JOULUKEKKERIT
Behind the scenes...
Tätä oli valmisteltu pitkään. Oli suunniteltu, harjoiteltu tallin parkkipaikalla, pyyhitty pois vanhat suunnitelmat ja korvattu uusilla, mietitty musiikkeja, ommeltu asuja... Kaikille osallistujille riitti tekemistä ja minulle oli osoitettu kynttilöiden hommaaminen. Pappilan joulukekkerit ei ollut mikään pikkujuttu. Se oli
real deal.Varsinkin toi mun kynttilöiden hommaaminen. Että se oli raskasta! Piti kävellä neljäsataametriä Valintatalolle asti! Sitten vielä ostaa euron paketti kynttilöitä ja poistua kaupasta! Huh, huh!
Kaikilla muilla oli paljon tarpeellisimpia tehtäviä. Nina sai ommella Tedin Veeran kanssa luciakulkueen puvut, Grace suunnitteli maneesin koristelut, Anjan uusi hoitaja Riina huolehti aikataulutuksesta... Ja minä. Minä hain kynttilöitä.
Ainakin hei ne kynttilät meni erittäin tärkeään tehtävään. Ne nimittäin kiinnitettiin lucianeitomme kypärään kulkueen ajaksi ja se olikin oma episodinsa saada kynttilät kiinni samettiseen kypäräpintaan. Loppujen lopuksi kiinnitin ne jesarilla. Joona oli kovin iloinen.
Oi kyllä, luit oikein. Joona oli meidän lucianeitomme.
Tältä sekalaiselta seurakunnalta ei olisi muuta voinutkaan odottaa. H-hetkelläkin ennen maneesien ovien avausta kuulin joidenkin supattelevan pian alkavista afterpartyista, eihän näillä ollut muuta ikinä mielessäkään. Vaikka toisaalta, omasta pullonkorkkauksestakin alkoi olla jo ainakin puoli vuotta. Ehkä minäkin innostuisin.
Luciakulkue meni aivan nappiin, kaikki muistivat kuviot ja Nina esitteli Rollella ihan henkeäsalpaavia liikkeitä.
Onnistuneen kulkueen jälkeen esitimme satapäiselle yleisölle näytelmämme "Kadonneet tontut", jossa minäkin olin näyttelemässä Spain kanssa. Näyttelimme joulukuusta.
- Karla, jätä se poni Nannan hoidettavaksi ja tuu jeesaa yläkertaan, Noora huikkasi kiitäessään Spain karsinan ohi. Kuka Nanna? Mitä apua? Nanna ilmeisesti oli vieressä seisoskellut tyttö, joka taisi nykyään hoitaakin Pappilassa. Ainakin yllättävän usein olin tuohon naamaan täällä törmännyt.
- Kato et sen jalat ei oo keränny nestettä tai oo kuumat ja muista harjaa suojat, opastin Nannaa jättäen hänet kaksin hoidokkini kanssa.
Yläkerran kahviossa Noora, Inga ja Helena taitelivat tuskaisesti mikkiständin ympärillä. Helena pistorasiassa kiinni, Inga mikissä ja Noora jonkinsortin mikserin kimpussa. Noora huomasi saapumiseni ja nosti katseensa tuhansista nappuloista.
- Me ei saada tätä perkelettä toimimaa, hän kiroili. - Kaikki on käännetty päälle ja johdot on seinässä, mut mitään ei kuulu.
- Yy, kaa, koo, ei kuulu, totesi vielä Inga mikin takana.
Kävelin opettajien luokse ja yritin näyttää avuliaalta ja osaavalta. Oikeasti en tiennyt elektroniikasta yhtään mitään. Tiesin, että on-off-nappula piti olla päällä ollessa on-asennossa ja johdot seinässä. Tutkistelin mietteliään näköisenä mikseriä. Emmä oikeasti osais auttaa näitä, mut pakko oli jotain yrittää et nää opet pyytäis jatkossakin multa apua. Käänsin yhtä nappia myötäpäivään ja katsoin Ingaan.
Inga säpsähti. - Yy, kaa - ei toimi.
Käänsin muutaman muunkin napin ja edelleen mikki oli hiljainen kuin Pappila kesälomalla.
- Missä täällä on on-off?
- Mikä? Aa niin, on-off. Se on tossa, käänsin sen jo päälle, Noora vakuutti ja osoitti mustaa nappulaa laatikon reunalla.
Volume on-off.- Joo, se oli äänen nappula.
- Yy, kaa, koo, yy kaa koo...
- Tossa vieressä on kai se oikea.
- Yy, kaa KOO YY KAA HUI HELVETTI TÄÄ ON LUJALLA, Inga parkui täysillä vinkuvaan mikrofooniinsa.
Naurahdin Ingan säikähdykselle. - Noni, nyt se on päällä. Tosta voi säätää sitä äänenvoimakkuutta.
Pakollisten syöminki- ja puheosuuksien jälkeen alkoi vapaampi osa-alue ja viimeistenkin lasten painuessa koteihinsa, korkattiin ensimmäiset pullot. Ja toiset. Kolmannetkin. Pian oltiinkin niin tillintallin, että itse makasin loppuillasta Oonan sylissä (mitä v-??!?!) ja lauloin kaihoisia rakkauslauluja Kasperille.
Että sitä kai voisi sanoa, että ihan hyvin meni.
