Post by melisa on Dec 29, 2016 0:17:35 GMT
all you can do is hold on
29/12/2016 eli ensimmäinen
29/12/2016 eli ensimmäinen
2016 oli (kai pitäis vielä sanoa, että on) vuosi, jonka aikana me ruvettiin vihdoin tajuamaan asioita. Mä en yleensä ole Jennerien tai Kardashienien kanssa samaa mieltä, mutta oon nyt alkanut epäilemään, että Kylie on joku meedio. 2k16 on kuitenkin sen verran masentava vuosiluku, että keskitytään positiiviseen: vuodesta 2017 oli tulossa maailman paras, koska mun pitkäaikainen haave oli vihdoin toteutunut. Mä olin siirtynyt surullisesta, estepelkoisesta tuntiratsastajatapauksesta inside-porukkaan: musta oli tullut HOITAJA.
Itse asiassa ehdin iloita asiasta aika tarkalleen pari päivää, kunnes nousin sitten viimein torstai-iltana bussista ja tajusin totuuden tunkiessani matkakorttia taskuun. En mä missään inside-porukassa vielä ollut. Joo, mun nimi oli listassa, mutta eihän se mitään tarkoittanut. Mä olin ollut "vaan" tuntiratsastaja, mutta se ei tarkoittanut sitä, etten olisi kuullut hurjia tarinoita Oona Mäkelän syrjähypyistä tai katsellut sivusta kun pienemmät jäivät ulkopuolelle. Paikka Pappilan inside-porukassa piti ansaita eikä se ollut mikään piece of cake -tyylinen duuni. Kaikki osuudet joihin Rosa kuului olivat vielä ne helpoimmat, ne joita odotin innolla. Sen sijaan hoitajien huoneen ovi vaikutti nyt ovelta myrskyn silmään, ja mä en erityisesti sellaisista tykännyt.
Jouluvalot loistivat vieläkin yläkoulun suurissa ikkunoissa kun kipitin pihan poikki kohti Pappilaa. Harkitsin vakavasti ympäri kääntymistä useampaan otteeseen, mutta sitten säpsähdinkin jo mäeltä kuuluvia ääniä ja kiihdytin kävelyvauhtia entisestään. Onneksi ratsastuskoulun ympäristö ei ollut mitään yleistä puliukkojen kännäysaluetta, mutta kyllä mä silti pelkään pimeällä liikkumista. Onhan se naurettavaa, oon sentään 17-vuotias jo, mutta ei siitä eroonkaan pääse.
Mä olin innoissani opetellut ensimmäisen hoitopäiväni tuntilukkarin ulkoa: apua tarvittaisiin virallisesti vasta seitsemän maissa kun jatko-seniorit saapuisivat varustamaan hevosiaan. Halusin kuitenkin laatuaikaa Rosan kanssa, joten ilmestyin paikalle oikein päivän ensimmäisen tunnin jälkeen. Yritin ravistella pelottavat ajatukset muista hoitajista päästäni, mutta mielikuva minusta hylkiönä jomotti tiukasti niskassa eikä tuntunut kivalta. En unohtanut sitä edes silloin kun maneesin sisäilma viimein iski vasten kasvoja ja marssin katsomoon seuraamaan lopetteluvaiheessa olevaa tuntia. Rosan näkeminen sai hymyn nousemaan huulille - siis tossa se mun hoitohevonen nyt oli ja esitteli todella nättiä pohkeenväistöä varman näköinen ratsastaja selässään. En varmasti koskaan opi tajuamaan, miksi hoitajaksi valittiin sellaisia tyyppejä kuin minä sen sijaan, että olisi valittu niitä oikeasti taitavia ratsastajia.
Tuntilaiset siirtyivät sopivasti loppukäynteihin ja Anni antoi mikrofonin Nooran haltuun kun ratsukot viimein kääntyivät kaartoon. Hyppäsin varmaan ennätysvauhdilla (mutta tietysti hillitysti, eiks niin) katsomon penkiltä harppoen sitten tieni Rosan karsinalle, joka oli minulle todella tuttu. Kun ruunikko ilmestyi kulman takaa, mut täytti ylpeys, ilo ja lämpö. MUN hoitohevoseni. Siis MINUN. Se oli outo tunne, mutta tykkäsin siitä. Pystyin vain hymyilemään typerästi kun tamma talutettiin karsinaan. Ratsastaja oli jo repimässä ovea kiinni kun otti kantaa olemassaolooni.
"Mitäs sä siinä tuijotat? Anni kyllä sanoi ettei tää jatka enää ens tunnille", ratsastaja murahti.
"Ei, tota..." mutisin, mutta tajusin sitten, että mä olin nyt hoitaja. Mun piti edustaa. Paransin ryhtiäni ennen kuin aloitin uudestaan: "Niin siis, mä olen Rosan uusi hoitaja. Että ota vaan kamat pois ihan rauhassa."
"Ok", oli vastaus. Mä en voi edes kuvailla sitä, kuinka ärsyttävä sana on "ok". Huonoin vastaus ikinä, se jätti liikaa tulkinnan varaan. Tämän ratsastajattaren äänensävyssä ei kyllä kamalasti tulkittavaa ollut, sillä huomasin kyllä heti etten ollut toivottua seuraa. Mutta ei mulla ollut muutakaan paikkaa!
Koska tuntilainen oli alusta asti inhottava, mun olo oli huono tytön viimein lähdettyä (ja kyllä, mäkin epäilen tässä vaiheessa että onko hoitajan pesti se mulle tarkoitettu juttu). Pujahdin silti Rosan karsinaan ja rapsutin tammaa kaulalta, jolloin se huokaisi syvään ja puski vähän turvalla vastaan.
"Entäs jos niistä kukaan ei tykkää musta yhtään?" kysyin tammalta, vaikka tän olis pitänyt olla iloinen hetki. "Entä jos en sovi joukkoon? En mä käytä merkkivaatteita tai puhu kolmeatoista kieltä, saati sitten hyppää seurakisoissa metrin rataa! Kato nyt Rosa mua, oon oikeesti aika surullinen tapaus. En mä ikinä kelpaa kenellekkään."
Rosa pärskähti. "Okei, no mä kelpaan sulle. Mutta sä oot eläin, muru, ja vielä oikein kiltistä päästä. Sä tykkäät kaikista."
Ensimmäinen tehtäväni hoitajana oli hevosen kunnollinen harjaaminen sekä perustarkastus - Rosa pääsi jälkimmäisestä läpi puhtain paperein (heh oon hauska). Yritin venyttää hoitajien huoneen oven kohtaamista oikein maailman loppuun asti, sillä kun tammaa tultiin viimein hakemaan ratsastustunnille (joita se teki tänään neljä, voi raukkaa), kaivoin esiin tiskiharjan ja pesin ruunikon ruokakupin sekä vesiautomaatin. Kun nekin olivat puhtaita, olin jo menossa putsaamaan varusteita, mutta tajusin että nehän olisivat tammalla koko loppupäivän käytössä. Hevosten tauko oli alkamaisillaan, joten nyt kaikki hoitajat olisivat huoneessa.
Pääsin portaat ylös, mutta sitten oli otettava stopit että sain vedettyä henkeä. Ennen kuin ilkeät ajatukset täyttivät pääni, sanoin itselleni, että tämän voi tehdä kahdella tavalla: joko olen ikuisesti outsider enkä koskaan kohtaa tätä (naurettavaa) pelkoa, tai sitten repäisen sen pois kerralla kuin laastarin, ja jos minusta ei pidetä, niin mietitään sitten vasta sitä hoitajanpestin lopettamista.
Sain jostain yllättävän kourallisen rohkeutta, jonka avulla riuhtaisin hoitajien huoneen oven auki - enkä mitenkään kamalan hellästi.
Mä näin ensin yhden kurkkaavan ovelle ja sitten selkeästi kääntyen katsomaan, kuka vakioporukasta puuttui. Huoneessa oli kuitenkin sellainen kuhina päällä, että kaikki taisivat olla siellä - minua lukuun ottamatta siis. Kun mun läsnäoloni noteerattiin, jotkut lopettivat höpötyksen ja toiset taas jatkoivat välittämättä minusta yhtään. Tunsin käsieni tärisevän kun kävelin kaapille jossa luki "Rosan hoitaja" ja kaivoin taskustani avaimia varmaan minuutin ennen kuin löysin ne (huom. mulla ei edes ole mitkään ison taskut). Kaapin avatessani se oli tyhjä, tai tietystihän se nyt oli, mitäs muutakaan. En kyllä tiedä miksi edes kävin sitä avaamassa, koska mulla ei ollut mitään laitettavaakaan sinne. Tunsin satunnaiset katseet mun selässä ja mun koko vartalo tuntui tärisevän kun käännyin lopulta muihin päin. Sitten se oli menoa - hymy naamalle, reipas fiilis ja rento ote käyttöön.
Onnistuin istumaan suhteellisen normaalisti sohvalle nätin bruneten viereen, hajottaen pulisevan tyttöpiirin. Vähän kaduin sitä, kun tunnistin Oona Mäkelän kasvot. Se ei tykännyt keskeytyksestä, ja oli avaamaisillaan suutaan, kun brunette mun vieressä loi hobittikaveriinsa vähän toruvan mulkaisun. Oona ei yhtään piilotellut silmänpyöräytyksiään, mutta mä päätin reippaasti esittäytyä.
"Öö, tota moi. Mun nimi on Melisa, ja tänään on mun eka hoitopäivä", sanoin sanottua ilman, että ääni sortui tai katkesi kertaakaan. Tilanne oli yks nolla, minä vastaan sosiaalisten tilanteiden pelko.
"Moi. Grace. Zaken ja Gobin hoitaja", rakas vierustoverini sanoi ja jostain syystä kätteli. "Onks Melisa ihan suomalainen nimi?"
"Ei kun virolainen", vastasin.
"Ai, kiva."
Sen jälkeen tuli hetken hiljaisuus.
"Vikke, Tepon hoitaja", laventelinvärisillä hiuksilla siunattu (okei, voikohan noin edes sanoa kun se laventeli ei ole hiusten luonnollinen väri) muita nuoremman näköinen tyttö sanoi. Hän näytti olevan vähän yksinäisen näköinen, tai ei ainakaan kuulunut mihinkään höpötyspiiriin.
"Jesse." "Ellida." "Joona." Kaikki taisivat sanoa nimensä mulle enemmän tai vähemmän vastahakoisesti (paitsi Oona, mutta kyllä kaikki sen tiesi alakerrassakin) ja mä painoin ne ennätysnopeudella mieleen rukoillen etten sekoittaisi niitä keskenään. Suin hiuksiani sohvalla jatkuvasti, koska tunsin olevani katseiden alla, vaikka kiinnostus mua kohtaan vähitellen hiipui. Mitäs tässä pitäis nyt tehdä? Apua, apua, apua.
Grace oli onneksi kiva, ja osoittautui small talkin mestariksi.
"Ootko sä lukiossa?" hän kysyi sujuvasti.
"Juu", mä vastasin vähän vähemmän sujuvasti. "Etelä-Tapiolassa."
"Aa. Kiva. IB-linjallako?" kuului vastaus. "Oot sit vissiin ihan espoolainen? Ootko käyny Pappilassa kauankin?"
"Ööh. Joo, espoolainen, syntyperäinen oikein. Asun tossa Otaniemessä. Oon käyny Pappilassa nyt ehkä pari vuotta, oon B-merkin tunneilla", vastasin kuin Apteekin hyllyltä. "Niin ja joo, oon IB-linjalla."
Jäykkää keskustelua jatkui ehkä vielä pienen hetken kunnes Oona Mäkelän jutut alkoivat yhtäkkiä kiinnostaa Gracea enemmän ja nainen joutui keskittymään täysin heidän oman piirinsä juoruiluun. Nappasin hevoslehden sohvapöydältä muina naisina ja olin sitä lukevinani, vaikka kuikuilin välillä lehden yli huoneen muuta porukkaa. Pelottavia olivat Oonan lisäksi vain ehkä Ellidaksi esittäytynyt tyyppi ja sitten Jesse, mutta Jesse oli pelottava siksi että se oli vähän liiankin hyvännäköinen. Sellainen tyyppi, että mä aivan varmasti ihastuisin siihen, ja siitä ei varmasti tulisi ikinä mitään muuta kuin surua mulle ja no, Jesselle ei mitään, koska en ikinä uskaltais puhua sille.
Kun sitten jatkomerkin tunti tuli, soljuin sujuvasti alakertaan (ja ihan suosiolla, koska jokainen hetki tuolla oli ollut painostava). Tämän tunnin ratsastajakin oli paljon mukavampi. Mutta mikä tärkeintä, mä olin selvinnyt. Tajusin toki myös, että hoitajan homma ei ollut helppoa, mutta päätin pitää paikastani kiinni kynsin ja hampain. Kyllä tää tästä lähtee sujumaan. Kunhan en pilaa mitään.
Itse asiassa ehdin iloita asiasta aika tarkalleen pari päivää, kunnes nousin sitten viimein torstai-iltana bussista ja tajusin totuuden tunkiessani matkakorttia taskuun. En mä missään inside-porukassa vielä ollut. Joo, mun nimi oli listassa, mutta eihän se mitään tarkoittanut. Mä olin ollut "vaan" tuntiratsastaja, mutta se ei tarkoittanut sitä, etten olisi kuullut hurjia tarinoita Oona Mäkelän syrjähypyistä tai katsellut sivusta kun pienemmät jäivät ulkopuolelle. Paikka Pappilan inside-porukassa piti ansaita eikä se ollut mikään piece of cake -tyylinen duuni. Kaikki osuudet joihin Rosa kuului olivat vielä ne helpoimmat, ne joita odotin innolla. Sen sijaan hoitajien huoneen ovi vaikutti nyt ovelta myrskyn silmään, ja mä en erityisesti sellaisista tykännyt.
Jouluvalot loistivat vieläkin yläkoulun suurissa ikkunoissa kun kipitin pihan poikki kohti Pappilaa. Harkitsin vakavasti ympäri kääntymistä useampaan otteeseen, mutta sitten säpsähdinkin jo mäeltä kuuluvia ääniä ja kiihdytin kävelyvauhtia entisestään. Onneksi ratsastuskoulun ympäristö ei ollut mitään yleistä puliukkojen kännäysaluetta, mutta kyllä mä silti pelkään pimeällä liikkumista. Onhan se naurettavaa, oon sentään 17-vuotias jo, mutta ei siitä eroonkaan pääse.
Mä olin innoissani opetellut ensimmäisen hoitopäiväni tuntilukkarin ulkoa: apua tarvittaisiin virallisesti vasta seitsemän maissa kun jatko-seniorit saapuisivat varustamaan hevosiaan. Halusin kuitenkin laatuaikaa Rosan kanssa, joten ilmestyin paikalle oikein päivän ensimmäisen tunnin jälkeen. Yritin ravistella pelottavat ajatukset muista hoitajista päästäni, mutta mielikuva minusta hylkiönä jomotti tiukasti niskassa eikä tuntunut kivalta. En unohtanut sitä edes silloin kun maneesin sisäilma viimein iski vasten kasvoja ja marssin katsomoon seuraamaan lopetteluvaiheessa olevaa tuntia. Rosan näkeminen sai hymyn nousemaan huulille - siis tossa se mun hoitohevonen nyt oli ja esitteli todella nättiä pohkeenväistöä varman näköinen ratsastaja selässään. En varmasti koskaan opi tajuamaan, miksi hoitajaksi valittiin sellaisia tyyppejä kuin minä sen sijaan, että olisi valittu niitä oikeasti taitavia ratsastajia.
Tuntilaiset siirtyivät sopivasti loppukäynteihin ja Anni antoi mikrofonin Nooran haltuun kun ratsukot viimein kääntyivät kaartoon. Hyppäsin varmaan ennätysvauhdilla (mutta tietysti hillitysti, eiks niin) katsomon penkiltä harppoen sitten tieni Rosan karsinalle, joka oli minulle todella tuttu. Kun ruunikko ilmestyi kulman takaa, mut täytti ylpeys, ilo ja lämpö. MUN hoitohevoseni. Siis MINUN. Se oli outo tunne, mutta tykkäsin siitä. Pystyin vain hymyilemään typerästi kun tamma talutettiin karsinaan. Ratsastaja oli jo repimässä ovea kiinni kun otti kantaa olemassaolooni.
"Mitäs sä siinä tuijotat? Anni kyllä sanoi ettei tää jatka enää ens tunnille", ratsastaja murahti.
"Ei, tota..." mutisin, mutta tajusin sitten, että mä olin nyt hoitaja. Mun piti edustaa. Paransin ryhtiäni ennen kuin aloitin uudestaan: "Niin siis, mä olen Rosan uusi hoitaja. Että ota vaan kamat pois ihan rauhassa."
"Ok", oli vastaus. Mä en voi edes kuvailla sitä, kuinka ärsyttävä sana on "ok". Huonoin vastaus ikinä, se jätti liikaa tulkinnan varaan. Tämän ratsastajattaren äänensävyssä ei kyllä kamalasti tulkittavaa ollut, sillä huomasin kyllä heti etten ollut toivottua seuraa. Mutta ei mulla ollut muutakaan paikkaa!
Koska tuntilainen oli alusta asti inhottava, mun olo oli huono tytön viimein lähdettyä (ja kyllä, mäkin epäilen tässä vaiheessa että onko hoitajan pesti se mulle tarkoitettu juttu). Pujahdin silti Rosan karsinaan ja rapsutin tammaa kaulalta, jolloin se huokaisi syvään ja puski vähän turvalla vastaan.
"Entäs jos niistä kukaan ei tykkää musta yhtään?" kysyin tammalta, vaikka tän olis pitänyt olla iloinen hetki. "Entä jos en sovi joukkoon? En mä käytä merkkivaatteita tai puhu kolmeatoista kieltä, saati sitten hyppää seurakisoissa metrin rataa! Kato nyt Rosa mua, oon oikeesti aika surullinen tapaus. En mä ikinä kelpaa kenellekkään."
Rosa pärskähti. "Okei, no mä kelpaan sulle. Mutta sä oot eläin, muru, ja vielä oikein kiltistä päästä. Sä tykkäät kaikista."
Ensimmäinen tehtäväni hoitajana oli hevosen kunnollinen harjaaminen sekä perustarkastus - Rosa pääsi jälkimmäisestä läpi puhtain paperein (heh oon hauska). Yritin venyttää hoitajien huoneen oven kohtaamista oikein maailman loppuun asti, sillä kun tammaa tultiin viimein hakemaan ratsastustunnille (joita se teki tänään neljä, voi raukkaa), kaivoin esiin tiskiharjan ja pesin ruunikon ruokakupin sekä vesiautomaatin. Kun nekin olivat puhtaita, olin jo menossa putsaamaan varusteita, mutta tajusin että nehän olisivat tammalla koko loppupäivän käytössä. Hevosten tauko oli alkamaisillaan, joten nyt kaikki hoitajat olisivat huoneessa.
Pääsin portaat ylös, mutta sitten oli otettava stopit että sain vedettyä henkeä. Ennen kuin ilkeät ajatukset täyttivät pääni, sanoin itselleni, että tämän voi tehdä kahdella tavalla: joko olen ikuisesti outsider enkä koskaan kohtaa tätä (naurettavaa) pelkoa, tai sitten repäisen sen pois kerralla kuin laastarin, ja jos minusta ei pidetä, niin mietitään sitten vasta sitä hoitajanpestin lopettamista.
Sain jostain yllättävän kourallisen rohkeutta, jonka avulla riuhtaisin hoitajien huoneen oven auki - enkä mitenkään kamalan hellästi.
Mä näin ensin yhden kurkkaavan ovelle ja sitten selkeästi kääntyen katsomaan, kuka vakioporukasta puuttui. Huoneessa oli kuitenkin sellainen kuhina päällä, että kaikki taisivat olla siellä - minua lukuun ottamatta siis. Kun mun läsnäoloni noteerattiin, jotkut lopettivat höpötyksen ja toiset taas jatkoivat välittämättä minusta yhtään. Tunsin käsieni tärisevän kun kävelin kaapille jossa luki "Rosan hoitaja" ja kaivoin taskustani avaimia varmaan minuutin ennen kuin löysin ne (huom. mulla ei edes ole mitkään ison taskut). Kaapin avatessani se oli tyhjä, tai tietystihän se nyt oli, mitäs muutakaan. En kyllä tiedä miksi edes kävin sitä avaamassa, koska mulla ei ollut mitään laitettavaakaan sinne. Tunsin satunnaiset katseet mun selässä ja mun koko vartalo tuntui tärisevän kun käännyin lopulta muihin päin. Sitten se oli menoa - hymy naamalle, reipas fiilis ja rento ote käyttöön.
Onnistuin istumaan suhteellisen normaalisti sohvalle nätin bruneten viereen, hajottaen pulisevan tyttöpiirin. Vähän kaduin sitä, kun tunnistin Oona Mäkelän kasvot. Se ei tykännyt keskeytyksestä, ja oli avaamaisillaan suutaan, kun brunette mun vieressä loi hobittikaveriinsa vähän toruvan mulkaisun. Oona ei yhtään piilotellut silmänpyöräytyksiään, mutta mä päätin reippaasti esittäytyä.
"Öö, tota moi. Mun nimi on Melisa, ja tänään on mun eka hoitopäivä", sanoin sanottua ilman, että ääni sortui tai katkesi kertaakaan. Tilanne oli yks nolla, minä vastaan sosiaalisten tilanteiden pelko.
"Moi. Grace. Zaken ja Gobin hoitaja", rakas vierustoverini sanoi ja jostain syystä kätteli. "Onks Melisa ihan suomalainen nimi?"
"Ei kun virolainen", vastasin.
"Ai, kiva."
Sen jälkeen tuli hetken hiljaisuus.
"Vikke, Tepon hoitaja", laventelinvärisillä hiuksilla siunattu (okei, voikohan noin edes sanoa kun se laventeli ei ole hiusten luonnollinen väri) muita nuoremman näköinen tyttö sanoi. Hän näytti olevan vähän yksinäisen näköinen, tai ei ainakaan kuulunut mihinkään höpötyspiiriin.
"Jesse." "Ellida." "Joona." Kaikki taisivat sanoa nimensä mulle enemmän tai vähemmän vastahakoisesti (paitsi Oona, mutta kyllä kaikki sen tiesi alakerrassakin) ja mä painoin ne ennätysnopeudella mieleen rukoillen etten sekoittaisi niitä keskenään. Suin hiuksiani sohvalla jatkuvasti, koska tunsin olevani katseiden alla, vaikka kiinnostus mua kohtaan vähitellen hiipui. Mitäs tässä pitäis nyt tehdä? Apua, apua, apua.
Grace oli onneksi kiva, ja osoittautui small talkin mestariksi.
"Ootko sä lukiossa?" hän kysyi sujuvasti.
"Juu", mä vastasin vähän vähemmän sujuvasti. "Etelä-Tapiolassa."
"Aa. Kiva. IB-linjallako?" kuului vastaus. "Oot sit vissiin ihan espoolainen? Ootko käyny Pappilassa kauankin?"
"Ööh. Joo, espoolainen, syntyperäinen oikein. Asun tossa Otaniemessä. Oon käyny Pappilassa nyt ehkä pari vuotta, oon B-merkin tunneilla", vastasin kuin Apteekin hyllyltä. "Niin ja joo, oon IB-linjalla."
Jäykkää keskustelua jatkui ehkä vielä pienen hetken kunnes Oona Mäkelän jutut alkoivat yhtäkkiä kiinnostaa Gracea enemmän ja nainen joutui keskittymään täysin heidän oman piirinsä juoruiluun. Nappasin hevoslehden sohvapöydältä muina naisina ja olin sitä lukevinani, vaikka kuikuilin välillä lehden yli huoneen muuta porukkaa. Pelottavia olivat Oonan lisäksi vain ehkä Ellidaksi esittäytynyt tyyppi ja sitten Jesse, mutta Jesse oli pelottava siksi että se oli vähän liiankin hyvännäköinen. Sellainen tyyppi, että mä aivan varmasti ihastuisin siihen, ja siitä ei varmasti tulisi ikinä mitään muuta kuin surua mulle ja no, Jesselle ei mitään, koska en ikinä uskaltais puhua sille.
Kun sitten jatkomerkin tunti tuli, soljuin sujuvasti alakertaan (ja ihan suosiolla, koska jokainen hetki tuolla oli ollut painostava). Tämän tunnin ratsastajakin oli paljon mukavampi. Mutta mikä tärkeintä, mä olin selvinnyt. Tajusin toki myös, että hoitajan homma ei ollut helppoa, mutta päätin pitää paikastani kiinni kynsin ja hampain. Kyllä tää tästä lähtee sujumaan. Kunhan en pilaa mitään.