Ripan päiväkirja

[Anni Hallamaa]

Lepmets Spiral "Ripa"

Eestin urheiluhevonen | Ori | Ko: HeA, Re: 110 cm

Sivuille


Hoito-ohjeita tulossa myöhemmin!

[Anni Hallamaa]

22.7.2016

Töiden aloitus Pappilassa oli sujunut yllättävän hyvin: talli oli heti tuntunut kodilta, vaikka sen suureen kokoon olikin aluksi totuttelemista. Miten ihmeessä minä muka löytäsin juuri tietylle ratsastajalle sopivan hevosen 30 opetusratsun joukosta? Miten voisin ikinä suunnitella tunnit niin, että voisin opettaa kahdeksaa ratsastajaa henkilökohtaisesti? Miten edes oppisin muiden tallilaisten nimet?

Alkujärkytyksen jälkeen kaikki oli kuitenkin alkanut lutviutua melko hyvin. Raija oli heti ottanut minut iloisesti vastaan ja antanut minulle yllättävän paljon vapauksia ottaen huomioon, että olin tallilla täysin uusi kasvo. Ilmeisesti myös opetukseeni luotettiin ainakin jonkun verran, sillä tähän mennessä valmennuskurssille oli sulkeutunut ihan kiitettävästi hakijoita (miten ihmeessä muka valitsisin niistä neljä parasta, sitä panikoin jo nyt!). Uudet hoitajatkin vaikuttivat kaikki erittäin mukavilta ja päteviltä, ja uskoin hevosten syyskuntoon laiton ilomielin heidän käsiinsä.

Oikeastaan ainoa asia, joka minua hieman harmitti, oli se, että osalla Pappilassa jo pidempään pyörineillä hoitajilla tuntui olevan jotain minua vastaan. Kenties vain kuvittelin, mutta välillä olin kuulevinani ilkeän sävyistä supattelua selkäni takaa, tai näkevinäni hymyn, joka ei ollutkaan täysin aito. Toisaalta, olihan se ymmärrettävääkin! He olivat pyörineet Pappilassa jo niin pitkään, että talli oli heille takuulla melkein kuin toinen koti. Tietenkin he pelkäsivät, että minä tulisin ja muuttaisin Pappilan heille täysin vieraaksi paikaksi (mikä ei todellakaan ollut tarkoitukseni). Ja olihan se nyt varmasti vähän hassua, että tällainen tuntematon tytönheitukka (jolta minä helposti lyhyenä ja sirona vaikutin) ilmestyy yhtäkkiä tyhjästä ja ryhtyy määräilemään ilman etukäteisvaroituksia (vaikka yritinkin kyllä aina olla kaikille mahdollisimman mukava ja reilu). Tästä huolimatta, toivoin kovasti, että ajan kuluessa minutkin hyväksyttäisiin täysin osaksi Pappilaa.

Vaikka kuinka halusinkin tutustua kaikkiin hoitajiin paremmin, ja tulla hyväksytyksi, olin onnellinen, että juuri tällä hetkellä paikan päällä ei vaikuttanut olevan ketään. En kaivannut arvostelevia teini-ikäisiä paikan päälle, kun uusi hevoseni saapuisi. Sillä vaikka minun aikuisena pitäisi olla sellaisen yläpuolella, pelkäsin oikeasti, mitä he mahtaisivat ajatella ostoksestani. Ripa ei toki ollut huono ostos, ei laisinkaan, mutta en epäillyt ollenkaan, etteivätkö mahdolliset halveksivat ajatukset (vaikkakin todennäköisimmin vain omasta mielikuvituksestani lähtöisin) kohdistuisi aivan yhtä lailla hevoseeni siinä missä minuunkin. Olisi siis parempi, jos Ripa pysyisi salassa niin pitkään kuin mahdollista (mikäli se tässä kuulemani mukaan maailman pahimmassa juorupesässä nyt oli mahdollista).

[Anni Hallamaa]

23.7.2016

"Ripaaa!" huutelin putkitarhan toiselta laidalta. Valkoinen ori nosti päänsä heinäkasalta ja kääntyi uteliaana katsomaan kuka sitä kutsui. Ilmeisesti vaikutin potentiaaliselta porkkanamaatilta, sillä Ripa jätti heinäkasan taakseen jä lähti korvat hörössä minua kohti. Porkkanaa ei tällä kertaa ollut mukana, mutta tarjosin orille loput välipalaksi ottamastani omenasta. Sekin vaikutti oikein mieluisalta lahjalta. Vedin riimun herkkusuun korvien yli ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.

Ripa oli sopeutunut uuteen kotiinsa todella hyvin. Aluksi se oli toki katsellut kuusipaikkaista yksityistallia hieman epäillen, olihan sen entinen koti ollut viisi kertaa suurempi. Herkullinen heinäannos ja kourallinen kauraa olivat kuitenkin saaneet orin tyytyväiseksi, ja tänään tarhassa se oli jo vaikuttanut olevan kuin kotonaan.

Kukaan muu yksityishevosten omistajista ei vielä ollut paikalla, mikä ei ollut ihmekkään, olihan nyt vasta aikainen aamupäivä. Käänsin Ripan ympäri karsinaansa ja hain tarvittavat hoitovälineet vastapäisestä varustehuoneesta. Ripa seurasi kulkuani herkeämättä karsinan oven yli kuikuillen. Yksin jääminen uudessa paikassa selvästi huoletti sitä hieman.

Koska tallissa ei ollut pieniä silmiä ottamassa huonoja vaikutteita, päätin jättää Ripan irralleen harjauksen ajaksi. Se osoittautui melko huonoksi ideaksi. Orilla oli hirveä tarve tutkia kaikki mahdollinen ympäristöstään, ja pian koko harjapakin sisältö oli käännetty nurin karsinan pohjalle. Siirrettyäni harjat kimon ulottumattomiin se ryhtyi nypläämään hiuksiani ja kädessäni olevaa harjaa, sillä seurauksella, että pyörimme pian ympyrää karsinassa minun yrittäessä päästä käsiksi takajalkoihin ja Ripan tavoitellessa käsiäni. Lopulta annoin periksi ja sidoin orin kiinni kaltereihin. Se näytti harmistuneelta, ja ryhtyi tylsyyksissään heiluttelemaan riimunarua hampaillaan. "Mun pitää hankkia sulle joku lelu tänne", sanoin huvittuneena.

Puolen tunnin kuluttua olin viimein selvinnyt häseltäjän varustamisesta. Naksautin kypärän lukon kiinni ja lähdin taluttamaan Ripaa kohti kenttää. Se yritti jatkuvasti rynniä edelleni, ja muutaman kerran jouduinkin kokonaan pysäyttämään etenemisen ja peruuttamaan muutaman askeleen, jotta ori muistaisi kuka täällä on pomo. Viimein se tuntui hyväksyvän osansa, ja pysyi vierelläni (vaikkakin sen käynti vaikutti lähes siltä kuin valmistautuisi syöksymään hetkellä minä hyvänsä).

Kentällä aloin jo melkein kaivata ahkeria hoitajia paikan päälle. Selkäänpääsy osoittautui nimittäin melko haastavaksi operaatioksi. Ripa ei olisi millään malttanut pysyä paikallaan, ja päädyin hyppimään toinen jalka jalustimessa muutaman metrin matkan ennen kuin sain orin pysäytetyksi. Tämähän ei minulle menisi läpi! Ottaisin ongelman käsittelyyn heti lähiaikoina.

Viimein, monenmoisen häseltämisen ja säheltämisen jälkeen sain kiristettyä satulavyön ja säädettyä jalustimet. Siinä vaiheessa Ripa pyöri jo malttamattomana lähtöä odotellen. "Intoa ainakin piisaa", tuumin itsekseni. Toisaalta se olisi hyvä, sillä energiaa ja vauhtia kyllä tarvittaisiin, mikäli aioin joskus päästä kansainvälisille esteradoille. Niine mietteineni annoin orille pidempää ohjaa, ja ensimmäinen ratsastuskokeiluni uudella hevosellani alkoi.

[Pappilan Ponitalli vOy]

Ripan elokuun vuokra kuitattu maksetuksi.
(Vaikka melkeinhän tuo tallipaikka tulee teikäläiselle työsuhde-etuna... :-D)

[Anni Hallamaa]

18.9.2016

C-ryhmän maastotunti oli alkamaisillaan. Vedin takin vetoketjua muutaman sentin verran ylemmäs, sillä kentällä kävi jo kolea syksyinen tuuli. Kylmyydestä huolimatta aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten koko ryhmä oli innoissaan maastoretkestä. Ratsukot pysähtyivät vuorotellen kentän päätyyn satulavyön kiristyksen tarkastukseen.
”Kylläpäs Santtu osaakin pullistella, tää vyö on edelleen löysällä”, päivittelin pikkuriikkiselle tytölle, jonka olin nähnyt kiristävän vyötä jo kolmeen kertaan kaarrossa.
”Näköjään”, tyttö naurahti ujosti. Vasta viime viikolla ryhmässä aloittanutta tyttöä selvästi vielä jännitti uusi talli ja uudet ihmiset.

Lopulta jopa kiivaasti mieltään osoittavan Myrden vyö oli kiristetty, ja tunti pääsi alkamaan. Kaivoin ratsastushanskani takin taskusta ja ryhdyin tuttuun tapaan luettelemaan maastossa noudatettavia toimintaohjeita. Samalla viitoin Riaa ja Vikkeä tuomaan Ripan jakkaran viereen. Tytöt olivat hehkuneet ylpeydestä uskoessani valkoisen esteratsuni heidän haltuunsa, mutta roikuttuaan viileästä ilmasta ja tuulisesta säästä innostuneen orin ohjissa kymmenen minuuttia, vaikuttivat molemmat melko huojentuneilta ojentaessaan hevosen takaisin minulle.

Alkusyksy oli ollut kovin kiireinen, mutta siitä huolimatta Ripan selkäännousukoulutuksessa oli edetty jo siihen vaiheeseen, että parin kokeilun jälkeen se malttoi pysyä paikoillaan jakkaran vieressä. Kumarruin vielä pikaisesti tarkistamaan satulavyön kireyden, jonka jälkeen johdatin poniletkan ulos kentän porteista.

Ripa höristi toiveikkaasti korviaan nähdessään tarhakaverinsa Eepin torkkumassa yksityistallin edustalla. Puristin pohkeillani kevyesti kertoakseni orille, että ihan vielä ei mentäisi takaisin tarhaan. Samalla kuuntelin huvittuneena takanani tulevien lasten ihasteluja ja kommentointia. Heille yksityishevoset olivat hienoimpia maailmassa, ja yksityishevosten omistajat kuin yli-ihmisiä. Itse en enää osannut ajatella niin; aivan samalla tavalla ne yksityishevosetkin kieriskelevät mudassa ja luimivat satulavyötä kiristettäessä, kuin mikä tahansa ratsastuskouluponikin. Nämäkin lapset kyllä tajuaisivat sen ajan mittaan.

Seuraavassa tienmutkassa kehotin koko joukkoa siirtymään raviin. Ripa hölkkäili eteenpäin virkeänä. Sen lihaksikas selkä kohosi allani matkaa voittavan ravin tahdissa, ja kaviot rummuttivat tasaista rytmiä tienpintaan. Annoin orin venyttää askeltaan kunnolla, ja nautin raikkaan syysilman tuulahduksesta kasvoillani. Viileä sää sai myös ponit intoilemaan. Jopa Fatu, joka yleensä laahasi kymmenen metriä jäljessä muusta joukosta, pysyi kepeästi menossa mukana.

Puolen tunnin kuluttua rämmimme mutaista kinttupolkua pitkin ulos tallin viereisestä metsiköstä. Yhtä säikähdystä ja Mion ylenpalttista energisyyttä lukuunottamatta maastoretki oli sujunut oikein mainiosti. Vein koko porukan vielä hetkeksi kentälle tekemään laukkatyöskentelyä. Laukannostot sujuivatkin erinomaisesti ponien ollessa jo valmiiksi virkeitä. Ripa polki jalkaansa hermostuneesti, kun ei päässyt porukan jatkoksi päästelemään höyryjään. Taputin oria rauhoittelevasti kaulalle ja annoin sen lopulta laukata muutaman kierroksen kentän ympäri tuntilaisten kävellessä loppukäyntejä. Orilla oli kyllä aivan liikaa energiaa, pohdiskelin. Onneksi käytöskoulutus alkoi olla jo siinä pisteessä, että voisimme piakkoin tehdä yhteisen kilpailudebyyttimme. Raskaampi liikunta varmasti rauhoittaisi hevosta, ja kyllähän se helpottaisi elämää kummasti, jos Ripa olisi kenen tahansa käsiteltävissä