|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 8, 2013 6:57:14 GMT
"Vallu" s. 2003, rautias trakehnerruuna
Tämä päiväkirja on vain hoitajille!
|
|
|
Post by Joona on Jul 3, 2015 19:23:50 GMT
3. heinäkuuta 2015 Seitsemästoista, jossa Pappilassa puhaltaa muutoksen tuulet ”Onks se kuollut?” Ninan ilme oli hieman säikähtänyt. Heilautin kättäni ilmassa vähättelevästi. ”Nää, tuskin. Antaa meidän vaan toivoa niin”, irvistin ja sain toruvan katseen Ninalta. Kylli makasi maassa täysin liikkumattomana eikä edes nostanut päätään, vaikka me seistiin ihan sen vieressä. Me oltiin tuijotettu siinä kuin tatit hevosta jo varmaan viisi minuuttia. Lopulta tuhahdin ja tökkäisin tammaa kylkeen. Kylli nosti päätään varsin vaivautuneesti. ”Kato, ihan on hengissä. Anteeks rouva.” Viimeinen oli Kyllille, joka näytti kyllästyneeltä meidän touhuihin. ”Äh, mennään muiden luokse”, Nina mumisi ja lähti raivaamaan tietään toistaiseksi korkeassa heinikossa tuntsaritammojen lauman luokse. Se suuntasi tiensä tietenkin ensimmäiseksi kimon hoitohevosensa luokse, mun rapsutellessa Rosaa. Se oli ihan mukava hevonen, iso ja ystävällinen. ”Priimiksellä on vekki takajalassa”, Nina hymähti parin hevosen päästä ja alkoi kaivaa puhelintaan taskusta laittaakseen viestiä Kaislalle. ”Miksi sen täytyy aina kiusata muita hevosia? Kuulin tosin, että sille ehkä rajataan oma lohko jostain Emman kanssa... Mutta kuka näistä puheista koskaan tietää.” Kohautin olkiani, koska mulla ei ainakaan ollut tarkempaa tietoa. Mä etsin katseellani joukosta tietyn hopeaharjan, mutta näky sai mut järkyttymään. ”Hitto Roxi, sä olet niin lihava”, nurisin tökätessäni sormeni mahan tummanrautiaaseen karvaan. Se tuntui oikeasti uppoavan sinne ja lautaset tekivät takapuolesta sydämenmuotoisen. ”Onneksi mun ei tarvitse alkaa kuntouttaa sua.” Nina virnisteli, varsinkin kun vilkaisin Roxin häntää parkaisten. Eihän sekään enää ollut mun hommiani, mutta kaikki se kuukausien duuni ja minkä takia! Hännän juuri oli hinkattu lyhyeksi, säkkäräksi karvaksi. Jäljellä oli vain säälittävä, ohut nippu, joka ylettyi juuri kintereiden alapuolelle. Ja tiedättekö mitä se oli täynnä? Kakkaa. ”Mä en kykene enää katsomaan”, valitin ja aloin suunnata katseeni ruunien laitumelle. ”Missä mun kultani on?” ”No varmaan siellä Kreikassa, mihin meni lomalle?” Ninan ilme oli hämmentynyt. ”Ei Jassu vaan Vallu!” Vallu laidunsi rauhallisesti muiden seassa, rautias karva kiilsi auringossa. Oli kuuma, melkein kolmekymmentä astetta. Mä olin jo vahvasti ruskettunut, vaikka useimmat kaverit olivat vielä vitivalkoisia. Ehkä se johtui tallista, jossa oli lähiaikoina tullut oltua paljon ulkona. En varmaan siivoaisi enää yhtään tarhaa! Santtukin oli hukkua laitumeen, mutta urheasti tuhosi sitä muiden soturitovereidensa avustuksella. Mä olin oppinut jo monta päivää sitten, ettei Santtu ollut viisain hevonen lähestyä sillä laitumella. Se nimittäin potki ja lähti karkuun. Kukapa tälläisestä apajasta tahtoisikaan luopua? Veijosta ja Tedistä taas oli tullut parhaat kaverit. Ne laidunsivat ja riekkuivat aina yhdessä. Yhdistäviä tekijöitä oli myös julmat heinämahat, jotka kummatkin olivat keränneet ja joita hoitajat jaksoivat kauhistella päivästä toiseen. Toisaalta ei Veijo ja Tedi olleet ainoita, joille oli kertynyt ylipainoa, kun katsoi tammalaitumen tietyn hopeaisen suuntaan. ”Hei jätkä”, mumisin Vallulle, joka nosti hetkeksi päätään muhun katsahtaen. Vihreä oli kuitenkin mua paljon kiinnostavampaa, joten katse kääntyi maahan. Toinen käsi polvimittaisten shortsien taskussa taputin hevosta kaulalle. Se näytti ihan terveeltä, mutta tarkastin silti sen vielä haavojen tai muiden vahinkojen varalta. Lopulta me lähdettiin takaisin tallille. Mun kullanmuru nummer två oli parkkeerattu aivan laitumen tuntumaan ja mä heitin jalan kevarin yli. Nina kiipesi mun taakse, mutta yhä tiukasti kieltäytyi pitämästä musta kiinni. Oma olisi mokansa, jos tippuisi kyydistä. (Luulitteko tosiaan, että me käveltäisiin tänne? Hah!) Pappilan ponitalli oli herännyt taas hieman elämään viikon sisällä. Uusia hoitajia oli alkanut lapata sisään ovista aivan yllättäen eikä talli ollut nytkään täysin hiljainen. Hoitajienhuoneessa istuivat niin Sierra kuin Emilykin, mikä sai Ninan hieman hämmentymään. ”Nina, Sierra ja Emily. Sierra ja Emily, Nina”, esittelin kaikki kaikille nopeasti. Kolmikko alkoikin juttelemaan keskenään sulassa sovussa. Kohta Noora tai joku muu kuitenkin ryntäisi ovesta sisään käskemään tekemään jotain uskomattoman typerää, kuten keräämään käpyjä pihalta. Tarhat oli onneksi jo siivottu, maalattu ja päällystetty varmaan kullallakin, joten ne murheet sai unohtaa. Olin pessyt Vallun varusteet jo heti sen mennessä laitumelle, joten niihin ei tarvinnut koskea lainkaan koko kesänä. Odotin varmaan lähinnä tallin pesua - se vois olla hauskaa! Jos siis hoitajat saisivat osallistua. Siis ajatelkaa nyt, mä ja painepesuri. Voisko siitä syntyä mitään pahaa? Nooraa ei kuitenkaan näkynyt ja seuraava tunti vierähti nopeasti. Lopulta, kun heitin jalkani kevarin yli taas kerran, oli kyydissä hiljainen, mutta mukava Emily ja matka ei ollut kotiin vaan läheiseen Saleen. Mä ajoin aika harvoin rajoitusten mukaan ja tunsin, kuinka tyttö tuntui jännittävän. Hetken olin varma, etten pysty edes hengittämään rutistuksesta, mutta kaupan parkkipaikalla olin yhä hengissä. Jätskipaketti valikoitui nopeasti ja kun me oltiin taas tallin pihassa, olivat Nina ja Sierra jo lusikoiden kanssa paikalla. Kentän vieressä viheriöllä oli hyvä nauttia auringosta. Ja kerrankin tein jotain ihan luvallista. "Se on kuulkaa tytöt kolme viikkoa ja saadaan alkaa kuntouttaa hevosia!" sanoin hymyillen leveästi. Koko viikko Vallua. Damn! "Mä en oikein tiedä mitä mä teen, saankohan mä ratsastaa kumpaakin", Nina hymähti ja tunki ison lusikallisen jäätelöä suuhunsa. "Miks teillä kaikilla muilla on isot hevoset", nurisi Emily tuijotellen maahan närkästyneesti. Virnistin, hitto, mä en enää ollut ponipoika. "Jos olisit nähny Joonan hoitajaratsastuksessa et valittaisi. Roxi-parka! Ton ääliön jalat valui varmaan puolimetriä mahan alle", Nina kauhisteli ja mottasi mua kevyesti käsivarteen. Mulkaisin sitä pahasti, vaikka tiesinkin tytön olevan oikeassa. Mä en enää ollut kovin pieni ja hento kuten suurin osa tytöistä. Muutos Valluun oli aika raju, kun hoitohevosella olikin yhtäkkiä kaksikymmentä senttiä lisää korkeutta. Mutta ehkä se oli ihan hyvästä? Toisaalta Vallu osasi olla varsinainen känkkäränkkä, pahempi kuin Roxi koskaan ikinä hännänpesuoperaatioiden aikana. Mun seuratakissa oli siitä todiste. (Mutsi oli tosin ommellut hihan vekin kiinni.) "Onhan Roxilla silti hoitajana se Iiris, vaikka ei se oo tainnut käydä kertaakaan", irvistin ja otin jäätelöä. "Mites Ninan Miska?" Nina mottasi mua paljon kovempaa kuin aikaisemmin. "Ei se oo mun Miska!" "Mikä Miska?" Sierra ihmetteli. "Ai se Miska?" Emily huudahti. "Sulla on, Nina, kilpailija", virnistin ja viittasin Emilyyn. Emily näytti vähän tuohtuneelta ja alkoi selittää käyneensä katsomassa tunteja aikaisemmin useasti viikossa. Myös meidän. Miska oli kyllä sen verran omaperäinen persoona, ettei jäänyt helposti huomiotta. Mulla oli kumma kutina, että loppukesästä tulisi vielä hyvä. En tiennyt, mitä Ellida sillä hetkellä teki tai mitä Jassu touhusi Kreikassa, mutta ehkä oli aika ottaa uusia jäseniä kanalaumaan. Pappilassa oli muutoksen tuntua. Hymy muuttui virnistykseksi ja käänsin katseeni sinisestä taivaasta uusiin tulokkaisiin. "Ootteko tytöt koskaan kuullut mun teoriaa kukoista ja kanoista?" Sillä kertaa Nina mottasi mua todella kovaa.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 4, 2015 17:06:58 GMT
★★★★★
Loistavaa, kerrassaan loistavaa tarinointia Joona! :-D Eihän mikää edes voi mennä pieleen, jos tarina alkaa sanoilla "onko se kuollut"? Ihanan tapahtumarikas päivä on teillä ollut takana. Hyvä Joona!
Oli mukava kuulla myös miten olit huomioinut muitakin Pappilan hevosia ja poneja, välillä tuntuu että hoitajien ajatukset pyörivät pelkästään oman (navan - eiku...) hoitohevosen ympärillä, eivätkä he edes huomaa muita kaviokkaita tallilla.
Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jul 5, 2015 18:23:56 GMT
5. heinäkuuta 2015 Kahdeksastoista, jossa me ei tehty ainakaan mitään luvatonta Jotkut ideat vaan oli huonoja. Ja jotkut ideat taas olivat niin huonoja, että ne olivat todella hyviä. Siksi me saatiin koko Pappilan läheinen raitti kauhistumaan, kun mun punamusta kevarini eteni sen reunaa. Mun takana istui Kreikasta palannut Jassu, väärinpäin. Selkä mun selkää vasten se virnuili Sierralle, joka piti kevarista kiinni toisella kädellään, toisella kädellään koettaen tasapainottaa itseään mun ikivanhan skeittilaudan päällä. Meidän takana jumalatonta vauhtia sotki pyörillä Nina sekä Emily, Ninan tarakalla istui Ellida. Mä koetin välillä vilkaista taakseni, pysyikö kaikki hengissä mukana, mutta kaikkien osalta lieni kuitenkin turvallisinta pitää suurin osa ajasta katse ihan edessäpäin. En ollut muuten varmaan eläessäni ajanut missään niin hiljaa. Sierra tosin kiljahti silloin tällöin siitä huolimatta, Jassu huusi käskien jatkaa matkaa. Matka laitumelle oli lopulta ohi, eihän viisi kilometriä aivan mahdoton matka ollut. Mä parkkeerasin mun kevarin, tunsin Jassun painon katoavan sen takaa ja loikkasin itsekkin pois. Sierra näytti hykertelevän matkaa yhä, jättäen laudan kevarin viereen. Myönnetään, idea oli mun. Mä olin tehnyt upean, vastustamattoman Pappilan ponitalli-wappiryhmän (olin tunnetusti se, joka keräsi kaikkien puhelinnumerot ensimmäiseksi - jopa ilman takaa-ajatuksia) ja pistänyt kaikkien puhelimet sekaisin tänään päästyäni Jassun kanssa tallille. Siinä ne olivat sitten seisseet tallin pihalla koko jengi, vilkuillen toisiaan enemmän tai vähemmän epäluuloisesti. Mä koetin kovasti, kuten monesti ennenkin, pitää jengiä kasassa. Olin niin onnellinen, että meidän entinen nelikko oltiin saatu kasaan ja uudet naamat tuntuivat sointuvan mukaan ihan kätevästi nekin. Mä en ollut tavannut vielä läheskään kaikkia uusia, joku höpötti jostain Janskusta, mutta tapaisin kaikki ennemmin tai myöhemmin. Oli kuitenkin täysi fakta, että mä en ollut kovin tuntematon mitä tuli Pappilaan. Jos mut tiesi nimeltä ainakin puoli Espoota, tiedettiin mut myös tallilla. Palatakseni takaisin aiheeseen: idea oli mun. Yllätikö se? Ei. Sierra oli jo kerennyt laittamaan kuvan Instagramiin (#crazy #summer #bestideaever), Ellida oli päivittänyt Snapchatin my storyn ja Jassu vastannut askissa " atm" -pyyntöön kuvalla Sierran virnuilevasta naamasta. Sosiaalinen media lauloi mennessään, mutta muistot oli tärkeitä. Pöllin Ninalta yhden harjan, josta sain kuulla enemmän kirosanoja kuin tiesin sen edes osaavan. Luikin pakoon nopeasti ruunien laitumelle, jossa ei odottanut mukava yllätys. "Ei jumalauta." Mun ilme oli tyrmistynyt. En tiennyt, mikä ihme mun hoitohevosia vaivasi. Maa oli kuivaa - eihän viikkoon ollut satanut pisaraakaan ja aurinko oli helottanut munkin vartalon ruskeaksi - mutta Vallu oli korvan päistä kavioihin paksussa kerroksessa kaikkea, mitä laitumelta saattoikaan löytää. Miksi aina minä? Emily mun vieressä virnuili estottoman vahingoniloisesti. "Onnee vaan sulle!" tyttö huikkasi etsien oman, kullanvärisen hoitoponinsa kaikkien seasta. "Hiljaa harjanturmelija!" kiekaisin takaisin ja huokaisin raskaasti. Lannistuneesti aloin harjaamaan harmaanruskean sekaväriseksi muuttunutta hevosta takaisin punarautiaaksi, mitä se oli tavallisesti. Musta tuntui, että muut ehtivät viilata niin omat kyntensä kuin hevostensa kaviotkin kunnes olin valmis. Vaikka lähes kaikkien hoitohevoset olivat tammoja, oli jengi lopulta kerääntynyt ruunien laitumelle. Jassu katseli Veijoa harkitsevasti. "Joona, auta vähän", pastellitukka lopulta käski ja nosti toisensa jalkansa valmiina punttaukseen. "Sä oot ääliö", hymähdin, mutta autoin mun tyttöystävän ( olihan, olihan, olihan se?) hevosen selkään. "Hullut", sähisi Nina, kun Jassu vääntyi makaamaan Veijon selälle, pää lautasilla. Ellida naurahti ja alkoi rapsutella Veijoa. Emilyn ja Sierran ilmeistä en oikein osannut sanoa mitään. "Jäätte niin kiinni." "Eikä jäädä", nauroin. Loppujen lopuksi me ei jääty paljoa mistään kiinni, vaikka oltiinkin ajettu Kaisla ja vielä erityisemmin Noora hermoromahduksen partaalle. Eikä muuten jääty kiinni. Pappilan pihassa ei ollut, kuten odotettavissa, ketään meidän palatessa pihaan. Joku huusi jotain kokiksista ja pepseistä, joten jokainen ryntäsi helteestä hoitajien huoneeseen. Mä, Jassu ja Nina vallattiin yksi sohva, me kaksi ensimmäistä lähinnä yhtenä kasana ja Nina pienenä kippurana toisessa päässä sohvaa. Ellida oli alkanut lueskella Mistyn hoitovihkoa ja Sierra heitteli kaikille yhteistuumin ostettuja limsoja. Emily onnistui kuohuttamaan omansa yli, kastellen housunsa. Jassu oli maannut pää mun sylissä, kunnes oli noussut itse hakemaan limsansa ja mennyt tutkimaan onnetonta ilmoitustaulua seinällä. Muilla tytöillä oli yhteinen puheenaihe, josta oltiin jauhettu aikaisemminkin. Jesse. Se vaikutti ihan mukavalta jätkältä, mutta en oikeastaan voinut osallistua keskusteluun kovinkaan aktiivisesti. Mulla kun ei oikeastaan ollut hajuakaan, kuinka söpösti se pisti hiuksensa tai kuinka mieletön perse sillä oli. Öh. Tota. Ihan mukava vissiin. En mitenkään hirveesti kiinnittänyt huomioo."Joona hei, älä irvistele tolla tavalla", Ellida säksätti ja tsiigaili Sierran puhelimesta Jessen ig-tiliä. Stalkkerit. Tekikö ne samalla tavalla kaikille jätkille? "Anna sen olla, ei jätkien kanssa voi puhua jätkistä", Sierra puuskahti ja otti puhelimen Ellidan ojennetusta kädestä. Emilyn kasvoilla oli hienoisesti punaa, sillä oli kaiketi tapana punastella paljon. Sierran sanoille mun oli kuitenkin pakko tyrskähtää hiukan. Camoon! Mähän olin tän paikan ainoa asiantuntija. "Anteeks nyt vaan neiti, mutta mä oon tunnettu poika-asioiden keittiöpsykologi", mä huomautin ja vilkaisin Ninaa. Sen silmät siristyivät vaarallisesti varoittaen. "Tää Ninakin tässä! Ensin oli Jakea ja sitten Miskaa, kuka oli koko ajan auttamassa? No meitsi!" Nina potkaisi mua kylkeen aika kipakasti, saaden mut älähtämään. "Hei, mä vaan sanon, että sun pitäis vastata sille. Miska-parka!" kauhistelin ja sain toisen potkun. "Mitäs mieltä sä sit oot Jessestä?" Ellida huokaili. " Se on niin kuuma." "Ai kuvien perusteellako vaan meinaat? Vähän vaikea sanoa, kun ei oikeestaan juteltu." "Kuumuus ei kuule liity mitenkään mihinkään juttelemiseen", Ellida haaveili ja sai Sierran virnuilemaan. Mä pyörittelin silmiäni, naiset. (Eihän siinä ollut mitään väärää, jos vähän tsekkas tunneilla käyvien tyttöjen ratsastushousujen takataskuja.) "Jutun pointti oli kuitenki se, että mä oon ihan loistava olkapää, mitä vasten itkeä. Musta on kuulkaa kaikenlaiseen lohduttamiseen", mä virnistin ja iskin kevyesti silmää meidän kahdelle uusimmalle vahvistukselle. Vain sekuntia myöhemmin tunsin tutun pastellitukan vetävän mua napakasti korvasta ylöspäin, pois sohvalta. "No niin, lohduttaja-psykologi, päätin just, että sähän voisit täyttää kissojen ruoka- ja juomakeput", Jassu tokaisi topakasti ja raahasi mut pois sohvien luota. Lannistuin mun kohtaloon luotettavana poikaystävänä ( olinhan, olinhan, olinhan mä?) ja aloin tehdä duunia. Juuri saadessani kupit täyteen kuului hoitajien huoneeseen nousevasta portaikosta ryminää. "Ei vittu, Noora!" kiekaisin ja koetin piiloutua sohvan taakse. "Joona Aro! Se puhelinnumero vessan seinästä pois nyt!" "Mutta kun en se ollut mä!"
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 6, 2015 6:41:39 GMT
★★★★★
Voi herranpieksut mikä paraati Pappilasta onkaan kulkenut hevosten laitumille asti. Vaikka se onkin ollut varmasti vaarallista kaikkine yksityiskohtineen, niin kyllähän se näytti niin pirun hupaisalta että ihan vatsaan sattui nauraessani niin paljon. Noora ei aivan ehtinyt ottaa siitä kuvaa todisteeksi (minä olisin halunnut kuvan seinälle piristämään työpäiviämme, mutta Noora kaipasi valokuvaa tapahtumasta vain siksi että saisi tehtyä teistä ja tempauksestanne elävän esimerkin kuinka Pappilassa EI kannata toimia...).
Kiittäkää onneanne, etteivät Noora ja muut opettajat (tai Kaisla) saa koskaan tietää mitä te aina puuhastelette siellä laitumella. Eihän siellä pitäisi kovin paljoa tekemistä edes olla...?
Ps. Aivan mahtavaa tarinankerrontaa taas, Joona!
Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jul 6, 2015 15:46:07 GMT
6. heinäkuuta 2015 Yhdeksästoista, jossa tiskiharjat on eka aste hulluudesta Pappilan tiskiharjat oli värikoodattu. Ruoka- ja juomakupeille oli limenvihreät harjat, suojien ja jalustimien pesuun oli sinisiä, hoitajien huoneessa astioille oli pinkkejä. Entä keltaiset harjat? Keltaiset harjat olivat vessojen pesuun. Mikaelin tyttöystävä numero 52, Linnea, oli kerran sanonut mun olevan niin positiivinen, että varmaan paskoinkin sateenkaaria. En alkanu väittää vastaan - kaikkihan mut tunsi. Aina pilke silmäkulmassa, virne kasvoilla ja ah-niin-iloinen asenne elämänkoulua kohti. Mäkin tiesin olevani aina se, joka koetti saada muut piristymään ja heitti järjetöntä läppää. Mutta let's face it: sinä päivänä mua kiinnosti olla tallin päivänsäde yhtä paljon kuin Kylliä kiinnosti työnteko. Keltainen harja rahnutti tyttöjen vessan seinää aggressiivisen päättäväisesti, mutta teksti " Call me ; )" ja sen alla oleva puhelinnumero eivät olleet tehty pois pyyhittäviksi. Jos jotain hyvää piti työstä hakea, niin ainakin se antoi joka sekunti mulle lisää motivaatiota keksiä mitä mielikuvituksellisempia tapoja kostaa tää Ellidalle. Ei sämpylöitä sille kiusankappaleelle ihan hetkeen.Ajatellessani Ellidaa, tervaa ja höyheniä kaikkia samassa lauseessa, ilmestyi ovensuuhun hahmo. Sierra näytti aika tuskaiselta huomatessaan mut siinä istumassa keltainen tiskiharja kädessäni. "Mun pitää päästä vessaan", se inisi ja teki jonkinlaista rituaalista tanssia. "Sori tytsy, mutta tää on varattu", mä vastasin ja jatkoin jynssäämistä. "Nään sen. Varo, ettei se seinä puhkee", Sierra mutisi, kohottaen kulmaansa katsoessaan kuinka purin patoutunutta aggressiota keltaisen tiskiharjan kautta vessan seinään. "Sehän olis ihan kätevä, kun tossa on jätkien vessa toisella puolella. Voitaisiin pitää seuraa vessareissuilla", hymähdin ja sain Sierran pyörittelemään silmiä. Mut hei, mähän olin Joona Aro, sateenkaaria paskova positiivisuuden ruumillistuma, joten taioin väkisin hymyn mun kasvoille. En tiedä, meniks se läpi, mutta valahti nopeammin kuin Tedi ryntäsi ruohotupsun nähtyään. "Sä oot creepy tänään. Tuu nyt pois sieltä", Sierra nurisi ja huokaisten poistuin pienestä kopista. Numero ei ollut kuin vähän haalistunut, mutta lähdin silti. Ehkä mä vaan pakenisin Nooraa koko loppupäivän. Ja elämän. Tiesin hoitajien huoneessa olevan vilskettä, koska siellä oli taas nykyään koko ajan vilskettä. Siksi mä kiipesin katolle - siellä sai olla rauhassa, ainakin pidempään kuin muualla. En tiennyt, oliko syy eilen venyneestä illasta jätkien kanssa (srsly, olin ollut kuudelta aamulla kotona) vai jossain muussa, mutta ajatukset karkailivat tänään tavallista enemmän. Mä en itsekkään luokitellut itseäni kovin synkäksi ihmiseksi, koska synkät ihmiset olivat aina tylsiä. Kai mullakin silti oli lupa ollu huonoja päiviä? Ilman, että siitä tuli piikkiä jokaisen vastaantulijan suusta. Mulle viimeinen kuukausi oli ollut loistavaa, koska mulla oli vihdoin lupa koskea mun niin paljon haluamiini huuliin ja sinisiin hiuksiin ja kaikkeen muuhunkin. Mä en oikein vieläkään tiennyt missä me mentiin, koska me ei oikeastaan koskaan oltu puhuttu siitä. Se oli vaan tapahtunut, bam, ja sitten me oltiin jatkettu eteenpäin kuten aina oltiin jatkettu, molemmat hiljaa ja sanomatta sanaakaan. Kai Jassua pystyi sanoo mun tyttöystäväksi. Ei me oltu koskaan puhuttu siitäkään, mutta mä kieltäydyin olemasta vain joku säätö, onneton jätkä, joka " nyt vaan on joku sellanen". Mä en koskaan ollut joku sellanen. Mieluummin mä olin vaikka se jätkä, joka suuteli oikeaa tyttöä seurustellessaan väärän tytön kanssa. Pettäminen oli niin raju sana, eikä se sopinut mun nimen kanssa samaan lauseeseen. Eihän? Eikä me oltu puhuttu siitäkään, koko tapahtuneesta, Jassun kanssa. Olis varmaan pitänyt. Ilmassa leijui koko ajan kirjoittamaton sääntö, ettei asiasta puhuttaisi. Me kierreltiin aihetta parhaan mukaan eikä kumpikaan uskaltanut sano sitä yhtä nimeä, jonka omistaja saattaisi vielä joku kerta putkahtaa perjantaina puoli kahdeksan tunnille ja heittää koko tilanteen ylösalaisin. Yksi syy miksi rakastin kesää: ei tunteja. Ei vääriä ihmisiä, ei (niin paljon) ongelmia. Mutta fakta oli se, että Sandra tunsi lähes kaikki mun kaverit enkä ollut ihan niin pihalla sen elämästä kuin mitä moni voisi olettaa. Esimerkiksi Jassu. Sandra oli poistanut mut sen bannannut mut kaikista sosiaalisen median palveluista joista pystyi ja varmisti selvästi, ettei kuulisi musta enää ikinä, mutta harmiksi jätkät ei olleet ihan yhtä kainoja mun suhteen. Mä sain kuulla ihan liikaa. Siit Sandrasta on tullut ihan sekopää. Juoksee eri miehestä mieheen joka viikko ja tappelee kaikkien eteentulevien kanssa.Ja voiko Sandraa syyttää? Kyllä mä tiesin milloin olin tehnyt väärin. Kukaan mut tunteva ihminen ei varmasti käyttäisi musta sanaa ilkeä, koska mä kyllä välitin ihmisistä. Tosin olisin säälinyt Sandraa varmasti vielä enemmän, jos se ei olisi saanut mun nenää vuotamaan verta kuin vesiputous. Enkä oikein tiennyt miten asiaan suhtautua. Rehellisesti, olinko mä muka voinut saada Sandra pois raiteiltaan? Mähän olin vaan mä, enkä varmasti ollut merkinnyt ihan niin paljoa. Ehkä Sandran ylpeys oli vain kärsinyt liikaa. Tietenkin oli sitten vielä Janna, joka oli ihan omaa luokkaansa. Se vaan paheni hetki hetkeltä, vaikka luulin hetken jo tilanteen taantuneen. Nyt kesällä se ei viettänyt ollenkaan aikaa enää kotona ja vaikken mä ollut paras henkilö saarnaamaan sille, niin et varmasti säkään haluais kuulla jätkiltä sellaisia tarinoita, joita mä sain pikkusiskostani aina välillä kuulla. Huomaatteko kaavan? Kaikki mun elämän murheet johtui naisista. Ehkä mun pitäisi muuttaa keskelle ei-mitään pieneen hirsimökkiin, kasvattaa parta ja hankkia haulikko, jolla karkoittaa kaikki muut pois. (Sekä karhut, karhuja ei saa unohtaa. Mun tädin perheellä oli eksynyt sellainen ihan kesämökin pihaan.) "Mitä sä täällä yksin teet?" pehmeä ääni kysyi mun takaani. Mun ei tarvinnut ees kääntyä ympäri, koska tunsin äänen niin hyvin. Pastellihiukset laskeutuivat mun viereen ja siniset silmät katsoivat taivaalle. Puolipilvistä. "Mistä sä tiesit, että mä oon täällä?" vastasin kysymyksellä. "Oon meedio." Jassu hymyili puhuessaan. "Ei vaan, Emily kertoi nähneensä sut katolla. Me jo ihan huolestuttiin, ootko käyny hukuttautumassa lantalaan tai jotain." Mä pyöräytin kerran silmiäni. Tytöt, aina juoruamassa. Olin vetänyt polvet eteeni koukkuun ja kädet niiden päälle, Jassu mun vieressä oli ottanut mallia. Kaikki näki meidät sinä parina, jotka koko ajan kiehnäsivät toisissaan kiinni, eivät varmaan koskaan tehneet mitään muuta. Mutta musta Jassussa oli yhä parasta se, että se oli yhä mun paras ystävä - me tehtiin ihan samoja juttuja kuin ennenkin. Katsottiin leffoja, pöllittiin Jannan röökit (vaikken mä ollut edes polttanut enää vuoteen) ja naljailtiin toisillemme. "Tuutko sä meille tänään?" Jassu kysyi yhä tuijotellen taivaalle. Näin läheltä silmistä näkyi taivas, jolta aurinko alkoi olla laskenut. Kuinka myöhä mahtoi olla? Olin aika varma, ettei tallilla olisi enää saanut oleskella. Kuka kuitenkaan kävisi katsomassa katolta mahdollisia kadonneita hoitajia? "Tietty. Mulla on Nikollekkin asiaa", vastasin ja tunsin pään kellahtavan vasten mun olkapäätä, vaikka katseen suunta ei ollut pastellipäällä muuttunut. Jassu oli Kreikasta ostanut uuden hajuveden ja mulla oli yhä siihen tottuminen vähän kesken. Se kumminkin tuoksui kaikelle mille sen pitikin tuoksua, kukille ja kesälle. Auringolle, jonka yhä yli kuukaudenkin jälkeen Jassussa näin. "Hyvä, mä en halua nukkua yksin." En mäkään.Katolla hiljentyi. Tallistakaan ei kuulunut ääniä, kaikki lienivät lähteneen kotiin. Mä en vieläkään pitänyt itseäni ihastumisen asiantuntijana, saatika sen suuremman tunteen, jota en edes uskaltanut ajatella. Olin kuitenkin aika varma, että mun äkillinen mielialan nousu oli hyvä merkki ja saattaisi viitata niihin. Mua alkoi taas aidosti hymyilyttää, kun Jassun pää nojasi mua vasten. "Mitä sä hymyilet?" Jassu hymähti. Siniset silmät oli siirtyneet tarkkailemaan mua. "Sua", vastasin yksinkertaisesti ja suukotin päälakea kevyesti. Jassu ei jättänyt sitä siihen, vaan kurottautui löytämään mun huulet ja mä maistoin suudelmassa mansikoita. Hymy ei pysynyt poissa, enkä edes yrittänyt karkoittaa sitä. Mä annoin hetken viedä ja rakastuin ihastuin (koska se toinen tunne oli niin suuri) hetki hetkeltä enemmän mansikoihin ja Jassun ihoon mun sormenpäitä vasten. Vartin kuluttua mä jo juoksinkin Jassun kanssa Pappilan pihalla mun kevarille, Kaisla meidän perässä kiroillen. Mielikuvituksen varaan jätettävistä syistä mun paita oli jäänyt katolle, mutta mun oli pakko arvostaa aamulla Kaislan huumorintajua taas hieman enemmän nähdessäni mustan t-paidan nostettuna Pappilan lipputankoon.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 6, 2015 16:42:36 GMT
★★★
Kuten Sierra sanoi, sä oot aika creepy tänään. En nimittäin koskaan ole nähnyt sinussa noin syvällistä puolta. Tai mistä minä tiedän mitä mietit siellä katolla istuessasi, mutta huomasin että oli sen verran mietteliäs ilme etten viitsinyt edes huomauttaa ettei siellä saisi olla...
Hyvä kuitenkin, että välillä pysähdyt aloillesi mietiskelemään - sulla kun tuntuu aina olevan niin paljon kaikkea meneillään :-)
Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jul 7, 2015 23:32:30 GMT
7. heinäkuuta 2015 Kahdeskymmenes, jossa kaivetaan luurankoja kaapista Mä heräsin tavallisesti kovin helposti. Olin niin aamuvirkku, joka istui ennen kahdeksaa aamupalapöydässä ja jolle ei ollut koskaan ollut hankalaa nousta koulunpenkille aikaisin. Joskus kuitenkin teki mieli jäädä vaan luvalla makaamaan sänkyyn. Vinkki: osasyynä saattoi olla tyttöystävä, joka oli pakottanut katsomaan jotain hiton Gossip Girliä neljään yöllä. Joku tökki mua kylkeen. Mä olin selkä sitä ääliötä päin (fakta: kukaan ei oikeesti voinut nukkua missään haleissa tai missään) ja koetin jatkaa nukkumista. "Idiootti, nouse!" Jassu kiljahti mun korvan juuressa ja mä parahdin vetäen peiton pään yli. "Mee vittuun", inisin unisena. Harmi, ettei Jassu ollut samaa mieltä ja jatkoi tökkimistä. Meni ainakin pari minuuttia, kunnes käännyin vihdoin ympäri ja kaappasin tytön käsieni väliin niin, ettei se ollut enää mahdollista. Halasin kiukkuisena sähisevää Jassua tiukasti pitäen silmät yhä kiinni. Se koetti rimpuilla irti, mutten päästänyt. Lopulta pastellitukka luovutti ja huokaisi. "En voi olla vihanen sulle kun oot niin söpö", Jassu mumisi ja pystyin tuntemaan sen katseen mun naamassa. Hymyilin kevyesti, tunsin toisen käpertyvän viereen pieneksi. "Mut ihan tosi, meidän pitäs nousta. Kello on ykstoista." Vau. Niin pitkään en ollut nukkunut sitten uudenvuoden. Huokaisin ja päästin irti Jassusta, tunsin sen nousevan ylös, seuraten itse perässä. Hieroin mun silmistä unihiekkoja, pörrötin hiuksia. Jassu katso mua huvittuneesti istuessani sängyn laidalla. Mä en ehtinyt tehdä mitään, kun tunsin jo tytön kädet kietoutuneina mun niskaan ja jalat mun jalkoja vasten, sen istahtaessa syliin hajareisin. Mä vaan jatkoin hymyilemistä typerästi. "Huomenta", mä mutisin. "Huomenta", Jassu kuiskasi ja veti mut suudelmaan, joka olisi seistessä vienyt jalat alta. Paras herätys ever.Kun me lopulta päästiin tallille sinä päivänä, satoi kaatamalla vettä. Kummatkin juostiin talliin sisälle, vaikka oltiin jo litimärkiä. Jassu nurisi jotain sen tukasta, mä lähdin heti kohti hoitajien huonetta kuullen askelten perässä seuraavan. Riisun mun paikatun seuratakin heti päästyäni huoneeseen ja tervehdin kaikkia ketä siellä olikaan. Sierra, Ellida ja Alma. "Joona Joona Joona!" Sierran äänessä kaikui pelottava taka-ajatus ja mä automaattisesti hieman peräännyin. "Mitä mä nyt oon tehnyt?" kysyin vähän pelästyneenä, mutta Sierra heilautti kättään huolettomasti ilmassa. "Et mitään, mutta me halutaan kahvia!" Nyt mä en ihan ymmärtänyt. Miten mä liityin mihinkään kahviin millään tapaa? Ei mulla ollut tapana säilyttää tallilla kahvia, täällähän oli kahvio sitä varten. Joka tosin nyt oli kiinni, mutta ei se niin tarkkaa ollut. Näytin varmaan hölmistyneeltä, koska Sierra pyöräytti silmiään kärsimättömästi. "Sä viet mut nyt kauppaan", tyttö sanoi hitaasti, selvästi varmistaen, että tajusin joka sanan. Mä parahdin kovaan ääneen. "Tiiätkö mikä keli tuolla on?" valitin ja sain Sierran melkein jo pomppimaan paikoillaan. "Tiedän! Nyt mennään!" se intti ja ryntäsi ovesta ulos. Mun ei auttanut kuin seurata perässä. Heitin takin takaisin ylleni ja katsoin Jassua kärsivästi. Se totesi haluavansa myös kahvia. Joo kiitti tuesta!Sierra odotti jo sateessa mun punamustan kullanmurun vieressä. Kiipesin kevarin satulaan ja Sierra mun taakse. Sierra oli kaikkea muuta kuin Emily - se oli varmaan istunut useasti kevarin kyydissä. Niin rennosti se otti kaiken, vaikka en tietenkään voinut kaatosateessa ajaa ihan normaalia tahtia. Puoli matkassa sade kuitenkin laantui ja lopulta katosi kokonaan. Aurinko pilkisti pilvien takaa. Kaupan pihassa ei ollut paljoakaan ihmisiä. Pari autoa, asuntoauto ja kevari, jonka ääressä kiehnäsi poika ja tyt--- Ei helvetti. Sierra oli nopeempi kun mä. Heti pyörien pysähtyessä se oli loikannut alas kevarin päältä ja repinyt kypärän päästään. Se ilme oli aika hurja, enkä mä oikeastaan tiennyt miksi. Mä tunnistin kyllä molemmat siitä parista, mutta miten Sierra? Sitten mulla välähti. Jätkä oli käynyt Pappilassa ja sanonut nimekseen Adrian. Kun mä tajusin koko kuvion, mun teki todella mieli käynnistää kevari uudestaan ja ajaa pihalta niin kovaa kuin pystyin. Näin kuitenkin velvollisuudeksi napata Sierraa kädestä kiinni, repiä se takasin mun kevarille ja pitää se siellä. "Toi on vittu Adrian!" se kiljaisi ja pariskuntakin kauempana heräsi tähän elämään. "Tajusin", sanoin lyhyesti ja sekunnin katsoin suoraan Sandran silmiin. Ne oli niin kylmät, tylyt.Mä nielaisin valmiina juoksemaan, jos tyttö astuisi askeleenkin mua päin. Oikee suora oli hyvin muistissa. Lähdin raahaamaan Sierraa käsivarresta kohti kauppaa, toisen kihistessä kiukusta. "Et sitten voinut antaa sängyn yhtään kylmetä vai?" Sierra kiljaisi Adrianille, joka mun silmään tosiaan näytti aika surulliselta. Sandra sen sijaan - voi luoja kuinka valmiilta se näytti käymään jonkun kimppuun. Mä en ymmärtänyt kuinka olin joskus ajatellut sen olevan suloinen ja iloisin ihminen ikinä. Nyt se näytti niin erilaiselle. Ehkä jätkien jutuissa oli sittenkin perää. Näin Sandran kuitenkin sävähtävän Sierran sanoja, mutta ei se estänyt huutamasta takaisin. "Entä Joona, onko tää sun joku latinokokeilu Jassun jälkeen? Ei kun ai niin, eihän sulla oo tapana kertoa sun tyttöystäville mitään! Joona Aro suutele ketä haluaa, milloin haluaa!" Vedin Sierran perässäni kauppaan sisälle. Mun teki mieli piiloutua jonnekkin, ehkä jonnekkin missä olisi tarjolla runsaasti suklaata. Suklaa toimi naisillekkin, toimisikohan se munkin kohdalla? Sierra näytti kohta kärähtävän kokonaan, joten koetin rauhoitella sitä parhaani mukaan. Siitä ei kuitenkaan ollut juurikaan apua. Olin vaan tyytyväinen, ettei se kysynyt mitään Sandran huudosta. "Hitto mä tapan sen jätkän, kun mä nään sen!" Sierra sähisi suu vaahdoten. "Älä nyt sentään, se käy Pappilassa", mä sanoin voimattomasti. Sierra hiljeni välittömästi ja kääntyi katsomaan mua. "Mä en ymmärrä kahveista mitään, kun en koskaan keitä ite. Saat valita." "Adrian käy Pappilassa?" tyttö kysyi hiljaa ja mun kävi vähän sääliksi. Exä Pappilassa? Tiesin tunteen liian hyvin. "Jep", vastasin lyhyesti. Sierra otti lamaantuneesti kahvipaketin hyllyltä ja lähti kassalle. Mä maksoin. Molemmat kurkkas ulos aika varovaisesti, mutta kaksikko oli tajunnut häipyä. "Mä tapan sen jätkän", kuulin vielä pienen sihahduksen aloittaessani kevarin käynnistämisen. "Hiljaa latinokokeilu", tokaisin ja kuulin tirskahduksen mun takaa. Se sai mutkin hymyilemään. Ennen kahvien keittoa muut lähti vielä Jessen kyydillä laitsalle. Mä jäin tallille, Oona tulis tänään käymään ekaa kertaa tallilla ja se varmaan haluais opastusta laitsalle. Koetin jopa tehdä jotain hyödyllistä, kävin jynssäämässä vessan seinää vähän lisää ja varmistin, että kissoilla oli kaikki hyvin. Mutta silti mä en saanut mielestä niitä silmiä. Ne oli niin kylmät, tylyt.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 8, 2015 7:38:27 GMT
★★★
Oli niin elävästi kirjoitettu, että pystyin sieluni silmin kuvittelemaan Sierran rähisemässä kaupan pihalla. Ja sen, kuinka vauhdilla hänen latinotemperamenttinsa syöksyy esiin tarpeen vaatiessa. Huh, olisin varmaan juossut pakoon itse!
Sulla on kyllä vähän hankala tilanne, kun törmäät tuohon Sandraan niin usein. Ehkä pitää tallilta lainata sulle sellaisia hevosten silmälappuja, jotta et näe kuin eteesi ja ehkä se auttaisi blokkaamaan osan tapahtumista!
Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jul 9, 2015 21:47:27 GMT
9. heinäkuuta 2015 Kahdeskymmenesyhdes, jossa ei juotu pelkkii mietoja, herättiin keskeltä peltoa Ai mitä tapahtui sinä yönä? Sen uittoreissun ja bileiden jälkeen? Ei mitään hajua.Ainoa mitä tiedän on se fakta, että mä olin tehnyt Pämppää-biisistä totista totta. Voitte kuvitella, minkä paskaslaagin sain kun heräsin keskeltä peltoa ainoona seuralaisena tyhjä kossupullo. Mä nousin ensin istumaan katsoen ympärilleni ja lopulta seisomaan. Ei ketään missään, tai yleensäkään mitään missään. Peltoa ja metsää. That's it. Onneksi olin viettänyt tarpeeksi aikaa maalla tietääkseni, että jos jossain on pelto, on siellä myös sinne vievä tie. Samalla koetin kaivaa mun puhelinta, mutta sitä ei ollut missään. Upeeta, olin keskellä ei-mitään ilman puhelinta. Kiitti, jätkät. Arvostan.Tässä kohtaa mä tajusin, ettei mulla ollut paitaa. Pelkät mustat farkut ja Converset. Shit. Rämmin pois pellolta pienelle metsätielle, jossa hiekan oli vallannut rikkaruohot ja nurmi. Lähdin huokaisten kävelemään sitä pitkin. Mä kävelin valehtelematta varmaan kaks tuntia, peltotien jälkeen jotain hiekkatietä vihdoin asfalttitielle. Hetken ehdin kävellä sitäkin, kunnes kuulin auton tulevan mun takaa. Aloin viuhtomaan vimmatusti ja kikattavia tyttöjä täynnä oleva auto pysähtyi. Tottakai pysähtyi - mä olin sentään ilman paitaa. "Anteeks neidit, mut mitäköhän kello on?" kysyi rennosti nojaten avattuun ikkunaan. Pelkääjän paikalla istuva tyttö kikatti, kunnes vastasi sen olevan kymmenen. Vislasin ilmaan, niin paljon? Kuinkakohan kauan olin maannut pellolla? "Missäköhän mä sitten oon?" jatkoin hymyillen leveästi. "Kirkkonummella!" Nousin seisomaan ja pörrötin hiuksia. Kirkkonummella? "Viel yks juttu..." aloitin. "Vaikka tuhat", puhuttelemani tyttö hihkaisi ja iski silmäänsä kevyesti. Osoitin sitä etusormellani ja päästin jonkinlaisen "ähää"-äänen. "Miten täält pääsee Espooseen?" Autossa istuvat kolme tyttöä alkoivat kaikki kikattaa. "Tällä autolla pääsee!" Jos olisin tiennyt, millainen päivä siitä tuli, olisin jäänyt Kirkkonummelle. Kävin vain nopeasti suihkussa ja vaihtamassa vaatteet kotona, huomatakseni mutsin ja Jannan taas vaihteeksi tapelleen keskenään. Pakenin pois nopeasti, meillä ei oltu ikinä riidelty samalla tavalla kuin viimeisen viikon aikana. Pappilan pihassa olivat kentän vieressä istumassa arskat nenillä istuskelemassa niin Ellida, Sierra, Alma ja Adrian. Mä suuntasin niiden luokse ja lysähdin maahan. Ne katsoi mua vähän hämmentyneiltä, mutta lopulta Adrian alkoi nauraa. "Oliko jätkällä raju yö?" se kysyi virnuillen. "Sen ku tietäis. Tosin heräsin kirkkonummelaisella pellolla, kai siitä voi päätellä jotain", pohdin kovaan ääneen. Nelikosta kuului tyrskähdyksiä. "Ei se mitään, koska sain kyydin kolmelta festarifiiliksellä olevalta leidiltä. Otti mut mielellään kyytiin, mut en oo vielä ihan varma johtuiko se mun aurinkoisesta luonteesta vai siitä, etten löytänyt mun paitaa mistään." Tässä kohtaa kaikki nauroivat jo päät punaisina. "Joten, jos joku teistä tietää missä mun puhelin on, otan sen mielelläni vastaan." "Usko tai älä, mä oon sun pelastava enkeli", Ellida hymyili veikeästi ja levitteli käsiään. "Se on mulla! Joku äijä soitteli sillä yöllä, mutta sain sen!" Puhelimen akku oli ladattu täyteen ja se oli täydessä toimintavalmiudessa, joten kiittelin Ellidaa maastataivaisiin. Olisin jatkanu sitä enemmänkin, ellei hurjapäisen näköinen Noora olisi rynnännyt paikalle juuri sillä hetkellä. Piilouduin Ellidan taakse ja hillitsin haluni kiljaista vain vaivoin. Noora oli aivan raivotautisen näköinen. "Nyt kaikki hoitajien huoneeseen heti!" nainen karjui ja me kaikki noustiin ylös lähtien loikkimaan hännät koipien välissä sisälle. "Aro, toimistoon! Heti!" Hitto. Mistäköhän me oltiin jääty kiinni? Vaihtoehtoja oli viime aikoina kerääntynyt niin paljon, etten tiennyt lainkaan mitä odottaa. Seurasin Nooraa katse maassa toimistoon ja istuin penkille pöydän toiselle puolelle. Toimisto oli hieman sekaisempi ja hevoskuvilla täytetty rehtorinkanslia. Mä katselin vanhoja filmikuvia seinillä. Musta tuntui, että niihin liittyi paljon tarinoita. "No Joona", Noora aloitti pahanenteisesti. Uskokaa mua. Mä olin monta kertaa ollut vastaavassa tilanteessa. "Mä olen kuullut huhuja, että te hoitajat olette käyneet yöllä hevosten kanssa epäasiallisissa varusteissa uittamassa hevosia. Tiedätkö, kuinka monta rikettä tuossa yhdessä lauseessa oli?" "Vissiin kolme", vastasin reippaasti. "Totta. Tiedätkö, että kaikki riittäisivät yksinäänkin osa-aikaiseen erottamiseen?" Noora jatkoi. "En oikeestaan", sanoin pudistellen päätäni. Nooran silmät kiiluivat aika pelottavasti. Olin ihan varma, että oikeesti se tykkäs tästä. "Jos et siis halua kohdata sitä kohtaloa, niin kerropas ketä kaikkia siellä oli?" Kohautin harteitani. "En mä vaan tiedä, en mä oo kuullu sellasest mitää." Noora näytti siltä, että antaisi mulle kunnon bitchsläpin. Koetin hymyillä aurinkoisesti ja tiesin onnistuvani. Mun takia me ei aikanaan kärähdettäisi. Mä en tekisi sitä muille. Noora käski mut ulosta toimistosta, joten mä lähdin vikkelästi hoitajien huoneeseen. Mun piti käskeä sieltä Ellida alas välittömästi, mutta annoin äkillisen päivityksen muille. Alma näytti sille, että pyörtyisi. Kaikki kävivät vuorollaan eikä kukaan tietenkään tiennyt aiheesta mitään. Me katsottiin tallin ovelta, kun Nooran auto kaahasi ulos pihasta ja juostiin takaisin hoitajien huoneeseen. Mä olin juuri aloittamassa tenttiä, kuka oli juorunnut, kun mun puhelin alkoi soida. Oona. Se ilmoitti aika rähinänä saaneensa porttikiellon tallille - moni näytti onnelliselta - ja mä kerroin sille meidän tilanteen. Kun puhelin oli ohi, me keskusteltiin viidestään miten tää oli tapahtunut. Lopulta me luovutettiin ja lähdettiin talliin. Noora oli sanonut viimeisenä toimistossa olleelle Sierralle, että odotti tallille tullessaan kaikkien tallin vastapestyjen pinteleiden olevan käärittyjä. Me tehtiin hommasta vähän mieluisampaa ja raahattiin kaikki pintelit ulos käärittäväksi. Pintelien kääriminen oli ihan hauskaa, me keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Meillä meni aika rutkasti aikaa kaikkien käärimiseen, mutta tulos oli napakoiksi käärittyjä pintelejä iso pinkka. Illalla kävin nopeasti laitumen kautta matkallani Jassulle. Vallulla oli kaikki ihan hyvin ja mua väsytti, joten lähdin mielelläni pois. Niko avasi mulle oven. Jassu makasi sängyssä peiton päällä ja tuijotti kattoon. Kellahdin sen viereen. "Et tiedä kuin rankka päivä mulla oli", huokaisin. "Sä et tiedä kuinka rankka päivä mulla oli", Jassu sanoi vaitonaisesti. Vedin sen mun kainaloon, mihin Jassu käpertyi pieneksi kuin maailmaa paetakseen.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 10, 2015 7:05:01 GMT
★★★★
Niinhän se Noora otti ja lähti renkaat ulvoen Pappilasta ja palailee kuulemma vasta tuntien taas pyörähdettyä käyntiin. Saa nähdä kuka seuraavaksi saa hermoromahduksen...
Nätissä rivissä näytivät pintelit olleen. Saatte kyllä hyvitellä melko pitkään tekostanne, jotta saisitte edes jonkinlaista kunnioitusta henkilökunnan silmissä...
Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jul 12, 2015 20:42:57 GMT
12. heinäkuuta 2015 Kahdeskymmeneskolmas, jossa Noora pitää musta eikä mikään muukaan oo oikein "Hinkkaa tytöt, hinkkaa!" huusin virnuillen karsinan ovella. Jassu heitti muhun myrkyllisen katseen, mutta tyytyi siihen. Mun käsissä roikku painepesuri, jolla oli kastellut tallia. Nyt tytöt jynssäsivät seiniä juuriharjoilla ja mäntysuovalla. Adrian näpräsi kauempana puhelimesta musiikkia. Kun ensimmäinen karsina oli jynssätty puhtaaksi, kävin sen läpi painepesurin kanssa. Lika valui alas pois karsinasta käytävän viemäriin kun etenin rauhallista tahtia. Kaisla oli antanut aika tiukat ohjeet, miltä odotti tallin näyttävän tullessaan takaisin. Tyttöjen jatkaessa seuraavassa karsinassa pesin käytävän lattiaa, likavesi valui betonia pitkin. Tallin pesu sujui sulavasti, Adrian alkoi harjata vettä karsinoista kohti viemäriä niiden kuivatuksen helpottamiseksi. Ainoa asia, mikä vähän kadutti, oli mun valkoinen paita. Toisaalta ei se ehkä tallille oikein sopinut muutenkaan. Vallun kuola muuttaisi sen varmasti hetkessä vihreäksi. "Mä en kyllä kestä, jos Noora tulee ja sanoo ettei tää oo tarpeeks puhdas", Sierra nurisi jo neljännessä karsinassa. Mä hymähdin. "Siinä ihmisessä ei oo kyllä mitään hyvää", mutisi Jassu. "Paitsi sen hevonen, Leksa on niin hieno", mä huusin painepesurin yli ja näin muiden kasvoilta, että ne ajattelivat samaa. "Tietty se on nuori, mutta hitto kuinka hieno!" Karkulaisista ensimmäisenä hommiin tuli Jesse, joka virnuili heti meidät nähtyään. "Vuorma heti duuniin! Ota luuta ja ala lakaista!" kiekaisin heti ja osoitin painepesurilla jätkää. Tietenkin niin, ettei käsi ollut liipaisimella. Olin mä sen verran kiltti jätkä! Jesse pyöritteli silmiään, mutta tarttui yhteen paikalle raahatuista luudista ja alkoi Adrianin lailla lakaista karsinoista turhaa vettä pois. Meni ehkä vartti, kun seuraava uhri ryntäsi paikalle. Oona näytti tavallista pirteämmältä ja jäi ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan juttelemaan Jassun kanssa. Olihan se ihan kiva, että serkkutyttö alkoi löytää kavereita, mutta töitä oli vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. Niinpä rykäisin äänekkäästi ja karjaisin: "Mäkelä, harja käteen ja hinkkaamaan!" Oona katsoi mua toinen kulma koholla, mutta yllätykseksi otti yhden juuriharjoista. Tytöt olivat koko ajan jutelleet leppoisasti, mutta kohta karsinoista raikasi enemmän huutonaurua kuin harjojen suhinaa hankauksesta. Kun sain sen tiimin kiinni, siirryin taas virnuilemaan karsinan ovelle. "Alokkaat, vauhtia niihin heppatyttöjen haboihinne!" kiekaisin ja sain tarpeeksi tappavia katseita viikon kiintiöksi. "Hyvä kuri, Aro!" kuului huuto ovelta. Noora näytti mulle peukkua ja mun oli pakko naurahtaa. Virnistys jäi kasvoille. "Siinäs kuulitte", nauroin karsinan sisällä oleville tytöille. "Jos mä pidän kiinni, lyötkö sä?" Oona kysyi Jassulta, joka tyrskähti. "Mikäli Jassu ei suostu, mä voin", Sierra sähisi. Näin parhaaksi palata omiin hommiini Jessen ja Adrianin virnuillessa. Me ei ikinä saataisi tallia yhdessä päivässä valmiiksi, joten sovittiin kaikki olevamme seuraavana päivänä tallilla sen aukeamisaikaan. Me mentäisiin Jassun luokse, mutta mä en ollut vielä käynyt laitumella ollenkaan. Jassu kävi vielä pikaisesta vilkaisemassa Dollia, kun mä menin ruunalaitumelle. Vallu katsoi mua lähestyessäni sitä. Annoin sen haistella mun sormiani sekä kämmeniä. Rapsutin valkoista tähteä otsalla hymyillen pienesti. Mä odotin Vallun tulevan takaisin laitumelta talliin, jossa sen kanssa olisi paljon enemmän tekemistä. Sen häntä oli kurainen, harja hieman yli kasvanut eikä vuohisista edes puhuta, mutta annoin sen kerran olla. Ruokkoaisin sen kunnolla, kun aikaa olisi enemmän. Nyt vain taputin sitä kaulalle, tervehdin taas niskaan hengittämään tulleita Veijoa sekä Tediä ja lähdin laitumelta. Jassu odotti kevarin luona Instagramia selaillen. Jassun huone oli tavallista sotkuisempi, mutta sekään ei ollut paljon. Se ilmoitti menevänsä suihkuun, kun mä vain vaihdoin litimärät vaatteet. Vetisten farkkujen jälkeen kuivat lökärit tuntuivat paremmilta kuin ikinä. Peilistä näkyi, että kosteat hiukset olivat pahemmassa sotkussa kuin ikinä sekä vähän kasvaneet yli. Pörrötin niitä lisää huokaisten syvään. Olin vetämässä paitaa mun pään yli, kun liike keskeytyi ja näin sen. Roskiksesta pilkotti pitkänmallinen laatikko. Paita jäi roikkumaan mun käteen. Nostin sen hitaasti ylös paperiroskiksesta, sisällä ei ollut mitään. Paketti kuitenkin kertoi kaiken. Se oli raskaustesti.Mun suu loksahti auki, enkä tiedä, kuinka kauan seisoin siinä. Muistan peruttaaneeni hieman taaksepäin, tarpeeksi, että istahdin sängylle. Jassun pamahtaessa huoneeseen sisään, mä nostin nieleskellen mun katseen ylös sinisiin silmiin. Nousin nopeasti ja ryntäsin ulos huoneesta. Jassun huulet jäivät raolleen alkavasta lauseesta, mutta mä vain tungin ohi. Vedin kengät jalkaan ja juoksin ulos ulko-ovesta. Jassu huusi jotain mun perään, mutta mä en kuullut. Kun pääsin ulos sateeseen, tajusin paidan olevan yhä mun kädessä. Pujotin sen ylle, vedin kypärän päähän ja ajoin pois. Ajoin niin kauan, etten enää tiennyt missä olin. Istuin metsätiellä sateessa, pelkässä t-paidassa ja koetin muistaa kuinka hengitetään. Soitin Oonalle, joka vastasi puhelimeen juuri kun olin painamassa punaista luuria. Se antoi mulle ihan vieraan osoitteen, johon tulla, mutta en välittänyt. En välittänyt edes silloin, kun Oona avasi oven isossa hupparissa ja katsoi mua huolestuneesti Jesse takanaan. Sillä hetkellä mun pää oli liian sekaisin käsitelläkseen lisää järkytyksiä. Istuin alas jollekin tuolille, enkä edes tiedä mille. Kerroin kaiken, enkä edes kuullut Jessen ähkäisyä. Oona mulkaisi sitä pahasti. Jassun huoneessa oli ollut raskaustesti. Tarkennan, Jassun huoneen roskiksessa oli ollut raskaustestin paketti. Olin löytänyt sen ja sen jälkeen juossut karkuun. Juossut karkuun ja piiloutunut. Koska hitto, musta tulisi isä.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 13, 2015 5:54:33 GMT
★★★★
Jopas talli kiiltää nyt, vaikka se on osittain vielä pesemättäkin! Kaiken tämän uurastuksen jälkeen olette totta vie ansainneet viikon liikutukset hoitohevosillanne ennen syyskauden alkua :-) Nooralla on näköjään erikoiset tavat jättää hyvästejä, mutta mitäpä muuta häneltä voi odottaakaan. Toisaalta, tuollainen lähes pukahtamattakaan katoaminen on kyllä juuri hänen tapaistaankin.
(Ps. Onnea suuresti perheenlisäyksestä!) Vaikka taitaa pikkulinnut olla laulelleet jo tännekkin asti, etteivät asiat ole aina miltä ne näyttävät...
Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jul 17, 2015 21:47:38 GMT
17. heinäkuuta 2015 Kahdeskymmenesneljäs, jossa keittiöpsykologi onkin Ellida (eikä se oo kovin hyvä)
Viisi päivää. 120 tuntia. 7 200 minuuttia. Niin kauan siitä oli aikaa, kun olin rynnännyt ulos Jassun kodista ja saanut elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen (joka oli sentään paljon, olihan mulla historiaa). Niin kauan olin pakoillut mun omaa tyttöystävää, jonka takia mä olin pettänyt Sandraa ja jonka vuoksi olin luullut olevani valmis mitä vain. Sanojen merkitys pamahti päin mun naamaa 12. heinäkuuta. Mitä vain? Olinko mä tosiaan valmis ihan mihin vain? Mitä hittoa mä edes tekisin? Mulla oli vielä lukiota kaksi vuotta jäljellä ja vaikka toivoinkin saavani töitä syksyllä kahvilasta, jossa sillä hetkellä olin kesäduunissa, mulla oli aavistus, että lapsen kasvattaminen ei ollut kovin halpaa touhua. Mä naputin tiskin puista pintaa sormilla vilkuillen kelloa minuutin välein. Meillä ei ollut kiirettä, vaikka perjantaisin tavallisesti tähän aikaa olikin paljon ihmisiä. Mun vuoro loppuisi vain hetken päästä, enkä mä voinut kuin odottaa pääseväni viskaamaan valkoisen pikeepaidan kaappiin. Mä pidin mun työstä, olin asiakaspalvelussa aivan loistava ja sain joskus viedä vanhoja leivonnaisia kotiin. (Tosin usein ne päätyivät hoitajien huoneeseen, josta ne katosivat hetkessä.) Meitä oli töissä kaksi. Nannu vilkuili mun hermostunutta olemustani vähän väliä, pyyhkiessään pöytiä. Sillä oli punaiset hiukset korkealla ponnarilla, vihreät silmät ja tuntui aina olevan keskittynyt ainakin kolmeen eri asiaan samaan aikaan. Se harrasti elokuvia sekä TV-sarjoja, rakasti ruokaa ja halusi perustaa isona oman kahvilan, sellaisen trendikkään jonnekkin kesäkaupunkiin. Nannun kanssa olin päättänyt pitää yhteyttä, vaikka en saisikaan jatkaa kahvilassa. En ollut koskaan ennen edes tiennyt, kuinka hyviä mansikat voisivatkaan olla vain parin muun ainesosan turvin. Se tosin väitti kovasti, ettei ymmärtänyt muiden kuin jälkiruokien valmistamisesta mitään. Kun kellon viisari siirtyi tasatunnille, astui takaa uudet työntekijät. Mä vaihdoin pari sanaa kummankin kanssa, ne oli hyviä tyyppejä. Alle viidessä minuuttissa olin kuitenkin mun kevarin luona ja lähdin ajamaan pois kohti Pappilaa. Ajoin suoraan laitumelle, jossa nappasin mukaan parit harjat ja etsin katseellani Vallua. Rakkaalla hoitohevosellani oli tapana piehtaroida innokkaasti, eikä se nytkään pettänyt mua. Aloitin harjaamisen hiljaisuudessa, laitumella ei ollut muita. Vaikka aamupäivä oli satanut, oli nyt kaunis sää. Onneksi mä olin jättänyt hupparin kevarille, koska harjatessa tosissaan tuli kuuma. Mä olin jo pari päivää sitten huomannut Vallun päässä olevan pienen haavan, jota olin siten hoitanut Kaislan antamin ohjein. Nyt siinä oli enää rupi, johon laitoin päivittäin Helosania. Vallu nautti, kun rapsutin sitä harjan juuresta. Tedi ja Veijo koettivat tunkea väliin, mutta punarautias ruuna ajoi ne nopeasti pakosalle. Olin näkemäni perusteella aika varma, että Vallu oli korkealla hevosten hierarkiassa. Kossu taisi kyllä olla lauman pomo ja Hannukin kiilata hoitohevoseni edelle, mutta hännillä uskoin taas olevan ainakin Spain ja Panun. Spai tosin pysytteli nuoren Skidin mukana, joka taisi olla liian utelias (tai tyhmä) pelätäkseen muita hevosia. Zake taas tuntui aina nököttävän erillään muista hevosista. Joku oli jättänyt harjojen sekaan kamman nyppimistä varten, jota hyödynsin heti Vallun kanssa. Siistin ruunan harjan taas kämmenen levyiseksi. Otsatukka Vallulla oli niin onneton, että pelkäsin jopa harjata sitä. Suin sen nopeasti sormilla läpi, vaikka ei se koskaan takussa ollutkaan. Kuulin laitumen portilta puhetta. Mulla ei mennyt kuin hetki tunnistaa Jassun ääni, olihan se mulle niin tuttu. Ruunalaitumen keskellä oli pieni saareke, jonka keskellä oli pari puuta ja pensasta, joten tein mitä jokainen oman arvonsa tunteva, raskaana olevaa tyttöystäväänsä pakoileva teinipoika olisi tehnyt - ryntäsin Tediä peitteenä käyttäen puskaan piiloon. Kyykistyin maahan, erottaen Jassun lisäksi ainakin Sierran, Oonan ja Emilyn äänet. En saanut sanoista selvää ja olin erittäin tietoinen muurahaisista, joita tulvi mun Conssien juuressa. "Joona pakoilee sua kaiketi vieläkin", Sierran ääni sanoi. Mun keho jännittyi silmissä. "Joo, voi kun se tietäis asioiden oikean laidan", Jassu huokaisi. Mitäköhän se tarkoitti? "Äh, se on vaan vähän hidas tajuamaan mitään." Kiitti Oona, arvostan! "Annat vaan aikaa, jätkät on vähän hitaita." "Oona puhuu asiaa", Emilykin myötäili. Mä en kerennyt kuulla enempää, kun mun huomioin vei mun naamaan eteen ilmestynyt turpa. Skidi tuijotti mua kaula venytettynä ja puhisten, kuin ei aivan osaisi päättää miten moiseen kyykkijään pitäisi suhtautua. "Jos sä nyt paljastat mut, teen susta makkaraa", sihahdin sille. Skidiä ei näyttänyt kiinnostavan. Jatkoin hetken uhkailua, ponin yhä pöristessä. Suljin suuni vasta, kun puskan takaa tupsahti Oona. Sekin jähmettyi Skidin lailla hoitohevosensa viereen, silmät lautasten kokoisina. Mä otin kasvoille ilmeen, joka koetti kovasti sanoa " jos-nyt-paljastat-mut-niin-sun-faija-todellakin-kuulee-sun-viime-juhannuksesta". Onneksi meillä oli aina ollut toimiva sanaton viestintäjärjestelmä, joten Oona tokeni nopeasti, nappasi hoitoponinsa otsatukasta ja veti sen muualle. Ette tiedäkään, kuinka kauan jouduin olemaan piilossa puskan takana. Tytöt ei sitten koskaan hiljene! Kun nelikko lopulta tuntui lähtevän, uskalsin kurkata puskan takaa. Mun kevari oli ihan näkyvässä paikassa laitumen reunalla, mutta eipä kukaan ollut mua pahemmin etsinyt. En tiedä, missä ne kuvitteli mun olevan, mutta mulle kelpasi tämä tilanne ihan loistavasti. Koikkelehdin vauhdilla punamustan luokse enkä ollut varmaan koskaan lähtenyt mistään niin nopeasti. Okei, se oli valhe. Olin aika varma, että nopeusennätys oli yhä tapahtunut 5 päivää, 120 tuntia ja 7 200 minuuttia sitten. Tallilla mä koetin kerrankin elämässäni olla näkymätön ja pysyä erossa muista. Jesse oli kiukkuinen kuin ampiainen, Adrian kiehnäsi Alman kanssa jokainen sekunti ja uudet hoitajat Taija sekä ennestään tuttu Miskakin olivat löytäneet toisensa. En tiennyt, mitä Nina meinasi Miskan uudesta kiinnostuksen kohteesta, mutta totta puhuen mulla oli sillä hetkellä muutakin ajateltavaa kuin Ninan epäonniset parisuhteet. Jotka tosin eivät tainneet olla edes parisuhteita. Lopulta mä keksin vastauksen kaikkeen. Heinähuone. Heinähuoneessa ei koskaan ollut ketään. Paitsi tietty tänään. Ellida viestitteli puhelimella kuumeisesti kun mä kumarruin matalasta ovesta sisään vinttiin. Ilma ei siellä ollut parhaimmillaan, mutta siedettävä. Ellida nojaili rennosti isoon heinäpaalikasaan ja kasvot olivat aika neutraalit. "Moi", mä sanoin ja sain kasvot kohoamaan nopeasti. Tunnistettuaan mut tyttö hymyili leveästi. "Moi", Ellida vastasi. Mä istuin sen viereen. "Joten, meinaatko kuinka kauan vältellä Jassua?" Ellida aloitti heti. Mä irvistin, ehkä tää oli virhe. Ehkä olis todella pitänyt mennä jonnekin, missä ei olisi oikeasti ketään. "Ikuisuuden ehkä", hymähdin hiljaa. Ellida pyöräytti silmiään, mutta jatkoi puhelimella kirjoittamista. Kummatkin hiljennyttiin hetkeksi. "Sun pitäisi puhua Jassun kanssa, ihan tosi", tyttö ilmoitti äkillisesti nostamatta katsettaan Jobsin suunnittelemasta ihmeestä. "Ehkä." "Sä et oikeesti tiedä kaikkea." Miksi kaikki hoki sitä tänään?Me oltiin taas hiljaa. Lopulta se oli taas Ellida, joka avasi suunsa ensin. Se tuntui omasta mielestään käsiteltyään koko Jassu-aiheen ja puhuikin ihan niistä samoista asioista, joista me aina oltiin puhuttu. Ellidan kesään oli mahtunut aika paljon kaikkea viisasta ja vähemmän viisasta, joista suurimasta osasta olin perillä, kiitos Snapchatin My Story'en. "Meidän pitäis käydä joku päivä taas kahvilla", Ellida tokaisi hymyillen. "Niin pitäis", huokaisin ja kerroin mun kesätyöpaikan osoitteen. Ellida nousi ylös lähteäkseen, mä jäin vielä hetkeksi istumaan. Heinävintti olisi hyvä paikka viettää aikaa salaa työntekijöiltä. Joskus vuosia sitten toisella tallilla porukalla oli ollut tapana karata heinävintille pelaamaan pullonpyöritystä. Ne eivät tosin koskaan päättyneet hyvin. Onneksi mä olin jo sen iän yli, mutta pakko mun oli miettiä, kuinka mielenkiintoista se olisi tässä porukassa. Yksi teiniraskaustapaus (mikä sai mun ihon kanankukonlihalle), paha poika ja kiltti tyttö-pari sekä kaksi idioottia, joista ei tiennyt kumpi ehtisi kuristaa kumman ensin. Päätäni pyöritellen huvittuneena nousin ylös ja lähdin alas. Kevari hyrräsi kuin kissa mun käynnistäessäni sen. (Salaisuus: Matkalla parkkikselle piilouduin Hannun karsinaan kuullessani Jassun äänen tulevan kohti.)
|
|
|
Post by Kaisla on Jul 28, 2015 12:52:07 GMT
★★★★
Voi Broileri, oletko koskaan kuullut sanontaa chicken out? Musta se kuvaa aika hyvin laitumen episodia. Voi meidän tipusta.
Tiesitkö, että hevosilla on huomattavasti parempi kuulo kuin ihmisillä? Ja mitä tulee siihen kirottuun mopoosi ja sen ponivoimiin, niin niiden huudattaminen ei kuulu talliympäristöön. Olit sitten syypää tai et, lupaan valuttaa Vallun pissiä tankkiisi jollei tämä lopu.
Kaisla
|
|