Saanen luvan olla ensimmäinen ja aloittaa
MYSTEERIRATSASTAJA
Olin pistänyt itseni Halloween-iltamien nimilistaan vähän Helenan painostuksesta. Helena toivoi paikalle vähän varttuneempaakin hoitajaväkeä katsomaan nuorempien hevoshullujen perään, joten suostuin tehtävään - mutta ihan vain siksi, että se nostaisi taas pisteitäni opettajien silmissä. Jonain päivänä olisin vielä se hoitaja, kenet opettajat pyytäisivät koeratsastamaan uusia tuntihevosia tai liikuttamaan omia yksityisiään. Vielä en ollut selvästi heidän silmissään sillä tasolla, mutta sinnepäin, sinnepäin...
Pappilan kahvio oli muuttunut sotatantereeksi. Ilmassa leijaili tusinoittain tyynyistä irronneita höyheniä ja huoneen täyttivät iloiset riemunkiljahdukset. Oona mätki tyynyllään muita kuin AK-47:lla vastustajia konsanaan, Kristian flirttaili Ellidalle patjoilla pehmustetussa nurkassa ja Joona ja Roope olivat iskeneet herkkujen kimppuun.
Seisoin kahvion ovensuulla ja katsoin tätä apinalaumaa. Avasin suuni valmistautuen pistämään nuorisoa kuriin.
- NYT JOKAIN--....
En ehtinyt muuta sanoa, kun tunsin oven pamahtavan selkääni ja lensin kauniissa kaaressa maahan. (Adrianin syliin itseasiassa, mutta ei siitä sen enempää. Tarpeeksi noloa muutenkin, ilman että kertoisin kuinka katseemme kohtasivat ja uskoin löytäneeni elämäni rakkauden - mutta jolloin Adrian pyrskähti nauruun ja viskasi minut sivuun. Noloa.)
Ovesta sisälle marssi Kaisla, joka oli selvästi tullut ottamaan johtajan roolin itselleen. Kaisla seisoi kädet puuskassa ja ripitti tallilaisia holtittomasta käytöksestä. Pistin huomioon, kuinka Kaisla silmillään murhasi hitaasti ja tuskallisesti Oonaa, kun Kaisla sai kuulla Oonan pamauttaneen lähes kaikki Kaislan tuomat tyynyt hajalle. Tyynyjen hinta oli kuusi euroa tsibale etceraetreca - ei kiinnostanut kuunnella. Tämä puhuttelu ei koskenut minua.
Telkkarista lähti pyörimään kauhuelokuva ja kaikki käpertyivät toistensa kainaloihin. Minua lähimpänä istui Joona. Joo, ei. En koskisi pitkällä tikullakaan. Adrian oli juuri torjunut
lähentely-yritykseni ja Roope taas... Roope olisi voinut olla pikkuveljeni. Kenen kylkeen minä menisin?
Olihan paikalla se yhden yksärin omistaja Kristian. Liian fiini mun makuun.
Näistä päätöksistä tein johtopäätöksen, että laatuaikaa viettäisivät taas kerran minä & iPhoneni. (Pitäisi muuten pitää se kaukana Ellidasta, ettei se taas naarmuttaisi sitä).
...
Koska en ollut katsonut minuuttiakaan elokuvaa, en ollut yhtä pelolla virittäytyneessä mielentilassa kuin suurin osa muista paikallaolijoista. Ellida varsinkin oli kuulevinaan koko aika kaikenlaista pelottavaa. Joona kertoi omakohtaisia kohtaamisiaan kummitusten kanssa ja en voinut muuta kuin ajatella: OIKEESTI EI KUMMITUKSIA OLE OLEMASSA VOITTEKO LOPETTAA
Vihdoin päästiin illan parhaaseen osaan: ratsastukseen.
Olin jo aiemmin toivonut maastoon ratsukseni Spaita ja minun onnekseni Kaisla oli sen minulle myös suonut. Pikaisen varustamisen jälkeen kaikki kahdeksan ratsukkoa ja Kaisla kiristelimme jonossa satulavöitä Pappilan pihalla. Oli aivan järkyttävän pimeää, hyvä että erotti edessä seisseen ponin häntää. Kaislan jakamat otsalamput eivät mielestäni korostaneet kenenkään parhaita piirteitä, mutta ainakin näki eteensä kun lopulta alennuin pistämään moisen päähäni.
Ratsastin letkan perällä ja koska jonon viimeinenhän aina katoaa ensimmäisenä, alkoivat myös minun punttini hieman tutista päästyämme liikkeelle. Pikkuhiljaa silmä alkoi tottua pimeyteen ja erotin taivasta vasten piirtyvät kuivat oksankarahkat. Edessäni köpötti Zake uuden hoitajansa kanssa. Zakesta ei ainakaan olisi apua, jos jotain kävisi. Se tuskin edes huomaisi Hiroshiman räjähdystäkään vaikka se tapahtuisi sen vieressä. Hevospoloinen olisi vain tien tukkeena, jos tästä pitäisi vauhdilla lähteä pakoon...
Ennen laukkasuoran alkua Spai alkoi poukkoilla paikoillaan kuin aropupu (vai Aro-pupu?). - Woou, rauhassa poika...
Spai säpsähti ja otti muutaman laukka-askeleen. Sain tehdä täysin voimin töitä, että poni ei ampaissut altani pois. Istuin tiiviisti satulaan ja pidin tiukan otteen ohjista.
- Kaisla hei, oota vähän Spai säikkyy jotain!
Kaisla ei vastannut. Niin kuin ei kukaan muukaan ja Spain temppuillessa koko jono ehti hiljalleen lipua mutkan taakse odottamatta minua.
- Nyt perhana poni! Eteenpäin!
Mutta Spai ei totellut. Se tseppasi vauhdilla ympäri, jolloin sen pää kääntyi kohti tulosuuntaamme.
Takanamme oli ratsukko. Välimatkaa oli ehkä muutama sata metri, enkä erottanut kuka oli jäänyt jälkeemme. - Mee vaan ohi, tää alko temppuilee, huudahdin ratsukolle.
Ratsukosta piirtyivät vain tummat ääriviivat, sillä pimeydessä edes otsalamppu ei valaissut niin pitkälle. Nipin napin erotin ratsastajan käden nousevan, vilkuttavan - ja samassa ratsukko katosi metsikköön.
- Ne muut meni tonne eteenpäin! Ei sinne saa mennä, meijän pitää seurata muita! yritin huutaa neuvoja.
- Kenelle sä huudat? Kaisla kysyi.
Koko hevosjono oli palannut etsimään minua. Katsoin nopeasti kaikki läpi. Kaisla, Joona, Grace, Kristian, Ellida, Adrian, Oona ja Roope. Kuka puuttui?
Yhtäkkiä tuntui kuin jääpala olisi pudonnut selkääni pitkin. Kylmä aalto valtasi minut ja korvissa humisi.
Kukaan ei ollut kadoksissa lisäkseni.
Kuka minua oli seurannut?