitti ja sulki tallin oven tyttöjen perästä kääntyen sitten ympäri.

"Ahaa, sinä. Et kai päästänyt noita sisään? Tuntilaisilla ei oo vielä puoleen tuntiin asiaa talliin, ja säkin oot aika aikasessa", Kaisla torui. Kohautin kulmiani.

"Ihan ite menivät talliin, varmaan ei oo käyneet aikaisemmin päivän ekalla tunnilla ja ei siks tiedä millon talliin saa tulla..?"

"Tekosyitä vaan", tallimestari huokaisi syvään ja laski luutansa seinää vasten muiden joukkoon. "Et vois auttaa, ruunatarhassa on vielä viis hevosta jäljellä ja suosiolla antaisin kaks sulle talutettavaks."

Mä otin Zaken ja Don, jotka molemmat seurasi mua nätisti. Tunsin silti Kaislan haukankatseen mun niskassa, jos olisin tehnyt yhdenkin harha-askeleen, se olis varmaan hypännyt väliin ja päättänyt lopullisesti etten saa enää koskea hevoseen yhtään enempää kuin on pakko.

Do jäi omaan karsinaansa, kun mä talutin Zaken omalle paikalleen. Primis antoi vakiotervehdyksensä ja kolisteli hampaitaan karsinan kaltereita vasten, mutta hoitohevoseni ei viitsinyt edes vilkaista tamman suuntaan (alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi nämä kaksi kaverusta on laitettu vierekkäin). Zake tuijotti apaattisesti rehukaukaloaan ja kun tajusi sieltä löytyvän vielä jotain päiväkauran rippeitä, asteli lähemmäksi tutkimaan. Mä kävin ruunan läpi, kokeilin ettei selässä ollut kipeitä kohtia, tarkistin löytyykö ötökänpuremia... muuten kaveri oli hyvässä kunnossa, mutta jaloissa oli nestettä ja oikeassa takajalassa tuntui vähän lämpöä. Mun pitääkin ottaa kylmääminen tavaksi, varsinkin kun jo vanhemmalla hoitohevosellani oli jalkavaivoja.

Zake odotti tapansa mukaan jäsentäkään liikauttamatta, kun kävin katsomassa millä tunneilla juostaisiin tänään. Nooran katse oli vakava, kun se kiinnitti listaa seinään. Mun kulmat kohosi taivaaseen, kun näin Zaken nimen merkattuna vain yhdelle tunnille, viideltä alkavaan C-merkkiin.

"Eilen illalla näytti siltä että ruuna ontui vasenta takajalkaa. Päätettiin Kaislan kanssa että otetaan sille tänään helppo päivä, kun sillä on noi jalat jo muutenkin vähän huonommassa hapessa", opettaja selitti asialliseen sävyynsä. "Aamulla vaikutti kyllä ihan hyvältä, mutta jos viitsisit kylmätä jalat tuon tunnin jälkeen."

Viimeinen lausahdus taisi olla käsky eikä pyyntö. Siitä päätellen, ettei Noora jaksanut enää kuunnella josko minulla olisi vastaväitteitä.

Ruuna katseli mua väsyneesti kun astuin karsinaan harjan kanssa ja ryhdyin sukimaan selkää, johon oli tarrautunut irtohiekkaa. Oli varmaankin kutittanut jostain, harvemmin näki Zakea piehtaroimassa. En viitsinyt edes kiinnittää ruunikkoa, kyllä kaikki tiesivät sen olevan vähän liian viilipytty tekemään yhtään mitään mielenkiintoista. Pitäisi varmaan alkaa ehdottamaan ratsastuksenopettajille jotain tuntihevosten virkistäytymispäivää, jonka aikana voitais viedä hoitohevoset vaikka sänkkärille kisailemaan ja sen jälkeen pestä niistä kesän tomut oikein kunnolla pois. Zake pärskähti kun ei löytänyt enää yhtään heinänkortta turvepatjastaan ja tyytyi roikottamaan päätään silmät ummistettuna. Suoraan sanoen se ei ollut kovin ryhdikäs kouluhevonen, vaan tykkäsi mennä tunnilla sellaista ihmeen ballerinatikitystä, jonka voisi uskoa vaativan paljon keskittymiskykyä, mutta ei Zakelta. Superhevonen, tai jotain. Jäin rapsuttelemaan ruunaa karsinaansa, kun tuntilaiset taluttivat ratsujaan tallista.

Loviisa, joka ratsasti Zakella päivän tunnin, oli jostain syystä kuullut jo ruunikon iltaisesta ontumisesta, ja lupasi olla sille kiltti. Meinasin sanoa, että kaikista parasta olisi saada se tekemään kunnolla hommia edes sen yhden tunnin jonka se tänään kiertää. Enhän mä ollut kumminkaan huomannut tarhassakaan sen askelluksessa mitään erityistä vikaa. Päästin kumminkin silmälasipäisen porkkanapään varustamaan hevosta itse ja suuntasin kahvioon. Otin tavalliseni - mozzarellasämpylän ja päärynäpillimehun. Aina ne samat.

Tunti sujui ihan hyvin, Noora taisi huutaa vähän vähemmän kuin yleensä C-merkkiläisille. Zake näytti aika elottomalta kun hölkkäsi uraa ympäri, ja Loviisa olisi saanut olla vähän vaativampi kun pyydettiin reipasta keskikäyntiä. Tiedän että tähän voisi sanoa että näyttää helpommalta kuin mitä on, sillä Zake on melko eloton ja vaikea saada näyttämään samalta kuin edellä kulkenut Rolle - jos ei mahdotonta sitten. Ratsastajien kääntyessä kaartoon huomasin että olin saanut syötyä mun sämpylän ja menin pitämään Loviisalle seuraa sen riisuessa ruunalta varusteita. Pistin merkille, että ne olivat aina järkyttävässä kunnossa, eikä olisi parempaa päivää tehdä puhdistusoperaatiota kuin tämä - oli koko loppupäivä aikaa kuivata niitä. Loviisan lähtiessä viemään suitsia viimeinenkin ratsukko oli kadonnut maneesin puolelle ja kunhan porkkanapää itsekin lähti kotiin päin, talutin Zaken pesuboksille.

Jouduin hetken odottamaan, sillä kiharahiuksinen brunetti täytti vesiämpäreitä jostakin kumman syystä. Tunnistin hänet samaksi tyypiksi, joka hoitajien huoneessa aina vain tiskasi nurkassa. Fannin hoitaja kuulemma. Minut huomatessaan toinen punastui kauttaaltaan ja katosi ämpäreineen nopeasti paikalta. Kiinnitin Zaken rennosti pesuboksiin ja lähdin hakemaan tuttuun tapaani neljät kylmäpussit sekä satulahuoneesta pintelit. Ruuna katseli hetken puuhiani sen jalkojen juuressa ja nosti vähän vasenta etujalkaa kun laskin viileän kylmäpakkauksen ihoa vasten, mutta kun vähän hymähdin, jalka laskeutui taas maahan. Katsoin, etteivät pintelit puristaneet jalkoja, ja siirsin katseeni Zakeen. Ruuna vilkuili välillä minua, mutta piti muuten katseensa maassa. Mitenköhän tuohon kaveriin saisi lisää kipinää?

Ruunikko seurasi tuttuun tapaansa hitaasti mutta lyhyesti astellen karsinalleen eikä pistänyt pahakseen, kun sai jäädä sinne ihan itsekseen ilman naapurissa kiukuttelevaa kimoa. Itse suuntasin satulahuoneelle, koska niissä ruunan varusteissa oli vielä työsarkaa.

Juuri kun sain nostettua kuluneen ruskean satulan telineeseen puhdistusoperaatiota varten, toissapäivänä kohtaamani latinopoika - nimi tais olla Adrian - ilmestyi blondin jätkän kanssa satulahuoneeseen. Ainiin, se blondi, se oli Joona. Oli esittäytyny eilen hoitajien huoneessa, ja olinhan mä sen nähny kisoissa pari kertaa. Ei Joonaa ilman Jassua, pastellipää seurasi jätkien perästä. Kaikki kolme moikkas mua ja kun hymyilin takaisin, Adrian raahas tuolin viereeni napaten Tepon suitset.

"Kelpaisko seura?"

"Joo, tietty", mä vastasin ja kastoin sienen pesuveteen ryhtyen sitten pyyhkimään nahkaa. Latinojätkä hymyili, ja musta tuntui että jos joku heikkohermoisempi olisi nähnyt tuollaisen hymyn, se olisi varmasti valunut suoraan pesukarsinan viemäristä alas.

"Kivoja kuvia siellä Instagramissa muuten, aloin seuraamaan Zakea heti."

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★ & ★★★★★

Näin voi käydä vain Zakelle, kuka muu muka kävelisi oman harjapakin päältä? Voi taivas kun se ruuna on niin onneton tapaus...

Upean ahkera olet ollut Zaken kanssa! Olen pistänyt oikein merkille kuinka vastuuntuntoisesti ja tarkasti sitä hoidat. Jee ♥ Muistithan kylmätä ne jalat niin kuin Noora pyysi?

Helena, poniope

[Grace]

kun harry styles pelastaa päivän (taas)
12.11. neljäs

Kun mä olin saanut Rollen harjattua, nappasin kännykän käteeni ja twiittasin: "First event of Riding School Championhips is today. Wish me luck!". Perään päätyi muutaman tutun ratsastuksesta kiinnostuneen Twitter-käyttäjänimet, sekä tietysti Harry Stylesin, sillä mä en ole ikinä toivonut sen lukevan mun twiittiä enemmän kuin nyt...

Tää hetki pähkinänkuoressa: Ratsastuskoulumestaruudet. Just nyt joku punapää, joka on hoitanut ratsuaan KAHDEKSAN vuotta tekee aivan järkyttävän hyvää rataa maneesissa. Rolle pureksii kuolainta, Oona purkaa viininpunaisia pinteleitä ruunan jaloissa ja mä muistelen rataa, josta oon tähän mennessä unohanut jo ainakin puolet. Enkä todellakaan tiennyt, että jännittäisin kisoja näin pahasti. Kai mä halusin pitää lipun korkealla - tänne oli tullut kisaajia RANSKASTA asti. Aika helvetin upeaa. Joona piteli Dollin selässä istuvan, hermoromahduksen partaalla olevan Jassun kädestä kiinni samalla kun yritti pidentää Vallun jalustimia. Maneesin ovi aukesi ja näin punapään taputtelemassa hevostaan parin muun Seppeleen edustajan kanssa - ne olivat kai jo tehneet ratansa. Onnekkaat.

Juuri kun edellinen ratsukko poistui radalta ja mä keräsin ohjia maneesin ovella, Ellida ryntäsi mun luokse niin että lähellä ratsuaan rauhoitteleva blondi poika mulkaisi meitä aika pahasti. Sillä (siis Ellidalla) oli melkein euforinen virnistys naamallaan, eikä se sanonut mitään vaan tyrkkäsi vaan julmasti puhelimensa mun käteen. Twitter oli auki. Harryn Twitter.

"Good luck! @gracedirectioner". En ehtinyt sanoa mitään, kun mut pyydettiin sisään. Puhelin tippui mun kädestä maneesin hiekalle. En edes halunnut kuulla, minkä kirosanan Ellida keksi sopimaan tähän tilanteeseen.

MUTTA MÄ TULIN TOISEKSI SIINÄ LUOKASSA.
Thank God Harry Styles.

Lopuksi vielä joitain kuvia, joita Oona otti kun tyrkkäsin sille mun järkkärin...

   

(viimeisessä kuvassa mun jättiläissuuri kannattajajoukko (josta puuttuu tietysti kaikki pappilalaiset, jostain syystä äiti ja serkkupojat hakeutui niistä kauemmas))
© Pauliina Kontinen, ransu.kuvat.fi, ransu.kuvat.fi, Pauliina Kontinen

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Minä en ymmärrä näistä nykyajan somehömpötyksistä mitään. Harry Styles on ilmeisesti jokin luokkalaisesi sieltä ulkomailta, mistä olitkaan kotoisin?

Kouluratanne oli hyvin siisti, ihan parhaimmistoa mitä oppilaillamme olen nähnyt. Esteillä vielä pitäisi saada tuo harmaa jättiläinen kääntymään pienemmässä tilassa! Tsemppiä kilpailuihin!

Inga, hevosope

[Grace]

#grallu?!
16.11. viides

Zake painoi jättikokoisen päänsä selkääni vasten, kun harjailin sen suojia. C-merkkiläiset olivat tänään käyneet maastossa, eivätkä ne selkeästi osanneet katsoa tarkemmin missä kunnossa hevosen jalat ja suojat olivat syksyisillä kurapoluilla taapertamisen jälkeen. Ne suojat olisivat olleet entiset, jos Inga ei olisi tullut mulle huomauttamaan niiden päälle hitaasti muurautuvasta mutakerroksesta.

Mä olin edelleen ihan fiiliksissä ratsastuskoulumestaruuksista. Puskalennätin kertoi, että Seppeleen väki oli päätynyt viettämään yönsä samassa hotellissa kuin mekin - mä ja Ellida oltiin näytetty erityisen tyytyväisiltä siinä vaiheessa, kun tämä tuli ilmi. En ole viitsinyt tunnustaa tätä kenellekään (sehän olis aviorikos, Harry-parka), mutta mä olin nähnyt heti ensimmäisenä katsomoon Jassun ja Idalien kanssa puikkelehtiessani yksin istuskelevan jätkän. Enkä mä ihan turhaan ylipuhunut tyttöjä istumaan siihen aivan viereen. Myönnän, että mä olen vähän teini miesasioissa, oon kenties lukenut liikaa fanfictioneita joissa Harry on ihanan vaarallinen. Tällä kyseisellä seppeleläisjäbällä (lisätkää tää mun keksimien sanojen listaan) oli vekki huulessaan ja mä olin varma että se oli ollut jossakin tappelussa. Sillä oli ollut lisäksi salamannopeat refleksit, kun se oli napannut Jassun kypärän ennen putoamista.

Mun tuurilla en tietenkään saanut sen nimeä selville. Oona olisi ehkä saanut asiat selville heti paikan päällä, mutta se ei halunnut auttaa mua vaan muistutteli vaan Mrs. Styles-merkistä joka mulle oli halloweenina myönnetty. Merkistä viis, tämä mystinen liekkijärveläinen vaati selvitystä, ja sitä varten meillä on Jassu.

Pastellinsiniset kiharat (oon kieltämättä hieman kateellinen) ilmestyivät Zaken karsinalle juuri kun pudotin suhteellisen puhtaaksi tulleet hivutussuojat harjaämpäriin. Jassulla oli vieno hymy huulillaan, eikä se malttanut olla hiljaa sekuntiakaan pidempään.
"Sen nimi on Aleksanteri Holma, mut mä kuulin kun sebeläiset kutsui sitä Alluksi. 19-vuotias, ei Instagrammia, ei Askia, ei Twitteriä. Aika tylsää", tyttö selitti ja raaputti raippansa varresta jotakin tahraa.
"Tylsä? Pikemminkin salaperäinen", mä sanoin hymyillen. Jassu pyöritteli silmiään, kun mun lasittunut katse jäätyi tuijottamaan tytön olkapään yli. Se katosi karsinalta kohti hoitajien huonetta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Olisin rynnännyt perään heti, mutta Kaisla oli vihjaillut mulle varsin vakavaan sävyyn Zaken harjan ja hännän siistimisestä. Mä olin päättänyt suostua maineeni nimissä, ja varmasti uusi kampaus ilahduttaisi Zakeakin! Homma alkoi luonnollisesti harjan selvittelyllä - siinä kesti vuosituhat. En edes halua tietää, milloin joku on viimeksi käynyt sitä takkupesäkettä läpi. Mulla meni ainakin vartti saada harja näyttämään siltä että se kuului hevoselle. Sen jälkeen laskin nopeasti kuinka paljon harjaa uskallan siistiä, ja sakset alkoivat laulaa. Häntää ei uskaltanut oikein siistiä, kun ruunalla on sen verran ohuita jouhia siellä. Musta tuntui, että jos leikkaisin sieltä viittä senttiä enemmän, Zake tiputtaisi koko hännän pois. Ja sitten mä, letityksen suomenmestari (tai ainakin toisiksi paras, Joona ostaa jostakin syystä letittää myös) hoitaisin hännätöntä hevosta. Ei kovin inspiroivaa.

Joka tapauksessa mä olin oikein tyytyväinen lopputulokseen. Keräsin karsinan pohjalta pahimmat mustat jouhitupsut ja rapsuttelin ruunaa, joka tunki mahtavan kokoisen turpansa syliini huokasten sitten oikein syvään. Heti kun ei ollut mitään tärkeämpää ajateltavaa, mun muistikuviin palasi se seppeleläinen jätkä. Aleksanteri. Allu. Hiekanväriset hiukset ja sellaiset siniset silmät, jotka on kulkeneet niiden suvussa varmaan jo viikingeistä asti. Mun rannekello rupesi näyttämään sen verran hurjaa kellonaikaa, että tiesin hevosten alkeiskurssin alkavan ihan kohta. Mulle ehti tulla kiire päästä pois Nooran katseen alta, sillä jos nainen olis bongannu mut tallista, se olisi sitten tarkoittanut tunnin hurjaa juoksemista - varsinkin, kun tiesin näiden ratsukkojen juuri oppineen kevennyksen salat.

Hoitajien huoneessa oli paljon porukkaa pakoilemassa taluttajan tehtäviä, varmasti ainoa hevospuolen hoitaja joka taisi olla tällä hetkellä paikalla ja norkoili silti vapaaehtoisesti taluttajantehtäviä odottamassa oli Karla. Se oli käyttäytynyt oudosti eilen, ihan kuin se olisi pelännyt meitä tai jotain?
"Siinä paha missä mainitaan", Joona virnisti. Adrian teki mulle vähän tilaa sohvan kulmaan, ja ahtauduin jätkän kylkeen kiinni. En kyllä vieläkään ymmärtänyt, miksi iskin silmäni siihen Aleksanteriin, kun Pappilastakin löytyi tällainen määrä testosteronia. Toisaalta, Adrianilla ei ollutkaan vekkiä huulessaan merkkinä siitä, että oli onnistunut voittamaan tappelun...

"Joo, mut älkää nyt vitussa väittäkö että oikeesti saitte jo selville kuka se on. Ja jos saitte, niin Gracen parhaaksi, älkää kertoko", Oona ilmoitti kovaan ääneen, eikä jäänyt epäselväksi että mun oli nimen omaan tarkoitus kuulla nuo sanat.
"Sen nimi on Aleksanteri Holma, mutta sitä sanottiin Alluksi", Jassu virnisteli ja väisti taitavasti Oonan suunnalta tulleen huitaisun. Joona mulkaisi serkkutyttöään aika pahasti. Kristianin silmänpyörittelyt näki selkeästi, vaikka se seisoi huoneen toisella laidalla Starbucksin pahvimuki kädessään.
"Grace ja Allu", totesi Joona ääneen ja sillä samalla hetkellä tiskialtaalta kuului kunnon kolina, kun Ellida kaatoi kahvit kuppinsa sijasta näpeilleen.

"GRALLU! TYKKÄÄN!" sotkunutturainen kiljaisi ja tunki samalla sormiaan juoksevan veden alle. "Millon pidetään häät?"

Mä punastuin niin pahasti, että lähdin aika reippaaseen tahtiin takaisin talliin. Alkeistunnilla juokseminen oli itse asiassa ihan houkutteleva ajatus verrattuna hoitajien huoneen kiirastuleen, jossa Oona olisi varmaan seuraavaksi ruvennut kyselemään, mikä saatana siinä liekkijärveläisessä oikein sytytti. En silti valita, sillä a) Zakella mennyt kukkahattutäti oli oikein mukava ja puhelias, b) olisin ainakin hyvässä kunnossa seuraavassa ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailussa ja c) se pienikin hymy jonka näin Karlan huulilla mennessäni juttelemaan hänelle tunnin jälkeen tekivät kaikesta sen arvoista.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Ooh, ovatko korviini kantautuneet huhut totta - onko joku nimeltä mainitsematon Pappilalainen iskenyt silmänsä Ratsastuskoulu Seppeleen tuntiratsastajaan? Onko luvassa vuosisadan kaukorakkausromanssi? Mitä draamaa tämä tuokaan tullessaan, Hellu, tuo popparit toimistoon!

Pointsit alkeistunnilla talutuksesta. Pitää nykyään melkein lahjoa hoitajia siihen hommaan, ihan patalaiskaa koko poppoo...

Noora, hevos- ja poniope

[Grace]

koska milloinkas sitä on voinut olettaa minkään menevän suunnitelmien mukaan
26.11. kuudes

Ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailut (ja jos multa kysytään, loppujen lopuksi koko alkuviikko) olivat menneet vähän penkin alle. Ensimmäisessä luokassa mä olin ihan liian haltioissani elämäni rakkauden löytämisestä, ja iltapäivän esteluokassa oli vaivannut sen menettäminen. Valitettavaa kyllä, myös mun alkoholinvetämistahti nopeutui reippaasti kun olin masentunut. Mä en vaan osannut varoa, koska milloin viimeksi mulla oli ollut rakkaushuolia? Harry ja mä oltiin oltu täydellisiä, vaikka toinen osapuoli ei tietänytkään suhteesta. Se ehkä oli juuri se juttu, jonka takia homma toimi ylipäätään.

Rolle huokaisi syvään, kun kiinnitin tummansiniset kuljetussuojat sen takajalkoihin ja yritin sen jälkeen saada loimen kimon päälle. Se tuntui mahdottomalta, mä en pystynyt ollenkaan keskittymään. Soljet putoili mun sormista jatkuvasti, musta tuntui että kädet tärisi. Aamu oli mennyt ehkä vähän penkin alle, vaikka yö oli kulunut Aleksanterin huoneeseen eksymisen jälkeen melkein euforisissa tunnelmissa. Mä en kuitenkaan voinut ajatella yötä, kun aamusta muistuttelivat jokaisen seppeleläisen ilme, joka pyyhkäisi mun yli. Musta tuntui, että voin pahoin. Hävetti, ärsytti, ja heitäpä vielä särkynyt sydän siihen päälle. Oona ei sanonut mitään, kun se valui Rollen karsinaan ja tuli kiinnittämään loimen soljet mun puolesta. Mä saatoin olla väärässä (ja varmaan olinkin), mutta sen silmissä saattoi olla jopa joku ymmärtäväinen pilke, kun meidän katseet kohtasi yhdeksi pelottavaksi sekunniksi. Blondi ei kumminkaan sanonut mitään, vaikka olisi ehkä ollut parempi.

Mun elämä alkoi oikeasti muistuttaa vähän liikaa jotain teinikirjaa. Tää vaan oli oikeeta elämää eikä fanfictionia, joten ei voinut olla varma siitä, halusiko mun tarinan kirjoittaja onnellisen lopun.

Talutin Rollen hevosautoon suitsista, ja trailerissa vaihdoin päävehkeet riimuun. Kimo katsoi mua, ja mä olin aika varma että sekin ymmärsi mun tilanteen paremmin kuin Oona. Ainakin se antoi mulle sellaisen vaikutelman. Ellida ilmestyi täyden heinäverkon kanssa Rollen luokse, mutta mä luikahdin sivuovesta karkuun mahdollisimman pian. Pitäisköhän mun tehdä jotain? Saattaisin katua tätä loppuelämäni. Tai siis, oli jo aika selvää että en vois saada Allua. Oli mussa ehkä vähän kapinahenkeä, kun mielessä kaikui ne Oonan sanat "tyttöystävä ei ole este, vaan hidaste", mutta nyt piti ajatella realistisesti ja hankkiutua ensin eroon tästä ERITTÄIN kiusallisesta tilanteesta. Miksi mä edes kyselin kysymyksiä? Tiesin tasan tarkkaan mitä mun piti tehdä. Mun piti yrittää, ja mun viimeinen mahdollisuus oli nyt kun muut Pappilan hevoset lastattaisiin viimeisen vartin aikana hevosautoon. Rollen kisa-arkku ja mun urheilukassit olivat turvallisesti omilla paikoillaan, toinen Raijan vitossarjan BMW:n takapaksissa ja toinen hevosautossa, joten mulla oli vain aikaa. Okei, ehkä vartti, mutta oli sekin aikaa.

Aleksanteri oli suhteellisen vaikea löytää. Musta tuntui että puolet sebeläisistä oli nähneet ne kuvat WhatsAppissa, ne nimittäin yrittivät muka huomaamattomasti tuomita mua kun hortoilin niiden hevosten ympäri ja varmistin välillä, etten kampannut ketään tai kompastunut jonkun kuljetussuojiin. Kristian virnisteli aika tyytyväisenä shetlanninponin narun päässä, sen uskottavuus meni kyllä siinä, mutta tuo vahingoniloinen irvistys jäi mieleen. Lopulta mä löysin etsimäni suomenhevostamman karsinalta. Kymmenenvuotias poika hääräili hepan jalkojen kimpussa harja toisessa kädessä ja kuljetussuojat toisessa, eikä Allu voinut olla pyörittelemättä silmiään kun tuijotti pienemmän menoa hevosen loimi toisella käsivarrella roikkuen.

"Moi", mä töksäytin. Ääni ei kantanut kunnolla, ja mä rupesin pyörittelemään omia sormiani ettei ne olis tärisseet. Aleksanteri taisi tunnistaa mut vähän liiankin hyvin, ja se vilkaisi karsinassa olevaa pienempää poikaa kuin lähtöä miettien. "Älä nyt karkaa hei pliis. Mulla on sulle asiaa."
"Mennään tonne sivuun", Allu sanoi aika jäykästi mun olan yli vilkuillen, ihan kuin se ei kuitenkaan olisi edes huomannut mua. Kun mä olin aukaisemassa suutani ja höpöttämässä siitä kuinka Pappila Express lähtisi vartin päästä pihasta, Allu kuitenkin tarttui mua käsipuolesta ja repi kahden jaban väliin. Mun sydän tykytti tuhatta ja sataa.

"Mä olin kännissä. Älä nyt käsitä että olisin sitä kovin usein, mutta olinpa kuitenkin", mä mutisin posket punaisina. Allu näytti epäröivän. "Ja jos sä olisit sekuntiakaan estellyt, niin mä olisin ihan varmasti nukkunut vaikka lattialla. Älä nyt ymmärrä väärin, mä en aio ilmoittaa mistään seksuaalisesta häirinnästä, mut... tai ihan sama. Turhaan mä selitän. Mun ainoa oikea syy on, että mä olin kännissä. Ja niin oli muuten Ellidakin. Siis, se grallupaitainen."
"Okei", Aleksanteri vastasi. Toi oli kamalin vastaus jonka tiesin. Niin mitäänsanomaton. Musta tuntui, että se tulis olemaan aikamoisessa kusessa niiden kuvien takia, mutta en voinut lohduttaa sitä, koska eihän mun kuulunut tietää Allun seurustelevan. Sehän vasta hyvä oliskin ollut, jos olisin lähennelly Allua vaikka tiesinkin sen tyttöystävästä (joka oli muuten totuus, enkä ollut siitä kovin ylpeä).
"Mä haluun pyytää anteeks. Mä tiedän niistä kuvista myös, ja jos mä vaan voisin jotenkin hankkiutua niistä eroon, niin mä hankkiutuisin", mutisin. Jos oli mahdollista, niin entistäkin nöyrempänä. Mun katse valui viininpunaisten Vansien kärkiin.
"Mutta et voi", Aleksanteri sanoi. Okei, se kuulosti joltain epäsuoralta kysymyslauseelta ennemmin.
"Tehtyä ei saa tekemättömäksi", mä pahoittelin. Oli ihan kamala olo. Arvatkaa kaksi kertaa halusinko tätä.

"Pliide. Sano vaan että kaikki on okei, niin mä voin mennä. Vaikka et ehkä tarkottaiskaan sitä. En oo varmaan aiheuttanu muuta ku vahinkoa tällä tempauksella, joten en kyllä oletakkaan että saisin kokonaan anteeks", mä yritin vielä epätoivoisesti selittää. "Mutta mulla on parempi fiilis jo vaan siitä että pyysin anteeks."
"Nähään Seppeleessä, okei?" Allu sanoi. Mä en ollut varma yrittikö se hymyillä pahoittelevasti kun ei keksinyt muuta sanottavaa vai kuvittelinko vaan, mutta mulle ei jäänyt paljoa aikaa selvittää asiaa, kun Sierra repäisi mua tummansinisestä hupparista taaksepäin. "Pappilan juna lähtee, jos et haluu jäädä Kaarnaan yöpymään loppuelämäkseks niin suosittelisin tulemaan."

Allu katsoi mua oudosti. Mä en osannut reagoida siihen, joten en ees reagoinut.
"Joo. Nähdään Seppeleessä", mä mutisin ja lähdin Sierran raahaamana takaisin Pappilan porukan hellään huomaan.

Ja se oli kuumottavin automatka millä oon ikinä ollut. Sierra ei tietysti voinut olla kertomatta mistä mut löydettiin hortoilemasta, ja kaiken lisäksi mua pelotti tietää missä pulassa Aleksanteri oli. Tiesin myös, etten varmaan saisi tätä ikinä anteeksi siltä. Mutta hei, voitaisiinhan me ehkä vielä joskus olla kavereita? Oona huokaisi syvään ja väitti etten sais vieläkään luovuttaa. Mutta ainakin jättisin ensi tapaamiskerralla Leijona-pullot vähemmälle...

[Grace]

kun pappilaan iskee joulu niin voimalla, ettei jää aikaa ajatella muuta (onneksi?)
28.11. seitsemäs

Ulkona ei erityisemmin lunta enää ollut ihanien sadekuurojen jäljiltä, mutta koska ensilumi oli jo satanut, Pappilan jouluperinteet olivat lähteneet oikein kunnolla käyntiin. Kun talutti ratsuaan maneesille yksityispäädyn läpi, huomasi heti Romuluksen, Hotin ja Pokun karsinoilla koreilevat joulupallot sekä kimalteiset koriste nauhat. Jopa Noora oli ostanut Leksalle punaiset pörröriimun, johon oli kirjailtu mistelinoksia. Ratsastuskoulun puolella talliradio soitti joululauluja ja kahvion tiskillä vilkkuivat eriväriset valosarjat. Jopa Pappilan pihassa nökötti järkyttävän söpö muoviporo, jonka sisällä hehkuivat valkoiset LED-lamput. Jokainen heppa säikähteli sitä vuorollaan, kun tuntilaisletka talutti niitä kohti lämmintä maneesia.

Ja last but not least, Helena hyräili Santa Babya niin estottomasti tehdessään sen päivän tuntilistoja, ettei se jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Mä olin tietysti ostanut Zaken karsinalle jo muovikranssin, muutaman Clas Ohlsonin 10 euron valosarjan sekä raahannut kotoa laatikollisen joulupalloja joista äiti oli halunnut hankkiutua eroon jo aikoja sitten. Helena oli jopa myöntänyt luvan siihen, että sain liimata Zaken riimun turpahihnaan kulkusia! Siis onko mahtavampaa ratsastuksenopettajaa edes olemassa? Okei, Vaahterapolun osakilpailujen jälkeen mä olin tullut siihen tulokseen, että Raijan pitäisi käydä moikkaamassa meitä täällä tallilla joka ikinen päivä. Se oli, uskallanko mä edes sanoa, varmaan parempi tyyppi kuin Helena. Ja Helena on sentään Pappilan virallinen puuma!

Zake heilutteli päätään ja näytti joka kertaa vaan hölmistyneemmältä, kun kulkusista kuului helähtävä ääni. Mä naulasin parhaimmillaan joulupalloja ja kranssia karsinan oveen, ja joululaulutkin rupesi soimaan mun päässä. Mä muistelin, kuinka Irlannissa oltiin joka joulujuhlassa laulettu Winter Wonderland ja esitetty jouluevankeliumi kaikkien vanhempien katsoessa. Kun oli ollut meidän luokkalaisten vuoro olla toteuttamassa näytelmää, musta oli tehty Maria. Voi sitä ylpeyden määrää, kun olin saanut pidellä muovista vauvaa sylissäni ja nyökkäillä hyväksyvästi kun tietäjät esittelivät tuomiaan lahjoja.

Kunhan mä olin saanut karsinanoven valmiiksi, jätin salaa omenansiivun Zaken rehukaukaloon ja jatkoin matkaani hoitajien huoneelle. Mulla oli vielä vaikka mitä tekemistä, piti kieritellä raipan ympärille punaista teippiä, koristella Zaken hoitokirjan kansi ja levittää askartelun ilosanomaa muillakin hoitajille. Joulu sai mutkin niin aikaansaavaksi ihmiseksi, että Ingakin varmaan salaa nyökkäili hyväksyvästi mun hiihdellessä sen ohi. Muuten, mä oon huomannut, että se on alkanut käyttää ryppyvoidetta otsaansa. Tai sitten se on muuten vaan yhtä joulufiiliksellä kuin käytävällä tanssahteleva Helena. Harpoin portaat kaksi askelmaa kerrallaan kuten mulla oli aina tapana ja saarnasin seuraavat puoli tuntia joulutunnelman luomisen tärkeydestä. Oona huokaili ja pyöritteli silmiään oikein kunnolla, mutta jaksoin silti yrittää innostaa porukkaa mukaan. Sehän kärjistyi siihen, että istuttiin lopulta Alman kanssa kahdestaan kaakaokuppi kädessä ja glitterliima toisessa.

Siinä koristellessani mä sain flashbackeja. Kaarnasta. Vaahterapolun parkkipaikasta. Mä kyllä kaduin toissapäiväisiä tapahtumia, lähinnä aamua, mutta yritin olla ajattelematta sitä. Joo, ehkä kaikki tää häseltäminen oli vain tapa päästä pakoon ajatuksia, jotka sisälsi Aleksanterin tai sen tyttöystävän. Oli miten oli, mä olin aika tyytyväinen, sillä en ollut ajatellut kumpaakaan koko päivänä. Kun kaikki karkasivat hoitajien huoneesta auttamaan ratsastajia, mä jäin - Anni oli kumminkin sen verran osaava ratsastaja, että tiesin sen olevan sujut Zaken kanssa. Ja mikä tärkeintä, mun oli suotava elämäni hävettävimmälle hetkelle jotakin ajatuksia. Ainoastaan ainoa hyvä asia joka toissapäivään liittyi oli se, että sain pyydettyä Aleksanterilta anteeksi, ihan sama olisiko se sitten sitä mieltä että mut pitäis armahtaa. Ja no, ehkä sekin oli ihan mukavaa, että olin viimein kotona. Turvallisesti kehä kolmosen sisäpuolella, eikä täällä ollut karhuja tai poroja jotka voisi pistellä mut poskeensa.

Tai, jos sitä pihassa olevaa poroa ei siis lasketa.

Kun mä tuntien jälkeen kävin harjaamassa Zaken suojat siihen kuntoon missä ne olivat olleet aamullakin ja vaihdoin sisäpuolelta harmaantuneen satulahuovan puhtaaseen, mun kännykästä kuului se erittäin vaativa viestiääni, jonka olin asettanut hälyttämään kun sain uuden sähköpostin. Mä avasin sen heti, ja meinasin seuraavaksi pudottaa joulunpunaiseen lompakkokuoreen suojautuneen iPhonen tallin lattialle. ZAKELLE. HAKI. KAKKOSHOITAJA. Ja se oli poika. Miten tähän piti nyt suhtautua? Hetken pohdinnan jälkeen päättelin jätkän ihan hyväksi tyypiksi ja laitoin sille viestiä, että tervetuloa vaan. Tiedän kyllä, että joka ikinen Oonan kaveriporukan (jossa mä muuten jostain syystä olin) periaate käski mua ignooraamaan koko sähköpostin, mutta mä halusin antaa tälle Kasperille jopa mahdollisuuden. Ja eiköhän kakkoshoitajan ottamisesta kieltäytyminen olis tarpeeks hyvä syy potkimaan mut ulos koko hoitajaporukasta. Säännöt oli sääntöjä.

Joten mä nielin kaikki äidilliset halut joiden mukaan Zake oli mun eikä kenenkään muun ja yritin tajuta, että mä olin juuri ruvennut yhteistyöhön jonkun kanssa. Päätin, että mähän olisin hyvä ykköshoitaja ja ottaisin Kasperin avoimin mielin vastaan. Päätin, että jos se olisi yhtä okei tyyppi kuin sähköposti antoi ymmärtää, pitäisin huolen ettei sen takapuoleen jää Oonan puremajälkiä - tai kenenkään muunkaan. Kyllä tää vois lähteä sujumaan. Sillä varauksella, ettei Kasper olisi ihan tuhoon tuomittu tyyppi.


// Saisko omalle hoitohepalle muuten tehdä ns. kannen tähän päiväkirjaan, jonka Raija liittäis tuohon päiväkirjan aloitusviestiin? Täältä löytyis ainakin kiinnostusta johonkin tosi zakemaiseen kanteen, ja mun mielestä nää ois aika mahtava keino saada jokaisen hepan hoitokirja näyttämään uniikimmalta (:

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★ & ★★★★

Raija kertoikin tallilla pyörähtäessään, että Rollen ja Gracen kilpailut olivat menneet Vaahterapolussa vähän penkin alle. Ei kun ruoska viuhumaan tulevan viikon treeneissä siis, mistäs muusta se johtuisikaan kuin treeninpuutteesta! Vai olivatko ajatukset sittenkin jossain muualla kilpailujen aikaan? Nyt ei, tyttö hyvä, ole saumaa haaveiluille jos mestaruutta havitellaan.

Eikö olekin hienot joulukoristelut, mitkä kyhättiin pystyyn teidän nauttiessa RKM-kilpailuhuumasta? Pappila loistaa varmasti kuuhun asti, terkkuja kaikille astronauteille!

Katselinkin eilen tallilla, että Zaken karsinan ympärillä pyöri tavallista pidempään yksi poika. Selvisipä sekin nyt, eli olet saanut apukädet sen elävän hevoszombien kanssa. Note to self, miksi Zaken lempinimeksi ei annettu Zombia? Sehän olisi käynyt sille kuin nenä päähän.

(Raija itseasiassa oli ajatellut tehdä päiväkirjankoristelutalkoot jossain tulevaisuudessa, mutta näiden joulu- ja RKM-kiireiden vuoksi se on jäänyt tekemättä. Jokatapauksessa, päiväkirjaa saa koristella ja lähettää mahdolliset kansikuvat tallinomistajalle joka liimaa ne sitten kirjoihin.)

Inga, hevosope

[Grace]

inventaario, uusi kämppä ja ehkä uusi hoitohevonenkin?
29.11. kahdeksas

Inga oli järjestänyt henkilökunnan kokouksessa äänestyksen Zaken satulasta, sehän oli melkein yhtä vanha kuin koko heppa. Niinpä Pappilan pihasta oli lähtenyt Hööksin keikalle Kaislan lisäksi Noora, ja ne olivat ostaneet ruunalle MUSTAN satulan. Mun hoitoheppani ei enää riko kaikkia ratsastusmuodin lakeja, jeee! Tästä innostuneena mä päätin tehdä ennen tuntien alkua inventaarion, jossa selvitin minkälaisia varusteita mun ruunallani oli. Laitoin myös eksyneet lampaat oikeille paikoilleen, uudelle hoitajalle olisi huomattavasti helpompaa löytää kaikki tavarat kun ne eivät lainehtineet keskellä satulahuoneen lattiaa.

Mä olin myös saattanut mainita Helenalle kakkoshoitohevosen ottamisesta nyt kun Zakelle löytyi toinenkin hoitaja. Älkää käsittäkö väärin, Zake on ja tulee aina olemaan mun tärkein muruseni ja mun elämäntehtävä oli edelleen saada siitä virkistyneempi vanhus, mutta täytyi mun löytää joku poni jonka harjaa letitellä sillä aikaa kun Kasperin velvollisuudet kutsuivat auttamaan Zaken ratsastajia pois tunneilta. Ja niinpä Helena oli sitten kertonut mulle siitä uudesta ponista, joka sopi kuulemma mulle, koska sillä oli niin paljon harjaa letitettäväksi että mä ehtisin kyllästyä ennen kuin olisin valmis. Saattoi Helena sen nimenkin mainita, mutta en muista mikä se oli - kuulosti kuitenkin enemmän joltain vuohelta kuin hevoselta. Luonteeltaan se oli kuitenkin ainakin huhujen mukaan oikein mukava!

Kaiken lisäksi tänään on mun syntymäpäivät! ♥ En oo uskaltanut kertoa kenellekään, mutta tänään mä muuttaisin ihan omaan kämppääni Kalliossa. Siis Helsinkiin. Ihan mahtavaa. Sierra, Ellida ja Oona nojautui eteenpäin hoitajien huoneen sohvalla kun niiden kiinnostus heräsi.
"Kai sä tarviit sitten heti kämppiksen?"
"Niin mikä sen tien nimi oli?"
"Minkä väriset seinät siellä on?"
"Vittu mikset oo kertonu aiemmin?"

Ja kun me illalla kamalassa ryysiksessä sullouduttiin MUN kaksioon imurit, maalipensselit ja ikkunanpesuvehkeet kainalossa, mä en ajatellut yhtään Aleksanteria tai Zaken uutta hoitajaa. Se oli melkein virkistävää. Sitä paitsi, Ellidan sanoin, syntymäpäivänä ei kuulu huolehtia mistään muusta kuin siitä että kutsuu kaikki kaverinsa tuhoamaan uutta kämppää.

Kollaasin varusteet © EQP, Mestyn Varuste, Kivimetsän varuste, OddPixel

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Olipa piristävää nähdä sinun tekevän tuollaista inventaariota tavaroista! Zake voisi kyllä kaivata lisääkin tavaroita, esimerkiksi kumisuka ja kampa näyttää puuttuvan sen ämpäristä edelleen. Tiedätpähän minne kulutat seuraavat viikkorahasi... ;-) Vai palkkasi, mistä minä tiedän tulon lähteesi! Ei kiinnostaisi osa-aikainen työ Pappilan kahviossa? Siitä saisi huikeat 8€/tunti ja töitä tarjolla 5-35 viikossa.

Zaken vanha, tummanruskean ja mustan sekoituksen värinen yleissatula jääköön tallille varasatulaksi, sillä kuka tietää milloin joku näistä tuntsareista tai hoitajista onnistuu rikkomaan jonkun satuloista.

Marja, tallipäällikkö ja hevosope