Eepin päiväkirja

[sierra]

fwb-o. Oceanous eli Eepi
omistaja: Sierra Monterrosa, @ | asuu karsinassa numero 5, tarhataan yksin | omilta sivuilta hoito- ja ruokintaohjeet

[sierra]

elokuun 31. päivä, 2015

"Vie se sinne karsinaan ni päästään purkamaan noita tavaroita. Ei mulla kokopäivää oo aikaa vartoo että saat jonkun metukan kopista ulos", Jeromino, mun rakas isoveljeno, joka oli suostunut lähtemään mun kanssa Jyväskylään asti hakemaan hevosta. Mä olin joskus kokeillu kyseistä ruunikkoa sielläpäin kun oltiin liikuttu, ja sitten facebookkiin tulikin ilmotus että tää sama hevonen myytäis pois. Vissiin vaan sen takia että se loukkaantu ja menetti toisen silmänsä. Veikkasin kumminki että Eppana ois silti aika mahti, ainaki ensiponiks. Tai hevoseks siis kokonsa puolesta, mut oli kivempi sanoo poni.
Mä siirryin sisälle traileriin, vaan nähdäkseni lattialle jalkoihin levitetyt heinät ja hermostuneen, suurikokosen orin. Mä tervehdin toista ennenku irrotin narun etupuomista, lähtien sit peruuttaan tätä ulos kopista. Rynnätenhän sitä mentiin, mutta sain sen kuitenki pidettyä hallussa, ja sit ryhdyttiin venyttelyihin; kehää kävellessään Eepi päästi ilmoille pari komeeta äännähdystä, ikäänku ilmottaakseen putkitarhassa huomatulle kimolle että oli saapunu paikalle. Ruunikko steppaili hieman, mutta pysyi silti kiltisti mun vierellä, ilman mitään sivulle loikkaamisia tai vastaavia.

Kun oria oli venytelty kolmen tunnin matkan jälkeen tarpeeks, mä kuljetin hevosen sisälle uutuuttaan hohtavaan tallirakennukseen, ja käänsin ton omaan karsinaansa. Mä olin saanut informaatiota Raijalta jo aiemmin, että mun poikaseni asuis heti oikeella kun ovesta sisään tultais. Niinpä mä tiesinkin, minne ratsun parkkeerasin. Eepi repi mun kädet punasiks riuhtastessaan ittensä käymään läpi ruokakipon, juoma-automaatin ja sit karsinan pohjaa. Mä avasin nahkasen riimun soljet ja vetäsin sen pojan päästä pois, kyykistyen sitten tummanvihreiden kuljetussuojien, ja mustanväristen bootsien puoleen. Mä irrottelin suojat jokaisesta jalasta, kasasin karsinan ovelle läjäks ja suoristin sitten jalkani niin, että sain irrotettua soljet loimesta, joka päätyi myös sinne läjän jatkoks. Potkiskelin tavarat hellästi karsinasta ulkopuolelle, taputin Eppanaa lautaselle ja suljin oven, kyykistyen sitten kasailemaan niitä nätimpiin pinoihin.
Kun mä olin saanu laitettua kuljetussuojat sisäkkäin, kuulin oven avautuvan. Tästä mulle vielä tuntemattomasta huoneesta astu esille puhtaanväriset vanssit, joiden omistaja oli vetäny jalkaan mustat farkut ja harmaanvärinen pitkähihanen, joka myötäili toisen yläkroppaa kivasti. Ei paha laisinkaan, eh.
”Kukas sä oot?” kohotin hieman kulmaani ja nousin suorille jaloille.
”Kristian”, hämmentyneen näkönen nuori mies vastas mulle hieman tympääntyneenä, ja vilkas rannekelloonsa nopeesti.
”Miten sä eksyit Pappilaan? Mä en oo nähny sua ennen”, kysyin toiselta, siis tältä Kristianilta, joka vaikutti ärsyyntyneeltä mun kyselyihin - ja kun minä vain halusin tuttavuutta tehdä.
”Mä pyörin vähän ratsastuskouluporukoita tasokkaammissa seuroissa. Ja anteeks nyt vaan, mutta mä en aio kysyä sulta, miten sä päädyit tänne. Mulla on kilpahevonen treenattavana”, Kristian vastas, ja äänettömästi poistui sitten paikalta. Puistelin hieman päätäni, näytin mielessäni toiselle keskisormea, ja keräsin kaikki tavarat lattialta mun syliin. Mä kävin heittämässä ne huoneeseen, josta tää kilpahevosen omistaja risukasa oli tullut - mä päättelin sisällöstä että tää oli varustehuone. Sen jälkeen mä palasin mun veljen luokse ulos, joka oli asettunut istumaan auton sisälle selaamaan puhelintaan.
”Tuutko sä nyt auttamaan mua noiden tavaroiden kanssa?” koputin etuikkunaan ja poika nous ylös, napaten takapenkiltä pari laatikkoa Eepin uutuudenpuhtaita tavaroita täynnä.

Mä en ollut todellakaan varma, mihin kaappiin mun ois kuulunut laittaa mun tavarat. Päätin kuitenkin, etten Kristianilta viitsisi kysyä, hänellä kun oli kilpahevonen treenattavana, joten asetuin taloksi yhteen kaappiin reunassa. Pinosin loimet ja ylimääräiset satulahuovat hyllyille, suojat ja pintelit nätisti koreihin ja uutuuttaan kiiltävä harjapakki alahyllylle, jonne heitin myös mun saappaat, kypärän ja liivin. Kaks satulaa, entiseltä omistajalta saadun koulusatulan ja äskettäin ostetun yleissatulan laitoin huopineen telineisiin ja suitset niille varatuille paikoille. Pitäis käydä apteekista hakemassa kylmäpusseja jalkoja varten, vanhoja ei voinu jättää autoon lämpiimään ja ehkä oli parempikin hankkia nyt uudet. Puhtaalla pöydällä jos alotettais.

Kun mä astuin käytävälle harjapakki kourassani, mä huomasin Kaislan. Aina niin ihanan ja kannustavan tallityöntekijän, joka tällä kertaa työns kottikärryillä heiniä pitkin käytävää. Mä en viitsinyt sanoa naiselle mitään, mutta toinen kyllä kuuli, kun mä avasin Eepin karsinan oven, ja mutis ’moi’. Mä nyökkäsin tälle hymyn kera ja astuin ruunikon, joka mussutti innossaan heinäannostaan, luokse. Taputin tuota hieman ja päädyin sit harjaamaan tuon kautaaltaan, oli poika ehtinyt jo piehtaroidakkin täällä. Mä harjailin kaikessa rauhassa toista, kun kuulin kavioiden kopsetta. Mä vilkaisin vaivihkaa kaltereiden lomasta ja huomasin kimon hevosen, veikkaisin että joku puoliverinen tai ainakin sukua semmoselle. Ja kukapa muukaan ku Kristian *hitsisti ilosia hymynaamoja*.
”Onneks hevonen ei oo vielä periny omistajaltaan nyrpeyttä”, totesin pojalle, joka kiinnitti muhun huomiota käännettyään vielä varusteissa olevan hevosen karsinaansa.
”Mä en ole nyrpeä. Mä välttelen tutustumasta tuollasiin ihmisiin”, risuaita vastas mulle, ja tyrskähin toiselle.
”Ai millasiin?”
”No tommosiin perustallityttöihin.”
”Etkä vai tykkää?”
Jotain epämäärästä mutinaa risukasan puolelta. Sain harjailun valmiiks, joten pakkasin tavarat ja heitin riimun Eepin päähän. Kun mä talutin orin ulos karsinasta, pysähdyin Kristianin kohdalle ja virnistäen toiselle mä purin hetken huulta, mittasin katseella päästä päähän ja totesin (jonka jälkeen sulonen silmänisku):
”Mä saan sut vielä tykkäämään.”

[Pappilan Ponitalli vOy]

Eepin syyskuun tallivuokra kuitattu maksetuksi!

Onnea vielä kovasti uunituoreelle hevosenomistajalle :-) Se onkin iso muutos hoitajasta omistajaksi, mutta jopa ah-aina-niin-kannustavalta Kaislalta saa kysyä neuvoa jos mitä tahansa nousee mieleen.

Raija, toimitusjohtaja

[Dina]

| 1 |

Syksyinen viileä ilma tarttui ihoon tiukasti ja sai aikaan kylmiä väreitä pitkin selkääni, jota peitti vain ohut valkoinen toppi. Yksi niistä isän tuomista lahjatakeista roikkui vasemman käsivarteni varassa ja tuskin lämmitti minua siinä yhtään. Puikkelehdin sisään hieman lämpöisempään talliin ja vedin takin päälleni. Hiussuortuva karkasi pikaisesti tehdystä sotkunutturasta ja vetäisin sen yhdellä sulavalla liikkeellä takaisin paikoilleen. Käytävä oli hiljainen ja uudet tallikengät kopisivat vasten lattiaa äänekkäästi.

Kun tallista ei näin ensisilmäykseltä löytynyt ketään astelin takaisin ulos ja sytytin tupakan. Kukaan tuskin olisi tässä typötyhjässä yksityistallissa valittamassa minulle tupakanpoltosta. Ja juuri kun olin saanut puhallettua ensimmäiset savut ilmaan, parkkipaikalle kaarsi auto. Tuhahdus pääsi suustani ja tumppasin paholaisen kenkäni kärjellä sammuksiin. Autosta astui ulos kanssani samanikäinen jätkä ja muistelin tuon nimeksi Kristian. Olin tainnut nähdä tuon viikko takaperin purkamassa hevostaan trailerista. Pitkä huokaisu pääsi ulos huuliltani, kun näin miehen kantavan käsissään lukuisia satulahuopia ja muutamaa jännesuojaa. Vaikka olin itsekkin rikkaasta perheestä ja hemmoteltu kultalusikkalapsi, jokin miehessä sai minut ärsyyntymään. Olisin vain halunnut kaivaa sen tupakan takaisin suupieleeni ja jättää tuon ja tuon hevosen täysin omaan arvoonsa. Mies osoitti minulle mitään sanomattoman katseen ja katosi talliin sisälle. Juuri kun toivoin, että voisinkin lähteä katsomaan uutta hoitohevostani, kännykkääni kilahti viesti. Kaivoin sen takin taskusta ja luin viestin hillitysti yhä paikoillani seisten. Sierra olisi paikalla hetkenä minä hyvänsä.

Kun neidon skootteri kaarsi pihaan näin ensimmäistä kertaa Sierran kauniit silmät pilkistävän kypärän visiirin takaa. Tuon katseessa oli sitä jotain ja pieni hymy tunki kasvoilleni tuon parkkeeratessaan skootterinsa.
"Pääsit paikalle", virnistin suloisesti ja tungin puhelimen takaisin taskuuni. Jokin neidin kasvoissa antoi vihiä pienestä punastumisesta, mutta en osannut olla varma. Se saattoi johtua myöskin viileästä ilmasta. Sierran vastaus tuli nopeasti ja katselin rauhallisena tuon hiuksia, skootteria ja silmiä.
"Tää on ihan järkyttävää, että tulee taas kylmä", jutustelin yhä hymy kasvoillani tuttuun ja rohkeaan tapaani.
"Otatko sä tupakan", tarjosin sitten neidolle ja tuon suostuessa ojensin yhden ja sytytin sen tottunein liikkein.
"Eepihän se oli, vai mitä?", kysyin kun lähdimme askeltamaan tarhoille.
"Juu. Eepihän se", tuon huulilta karkasi ja siristin silmiäni nähdäkseni hevoset herkuttelemassa kauempana. Suomalainen puoliverinen nosti päänsä heinästä ja katsoi kiinnostuneena kauempana seisoviin ihmisiin. Laidunkaverina seisoi toinen yksityinen, jonka nimi oli tosin tuntemattomissa.
"Mistä sä tuommoisen upeuden löysit?". Ja niin Sierra kertoi tarinaa siitä, miten ori oli tullut sille. Naisen puhuessa katseeni kävi pakonomaisesti hänet hitaasti päästä varpaisiin ja aina takaisin asti. Nätit silmät ja kauniisti sointuva ääni tekivät minuun vaikutuksen.

Aikamme juteltuamme Sierra päätti, että kävisimme hakemassa orin näprättäväksi ja sehän minulle passasi. Matka tarhan päästä päähän kului nopeasti, kun tyttö oli rohjennut puhumaan enemmän. Tuo kertaili kaikkea siitä, mitä aikoisi vielä hevosen kanssa tehdä ja millainen Eepi oli. Minua vain hymyilytti ja nauratti.
Aiheen vaihtuessa pikkuhiljaa vapaa-aikaan, samalla kun hevonen napattiin kiinni riimun-naruun, muistelin naisen sukunimeä makustellen.
"Monterrosa", saatoin kertailla ääneenkin ja vilkaisin tuota.
"Oon mä susta kuullut varmasti aikasemminkin", naurahdin ja siirsin katseeni komeaan hevoseen, jonka askel oli varma Sierran vierellä. Orin liike oli kaunis ja sulava, enkä hetkeen muistanutkaan yhtä komeaa tapausta. Sitten mieleeni putkahti Saksan upeudet ja hymähdin itsekseni.
"Mites me nyt toimitaan?", kysyin samalla kun avasin portin kaksikolle.
"Kuinka niin?" tuon ääni sai katseeni harhailemaan.
"Siis tän hoitamisjutun suhteen.. Haluatko sä jotenkin järjestelmällisesti ja mitä annat mun tehdä", naureskelin ja koitin oliko nuttura vielä paikoillaan, hieman sekoittaen sitä. Lause ei todellakaan ollut mitenkään järkevästä päästä ja tälläisen "järkevän" oloisen ihmisen se sai melkein jopa punertamaan.
Ja niin taas kuuntelin naisen puheen sorinaa ja hevosen askelta, kalahtelua vasten tallin käytävää ja tallin oven aukeamista.

Olimme sopineet, että hoitaisin aivan perushoitajan hommia ja saisin kulkea tallilla suht vapaasti, kunhan neito olisi päässyt selkeyteen siitä millainen olin hevosen kanssa. Uskoin kyllä minun ja Sierran tulevan toimeen helkkarin hyvin. Tuon olemus oli jotain, mitä ei jokaisessa tytössä ollut ja sai minut syttymään jokaisella sanallaan. Nostin harjapakista yhden harjoista käteeni ja annoin orin tutkia sitä.
"Hieno poika", rapsutin hevosen kaulaa, jonka jälkeen annoin harjan viedä sen turkilta suurimmat liat pois.

Kun harjailusta oltiin päästy, päätettiin vetää pihassa vielä yhdet tupakat ja siirtyä sitten viemään hevonen takaisin pihalle. Sierra antoi riimun-narun käteeni ja tilanteeseen tottuneena otin sen vastaan oikein reippaana. Varmana talutin hevosen käytävän päähän avaten tallin oven ja kertoen Sierralle tarinaa Saksan reissuista ja järkyttävän suurista kilpatalleista, joilla olin käynyt. Matka sujui hyvin, enkä ollut siltä suurempia odottanutkaan. Riisuin orilta riimunkin päästä ja se sai ravata rauhallisena takaisin syömään.
"Komea ori se on".

[Pappilan Ponitalli vOy]

Saatkohan joskus mennä selkäänkin? Toivottavasti olo ei tunnu yksityistallissa liian yksinäiseltä, kun siellä ei juurikaan ole ihmisiä. Kiva kuitenkin, ettei Sierra joudu kantamaan vastuuta hevosen hoidosta kokonaan yksin! :-)

Helena, poniope

[sierra]

huhtikuun kahdeksas päivä, 2016

Kevät oli aina yhtä rasittavaa aikaa; Eepi jaksoi sotkea itsensä mutapaskaan ulkoillessaan ja mulla meni hermot koska mä en olis joka ikinen ilta tallilla ollessani jaksanut puunata tuota puolta tuntia ennen selkään nousua. Tällä kertaa mä kuitenkin jaksoin vedellä ne tuhat ja yks harjanvetoa ruunikon selkää pitkin ihan keveästi. Jona tulis Helsinkiin kahdeksan maissa bussilla Elimäestä, jossa se asu perheensä kanssa - siis äitinsä, isäpuolensa ja kahden pikkusiskopuolensa kanssa. Ja oli niillä koirakin, joku sekarotuinen pikkuräksyttäjä jonka Jona oli just kyniny sen pörrökarvasta pari päivää sitten (ja leikannut raukan karvaan pari kaljua kohtaa, ei se nainen vaan hallitse tuotakaan).
Niin siis sen takia mä jaksoin harjata mun karvakasani ihan ilman valituksen sanaa. Ori oli ehkä jopa hieman ihmeissään siitä että mä en mättänyt kymmeniä kirosanoja ja ärähdellyt tuolle vaan koska toi sattu liikuttamaan takajalkaansa tai ottamaan henkeä. Mä jopa livautin suustani muutaman hellyttelysanan ja syötin herralle pari porkkanapalaa lähtiessäni karsinasta hakemaan ratsastuskamoja.

Ei mennyt kauaakaan, kun Eepi seiso maneesin keskellä varusteet niskassaan. Mä seisoin hevosen vierellä, kiristin kypärän leukahihnaa ja asetin sitten jalkani jalustimeen. Vaikka mä olin niin helvetin pieni, mä onnistuin kuin onnistuinkin taas kerran ponnistamaan itseni kouluhevosen selkään. Kiristin selästä käsin satulavyötä ja sain Eppanan luimimaan ja huitomaan häntäänsä, onneks se ei vielä ollut oppinut pullistelemaan. Sen jälkeen painoin hellästi pohkeilla hevosen kylkiä ja sain tuon liikkeelle.
Me kierrettiin hetki uraa pitkin ohjin käynnissä, Eepi kulki pää maassa ja hörähteli hellästi askeltaessaan. Lopulta mä aloin keräilemään ohjia, käänsin suunnaan toiseksi ja kannustin hevosen raviin. Kuten aina, oria sai kannustaa tarpomaan vähän nopeampaa. Se tuntu laiskanpuoleiselta, mutta en mä jaksanut valittaa. Mä tiesin kyllä hevoseni ja senkin, että se kyllä reippaantuis jossakin vaiheessa. Mä kääntelin hevosta kaikenlaisille ympyröille ja pakotin tuon taivuttamaan itseään, ei olis kovan luokan kisahevoseks uskonu aina että tuo jaksoi olla aina niin helvetin jäykkä ja kankea joka ratsastuskerran alussa.

Eepiä ei olisi voinut muutenkaan vähempää kiinnostaa työskentely. Verryttelyjen jälkeen hiljensin käyntiin ja kokeilin avotaivutusta - itsellä oli nimittäin himputisti aikaa siitä, että olisin avoja mennyt. Meni hetki että sain hevosen asettumaan ja takaosan työskentelyyn mukaan, mutta loppupeleissä käyntiavot olivat Eppanalle aika helppo homma; ratsastaja oli se, kenen piti aina käyttää aivoja ja miettiä mitä tehdä käsillä ja jaloilla. Haparoiden sain kuitenkin ulko-ohjalle tukea ja voisin selästä käsin sanoa, että liike näytti ja meni suunnilleen miten sen kuuluisikin; peilin kautta se ainakin näytti ihan hyvältä, ja itselle riitti että onnistuin asettamaan painoa hevosen takaosalle, kuten avossa täytyikin. Liian useasti olin harjoitellessani liikettä kuullut, kuinka ei saa vain kääntää hevosen kaulaa poispäin uralta vaan koko runko pitää saada taipumaan.
Kun oltiin aikamme väännetty avotaivutuksia niin käynnissä kuin ravissakin, Eepi alkoi turhautumaan ja viskomaan päätään (aina välillä mun mielessä kävi, miten herran pää kesti kisatreenaamisen ja ihan kilpasuorituksetkin, kun nykyään se tuskastu ja turhautu kauhian nopeata). Myös mulla alko pää vähän hajoomaan, joten suoristin hevosen ja annoin sen mennä omaa tahtiaan ravia suurella pääty-ympyrällä. Muutamat voltit mentyämme istuin harjoitusraviin ja nostin laukkaa, mistä herra kyllä tuntu innostuvan; puoliverinen olisi mielellään juoksennellut paljon reippaampaa tahtia kuin mitä minä sen annoin mennä. Siinä samalla pääty-ympyrällä ratsastaen mä aloin hiljalleen koota hevosen laukkaa puolipidättein ja myötäilyin heti kun herra askellustaan kokosi. Vasta loppupuolella harjoitetta mä muistin syventää istuntaani itse niin, että ori alkoi itsekkin etsiä tasaista pyöreyttä liikkeeseen. Muuten me kyllä kai edistyttiin ihan hyvin, ainakin kun vertaa siihen että mä en ollut kovinkaan paljoa lähiaikoina koulujuttuja harjoitellut.

Loppuratsastuksen koottu ravi- ja avotehtävien jälkeen mä suuntasin ulos maneesista, ohjaten Eepin löysällä ohjalla maastopolulle. Irrotin jalat jalustimista, hapuilin metalliset värkit kaulalle roikkumaan ja annoin orin mennä omaa tahtiaan. Ilma oli ihanan valoisa vaikka kello näytti jo reilusti yli seitsemää, maa oli päiväisen auringonpaisteen jäljiltä kuivunut jotenkuten ja polkua ympäröivässä metsässä oli vielä paikoitellen lunta pieninä kasoina. Kevät kuitenkin selvästikkin näytti tulevansa reippaasti, ja olin niin ilonen että kohta olis taas kesäloma - sillon tulis vuos kun aloin käymään Pappilassa, mikä tuntu järkyttävältä ajatukselta. Vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua niin paljon.

Eepi kolus läpi ruokakuppinsa ja veti sitten päänsä alas kuivikkeisiin hamuamaan yksittäisiä heiniä. Mä jouduin repimään toisen takasin ylös, jotta sain aukaistua suitsien remmit ja vedettyä sitten koko paketin pois toisen päästä. Heti alko jäätävä suun aukominen ja kaulanravistelu, ja hymähdin itsekseni asettaessani suitset roikkumaan käsivarrelleni. Nostin satulan siipee, aukasin soljet ja annoin vyön humpsahtaa vatsan alta roikkumaan toiselle puolelle. Nappasin kiinni takakaaresta ja etuosasta ja vedin rakkineen herran selästä pois, lähtien sit varustehuoneessa viskasemassa ne välineet paikoilleen.
Kuolaimet puhdistettuani ja suitset pakattuani mä hain Eepin harjapussukan sekä kevyen loimen. Mä aloin sukimaan ruunikon sileetä karvaa pölärillä ja rennosti toiselle puhellen mä sain aikaan ihan perussiistin, hieman hikisen hevosen. Heitin tummanvihreen värisen loimen Eppanan selkään ja kumarruin vatsan alle hapuilemaan vyönsolkia otteisiini, kun tunsin otteen mun vyötäröllä. Mä hätkähdin hieman ja käännyin salamana kattomaan kuka kehtas tulla mua koskettelemaan, kun mä näin tutun naaman takanani. Jona. Sen vaaleet hiukset ja musta pipo, lävistykset ja hymy huulilla. Olin pakahtua.

"Homo mitä sä täällä teet? Meidän piti tulla hakemaan sua", mä tokasin toiselle ja virnistin.
"Bussi tulikin vähän aikasempaan, mutsis halus tulla hakemaan mua ja me tultiin sitten yhdessä hakemaan sua kotiin."

Mun huulilla ollut hymy ei vaan hiipunut hetkekskään, kun touhusin tallilla Jona hommiani sivusta seuraten. Jona ei ollut mitään hevosihmisiä, joten mun suusta lens muutamat ja vähän enemmänkin selityksiä kaikelle, mitä tallilla on ja mitä mä sillä hetkellä tein. Aina väleihin tyttä näytti hämmentyneeltä, mutta parempi olis että tuo jotakin ymmärti - pistäisin tuon huomenna tenttiin tallille tullessa.

#2

[Pappilan Ponitalli vOy]

Eepin vuokrat heinäkuuhun asti kuitattu maksetuksi!

Huomasitko muuten, että Eepin tarhakaveri Wille on muuttanut pois tallilta? Toistaiseksi siis Eepi tarhaa yksin, ellette sovi Kristianin kanssa että ne tarhaisivat Iiron kanssa yhdessä. Nyt kannattaa nauttia tästä kaikesta hiljaisuudesta ja tilasta mikä teillä kahdella yksärillä on, ennenkuin uusia alkaa taas pukata talliin :-D

Muistelenko oikein, että Dina on lopettanut Eepin vuokraamisen?

Raija, toimitusjohtaja

[sierra]

joulukuun 27. päivä, 2016

Tummansiniseen loimeen puettu ori otti muutaman laukka-askeleen lumisella maalla, ennenkuin hidasti vauhtinsa lönköttelevän ravin kautta käyntiin. Ruunikko pärskähti itsekseen ja laski päänsä sitten alas, alkaen hamuilemaan lumelta yksittäisiä heinänkorsia. Jostain raskaiden pilvien takaa pilkotti aina välillä aurinko, joka sulatti vähän väliä maata märemmäksi ja märemmäksi - tosin ensi yöksi luvattiin taas pakkasta, joten aamulla paikat olisivat liukkaampia liukkaampiakin. Mun oli pakko päästää huulieni välistä pieni huokaus kun nojasin Eepin tarhan putkiaitaan. 

Koko syksy oli tuntunut jotenkin super duper raskaalta, eikä kenenkään varmaan tarvinnut miettiä kahta kertaa että miksi. Latotanssit olivat sitten saaneet vähän dramaattisemman lopun tänä vuonna. Tänä vuonna Adrian ei ollut Almassa kiinni koko iltaa aivan rakastuneena, tänä vuonna me ei Ellidan kanssa tanssittu lukuisten kappaleiden tahtiin. Tänä vuonna mä tein kukkaseppeleitä ja katsoin vierestä kun ihminen kuoli. Mä en koskaan ollut Jassun kanssa mitenkään todella läheinen, mutta me tultiin juttuun ja törmäiltiin tallilla paljonkin, koska no, käytiin samalla tallilla. Mutta miten ihminen pääsisi silmänräpäyksessä yli edes siitä että täysin tuiki tuntematon ihminen kuolisi nenän edessä? 
Mä olin aivan shokissa enkä mä edes muista kunnolla kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun mä olin tajunnut sen rekka-auton. Yksi oli kuitenkin varmaa; mä olin huutanut kurkkuni kipeäksi kun mä olin tajunnut että mun tummien latinosilmien edessä tapahtui sillä hetkellä mun elämän raskain kokemus. Mikään ei ollut ikinä sysäyttänyt mua näin. Vaikka multa oli kuollut sukulaisia ja oli tapahtunut onnettomuuksia, joissa olisi voinut käydä vaikka miten, kukaan ei koskaan ollut kuollut mun edessä. Mä olin viimeinen henkilö kenen kanssa se tyttö oli puhunut. Mä olin viimeinen kuka näki Jassun elossa, omana itsenään poimimassa niitä hemmetin kukkia siellä tien pientareella. 

Adrian raahasi mut luokseen sinä iltana. Se ei päästänyt mua kotiin siinä mielentilassa, kun mä tärisin ja panikoin kokoajan. Muistan kuinka istuin Adrianin sängyllä kiedottuna tuon tummansiniseen peittoon, mä itkin enkä sanonut varmaan sanaakaan tunteihin. Adrian istui mun vieressä ja haki aika ajoin mulle vettä, koitti nenäliinoin kuivata mun kyyneleitä tiputtavaa leukaa ja märkiä poskia. Nukuin kuuleman mukaan pari tuntia katkonaista unta sinä yönä, ja joka kerta olin heränny siihen että mä itkin ja tärisin, varmaankin unien takia. Adrian oli myös soittanu meille kotiin ja Jeromino tuli hakemaan mut aamulla. Se ajoi mut himaan, mutta mutsin ja faijan katseltua mua pari tuntia ne päätti lähteä käyttämään mua sairaalalla. Tekivät valituksen kuinka musta ei huolehdittu heti onnettomuuden jälkeen. Mutta eivätpä ne sairaalallakaan osanneet paljoa auttaa, antoivat traumaterapeutin numeron ja lupasivat kirjoittaa lähetteen. 

Pari seuraavaa päivää mä elin jossain toisessa ulottuvuudessa. Mun silmissä pyöri ainoastaan se pohjoiseen matkalla ollut rekka, Jassu, se miten kaikki tapahtui. Mä yritin tehdä tapahtumista onnellisesti loppuvia, mutta mä en kyennyt siihen. Koitin muokata mun mielikuvia niin kovasti että lopulta mä tyydyin käpertymään peiton alle ja aloitin taas sen itkemisen. Jos mä oikein muistan, Adrian kävi meillä katsomassa mua ja jotenkin sain luvattua sille että mä otan siihen yhteyttä kunhan mä tokenen. Ja niin mä teinkin. Lopulta mä aloin palaamaan maan pinnalle ja muhun sai taas jonkinlaista kontaktia. Tapahtumat alko pikkuhiljaa tuntumaan vaan enemmän ja enemmän tosilta, tunsin kuinka ne mielikuvat iski kun mä tajusin kaiken tosiaan olevan todellista. Mä kasasin päässäni koko iltaa yhdeks kokonaiseks kuvaks hetki hetkeltä ja joka kerta mieleen palas jokin uus asia, joku pieni yksityiskohta - kukkien tuoksu, sing me to sleepin kertosäe, kuppikakkujen yllättävä, onnistunut maku. Näin painajaisia ja jouduin hakemaan unilääkereseptin että mä pysyin päiväsaikaan edes jotenkin tolkuissani. Mä havahduin usein jostain tyhjältä parkkipaikalta tai koulunpihalta sätkä kädessä, syyttelemässä itseäni tapahtuneesta. Jos mä en olisi raahannut Jassua sinne, se olis vielä elossa ja kaikki olis vielä hyvin. Suutuin pahasti mun halulle tehdä kukkaseppeleitä. 

Aloin käymään terapeutilla muutama viikko tapahtuneesta. Se terapeutti, Hannele, oli erittäin miellyttävä silmälasipäinen nainen. Vaikka mä aina kuvittelin että jollekkin ulkopuoliselle puhuminen ei todellakaan auttaisi mua, Hannelen kanssa keskustelu auttoi mua käymään asiaa oikeesti läpi. Ehkä se johtui siitä, että toinen oli ammattilainen ja tiesi miten munlaisten kanssa piti olla.
Aina välillä ruoka ei maistunut, ja Hannele joutui auttamaan mua senkin kanssa. Mä sain jotain vitamiinilisiä niille kausille, kun en pystynyt syömään, ja jouduinkin käyttämään niitä aika paljon - Hannelen analysoimassa kriisin reaktiovaiheessa oli ihan normaalia voida pahoin, ja mä oksensin jatkuvasti, missä tahansa mä saatoinkin liikkua. Kerran sairaalalla mä jouduin ryntäämään vessaan nähdessäni pikkutytön, jolla oli hiuksissa samanvärinen raita kuin Jassun hiukset. 

Painajaisten näkeminen jatkui, mutta lopulta onnettomuus sulautui osaksi muita unia, mitä mä sinä yönä aina näin - välillä en onnekseni edes nähnyt unia lääkkeiden ansiosta, kun pääsin pitkästä aikaa kunnolliseen, syvään uneen. Jossain vaiheessa, kun mä vihdoin aloin hyväksymään tapahtuneen, mä halusin juoda. Dokata niin täysillä että mä unohtaisin kaiken. En tiedä ees miks, mutta mä en ollut sinä aikana kuitenkaan kertaakaan kännissä. Otin yhteyttä Oonaan ja tiedustelin sen kautta Joonan vointia, voin extrapahoin kuvitellessani pojan olotiloja.
Vähitellen mä aloin kuitenkin sopeutumaan totuuteen, vaikka se olikin karmea. Vietin suurimman osan ajasta kotona ja kelailin asioita, mutta vaikka mä kuinka välttelin sosiaalisia tilanteita Adrian onnistui raahaamaan mut useastikkin ulos kotoa. Me saatettiin vaan ajella, tai mennä niille ja jutella. Kuuntelin pojan kitaransoittoa, seurasin tuon sormien liikkumista kielillä ja nautin pitkästä aikaa jostain äänestä. Luin tuon kanssa Romeota ja Juliaa pojan lukion ädiinkielen kurssia varten, laskin lyhyen matematiikan tehtäviä ja kyselin uskonnon koetta edeltävänä iltana. Vaikka alkuun Adrianin kanssa oleminen tuntui pakkopullalta ja toivoin pääseväni äkkiä takaisin kotiin, mä aloin hiljalleen nauttia siitä että toinen haki mut kotoa ja komensi toimimaan. Me käytiin onnettomuuspaikalla ennen lumen tuloa, istuttiin tien reunaan ja juteltiin muutama tunti syvällisiä. Lopulta mä en enää nähnytkään rekka-autoa tai Jassua enkä kuullut jarrujen kirskuntaa, sitä ääntä mikä lähti kun auto törmäsi tyttöön. En kokoajan. Tuijottaessani tiessä kohtaa, jossa Jassu oli maannut, mun ainut reaktio oli kylmät väreet ja enemmänkin suru, ei enää pakokauhua tai ahdistusta siitä mitä näin. Pikkuhiljaa mä tunsin itseni taas voimistuvan. 

Lopulta mun käynnit Hannelen luona harvenivat ja mun teki jo mielikin viettää aikaa kavereiden kanssa. Soiteltiin ja nähtiin porukan kanssa päivittäin, tuntui hyvältä kun jaksoi kuunnella parhaan ystävän poikahuolia ja toisen kaverin auto-ongelmia. Ja mikä parasta, tuntui tosi hyvältä kun mä jaksoin taas palata tallille. 

Puoliverinen seurasi mua talliin ja jäi tyytyväisenä puhdistettuun karsinaansa, kun mä lähdin hakemaan sen varusteita. Harjasin tuon kaikessa rauhassa, kävin läpi yli kasvaneen harjan ja tasoittamattoman hännän. Pysähdyin rapsuttelemaan oria tähden kohdalta ja suukottelin tuon silkkistä turpaa, kunnes lopulta huomasin ajan kuluneen vähän liiankin nopeasti - olin jäänyt ehkä vähän liiankin pitkäksi aikaa Eepin lumoihin ja aika alkoi olla kortilla, jos mä aikoisin ehtiä käyttämään maneesia ennen illan tuntia. Kiireellä mä survoin harjat hevosen harjapussukkaan ja ryntäsin satulahuoneeseen, jossa mua odottikin sitten viivyke, jonka vuoksi mä lopulta päädyin lähtemään kentälle. Iloinen viivyke tosin, Raija nimittäin.

"Miten sä voit?" tallinomistaja kysyi kaivellessaan hyllyltä löytynyttä laatikkoa, ja mä kohautin harteitani samalla kun kaivelin Eepin satulaa satulasuojan alta:
"Ei mitään kummempaa, mä käyn traumaterapeutilla mutta oon sulattanu aika hyvin jo tapahtuneen. Tottakai se kolauttaa aina välillä ja eksyy se näky uniinkin, mutta oon aika voimissani taas. Tallillekkin oon jaksanu palata, niinkuin säkin näkymä olet tehnyt."
"Joo, pieni paussi sai mut taas haluamaan takaisin. Oon keräillyt voimia ja eiköhän me koko Pappila lähdetä ensi vuoteen ihan uudella asenteella ja energialla! Mutta joo mä itseasiassa kuulinkin että Oona on hoidellut Eepiä sun sijaan, jotain hässäkkäähän se oli alkuun tuottanut että hoitaja pyöri täällä yksityistallin puolella mutta kaipa se sitten oli ratkennut", Raija vastasi.
"Joo Oonasta on ollu kyllä tosi iso apu, varsinkin kun mä en mielelläni päästä ketään muuta Eepin lähelle. Eipähän ole joutunut seisomaan hevonen koko tätä aikaa käyttämättömänä."
"Tosi kilttiähän se Oonalta on ollut. Oletko sä ratsastamaan lähdössä?"
"Joo. Piti ensin mennä maneesissa mutta mä en millään ehdi enää ennen sitä iltaryhmää joten varmaan köpötellään pihalla tai käydään metässä kävelemässä."
"Joo hei totta, mun pitääkin lähteä katsomaan miten tuolla päätallin puolella menee. Kohtahan niiden hevosten pitää olla varusteissa. Mutta hei näkyillään, voimia sulle!" Raijalle tuli kiire, joten nainen sulki laatikon kannen ja sujautti sen takaisin hyllylle. Mä ehdin huikata tuolle heipat ja sanoa, että oli tosi kiva kun toinen oli takaisin, ennenkuin tallinomistaja pyyhälsi ulos satulahuoneen ovesta. Jäin kuuntelemaan loittonevia askeleita hetkeksi, ennenkuin keräilin loput orin kamat ja palasin karsinalle. 

Ruunikko kulki rennosti askeltaen mun alla, ojensi kaulaansa pitkälle ja kuunteli aina välillä muualta kuuluvia ääniä. Taputtelin oria kaulalle ja rapsuttelin harjan juuresta (päätin muuten leikata sen ratsastuksen jälkeen, samoin kuin hännänkin), käännellen sitä välillä volteille. Kenttä ei ollut missään parhaassa kunnossa, mutta kyllä siinä pystyi jotenkuten menemään. Ainakin pääsin vihdoinkin, pitkästä aikaa, oman hevosen selkään. Mä huomasin heti selkään noustessani, että olin kaivannut Eepiä ja sen suuria askeleita paljon enemmän kuin olin kuvitellut. 
Lopulta mä lyhentelin ohjat ja siirryin ratsastamaan suurelle pääty-ympyrälle, jolla kenttä tuntui olevan siinä kunnossa että sillä pystyi tekemään vaikka ja mitä. 
"Eiköhän ruveta hommiin poju", mä totesin orille ja painoin hellästi pohkeet tuon kylkiin, saaden aikaan raville noston. Tästä se taas lähtis.

#3

[idavaciwuvt]

Buy Prednisone Online <a href="http://mewkid.net/buy-prednisone/">Buy Prednisone</a> mcb.jhfw.pappila.proboards.com.ioh.oj mewkid.net/buy-prednisone/

[eyorecu]

Prednisone <a href="http://mewkid.net/buy-prednisone/">Buy Prednisone Online</a> gtj.hgae.pappila.proboards.com.nxn.pi mewkid.net/buy-prednisone/

[uxohiqaicenaj]

Prednisone <a href="http://mewkid.net/buy-prednisone/">Buy Prednisone Online</a> fsp.ifwq.pappila.proboards.com.ujw.sn mewkid.net/buy-prednisone/

[akiqenorula]

Cialis <a href="http://mewkid.net/who-is-redistina/">Cialis 20 Mg Lowest Price</a> pwl.vqbz.pappila.proboards.com.pcn.om mewkid.net/who-is-redistina/

[avuzsqatimeri]

Cialis Generic <a href="http://mewkid.net/who-is-redistina/">Cialis Online</a> foh.zwbz.pappila.proboards.com.yxm.ej mewkid.net/who-is-redistina/