|
Post by Joona on Mar 14, 2015 20:40:42 GMT
14. maaliskuuta 2015 Yhdeksäs, jossa kaikki on syvällistä (paitsi kakat Roxin juomakupissa) Pappilaan oli iskenyt lama. Kaikki hoitajat olivat alkaneet katoilla, kaikilla oli aina kiire eikä hoitajien huoneessa enää kuhissut. Siksi mä istuin aika masentuneena kanttiinissa sormet kietoutuneina kahvimukin ympärille. Maneesissa pyöri tunti, Roxikin oli siellä. Ratsastaja oli aivan ponivuosiensa lopulla elävä tyttö, joka oli halunnut hoitaa ponin alusta loppuun itse. Olin lopulta auttanut Myrden ratsastajaa, jolla oli ollut pieniä vaikeuksia ponin kanssa. Brunette oli ollut pieni ja vasta 12 vuotias, miksi oli kummallista, että tyttö oli tällä tunnilla. Nyt kuitenkin näin, että kyseessä oli lahjakas pikku likka. Ei kannata ikinä aliarvioida ulkonäön vuoksi, muistuttivat aivot kuten usein ennenkin. Jassu oli muuttunut vähän etäiseksi. Mä en ymmärtänyt naisia lainkaan, taaskaan, vaan annoin asian olla. Se tuntui olevan joka päivä kyynisempi ja vähemmän hauska. Vaikka me nähtiin yhä silloin tällöin vapaa-ajallakin, se ei enää puhunut mun kanssa kuin ennen. Tiedättehän, koko ajan puhelin kourassa ja kikattamassa jollekkin, josta mä en tiennyt mitään. Ehkä Jassulla oli joku jätkä, ehkä ei, mutta olisi se vielä pari viikkoa sitten ollut ekana mulle siitäkin kertomassa. Joka tapauksessa olin aloittanut viettää enemmän aikaa mun uusien ystävien kanssa - Sandran esimerkiksi. Sandra oli ihan supertyyppi, sen kanssa pystyi olemaan myös meidän jätkäporukassa eikä se ottanut paineita turhista. Sandran elämäntapa kolahti. Se eli "live hard, die young" -asenteella, Sandra ei katunut mitään seuraavana aamuna. Olin käynyt myös Ellidan kanssa pari kertaa kahvilla, olihan se sentään yks mun ystävistä. Ellida oli ihan virkistävää seuraa, koska se puhui säästä ja muista täysin normaaleista asioista sen sijaan, mitä olikaan eilen tehnyt kännipäissään. Oli piristävää, että joku ymmärsi maailmassa olevan muutakin. Ehkä mä olin jotenkin tavallista kehittyneempi versio ihmisestä (haha kuka uskoo), koska siinä missä muut veti elämänsä pisimpiä ryyppyputkia ysiluokan kevään kunniaksi, mä oikeasti mietin vakavasti mitä halusin tehdä isona ja minne hakisin yhteishaussa. Olin nähnyt mun opoa näissä asioissa enemmän kuin rehtoria jälki-istunnoista, joka oli aika paljon. Joka päivä mä olin vain varmempi siitä, mitä halusin tehdä. Katsoin alas tunteja pitäviin Nooraan ja Ingaan, koska siellä mäkin halusin olla. Joskus Joona Aro olisi nimi, jonka valmennuksiin ja tunneille jokainen haluaisi päästä. Uskokaa pois! Opettaja-Noora ei luultavasti enää vihannut mua. Ehkä olin ollut vähän liian hiljainen lähiaikoina (hei kamoon mut oltiin päästetty pois PP:stäkin), mutta nainen jopa puhui mulle joskus. Se oli ollut aluksi vähintäänkin hämmentävää. Mua ei oikeastaan katsonut enää kukaan kauhean pahalla, mikä oli aika shokeeraavaa. Kaikki olivat tuijottaneet mua aikaisemmin kuin olisin voinut aloittaa heti heittelemään mädillä kananmunilla tai jotain vastavaa. Kaisla kutsui mua yhä broileriksi, mitä en kyllä tajunnut alkuunkaan, sekä pörrötti mun hiuksia aina kun meni ohi, mikä oli vähintäänkin noloa. Mutta muuten kaikki tuntuivat ajattelevan mua peräti ihmisenä. Mun ego huusi pahoille teille, mutta ilman Jassua se tuntui vain teinipojan huomion kerjäämiseltä. Tunti oli puolessa välissä, kun siemaisin viimeiset pohjat kahvista ja nousin seisomaan. Roxin juoma- ja ruokakuppi kaipasivat pesua, joten hain siihen tarvittavat tarvikkeet tallista ja kävelin karsinalle. Tällä kertaa se oli kakannut juomakuppiin, mistä niitä oli hankala saada pois. Ongin ison kauhan kangassa niitä sieltä pois, kunnes olin tyytyväinen kakattomaan lopputulokseen. Ruokakuppi oli varsin puhdas, mutta hinkkasin sitä silti varmaan kymmenen minuuttia. Jäin miettimään asioita, koska niitä oli nyt kasautunut mieleen niin paljon, enkä edes huomannut ajan juoksua. Janna oli tullut edellispäivänä kotiin, itkien tietenkin. Yllättävää kyllä, oli Tommi jättänyt sen, ottanut sormuksen takaisin ja ilmoittanut muuttavansa Helsingin keskustaan kavereidensa kanssa. Tuskin se jälkimmäistä tekisi 15 vuotiaana, mutta tärkein oli, että mun pikkusiskon sydän oli murtunut niin kappaleiksi, ettei se ollut liikkunut sängystä kahteen päivään. Pahasti murrosikäisen Jannan päässä kaikki oli tietenkin sata kertaa pahempaa kuin tavallisen ihmisen, joten se ei ollut syönyt tai juonutkaan mitään. Äiti alkoi huolestua, mutta olin saanut Jannan tänään järkiinsä ja olin tehnyt sille pakastepyttipannua. Se oli katsonut Disneyn animaatioita syödessään ja tuhissut jotain, ettei prinssejä ole olemassakaan. Muistin selvästi, kuinka olin pörröttänyt Jannan hiuksia ja vastannut, että on niitä, mutta ei ne löydy ihan noin helposti. Ehkä mä olin vähän romantikko, mutta for real, halusin olla jollekkin se prinssi joskus. Voisin ostaa itselleni vaikka valkean ratsun, jos se auttaisi. Pyyhkäisin suolakiven puhtaaksi, kun mun puhelin piippasi. Janna käski tuoda lisää suklaata, kilokaupalla. Hymyilin ja lähetin vastaukseksi lupauksen. Se kyllä toipuisi, vaikka siihen aikaa menisikin. Äiti oli sujuvasti valehdellut koululle, että Jannalla oli vatsatautia. Joskus mutsi osasi olla reilu ja ymmärsi, milloin ei kannattaisi pakottaa kouluun. Kaviot kopisivat tallin lattiaan, kun ratsukot tulvivat maneesista. Päivän viimeinen tunti oli ohi ja Roxin ratsastaja tuli hymyillen karsinalle. Se kehui ponin maasta taivaisiin, antaen mulle kaikki varusteet. Olin pyytänyt niitä, ihan vain, jotta pääsisin heti putsaamaan ne. En käyttänyt kuin vettä tälläkin kertaa (liika saippua haurastutti ompeleet, mulle oltiin opetettu se jo penskana), pyyhin nahan kuivaksi aina pyyhkellä perässä. Miksei elämää voinut pestä puhtaaksi yhtä helposti? Vähän vettä vain ja elämä olisi helpompaa. Mun puhelin piippasi taas, tällä kertaa viesti oli Sandralta. Se kysyi, lähtisinkö tänään vielä kylille. Vastasin lyhyesti ei, ja kun Sandra pisti kysymysmerkin, kirjoitin vielä selitykseksi perhejutut. Sandra tuntui ymmärtävän eikä vastannut kuin vain "ok". Roxin varusteiden kiiltäessä, kävin vielä moikkaamassa hopeaharjaista tammaa. Se tunki päänsä mun syliin autuaana, kun rapsutin korvan takaa. Roxi oli ollut ihan terve taas, vaikka kakkapylly se oli yhä. Jalat olivat olleet kunnossa jo monta päivää, nesteet hävinneet kuin tuhka tuuleen kuten kuumotuskin. Tietenkin se oli hyvä juttu. Taputin Roxia vielä viimeisen kerran, kun käännyin ympäri ja lähdin kohti mun kevaria. Janna odotti suklaitaan.
|
|
|
Post by Joona on Mar 15, 2015 19:27:54 GMT
15. maaliskuuta 2015 Kymmenes, jossa rehuhuoneeseen voi jäädä lukkojen taakse vahingossakin Kello oli puoli neljä, kun annoin mun kevarin hyrinän hiljentyä tallin pihassa. Pappilan ponitalli kohosi edessä tuttuna edessä, mutta jokin siinä oli masentavampaa kuin ennen. Missä olivat kaikki ihmiset, mihin olivat kadonneet kaikki ne hölmöt jutut, jota rakennuksessa oltiin ennen puhuttu? Ulkona kaiken lisäksi näytti siltä, että pian sataisi taas. Taivas kertyi tummaan pilveen ja sai kaiken näyttämään vielä harmaammalta. Niko oli soittanut mulle eilen illalla ja kutsunut käymään. Kun olin päässyt tutulle talolle, oli oven avannut hymyilevä Jassu. Heti mut nähdessään sen suupielet kuitenkin valahtivat ja kasvot muuttuivat valkoisiksi. Se kähisi taakseen mun tulleen ja pakeni paikalta niin nopeasti omaan huoneeseensa kuin pystyi. Niko oli tullut kutsumaan mut vielä sisällekkin, pyytänyt anteeksi Jassun puolesta ja hetkeksi kadonnut tytön huoneeseen. Pois tullessaan jätkä oli vain pudistellut päätään. Ja mä en vieläkään tajunnut mistään mitään, mikä oli käynyt ärsyttävän tutuksi tunteeksi viimeisen viikon aikana. Niko alkoi jutella rauhallisesti autoista ja sen faijan amerikanraudoista, mutta mä jäin aina välillä minuuteiksi tuijottamaan Jassun huoneen ovea. Vasta kolmen tunnin kuluttua ovi raottui ja ulos kurkisti tuttu sinitukkainen pää. Siinä kohtaa mä oikeasti vasta aloin haukkoa henkeä. Jassun silmät olivat punaiset ja se oli selvästi itkenyt, paljon. Mä olin katsellut monta päivää itkevää naista ja tuolta se näytti. Tajusin kaikesta vielä vähemmän. Tallilla totesin olevani taas ainoa hoitaja paikalla. Roxi oli uteliaana mua vastassa karsinan ovella, kun annoin sen tutusti haistella mut läpi. Ehkä haisin tänään erilaiselta kuin ennen, koska se viihtyi kauan nuuskimassa. Nauroin sille kevyesti, odottelen ensimmäistä ratsastajaa paikalle. Pian karsinalle ilmestyikin jo yksi varsin tutuksi käynyt kasvo. Autoin harjaamaan sekä suojittamaan ponin, mutta muuten brunette tyttö hoiti kaiken itsekseen. Se jutteli rennosti, tosin vähän punastellen, koko ajan varustaessaan. Hymyilin koko ajan, olinhan mä erittäin tietoinen hyvän asiakaspalvelun edellytyksistä. Roxin kadotessa tallin ovista maneesiin, mä kävin kaivamassa pesuvälineet taas esille. Tänään ei missään ollut kakkaa, missä sitä ei olisi pitänyt olla, joten homma oli aika helppo. Kaiken kiiltäessä niin, että olisin voinut syödä ja juoda niistä itsekin, pyyhkäisin vielä suolakivestä pölynneen turpeen pois päältä ja kävin heittämässä välineet takaisin paikoilleen. Roxi menisi tänään ensimmäisen tunnin lisäksi kahdella viimeisellä. Kellon lähentyessä tasan seitsemää, alkoikin käytäviltä kuulua kopinaa. Roxin ratsastaja Iida oli innoissaan, kuten aina, eikä antanut mun tehdä mitään. Kamatkin jätettiin seuraavaa tuntia odottamaan karsinan eteen, joten lampsin hoitajien huoneeseen. Vasten tapojani imuroin sen, pyyhin pölyt sekä hoidin kissojen ruoka- ja juomakupit ne pesten sekä täyttäen. Jo pelkästään se, että mä siivosin moisella tarmolla, oli musta aika hälyttävä merkki tylsyydestä. Kello ehti vierähtää touhutessani vain tunnin, joten lysähdin hetkeksi sohvalle istumaan. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun tylsistyin sosaalisen median selaamiseen. Olin kysynyt Ellidalta, tuleeko se tänään tallille ja se oli vastannut jättävänsä väliin. Sandra taas oli itse ilmoittanut mulle tulevansa tänään vikalle tunnille, mikä sai mut edes vähän hymyilemään. Se pummi multa kyydinkin kotiin. Ovella mua vastaan tuli taas henkilö, jonka takia niin vähän hymyilin. Jassu näytti siltä, että alkaisi kirkua mut nähdessään. Tyttö pujottautui mun käden ali vikkelästi huoneeseen tokaisten vain nopeasti tervehdyksen. Tajusin vain, että hiukset olivat söpöllä, sotkuisella nutturalla ja se tuoksui Justin Bieberin hajuvedelle, jota oli mulle joskus esitellyt. Tallissa Kaisla oli vauhdissa. Siltä puuttui vain sairaan nopeet lasit ja liekkipipo, enkä ollut ehtinyt kävellä tallin puolella kuin kaksi askelta, kun mulla oli luuta kädessä. Mitään sanomatta aloinkin lakaista tallia. Saisinpahan taas muuta ajateltavaa, tai ainakin niin luulin. Pian tallissa nimittäin lakaisi toinenkin osapuoli - Jassu. Tyttö lakaisi mua kohti käytävän toisesta päästä. Se ei vieläkään sanonut mitään, ei edes kun oltiin saavutettu toisemme. Jäin nojailemaan luutaan, kun Jassu lakaisi viimeiset rippeet Goldin karsinaan. Se oli selvästi sen suunnitelma, mun huomiotta jättäminen nimittäin, koska seuraavaksi se oli jo kääntymässä ympäri. Mä en jaksanut sen välttelyä enää, joten tartuin Jassun kädestä kiinni. "Nyt lopetat ton hölmöilyn", käskin tiukasti silmiä siristäen. ( Jassun silmät olivat jäänsiniset ja isot ja silmäripset pitkät ja milloin niistä oli tullut niin kauniit.) Jassu puri huultaan, kuin olisi halunnut lyödä mua. Naiset, ne ei koskaan hyväksynyt sitä faktaa, että välillä ne olivat ongelma eivätkä miehet. Enhän mä tässä ollut kiukutellut! "Minkä hölmöilyn?" Jassu kysyi, mutta sen ääni särkyi jo ensimmäisen sanan puolivälissä. Lähdin raahaamaan sitä tallista, unohtaen harjat karsinan seinään nojaamaan. Vedin tytön perässäni aina heinävintille (jonka olemassaoloa rukoilen täällä ruudun toisella puolella), jolta heinät tiputettiin pienestä luukusta alas rehuhuoneeseen. Tyttö näytti kysyvältä, vilkuili mua epäilevästi. Ei ehkä ollut kaikkein viisasta raahata likkoja heinävinteille, mutta en keksinyt muutakaan. Jassu ei vetänyt kättään mun otteesta silloinkaan, kun me pysähdyttiin. Silti se näytti yhä surulliselta. Heinävintillä oli pölyistä. Tunsin, kuinka kuiva heinä tunki hengitykseen, mutta en välittänyt. Kaikkialla oli massiivisia heinäpaaleja ja keskellä huonetta oli luukku, josta sai heinää tiputettua alas. Tiesin Kaislan tänään pudottaneen heinää, joten nainen ei tulisi käymään täällä enää. Katto oli viisto, mutta varsin korkea. Joka puolella oli maalamatonta puuta. Kuka olisikaan heinävinttiä alkanut maalaamaan? "Mikä sua vaivaa?" mä tivasin heti. Jassu hätkähti hieman. "Ai mikä mua vaivaa?" se vastasi topakasti toisella kysymyksellä. Käsi irtosi mun omasta ja painui rinnalle puuskaan toisen kanssa. "Mikä sua vaivaa?" Mähän sanoin etten tajua mitään! "Oot ollu ihan omituinen. Eikö mun seura kelpaa enää sulle? Onko alkanu muijat pyörii ympärillä niin paljon?" Jassu jatkoi tilitystään. Kohotin toista kulmaani. "Sähän tässä oot mua vältelly", sanoin hiljaa. Jassu tuhahti. Hetken me seistiin siinä, sinitukkainen kädet puuskassa ja mä kulma koholla epäilevästi. En kestänyt sitä kuitenkaan minuuttiakaan, vaan mun suu repesi virneeseen. Kaappasin Jassun haliin mun syliin ja pyöritin sitä ympäri huonetta, kunnes törmäsin heinäpaaliin. Jassu ensin kiljaisi, mutta alkoi nauraa nopeasti perään. Laskin tytön maahan, hymyillen yhä. Jassu tuijotti mua aika kummallisesti, kunnes käännyin ympäri ja painelin luukulle. Avasin sen ja näin ison heinäkasan alla. Mun ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun Jassu oli jo mun vieressä virnuillen. "Hyppää!" käskin sitä. Ja Jassuhan hyppäsi, kikattaen kovaan ääneen vielä heinäkasassa kieriessään. Kun tyttö pääsi alta pois, hyppäsin itsekkin. Nauroin kovaan ääneen, kun aloin ryömimään pehmeästä kasasta pois. Jassu oli jo päässyt kasasta ja käveli ovelle. Se asetti kätensä oven kahvalle, muttei avannut sitä vaan alkoi räkättää kovaan ääneen. "Tota, Joona, meillä on ongelma", se puhisi jostain naurun välistä. "Älä vaan sano", sanoin aavistellen jo pahaa. "Se on lukossa." Aloin nauramaan niin kovasti, etten pysynyt edes jaloillani. Seuraavan tunnin me oltiin taas kuin ei mitään ongelmaa olisi koskaan ollutkaan. Se oli niin helppoa taas, rentoa, ja musta tuntui kuin joku olisi taas pannut palapelin palasen paikoilleen mun elämässä. Jassu nauroi, tuttua, räkättävää naurua. Se ei ollut sellainen hento ääni, vaikka Jassulla oli ehdottomasti maailman suloisin kikatuskin, vaan räkäinen, hersyvä nauru. Jassulla ei ainakaan ollut ketään jätkää, siitä olin aika varma. En tiennyt, mikä sitä oli vaivannut, mutta ainakaan se ei haitannut meitä enää. Mä toivoin, ettei Jassu enää ikinä tekisi samoin - mä en ymmärtänyt naisia näiden asioiden suhteen. Miksi eilen Jassu oli kalvennut valkeaksi kuin lakana mut nähdessään ja nyt taas normaali oma itsensä? Ovella kolisi ja mä loikkasin pystyyn valmiina juoksemaan, jos sen takana olisikin joku muu kuin mun hälyttämä henkilö. Kun oven takaa kurkkasi Sandran pää, mä huokaisin helpotuksesta. Jassu sen sijaan napautti suunsa kiinni aivan hetkessä ja jäi tuijottamaan Sandraa. "Pyysin Sandraa päästää meidät pois, kun tiesin sen tulevan tunnille", tokaisin Jassulle. Kai se nyt ihmetteli, jos Sandra osasi yhtäkkiä löytää itsensä rehuhuoneeseen, kun me oltiin siellä lukkojen takana. "Nyt ihan saatanan nopee pois sieltä, Kaisla tajuu mikä hetki vaan, että tää avain on pöllitty", Sandra kuiskutti ovelta. Me kaksi livahdettiin tallin käytävälle juuri sillä hetkellä, kun kulman takaa rynnisti Kaisla. Se näytti siltä vihaiselta sonnilta kiekuessaan pää sauhuten meitä kohti jalat tömisten. Me tehtiin mitä jokainen kunniakas nuori siinä tilanteessa tekisi - juostiin niin helvetin kovaa karkuun. "Aro ja Pyrö! PP koko loppuvuodeksi!" se mylvi rynniessään. Mä aloin nauraa hysteerisesti, samoin kaksi tyttöä mun seurassa. Kun me lopulta päästiin tallista pihalle ja kulman taakse piiloon, ei Kaisla ollut enää kintereillä. Sandra roikotti avainta kädessään, joka sai meidät nauramaan vielä kovempaa. Koska Sandran tunti alkoi pian, lähdettiin me maneesia kohti. Jassu tosin mutisi painuvansa hoitajantöihinsä. Sandran ratsu tänään olisi Mio, joka oli pieni, mutta taitava. Seurasin katsomosta hymyillen tytön tuntia, samalla vilkuillen Roxia ja sen ratsastajaa. Sain Nooralta taas paheksuvia katseita (olinhan vahingossa myös skipannut edellisen tunnin ratsastajan avustuksen), en kai ollutkaan vielä sen Hoitajat TOP 10 -listan kärjessä. Sandra oli taitava ratsastaja, sillä oli höyhenen kevyt käsi ja tiesi miten sekä mitä ponilta vaatii. Tunnin aikana maneesin katto alkoi ropista kovaan ääneen. Hevoset eivät siitä välittäneet, mutta mä kirosin. Kevarilla sateessa ajaminen ei ollut mitään kovin herkkua, vaikka kuinka rallittamisesta tykkäisikin. Sade jatkui tunnin loppuun asti. Kävin avustamassa Roxin ratsastajaa, kannoin varusteet satulahuoneeseen ja pesin ne tarkasti. Kun oli putsaamassa suitsia, tunsin kuinka joku lysähti mun niskaan. Sandralla oli tapana hyppiä mun reppuselkään ihan yllättäen. Hetken se keikkui siellä naureskellen, kunnes antoi mun jatkaa hommia. Näin vilaukselta Jassun satulahuoneessa, mutta se ei tuntunut huomaavan mua kadotessaan nopeasti paikalta. Pihalla todellakin satoi kaatamalla. Kirosin kypärä kädessäni kaikki jumalat vuoron perään, mutta Sandra mun vieressä hymyili. "Et kai sä nyt pientä sadetta pelkää?" se nauroi ja käveli sateeseen suupielet koholla kuin liimattuna. Naureskellen kävelin sen perässä sateeseen, kevarille asti. Aloin vetämään kypärää mun päähän, kun Sandra esti. "Tiedätkö mitä oon aina halunnut tehdä?" Pudistin päätäni. "Suudella sateessa." Ja sillä hetkellä Sandra painoi sen huulet mun huulille ja ne oli lämpimät ja sade tuntui heti vähän paremmalle. Tallin ovella Jassu haukkoi henkeään kunnes alkoi juosta kovaa, kovempaa, kauan, kauempaa. Sade hukutti kyynelet.
|
|
|
Post by Joona on Mar 16, 2015 21:49:01 GMT
16. maaliskuuta 2015 Yhdestoista, jonka aikana kaikki taas muuttuu (huonommaksi) Koulussa oli meneillään viimeinen välitunti. Kohta mulla alkaisi äärettömän pitkästyttävä bilsan tunti, mutta ennen sitä sai vielä hetken levähtää. Jätkät oli taas vauhdissa, suunnitteli illaks menojaan. Kun mä sanoin, kuten aika usein nykyään, meneväni illalla tallille, alkoi heti perinteinen huulen heitto. Olin viimeisten kuukausien aikana kertonut niin paljon uusia tyttöjen nimiä, ettei ne voineet enää ohittaa sitä. Oli Jassua, Ellidaa, Ninaa, Sandraa ja Nooraa. Jokaiseen mistä sä sen tunnet -kyselyyn vastasin samalla lailla: Tallilta. Ei ehkä ihme, että ne villiintyi ihan täysin. Suurin osa mun kavereista vielä tunsi Sandran ja Nooran, joten tiesivät ettei nyt puhuttu lettipäisistä kaksitoistavuotiaista pikkulikoista. Jassun nimi tuli tarpeeksi usein esiin, että sain kuulla siitä aika paljon juttua. Turvat umpeen, yleensä vain tokaisin. Me ollaan vain kavereita.
Ei varmaan ollut omiaan auttamaan, kun rinnakkaisluokkalainen Noora samalla välkällä ryntäsi mun luokse tomerasti, alkoi ympärillä kuulua vihjailevaa vislailua. Noora heilautti sille kättään, kuin olisi niin voinut vain nakata tarpeettoman ääliömäisyyden toiselle puolelle maapalloa. Se pysähtyi mun eteen, vähän pelottavan lähelle ja osoitti mua sormella. Olin melkein varma, että kohta se alkaisi huutaa. Tiedä sitten mistä. Naiset olivat olleet lähiaikoina aika arvaamattomia. "Älä Aro näytä yhtään viattomalta! Mä kuulin kaiken!" Noora rääkyi ja heristi sormeaan. Mä levittelin käsiäni tajuamatta taas mistään mitään. "Mitä mä nyt oon tehnyt? Se rehuhuonefiasko eilen oli ihan vahinko vaan", puolustelin. Noora näytti hetken hämmentyneeltä ja mutta pian terävöityi taas. "Sandra kerto!" tyttö jatkoi paapattamistaan. Siinä kohtaa mun kasvoille levisi ymmärtävä ilme ja hölmö, onnellinen hymy. Jätkät alko taas innostua, tungeksien kuin mitkäkin ääliöt. Mikael oli melkein lyyhistää mut hypätessään mun niskaan kiinni. "Mitä on tapahtunu?" "Onko pikku-Joonalla jääny jotain kertomatta?" "Älä vaan sano et oot taas saanu naista!" Siis myönnettävää oli, että mulla oli ollut tyttöystäviä tyyliin ekasta luokasta. Aina niistä mä tykkään susta -ihastuksista palaviin rakkauksiin. Sandran tapaus ei siis ollut mitenkään maata mullistava. Noora virnuili. "Ai sä et oo ees kertonu sun kavereille? Jätkät, nyt on niin hurja juttu ettette usko! Joona on taas kesyttäny yhden ratsastajan, ne oli eilen Sandran kanssa imuttanu oikeen kunnolla", Noora kertoi nauttien joka sanasta. Pyörittelin silmiä, ei se nyt ihan noin mennyt. Ei me suudeltu kuin kerran. Tai kymmenen. Tai sata. Jätkät riehaantu täysin, ne mylvi kuin mitkäkin elukat loikkien kaikki mun niskaan niin, että olin kaatua. "Eiks Sandra ollu se nätti brunette? Se salsatyttö?" kysyi Erik. Mä nyökkäsin ja kaikki siirtyivät välittömästi katsomaan meidän tanssisessiota. Noora virnuili yhä, kun mulkoilin sitä vihaisesti. Juorutäti! Ja siinä myllerryksessä mun silmiin osui jotain, jota en todellakaan odottanut. Jassu seisoi pihan laitamilla, jutteli joidenkin kahden jätkän kanssa. Nauroi ja lätkäisi toista rintaan, tunsi siis selvästi toisensa. Mä selvästi jäin tuijottamaan liian pitkään, koska pian Mikael jo tivasi, kukas vittu toi sinipää nyt sitten on. "Jassu", mä vastasin nopeasti. "Ai onko toi Jassu? Mitä ihmettä sä Sandran kanssa teet jos sulla on tommonen kans näkyvillä?" Mikael touhottu, kunnes läpsäisin sitä takaraivoon. "Me ollaan vaan kavereita Jassun kanssa!" Noora tyrskähti. Muille kiukkuisena mä lähdin kohti Jassua. Puolivälissä Jassu selvästi huomasi mut ja taas - se valahti kalpeaksi, alkoi vilkuilla ympärilleen kuin pakotietä etsien. Se ei selvästi keksinyt mitään viisasta tapaa poistua paikalta, koska ehdin saada sen kiinni. "Moi", sanoin yksinkertaisesti. "Moi", Jassu mutisi takaisin. Se tuijotteli maahan. Kaks jätkää (ne oli mun rinnakkaisluokalla, mutta en tuntenut tarkemmin) jäi vain tönöttämään paikoilleen. Lopulta katsoin niitä kulmaani kohottaen tavalla, joka kehoitti poistumaan. Ne otti neuvosta vaarin ja katosivat nopeasti. Näin meidän kesken, olinhan mä sentään koulun sisäisessä hierarkiassa aivan kärjessä, tietenkin ne lähtivät. "Ei sun olis noin tarvinnu tehdä", Jassu tiuskaisi. "Ne on mun kavereita." "Olkoot, mut haluan jutella sun kanssa. Sä teet sitä taas!" tiuskin takaisin. Jassu asetti kädet taas puuskaan, huulten puristuessa tiukaksi viivaksi. "Mitä mä muka teen? Mä en tee yhtään mitään, kato peiliin vaan!" se melkein kiljui, vaikka tajusi kyllä olevansa täydellä koulun pihalla. "Heippa vaan sullekkin, ja hyvää loppuelämää." Niine sanoineen Jassu kääntyi ympäri ja marssi tiehensä. Mä jäin katsomaan sen perään, jo peräti varsin ärsyyntyneenä. Mihin katosi taas eilinen rentous? Mähän sanoin, ettei naisissa oo ollu lähiaikoina mitään järkeä! "Ystäviä, right." Mun teki mieli motata Nooraa. Koulun kellot kuulostivat paljon paremmilta kuin välitunnin alussa olin kuvitellut. Bilsa oli yhä supertylsää, mutta halusin pian piiloon luokkahuoneeseen. Missä vaiheessa mun elämästä oli tullut näin hankalaa? Tiesin toki vastauksen: kun olin liittynyt Pappilan ponitallin hoitajaksi. Ja mitä siellä oli? Naisia! Tai tyttöjä. Tytöt oli kaiken ydin, ne teki elämästä hankaa silloinkin kun sen ei olisi tarvinnut. En tajunnut niitä lainkaan ja tuskin tulisi tajuamaankaan ikinä. Ainoa, mikä sai mut sinäkin päivänä hymyilemään, oli Sandra, jonka kanssa viestittelin koko tunnin. Meidän bilsan opea ei kiinnostanut vaikka kuinka oltaisiin lanitettu puhelimilla koko tunti. Se oli vain tyytyväinen, että me oltiin edes hiljaa. Tulisin tänään olemaan auttamattomasti myöhässä tallilla, mutta lähdin silti salille. Ja kyllä, mä kävin salilla ja lenkeillä monta kertaa viikossa, koska näin kehon kunnossapidon tärkeänä osana mun elämää. Syitä oli kolme: a) Ratsastus. Tietty ratsastajan piti pitää huolta yleiskunnosta, jotta jaksoi ratsastaa. b) Tytöt. Kuka ei olisi pitänyt treenatuista pojista? c) Yksinkertaisesti koska pidin urheilusta. Salitreenin jälkeen lähdin tallille, auttamattomasti ollen siellä vasta puoli kuudelta. Roxi oli lähtenyt jo tunnille, mikä oli sääli. Se menisin nyt heti kolme tuntia putkeen, käyden vain tauolla toisen ja viimeisen tunnin välissä. Mulla oli siis paljon aikaa vielä. Ainakin niin mä luulin. "Broileri!" Iikapuamihinpiilooniikjuokse."Muistatko viel mitä eilen voitit lotossa?" Kaisla mutisi ja lätkäisi mulle tutun keltaisen PP:n liivin kouraan. "Tänään sua oottaakin ihan uus haaste. Siitä vaan talikko kouraan, saat siivota kakkapyllys karsinan ihan itse!" Alistuneena seurasin Kaislaa, joka etsi mulle kottarit ja talikon, varmisti että tiesin missä oli lantala ja missä turpeet. Niinpä mä kohtasin jokaisen hevosihmisen suurimman haasteen - Roxin karsinan. Se oli niin märkä ja onneton, etten ymmärtänyt enää lainkaan hoitohevoseni logiikkaa. Kuka halusi asua sellaisessa kämpässä? Siivosin karsinaa kauan, enhän mä yleensä kauheasti niitä siivonnutkaan. En kuitenkaan tainnut olla ihan onneton, koska ollessani valmis ja karsinaan oli viety reippaasti turvetta, Kaisla tarkisti sen. Läpi meni ja mulla oli taas syy hymyillä. Olin oikeasti yhä varma, että Kaisla oikeasti piti musta jossain todella, todella syvällä sisimmässään. Putsasin vielä, kuten tavallisestikin, ruoka- ja juomakupit sekä suolakiven. Se sujui jo hetkessä, olinhan jynssännyt niitä useasti ja löytänyt parhaan tekniikan mitä voi olla. Lakaisin kaikenlisäksi koko ponipuolen, ihan vain Kaislan iloksi. Kun käytävällä ei ollut enää yhtäkään heinänkortta tai turvepaakkua, alkoi kavioiden kopina kuulua. Tietenkin, juuri kun oli onnistunut tehtävässäni! Onneksi maneesista tulevilta poneilta ei kavioista käytävälle irronnut juuri mitään. Roxi oli läpimärkä. Se oli ollut B-merkin estetunnilla ja vain ryntäillyt esteiden ohi kurittomasti. Helena tuli katsomaan onnetonta poniraasua, joka nökötti karsinassaan väsyneesti. "Tehdäänpä nyt niin, että Roxi vaihdetaan pois perusmerkin tunnilta illan viimeiselle alkeistunnille, niin rasitus on pienempi", Helena lopulta päätti. Mä nyökyttelin mukana. Poni saisi levätä nyt puolitoista tuntia, mikä oli ihan ruhtinaallinen aika. Varusteet jätettiin karsinan eteen. Vietin aikaani kahviossa kahvia juoden, koska talli oli taas varsin autio. En ymmärtänyt, mihin kaikki olivat kadonneet. Juuri, kun olin näissä aatteissa, ryntäsi ovesta sisään sotkunutturainen Ellida. "Ai moi", se hymähti yllättyneenä. Ei huonolla tavalla, vain hieman hämmentyneenä. "Moi", vastasin rennosti ja siemaisin pahvimukista kulauksen. "Miten menee?" tyttö kysyi, hakien itsekin juotavaa. Kokis tuntui maistuvan sille. "Mikäs tässä. Hiljasta on." "Totta. En tiedä, mihin ihmeeseen kaikki on kadonneet! Ennen koko hoitajien huone oli aivan täysi. Mut hei, tänään on alkeistunti, joskohan jengiä olis vähän enempi paikalla", Ellida sanoi ja olihan se totta. Piti olla jotain pahasti vialla jos jäi alkeistunnilta. Me seurattiin maneesissa kulkevaa tuntia kahviosta. Martalla oli taas huono päivä. Hiljalleen selvisi, että Ellida oli aivan oikeassa mitä alkeistuntiin tuli: pian meidän seuraan liittyi myös Nina, joka ei tuntunut enää kantavan mulle kaunaa. Me juteltiin vähän, keskittyen lähinnä Martan kekkuiluun, kunnes Jassun pää kurkkasi ovesta. No, kurkkaukseksi se jäikin, koska pian sininen tukka oli taas kadonnut näkymättömiin. Pyöräytin silmiäni. Ellida näytti jotenkin surulliselta, missä taas ei ollut mitään järkeä. Mutta edelleen, toistui näissäkin yksilöissä sama juttu. Naiset oli käsittämättömiä! Me siirryttiin karsinoille puoli tuntia ennen tunnin alkua. Roxin ratsastajaa ei näkynyt, joten aloin harjata ponia ja varustaa sitä kaikessa rauhassa. Se oli jo varsin kuiva eikä löytynyt mitään syytä, miksei poni olisi voinut osallistua tunnille. Kun Roxin ratsastaja lopulta ilmestyi kymmentä vailla tasan, puuttui tammalta vain suitset. Tyttö halusi laittaa ne itse, vaikka olikin auttamattoman lyhyt kääpiö. Roxi kuitenkin oikein ojensi päätään alas, jotta pieni sai pujotettua suitset. Taputin hoitohevostani sitä kehuen, oli se edelleen tallin paras. Itse tunti oli varsin tylsä meidän hoitajien osalta. Me saatiin istua katsomossa, koska taluttajia ei enää tarvittu. Ellida ja Jassu linnoittautuivat toisen päähän maneesia, mä ja Nina toiseen. Jakea ei ollut näkynyt hetkeen. Roxillekkin oli hakenut kakkoshoitaja, Iiris, mutta se ei ollut käynyt vielä lainkaan. Olisi kyllä saanut, mulla kun oli muutakin tekemistä elämässä kuin tallilla käyminen. Jotkut vapaapäivät olisivat olleet tarpeen, vaikka tallilla oloa rakastinkin. Vilkuillessani Jassua, se näytti onnettomalta. En vieläkään hahmottanut koko juttua, mikä hitto sitä vaivasi? Oliko jollekkin sen läheiselle tapahtunut jotain? Miksi se sitten oli mulle niin kiukkuinen? "Onko kyyhkysillä jotain eripuraa?" Nina kysyi piikikkäästi. Mulkaisin sitä pahasti. "Miksi kaikki puhuu jostain kyyhkysistä ja muista?" "Miksi sä kimpaannut siitä niin paljon?" "Vähempikin ärsyttää!" Nina pyöritteli silmiään kuin olisi tiennyt jotain paremmin. Mä tuhahdin sille. "Juttelisit sille", punapää ehdotti. "Yritetty, toimi ehkä tunnin", mutisin. "Tiedätkö sitten, mikä Jassua vaivaa?" "No en!" Nyt Nina näytti aika surulliselta. Se huokaisi syvään ja nojasi päätänsä polvea vasten tuettuun käteen. "On se kumma, että vaikka kuinka paljon te jätkät itsestänne ja pelurin taidoistanne annatte ymmärtää, ootte te kyllä loppujen lopuksi kaikki ihan saatanan urpoja. Ja sokeita", Nina tilitti. Mä nyrpistin nenääni kädet rinnalle ristien. "Mä en oo urpo! Mutta taitaa olla vähän jotai henkilökohtasta tossa taustalla", loppua mun äänen pehmetessä huomattavasti, "onks sulla ja sillä Jakella kaikki hyvin?" Nina puuskahti kovaan äänen turhautuen selvästi silmissä. "No sehän tässä on se ongelma! Ei oo mitään mua ja Jakea. Se on kadonnut ihan kuin tuhka tuuleen!" Ei siis mennyt silläkään hyvin. Vilkaisin vielä kerran nopeasti Jassua. Mitä Nina oikein tarkoitti? Mitä mä en muka nähnyt? Luultavasti en paljoakaan, koska tilanne oli ihan käsittämätön. Havahduin, kun mun puhelin piippasi. Sandralta tuli viesti. Sandra <3 lähetti:Tuutko tänään käymään?Joona lähetti:Tietty!Tietenkin jos mä olisin nostanut mun katseen puhelimesta, olisin ehkä voinutkin nähdä Jassun, joka nyt häikäilemättä tuijotti mua takaisin musertuneena. Tunnin loputtua mä autoin purkamaan hevosen varusteista sekä harjaamaan. Kannoin varusteet varustehuoneeseen, jossa putsasin ne, vähän jopa sutaisten rasvaa suitsiin. Suojat pesin hyvin veden alla ja vaihdoin satulahuovan uuteen, tummansiniseen tallin omaan huopaan. Vanhan heitin pesukoneen päälle odottamaan pyykkivuoroaan. Pian olin valmis ja tein lähtöä, kun Ellida huusi mun nimeä. Käännyin vielä ympäri. Tyttökolmikko (mun kanalauma) seisoi yhdessä kasassa vielä varustehuoneessa. "Mitä teet tänään?" sotkunuttura kysyi kovaan ääneen. "Lähetkö vähän ulos meidän kanssa? Miesseuraa kaivataan." Irvistin. "Voi muru, muuten kyllä, mut oon luvannu nähdä Sandran. Ens kerralla sitten!" vastasin huutoon ja lähdin kevarille. Kuulin jonkun purskahtavan itkuun mun takana ja tiesin katsomattakin, että se oli Jassu. Kun mä käännyin ympäri, se oli kuin vesiputous kahden ystävänsä välissä. Mä en oikein tiennyt mitä tehdä - jos syy oli mun, niin tuntui tyhmältä lohduttaa, mutta toisaalta vain lähteminen olisi aivan liian kylmää. Lopulta mä kävelin rohkeasti Jassun luokse, muut kaikkosi heti kun tulin paikalle metrin kauemmas. Kiedoin mun kädet sen ympärille, se nojasi muhun kovaa ja kietoi sormensa mun paidan kaulukseen tiukasti kiinni. Mä rutistin niin paljon kuin viitsin. Jassu tuntui niin hauraalta, että olisi voinut hajota pirstaleiksi hetkessä. "Kertoisit mikä sulla on", mutisin sen korvaan ja hetken mielijohteesta suukotin päälakea. "Mutku en mä voi." Ja se oli pahinta, mitä mulle oltiin ikinä sanottu.
|
|
|
Post by Joona on Apr 5, 2015 22:08:20 GMT
5. toukokuuta 2015 Kahdestoista ja eihän? Mä nojasin karsinaan katsellen sen kalterien takana mua tuijottavaa Roxia. Sen katse oli valpas eikä se tunnut käsittävän, miksi seisoin siinä hymyillen. Odotin päivän ensimmäistä tuntilaista, kello oli puoli neljä. Olin ehtinyt puolessa tunnissa jo vaikka ja mitä: olin pessyt Roxin hännän, joka ei enää ollut niin likainen kuin vielä jokunen kuukausi sitten. Se oli muutenkin ollut paljon pirteämpi ja vaikka yhä kiukutteli näprätessäni sen jouhia puhtaaksi, oli siinä enemmän energiaa. Olin myös pessyt tamman jalat, koska sillä oli ilmennyt pari viikkoa sitten riviä. Se ongelma oli selätetty, mutta Kaisla oli stressaantuneempi kuin koskaan. Voiko siitä syyttää, ties kellä kaikilla oli ilmennyt ties mitä ongelmia näin kevään tullen. Valuvia neniä, resuisia loimia ja kuraisia jalkoja oli joka puolella. Avasin liukuoven hitaasti ja pujahdin karsinaan. Poni katsoi mua ihmetellen, kun kyykistyin sen eteen. Roxi venytti kaulaansa, koskettaen mun ojennettua rystystä kevyesti puhaltaen siihen tavallista syvemmän henkäyksen. Se veti päänsä takaisin ja jatkoi nukkumistaan. Mä hymyilin yhää, sitä ihanaa Joona Aron haaveilevaa hymyä. Roxia ei kiinnostanut mun hurmurihymyt ja se oli hyvä. Mun kimpussa tuntui hetki hetkeltä olevan enemmän naisia, vaikka olinkin varattu. Mä olin kasvanut pituutta viimeisessä kuukaudessa vaikka kuinka paljon. Entinen 170 senttinen Joona oli historiaa, olin nimittäin käynyt terveystarkastuksessa kaksi päivää sitten. Pituudeksi oli mitattu huimat 181,2 senttimetriä, olin kasvanut vuodessa peräti reilut kymmenen senttimetriä lisää. Se oli ollut terveydenhoitajastakin ihan taputusten arvoista, mutta olinhan mä sen huomannut. Ennen mua pidemmät jätkät olivat alkaneet jäädä lyhyemmiksi ja jalat tuntuivat koko ajan hontelommilta. Ja ennen kaikkea, tunsin itseni kovin pitkäksi jo pienienkin hevosten selässä. Mä kohensin snapbackin asentoa mun päässä. Se mainosti Chigago Bullseja, vaikka en oikeasti edes tiennyt mitään koko joukkueesta. Olin kuitenkin aika varma, ettei "Rodrigo Pessoa" tai "Monty Roberts" -lippiksiä valmistettu. Nousin ylös, keräsin mustan hupparin hihoja ylöspäin (olihan tallissa varsin lämmin) ja siirryin taas kalterien toiselle puolelle. Ratsastaja oli myöhässä, joten lähdin hakemaan kiiltäviä varusteita tamman karsinan eteen. Juuri kun olin roudannut kaiken Roxin luokse, ilmestyi karsinalle varsin nuori, pitkätukkainen tyttö. Hiukset olivat niskassa pitkällä ponihännällä ja kasvot olivat kapeat kuin ketulla. Tytön ilme näytti hieman ujolta, joten aloitin itse jutustelun - missä tyttö tarvitsi apua (ei oikein missään), mikä oli tytön nimi (Milla) ja kuinka vanha tyttö oli (neljätoista). Autoin Millaa reippaasti, vaikka hän osasi selvästi itsekkin. Hyräilin samalla Elastisen uutta biisiä, Superia. Kerran karsinan kalterien takana kävi kikattamassa joku tyttö. "Kaikki olis halunnut Roxin. Varsinkin Miia", Milla totesi hiljaa kiristäessään satulavyötä nyökäten pois kävelevän kikattajan perään. Kohotin kulmiani. "Kaikki muut on mua vanhempia, viisitoista tai kuusitoista. Sain Roxin varmaan vain koska en kinunnut sitä kuten muuten." "Hyvä tyttö. Ei saa alkaa juoksemaan miesten perässä liian aikaisin tai mieluiten ei ollenkaan. Anna miesten juosta sun perässä", myhäilin ja iskin tytölle silmää. Siinä ei ollut mitään flirttailevaa, enemmänkin isoveljen ilkikurisuutta. Milla virnisti, pisti suitset Roxin päähän ja talutti ponin muiden mukana maneesiin. Seurasin tyttöä katseellani, tosta tulisi vielä hyvä tyyppi. Kunpa vaan jätkät arvostaisi. Janna oli toipunut hetkellisestä kihlauksestaan. Jopa niin hyvin, että sillä oli jo toinen poikaystävä. Luultavasti se oli kosto Tommille ja laastari tytölle itselleen, mutta Janna tuntui sen vuoksi pärjäävän pitkästä aikaa hyvin. Janna ei ollut kovin rauhallinen ihminen ja tulisi varmaan joskus olemaan jonkinlainen lätkävaimo, joka elisi täysin aviomiehensä rahoilla. Isoveljenä se oli musta vähän huolestuttavaa, mutta jos Janna olisi sitä kautta onnellinen, niin miksei. Ja mitä tuli tyttöystäviin... Sandralla oli perinteinen tyttöystävän sekoamisvaihe. Tai siksi mä sitä kutsuin - mustasukkaisuutta enemmän kuin yksi sielu sietää ja itkemistä ihan pienistäkin asioista. Entinen rento, jätkämäinen Sandra oli kadonnut. Sen sijaan tilalle oli tullut tyttö, jonka mielestä muille tytöille puhuminen oli syntiä. Se ei olisi halunnut päästää mua tallillekkaan, koska "siellä mun perässä juoksi vain bimbot". Kun sanoin, että juoskoot, oli Sandra saanut kunnon raivarin. Luultavasti se ei puhuisi mulle viikkoon, koska olin käynyt täällä silti. Hevoset meni kyllä naisten edelle, piste. Tiesin useimmilla naisillakin olevan sama arvojärjestys, mutta ei ollut mun syy, ettei Sandra nähnyt asiaa niin. Joka tapauksessa tyttö sai mun mahan vieläkin kääntymään ympäri ja perhoset lepattamaan tavalla, ettei sitä voinut päästää hyppysistään. Mustasukkaisuus menisi ohi. Aina se meni. Aloin putsata ruoka- ja juomakeppua sekä suolakiveä. Roxi menisi putkeen kolme tuntia, great, kolme tuntia aikaa koettaa keksiä tekemistä. Jynssäsin ruokakeppua raivoissammin kuin oli tarkoitus ja hetken pelkäsin, että se irtoaisi. Suolakiveä pyyhkiessäni mietin, kuten tavallista, mun erittäin hankalaa elämää. Se oli ollut ihan helppoa ennen Pappilaa ja kaikkia näitä tyttöjä. Tiedän, että kaikki te odotatte mun mainintaa siitä yhdestä tytöstä. Jassu. Se ei ollut puhunut mulle. Jasmiina Vitun Pyrö ei ollut puhunut mulle kahteen viikkoon. Sanaakaan. Kun olin nähnyt sen kaupassa joidenkin sen kavereiden, ehkä koulusta, kanssa, se oli kävellyt ohi kylmästi. Tytöt sen takana olivat kikattaneet kovaan ääneen, mutta Jassu ei ollut ollut tuntenutkaan mua. Se ei vastannut viesteihin, ei soittoihin ja kaikki oli yhtä sotkua ja mun pää ei kestäisi miettiä asiaa enää lainkaan. Pahin oli, etten tiennyt lainkaan kelle olisin siitä asiasta puhunut. Ellida selvästi tiesi jotain, en mä sille voinut sanoa mitään. Sandra olisi huutanut päänsä halki. Jätkät eivät ottaneet tosissaan ja olis vain vinoillut. Kävin viemässä pesutarvikkeet pois hymy valahtaneena pois kasvoilta. Puhelin piippasi, se oli Mikael. Se kysyi, mitä tekisin tänään. Tiedätte kyllä mitä vastasin - oon tallilla, kuinka niin? Vastaus tuli nopeasti, se halusi nähdä. Me sovittiin, että meen niille heti lähtiessäni tallilta. Kahden ja puolen tunnin aikana ehti vaikka ja mitä - vaihtamaan useimpien satuloista likaiset huovat uusiin sinisiin tallin logolla varustettuihin, siivoamaan hoitajien huoneen, rapsuttelemaan kumpaakin kissaa oikein olan takaa ja juomaan kahvitkin. Kun Roxi vihdoin palasi tunniltaan, sitä talutti brunette tyttö. Suunnilleen mun ikäinen. Olihan siellä ollut B-merkin tunti, melkein kaikki B-merkkiläiset olivat ponivuosiensa rajoilla. Autoin tyttöä riisumaan Roxin ripeästi ja lupauduin kantamaan varusteet putsatakseni ne heti. Pesin suojista hiekat pois, putsasin satulan, jalustimet, vaihdoin huovan uuteen ja niputin suitset niiden lopulta kiiltäessä. Mun mustapunainen kultani seisoi pihalla. Se oli kyllä parasta, ei saanut koskaan raivareita eikä koskaan pettänyt millään tapaa. Mikael asui melkein meidän vieressä suuressa omakotitalossa, etupihalle oli parkkeerattu Mini Cooper. Mikaelin isosiskon auto. Ovi aukesi varsin nopeasti ja Mikaelin virnistelevät kasvot kurkkasivat siitä ulos. "Tuu sisään!" se viuhtoi ja kävelin ohi. "Hyi, haiset ihan paskalle!" "Hevoselle", korjasin ja otin tallilta lähtiessäni päälleni vetämän nahkatakin pois. "Sama asia. Mennään mun huoneeseen", Mikael hymähti ja ryntäsi portaat yläkertaan. "Natsi on taas kotona." Natsi oli Mikaelin sisko Nanna, sen tiesin. Kiipesin valkoiset portaat perässä ylös ja kävelin tuttuun huoneeseen. Seinillä oli puolialastomien naisten julisteita, jokunen Eminemin kuva sekä lattialla tajuttomasti vaatteita. Pujottelin tieni luultavasti käyttämättömän työpöydän tuolin luokse. Istuin siihen hajareisin väärin päin ja kohotin katseeni Mikaeliin. "No? Mitä mä täällä teen?" "Enkö mä saa nähdä mun kavereita enää?" Mikael kysyi kärkkäästi, muttei selvästi oikeasti loukkaantunut. Pyörittelin silmiäni. "En mä tiedä. Oli pakko nähdä jota kuta, mutta en jaksanut isoa jengiä." Me juteltiin kaikenlaista, koulusta ja moottoripyöristä, vähän autoistakin. Yksi aihe kierrettiin kaukaa - tytöt. Tai mä kiersin. Joka ikinen kerta, kun Mikael veti ne jotenkin mukaan, mä vaihdoin nopeasti puheenaihetta. En tosiaan olisi jaksanut kuunnella ivaa, jonka aiheesta olisin kuitenkin saanut. "Mut näitsä sen Miisan tänään! Sillä on ihan sika makee kevari. Mistä mä saisin sellasen naisen, kelaa nyt, ymmärtää moottoreista ja onhan se lisäks aika kuuma!" Mikael intoili ja vihelsi ilmaan kaatuen sängylle makaamaan. Totta puhuen, mä en ollut nähnyt Miisassa mitään ihmeellistä. Miisa oli kyllä mun kaveri, mutta mun suhtautuminen tyttöihin oli hieman muuttunut lähiaikoina. Kun olin ollut hetken ajatuksissani, nousi Mikael takaisin istumaan. "Mikä sua Joona vaivaa?" "Ei mikään." "Ei kun oikeasti. Kerro nyt." Mä kerroin. Kerroin ensin Sandrasta, josta oli tullut aivan kummallinen. Mikael ei nauranut, ei ivannut vaan kuunteli hiljaa. Välillä sanoi pienen sanan, jotta tiesin sen pysyvän mukana. Kun olin saanut Sandrasta koko asian vuodatettua, Mikael katsoi mua hetken ja käski jatkaa. Väitin vastaan, ettei ollut mitään jatkettavaa, mutta Mikael intti niin kauan, että kerroin myös kaiken Jassusta. Jassusta riitti puhuttavaa varmaan puoleksi tunniksi. Selitin selittämistäni, kuinka en ymmärtänyt mistään mitään. Mikael nyökytteli ja kun viimein hiljenin lähes hengästyneenä, se katsoi mua silmät sirrissä. "Etkö sä tosiaan tajua? Toi on maailman läpinäkyvin juttu." "Mikä on läpinäkyvä ja kiitos ei, en tajua todellakaan!" tiuskaisin takaisin, vaikka tunsinkin siitä heti huonoa omatuntoa. Mikaelhan oli vain mukava mulle. "Jassu on mustasukkainen." Jassu? Mustasukkainen? Eikä ollut. Ei. Eihän?
|
|
|
Post by Joona on Apr 11, 2015 23:31:05 GMT
12. huhtikuuta 2015 Kolmastoista, jossa auringolla on ihan uus merkitys Kaikki oli taas muuttunut täysin. Tietenkin. Yllättääkö se muka ketään? Enää se ei ollut Jassu, joka ei osannut olla oma itsensä. Sen sijaan siitä oli taas tullut vähän tuttavallisempi - sellainen se oli ollut maanantaista asti, kun oli pyytänyt kyytiä kotiin. Ei tiennyt mitä helvettiä sen ja sen stadilaisjätkän välillä oli tapahtunut, mutta Jassu oli ollut vähän puheliaampi sen jälkeen. Eikä tietenkään vältellyt mua joka ikinen hetki. Se oli ihan hassua, koska nyt mä tunsin itseni koko ajan hermostuneeksi. Mitä jos Mikael oli oikeessa? Oliko Jassu ollut sitä koko ajan? Siitäkö ne kaikit oikut alusta asti oli johtuneet? Mä muistin jo kauan sitten tapauksia, jotka nyt kävivät järkeen. Kaikki niiden tyttöjen hätistely mun luota. Hyppiminen kaulaan, kuiskuttelu. Olinko mä vain ollut ihan sokea? Huomasin ihan liian usein jääväni vain tuijottelemaan sinitukkaista tyttöä kulmat kurtussa. Silloin Jassu näytti aina hieman huolestuneelta ja pälyili ympärilleen kuin etsien pakoreittiä. Istuin kahvilassa Ellidan kanssa. Sen hiukset olivat taas sotkuisella nutturalla, kuten ensimmäisellä kerralla tytön nähdessäni. Mulle tuli siitä hyvä olo, turvallinen. Kunpa kaikki oliskin samoin. Me juteltiin kaikesta, mikä ei liittynyt mitenkään mustasukkaisiin tyttöystäviin tai vihoitteleviin ihastuneihin sinipäihin, vaan kakkapylly-Roxista, Mistystä ja sellaisista perinteisistä tallikaverien aiheista. Ellida ei ehtinyt enää käydä kovinkaan paljon tallilla, joten päivitettävää oli paljon. Nauru oli kuitenkin herkässä ja tarjosin vanhasta vitsistä tytölle sämpylänkin. Maneesissa pyöri tunti. Olin tehnyt kaikki hoitajan työt, mitä pystyin ja koetin nyt rentoutua hetkeksi. Musta oli tullut levoton. En enää jaksanut istua koulussa aloillani, sieltä menin suoraan salille ja salilta tallille. Tallilla olin niin myöhään kuin pystyn, mutta saatoin senkin jälkeen lähteä vielä juoksulenkille tai jätkien kanssa ulos. Se auttoi mut pitämään ajatukset muualla. Ehkä mä vihdoin voisin hetkeksi rauhoittua. Mutta rauhoittuminen toi aina vääriä ajatuksia, jotka saivat vain masentumaan. Sandrasandrasandra, mietin joka kerta kun pää harhautui ajattelemaan sitä tiettyä makeaa tuoksua. Ellida huokaisi kovaan ääneen tunnin alkaessa olla lopuillaan ja ilmoitti lähtevänsä talliin. Jäin tunniksi yksin istumaan (tallilla ei ollut muita, ei edes ärsyttäviä poniäitejä) kahvilaan. Onnistuin miettimään lähinnä tulevaa fysiikan koetta, josta en luultavasti pääsisi läpi viime aikojen keskittymishäiriöiden takia. Sopivasti ysiluokan lopulla. Kun viimein oli aika itsekin lähteä talliin, olin helpottunut. Mä jouduin hetken odottelemaan karsinalla, mutta pian pääsin taas touhuamaan hoitohevoseni kanssa. Kylmäsin sen jalat taas, putsasin varusteet, koko perussetti. Ne kaikki tuli jo niin rutiinista, ettei tekemistä tarvinnut ajatella. Se sujui luonnostaan, kädet ja jalat liikkuivat autopilotilla. Olin nostamassa satulaa korkealle satulatelineeseen, kun tunsin tutut kädet mun vyötäröllä. Pitkät kynnet oli lakattu ja kikattava ääni tuntui järisyttävän seiniä täyttäen koko huoneen kaikella suloisella, kukilla, hattaralla, auringolla. (Ja siltä samalta Jassu myös tuoksui.) Mähän sanoin, että Jassu oli muuttunut. Mä käännyin ympäri ja katsoin kirkkaisiin, tuikkiviin silmiin. Niissä oli niin paljon elämää, että niihin meinasi upota, hukkua. "Heitätkö mut tänään kotiin?" kysyivät huulet kaartuen heti kauniisti ylöspäin. Hymy. Siksi sitä kai kutsuttiin. "Joo", vastasin nopeasti ja lähdin viemään niputettuja suitsia paikoilleen. Kaikki kiilsi kuolaimista niskahihnaan. "Ihanaa, en millään olis jaksanut mennä bussilla", Jassu huokaisi ja venytteli kissamaisesti. Sillä oli yllään ohut villaneule, toppi ja collegehousut. Reidestä lähtien aina sääreen asti kulki adidasin valkeat raidat. "Joo", sanoin taas. Kaarevat kulmat kääntyivät hieman ruttuun, mikä meinasi luultavasti mulle huonoa. Saarnan ja "mikä nyt on" -kyselyn estämiseksi nappasin sitä kädestä ja lähdin raahaamaan talliin. "Meneekö sulla vielä kauan? Mä oon valmis lähtee." "Niin mäkin." Kevarin päällä Jassun kädet kiertyivät taas löyhästi mun vyötärölle, kuten jo monta kuukautta olivat tehneet. Vasta kuusi päivää sitten ne olivat alkaneet polttaa kaikkialta, mihin koskivat. Mä purin hammasta, ei se voinut olla niin hankalaa. Mikä muka oli muuttunut? Jassu oli taas oma itsensä, olisi pitänyt olla iloinen. Ei olisi koskaan pitänyt puhua Mikaelin kanssa, vaikka se olikin silloin ollut lohduttavaa. Jätin Jassun sen talolle ja moikattuani ajoin pois. Se jäi seisomaan pihaan ja katsomaan mun perään. Ajoin vähän liian kovaa koko matkan Sandralle. Heti koputettuani oven se riuhtaistiin auki. Sandran silmät olivat siristyneet. Just, se oli taas vihainen. Mä huokaisin lähes kyllästyneesti ja kävelin ohi pyytämättä. Vedin takin niskastani. Sandra käveli edellä sen huoneeseen. Sulkiessani oven perässäni hengähdin taas syvään valmistautuen tulevaan. Kääntyessäni ympäri loin mun huulille jo hurmaavan hymyn. Sandra pani kädet lanteille, se tiesi myös tasantarkkaan miten tämä etenisi. Tyttö oli selvästi päättänyt olla heltymättä mulle tänään. "Missä sä olit?" Sandra kysyi tiukasti. "Sun piti tulla jo puoli tuntia sitten." "Tallilla." "Etkä, se meni kiinni jo aikoja sitten. Ei sulla kestä tulla näin kauaa sieltä tänne." "Heitin Jassun kotiin." Hiljaisuus. "Jassun? Vittu Jassun?" "Joo. Tiiätkö, siniset hiukset, mun paras kaveri jo pidemmältä aikaa." "Miksi sä nyt yhtäkkiä oot alkanut sitä taas höösäämään? Eihän se oo edes puhunut sulle pitkään aikaan!" Sandra melkein kiljui. Mä istuin sen sängylle, nojasin kyynärpäitäni polviin ja hukutin pääni käsiin. Hetken kumpikaan ei sanonut mitään, kunnes Sandra oli tarpeeksi lähellä. Mä vedin sen mun syliin, hengitin niskaan ja suutelin sitä. Sandra koetti kiemurrella pois, mutten päästänyt. "Älä viitti huutaa taas", mutisin sille ja painoin nenäni kaulan kuoppaan. Sandra hymähti, mutta ei puhunut. Sandra tuoksui tummalle, vaaralliselle, vähän ehkä sateiselle metsälle. Eikä ollenkaan makealla, suloiselle, kukille, hattaralle, auringolle. Sandrasandrasandra.
|
|
|
Post by Joona on Apr 19, 2015 20:43:39 GMT
19. huhtikuuta 2015 Neljästoista, jossa haluan aurinkoa Sandran Aamulla herätessä mun naama oli täynnä ruskeita hiuksia. Sandra nukkui leveästi, sen pinkkeihin leopardikuvioisiin flanellihousuihin verhotut jalat oli puoliksi mun päällä ja kädet sojottivat sivuille kuin ilmoittaen " tää sänky on mun". Sandra oli ollut meillä yötä jo pari kertaa. Mutsi oli ollut ihan hermoraunio, hyökännyt huoneeseen yön pikkutunneille asti yllättäen. Eikä me tehty muuta kuin nukuttu! Mutsi tuntui tosin olevan varma ihan jostain muusta. Janna oli usein virnuilemassa mutsin selän takana, osasin kuvitella minkälaisia kauhukuvia se pisti vanhemman naisen päähän. Katsoin kelloa ja ulisin. Jo 12! En mä ikinä nukkunut näin pitkään. Aloin nousta ylös, alkaen tökkiä Sandraa kylkeen. Se murisi mulle ja käänsi kylkeä. Pyöräytin silmiäni, ihan sama, nukkukoot. Pörrötin mun omaa, sekasotkuista vaaleaa tukkaa ja nousin ylös. Vessassa ei ollut tavallisesta poiketen ketään. Peilistä mua katsoi väsynyt, pitkä nuori mies. Hiukset olivat valahtaneet ehkä vähän liian pitkiksi ja silmät olivat vielä unihiekassa. En edes uneksinut enää aamupalasta, muut oli varmaan syöneet lounaankin. Sandra retkotti yhä sängyssä, sillä oli mun paita päällään. Nostin lattialta sukan, josta tein mytyn. Pian Sandra päästi epämääräisen sähinän, kun mytty osui sitä päähän. "Joona Aro, lopeta heti se sukkien viskely!" Heitin siis toisen. Ja kolmannen. Neljännen kohdalla murhanhimoisen näköinen Sandra nousi istumaan. Se alkoi viskoa sukkia takaisin. Sukkasota jatkui minuutteja, lähestyin Sandraa joka heitolla. Kun olin jo niin lähellä, ettei sukkien viskomisessa ollut mitään järkeä, vedin tytön mun syliin ja lukitsin siihen. Sandra kikatti, kirkkaasti ja raikkaasti. Mun hymy valahti aivan hetkeksi, kun ainoa ajatus oli väärä kikatus. Halusin aurinkoa EI mä halusin Sandran kikatuksen, se oli kuin kirpeä pakkasaamu. Se oli ihan tarpeeksi hyvä. Me ei tehty sinä päivänä mitään. Kahdelta mä heitin sen kotiin ja lähdin itse tallille. Oli sunnuntai, mä muistin vielä viime illan. Meitä oli ollut puistossa varmaan kakskyt, Sandra oli ollut ihan naamat. Se ei enää ollut kännissäkään niin kuin ennen - nykyään se itki enemmän ja nauroi vähemmän. Se oli oksentanut johonkin roskikseen ja silloin olin vienyt sen meille. Sandra oli vaihtanut mun paidan päälleen ja kiivennyt heti nukkumaan. Vartin päästä mutsi oli rynnännyt sisään. Aamulla Sandra oli taas ollut normaali itsensä, mutta lähtiessäni tallille se oli katsonut mua tuimasti. Whatsapp kiljui viesteistä. Niitä oli tullut yli kaksisataa viime yön jälkeen. Kaikki harmitteli meidän lähtöö ja naureskeli Sandran kunnolle, sen huonontuneelle viinapäälle. Vastasin vain "niinpä" ja hymiöitä. Se sais riittää. Ja Jassu. Se pisti mulle viestiä nykyään taas ihan normaalisti, juteltiin kuin ennenkin ja heitettiin ihan surkeeta läppää. Kun Sandra oli sammunut mun sänkyyn yöllä ja mä en saanut unta, mä olin jutellut Jassun kanssa. Mä tiesin, että Sandra suuttuisi mulle siitä hyvästä. Hei, se suuttui mulle nykyään jos edes katsoin muihin tyttöihin päin. Mun elämä oli nykyään yhtä parisuhdekriisiä. Mikael käski kerta toisensa jälkeen puhua tai erota. Kaks vaihtoehtoo. Selvittää tai lopettaa koko juttu. Näin tää ei vois jatkua, sen tiesin itsekkin. Tallilla ei ollut taaskaan ketään. Mä tein mun perushommat, autoin tuntilaisia minkä kerkesin, putsasin ruoka- ja juomakipot, lakaisin, siivosin hoitajien huonetta, ostin kahvin kahviosta. Putsasin Roxin varusteet. Kaikki sujui niin huomaamatta ja automaattisesti, että ihan nauratti. Mutta kun mä katselin karsinassa möllöttävää Roxia, mun mahassa myllersi ihan uusi tunne. Mä en enää halunnut hoitaa ponia. En tiedä missä kohtaa se oli iskenyt. Ehkä mun hurjalla pituuskasvulla oli osansa asiaan, mutta tuntui nykyään hölmöltä tepastella pienen ponin kanssa itse ollessa näin pitkä. Roxi oli ihana ja sillä olisi ikuisesti paikka mun sydämessä, mutta en vain saanut sitä enää sopimaan mun elämään. Avasin karsinan oven hiljaa ja kuten monena muunakin hoitopäivänä, kyykistyin sen karsinan pohjalle. Roxi tiesi jo tulla mun luokse saadakseen rapsutuksia. "Kyllähän sä annat mulle anteeks, etkö annakkin? Tiedät, etten hylkää sua tai mitään", mutisin sille rauhoittavasti. Poni pukkasi mun snapbackiä saaden sen melkein putoamaan karsinan pohjalle. Naurahdin sille ja vedin lippiksen takaisin paremmin päähän. Nousin ylös hitaasti, jolloin Roxi kääntyi taas ympäri karsinan nurkkaan. Tilannetta ei varsinaisesti auttanut, että tiesin, ketä haluasin hoitaa. Vallu seisoi nytkin karsinassaan kuin ylväs patsas, korvat hörössä tulijaa kuunnellen. Katselin sitä kalterien läpi. Sillä ei ollut vieläkään hoitajaa, mutta ehkä mä vaihtaisin siihen. Avatessani oven, se veti korvat luimuun välittömästi. "Älä viitti, tiedän sun olevan oikeesti ihan kullanmuru", höpötin sille. Pian korvat liukuivatkin takaisin eteen. Hymyilin ja ojensin kättäni haisteltavaksi. Ehkä musta tulisi virallisesti hevosmies. Ei enää ponipoika. Se tuntui melkein kuin joltain miehisyysriitiltä, bar mitsvalta. Ei enää poneja, ei tunneilla eikä hoitohevosina. Se tuntui hassulle ajatukselle. Oliko musta tulossa vanha? Tallikäynti ei ollut ehkä nopea, mutta meni sumussa. Kaikki oli niin tuttua ja automaattista, että olin koko päivän kuin autopilotilla. Mitään ei tarvinnut miettiä. Tuntien jälkeen kun olin kylmännyt Roxin jalat, lähdin takaisin kotiin - käyden taas Sandran kautta, se tulisi taas meille. Kotona kävin suihkussa, kun Sandra jäi huoneeseen odottamaan. Suihku oli kuin meditaatiota, siellä kaikki ajatukset selkenivät ja elämäntarkoitus oli taas vähän lähempänä. Valkoiset kaakelit kuin puhdistivat mielen, pelot ja huolet valuivat veden mukana pois. Nyt peilistä katsoi huomattavasti iloisempi naama. Koetin vetää märät hiukset pois kasvoilta, mutta huonolla menestyksellä. Lähdin suihkusta tavallista pirteämpänä, kyllä tästä kaikesta selvitään. Mutta mitkään maailman suihkut, kukkatuoksuiset shampoot tai harmaat miesten urheilusaippuat eivät valmistelleet mua siihen, mikä mua mun huoneessa odotti. Sandra istui mun sängyllä ja se itki. Sandra istui mun sängyllä, itki ja sen kädessä oli mun puhelin. Auki. Viestit auki. Jassun viestit auki. Tyttö koetti nostaa sen katsetta muhun, mutta purskahti vain hillittömään itkuun. Mä auoin suutani kerran toisensa jälkeen, mutta mitään ei tullut ulos. Eihän mun ja Jassun keskusteluissa ollut mitään pahaa! Näytin varmasti hölmöltä seisoessani huoneen keskellä pelkkä pyyhe lanteilla, mutta en tiennyt mitä tehdä. Paniikki alkoi iskeä, kun Sandra ei lopettanut itkuaan. Se ei edes huutanut. Kun hengitys alkoi muuttua katkeilevaksi ja nikotteluksi, nousivat vetiset silmät vihdoin mua päin. "Miksi sä juttelet sille yhä?" Sandra kysyi, sanoin yhden sanan kerrallaan ja joutuen valmistautumaan toiseen hengitystään tasaten. "Jassu on mun kaveri." Sama lause kerran toisensa perään. Mut oliko Jassu mun kaveri? (Aurinkoakukkasiahuuliakäsiäympärillä)Tietenkin oli, ääliö, lopeta nyt. Sandrasandrasandra. "Mä en usko sua." Hitto. "Jassu on vaan kaveri", toistin, painottaen. Sandra pudisti päätään. "Sä juttelet sille liikaa. Liian monesta asiasta. Sä oot jutellu sille viime yönä", tyttö jatkoi ja purskahti taas hulluun itkuun. Mä en osannut sanoa mitään, istuuduin vain sen viereen ja vedin tärisevän kehon paljasta ylävartaloa vasten. "Sä oot mulle tärkein. Kai sä tiedät sen?" mutisin sen korvaan. Tunsin kyyneleet rintakehällä. "Tiedätkö, mitä kaikki puhuu? Tallilla, kylillä, joka puolella. Teistä kahdesta", Sandra sanoi, koettaen pitää äänensä tasaisena. Mä oikeasti yllätyin. Ai puhuivat? Mitä? "Tiedätkö millasta sellasta on kuunnella vierestä! Mä oon sun tyttöystävä eikä kukaan purkkatukkainen Jasmiina." Niinhän se oli. Miksi mua suretti? Sandra oli mun tyttöystävä. Ennen se sana oli ollut parasta koko maailmassa. Nyt musta tuntui, että vajosin sen alle. Hukuin siihen. Tyttöystävä.
|
|
|
Post by Joona on Apr 26, 2015 22:38:34 GMT
27. huhtikuuta 2015 Viidestoista, jossa Handyman ei enää riitä Yksikään tyttö ei ole ikinä oikeasti huutanut tai kiljunut mulle. Mä oon kuitenkin ollut kaikille niille mun entisille tyttöystäville kiltti, mä pidin naisia kuin kukkaa kämmenellä. Mä olin hellä, vedin kainaloon iltaisin ja hipsutin uneen. Ei mulle voinut olla vihainen, vaikka olinkin tytön toisensa jälkeen jättänyt taakseni. Musta ei puhuttu pahaa ja vaikka vielä viime vuonnakin olin pitänyt eri muijaa joka kuukausi ja vaikka mun esitys näytti muuta, kukaan ei voinut sanoa mua kunnolliseksi pleijeriksi. Mä kohtelin ja arvostin naisia sellaisina kuin ne oli. Mulle oli siis pieni shokki kuunnella Sandraa, joka kirkui sydämensä kyllyydestä, paiskoi tavaroita ja syytti mua kerta toisensa jälkeen. Miksi mä jätin sen yksin Anjan karsinalle? Miksi mä taas menin sen manipuloivan nartun mukaan? Mun suloinen ja ihana Sandra oli taas kadonnut mustasukkaisuuden aallon taakse ja kasvoilla kulki useampia kyynelvanoja, jotka olivat muuttuneet mustiksi maskarasta sekä rajauksista. Avuttomana seisoin huoneen nurkassa ja seurasin tytön raivon purkausta. Sitä jatkui ja jatkui, onneksi talo oli tyhjä, kunnes Sandra lopulta pysähtyi paikoilleen. Siitä alkoi tärinä, joka kaatoi koko tytön polvilleen lattialle. Itku kiihtyi ja koko pieni keho tutisi tuskaisten hengenvetojen mukana. Mä olin parilla askeleella Sandran luona, sen huone ei ollut kovin iso. Polvistuin itsekkin lattialle ja kiedoin käteni Sandran ympärille. Vaikka mä en allekirjoittanutkaan Jassua manipuloivana narttuna, mä en kestänyt nähdä Sandraa sellaisena. Sehän vain välitti musta. Selvää oli kuitenkin, etten ollut kovin hyvä lohduttamaan. Siksi tein jotain, mitä kuka tahansa täysin ulalla oleva teinipoika tekisi. " Mä oon sun Handyman, ei syytä huoleen fiksaan tän, liimataan meidän juttu taas kuntoon", lauloin menemään varsin kuvaava biisiä tilanteeseen. Sandra kääntyi katsomaan mua itkuisilla silmillään, kuin sanoakseen "et oo tosissas". Sain siitä lähinnä lisäpontta, ainakaan tyttö ei tällä hetkellä parkunut kuin vesiputous. " Hommat vaan karkas käsistä, tippu kyyneleet sun silmistä, mut niiden jäljet pystyy maalaamaan piiloon. En serenaadii tajunnu sulle laulaa, mut kaiken kasaan lupaan jälleen näin naulaa. Mä oon sun Handyman, ei syytä huoleen fiksaan tän ja ruuvaan meidän jutun taas kuuntoon!" Hetken Sandra vain tuijotti mua, huoneessa oli pelottavaa hiljaisuutta. Sitten tyttö tyrskähti kerran, toisen ja lopulta remahti nauruun. Pidin nauravaa Sandraa mun sylissä ja hymyilin tyytyväisenä. Ei ollut mitään, mitä ei Aron pojan sävelkorvaton laulu korjaisi. Oli kuitenkin sanomattakin selvää, ettei Sandra juurikaan innostunut kertoessani lähteväni tallille. Suu vääntyi mutruun, mutta suikkasin huulille nopean suukon ja katosin ovensuusta. Ulkona näytti viittä vaille satavana - silti heitin jalan tutusti kevarin yli ja käynnistin sen. Mun nahkatakki ei varmaan ollut ihan paras tallivaruste, mutta voisin jättää sen vaikka hoitajien huoneeseen. Nahkatakin alla mulla oli paksu musta huppari, jalassa mustat farkut. Vain tummansiniset Converset poikkesivat päivän väriskaalasta. Mulla oli jopa musta pipo, jonka heitin heti päähän tallilla vetäessäni kypärän pois päästä. Vaikka mun hiukset eivät olleet muuten kuvattavissa kiharoiksi, nyt ne hieman kaartuivat kaksinkertaiseksi käännetyn pipon reunan alta. Tallilla oli - yllätys yllätys - hiljaista. En nähnyt kuin kiroavan Kaislan rynnimässä ovesta ulos samaa vauhtia kuin mä menin sisään, kuiskivan jotain huligaaneista broilereista ja ettei jaksaisi tänään yhtään rehuvarasto katastrofia. Oikeastaan armas tallimestari näytti siltä, että voisi antaa mulle PP:tä pelkästä rehuvaraston ajattelemisesta. Virnuillen katosin paikalta. Ihanaa olla kotona. Kävin lupaukseni mukaan heittämässä nahkatakin hoitajien huoneeseen, kunnes läksin talliin. Autoin ensimmäisen tallilaisen tunnille nopeasti ja aloin hinkkaamaan kuppeja karsinasta. Kauan lauleskelin itsekseni karsinassa, kunnes joku tyrskähti kalterien toisella puolella. Käännyin ympäri ja mun kasvoille levisi leveä hymy nähdessäni naureskelijan. Tuttu punainen tukka ja hieman nyrpeä ilme, jota esiintyi vain mua katsottaessa. "Ei helvetti, Nina! Jo kaks päivää peräkkäin, onko susta tullut aktiivinen vai mikä on ongelma?" kysyin iloisena ja jätin suolakiven hetkeksi rauhaan kääntyen kokonaan tytön suuntaan. Nina irvisti ja pani kätensä puuskaan rinnuksille. "Lähinnä oon kaiketi koittanut tähän mennessä vältellä ihmisiä, mikä tosin ei tainnut olla aiheellista. Musta tuntuu, että tää henkilö, jota oon yrittäny väistellä yrittää sitä ihan yhtä paljon", Nina sanoi vähän masentuneesti, mutta ilme ei värähtänytkään. "Ryppyjä rakkaudessa?" "Olisi, jos olisi rakkauttakin. Mut mites sulla menee sen sun ponitytön kanssa?" Irvistykseni kertoi paljon. Nina kohotti kulmaansa. "Ai teilläkin on ryppyjä?" "No suunnilleen yhtä paljon kuin maailman vanhimmalla ihmisellä", mutisin ja pyörittelin silmiäni. Tosi oli aina tosi, vaikka Sandra tuskin olisi tyytyväinen, jos kuulisi mitä juttelin meidän suhteesta. Nina oli kuitenkin hyvä ystävä, vaikka ei ollut aina kauheasti musta pitänytkään. "No auts. Mites teidän tiimi, J&J? Ei näy Jassua ja se on aika outoa, sä ilman sitä", Nina kysyi ja mun ilme saattoi olla vähän säikähtänyt. "Ei me nyt ihan aina olla yhdessä!" "Oottehan. Ainakin olitte." "Asiat muuttuu." Nina näytti sekoitukselta uteliaisuutta ja hämmennystä. "Vai on asiat täällä sillä lailla..." Hieman myhäillen lähti punatukkainen lopulta karsinan luota luultavasti kohti jompaa kumpaa omista hoidokeistaan. Jäin katsomaan paikkaa, jossa tyttö oli seisonut silmät hieman sirrillään. Samalla hetkellä mun puhelin värähti viestistä. Se oli Jassulta. Onko pakkomielteinen tyranni muualla, voiko sulla tekstata?Huokaisin Jassun sanavalinnalle, miksi ne kaksi eivät vain voineet käyttäytyä? Manipuloiva narttu, pakkomielteinen tyranni. Mulla alkoi vähän keittää, mutta vastasin silti Jassulle myöntävästi. Se kertoi tulevansa tänään tallille ja kyseli kyytiä takaisin. Se ei ollut enää pyytänyt mua niille kylään, koska arvasi mun vastaavan kieltävästi. Ehkä mä voisin joskus käydä siellä Nikon varjolla? Mä tein taas niin paljon hommia kuin kerkesin. Jossain kohtaa hastoin sen tutun tuoksun lehahtavan sisään hoitajien huoneeseen ja hymy tuntui valaisevan koko huoneen. Sun hiukset pitäis olla kultaiset, kuin aurinko. Niin mä ajattelin sillä hetkellä, kun suoristin selkäni imurin parista katsoakseni tyttöä. Mutta Jassulla oli pastellinsiniset hiukset eikä niitä saanut värjätä, koska Jassu oli yhtä kuin pastellinsiniset hiukset. Se katsoi mua hetken seisahtuen, sitten leveä hymy levisi kasvoille ja silmät alkoivat taas tutusti tuikkia. "Moi pipopää", Jassu sanoi pirteästi ja hiipi hiljaa kohti. Se sai mut vähän varuilleen. "Moi itelles", vastasin, mulla oli aika usein tapana sanoa niin. Sitten Jassun alkoi kikattaa ja hyökkäsi kutittaakseen. Mä olin kuitenkin nopeampi ja painoin imurin putken pään sen poskeen. Olin imuroinut sohvaa, joten olin irroittanut kokonaan perinteisen pään, jolla imuroitiin lattioita. Jassu rääkäisi ja hyppäsi metrin taaksepäin, törmäten sohvaan sille kaatuen. Ikävää oli, että tyttö oli ottanut mun hupparista tiukan otteen ja mä kaaduin sen päälle sohvalle. Jassun silmiin olisi voinut hukkua. Ne oli niin lähellä, mä en ollut koskaan nähnyt niitä niin läheltä. Meidän nenänpäät olisi voineet koskettaa toisiaan, Jassu huulet olivat kevyesti raollaan. Huulet. Huulet, jotka näyttivät pehmeältä kuin vadelmasorbetti ja joiden välistä pääsi pieniä, jännittyneitä henkäyksiä. Mä tunsin kuinka munkin huulet aukesivat sentin toisistaan. Mä olin varma, että näytin ihan yhtä hämmentyneeltä kuin Jassukin. "Joona", Jassu päästi pienen kuiskauksen. "No?" mä kysyin pehmeästi. "Se imuri on yhä mun poskessa kiinni." Lause oli se lopullinen tilanteen laukaisia, mä tipahdin hämmennystä sohvalta lattialle ja vedin imurin mukanani. Se päästi kovan, imukuppimaisen äänen ja Jassun poskeen jäi punertava rinki. Ei mikään fritsu, mutta jälki kuitenkin. Loppupäivä me molemmat pysyttiin kovasti omissa hommissamme. Mä tiedostin täysin äsken käyneen vaaratilanteen. Mun päässä jyskytti syyllisyys ja samalla halu juosta heti Jassun luokse. Hämäsinkö mä enää ketään muita kuin itseäni? Jopa Sandra tiesi tilanteen paremmin kuin mä. Sandra. Se oli laittanut jo kolme viestiä. Kaikissa se kysyi miten menee ja olinko tulossa milloin pois. Vastasin kaikkeen ympäripyöreästi. Toivoin kellon lyövän hitaasti, koska tiedostin koko ajan mitä tapahtuisi viimeistään kymmeneltä illalla. Olinhan mä luvannut viedä Jassun kotiin. Roxi tosin ei osallistuisi lainkaan viimeisellä tunnille ja pian sain kuulla ettei Anjakaan. Autoin ratsastajan verkkaisesti pois. Melinda oli jo useamman kerran Roxin kanssa tunneilla käynyt, joten pystyin juttelemaan tytön kanssa varsin tuttavallisesti. Onneksi Melinda oli puhelias, koska oli helppo esittää jäävänsä koko ajan suustaan kiinni. Jassu taisi olla valmis jo siinä vaiheessa, kun itse aloitin putsaamaan varusteita. Pyyhin kaikki nahkaosat sienellä ja vedellä sekä kuivasin pyyhkeellä. Pesin jalustimet hiekattomiksi. Vaihdoin satulahuovan. Tein kaikki asiat turhan nopeasti ulkomuistista, vaikka koetin olla hidas. Kun Jassu jo näytti tallin ovella kärsimättömältä jalallaan naputtaen lattiaan, sanoin vielä käyväni Roxin karsinalla. Ennen karsinalle menemistä hain kuitenkin nahkatakkini hoitajien huoneesta. Mä tiesin näyttäväni hyvälle siinä, nahkatakkinen mies näytti aina hyvälle. Tsekkasin mun pipon nopeasti huoneen onnettomasta peilistä ja irvistin peilikuvalle. Meillä oli jo oma rituaali. Mä menin karsinaan ja kyykistyin aivan oven tuntumaan. Roxi tuli heti tervehtimään, ohjentaen kaulaansa alas kohti mua. Annoin sen haistella mun sormet, kunnes aloin rapsuttaa sen otsaa ja korvan taustoja. Otsatukassa oli paljon hilsettä, ehkä saisin pestä ponin joku päivä. Kun oli kupannut karsinassa varmaan viisi minuuttia, nousin ylös, hengitin syvään ja lähdin karsinasta. Katselin mua yhä tuijottavaa Roxia kalterien läpi. "Mitä ihmettä mä teen?" kysyin siltä hiljaa, vaikka tiesin ponin olevan kyvytön vastaamaan. Suuntasin askeleeni kohti tallin ovea ja näin Jassun yhä seisovan samassa paikassa. Me lähdettiin sanaakaan sanomatta kohti mun kevaria, Jassulla roikkui kypärä kädessään. Se mutristeli huuliaan. Tiesin sen tekevän niin aina miettiessään. Mä en voinut kuin koettaa hengittää rauhallisesti, vaikka melkein tunsi Jassun sormet mun omien ulottuvissa. Ulkona paistoi aurinko, vaikka se alkoikin olla jo laskemassa. Sateinen sää oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja ajattelin vain, että kaiken sen täytyi olla Jassun syytä. Jassu oli aurinko, joka kurkisti pilvien välistä vaikka väkisin. Jassu oli lämmin, välittävä ja sen räkänaurukin kuulosti mun korvissa nykyään tuulikelloilta. Sen hymyssä oli auringonsäteitä ja silmät säkenöivät. Jassu oli aurinko mun elämässä ja Jassu toi auringon mun elämään. Kevarin kohdalla jäin vain seisomaan, kun Jassu alkoi vetää kypärää päähänsä. Se kuitenkin keskeytti liikkeensä huomatessaan mun katseen. Käänsin sen tietenkin heti pois, mutta ehdin nähdä Jassun hymyn, kun kädet laskeutuivat takaisin alas kypärää yhä pidellen. Mun kypärä roikkui mopon toisesta sarvesta. "Koetas nyt saada se kypärä päähäs, pipopoika", tyttö nauroi ja hipaisi sormenpäillään nopeasti mun otsalla olevaa pipon reunaa. Ja siinä se oli. Mä en enää voinut mitään, kun sirot sormet osuivat hellästi muhun. Pujotin käteni nopeasti Jassun niskaan, tunsin kiharoiden kietoutuvan sormien ympärille ja vedin tytön lähemmäs. Jassu nousi automaattisesti varpailleen ja luoja kuinka sen silmät painautuivat kiinni vain sekunti ennen mun omiani. Se ei ollut millään tapaa rajua, Jassun huulet olivat aivan liian pehmeät siihen. Mä tunsin tytön kehon jännityksen katoavan, rentoutuvan ja käsien kietoutuvan mun niskaan, hartioille, kaiken ympärille. Mä olin hellä, mutta en haparoinut. Olinhan mä salaa odottanut tätä jo kauan. Ja se oli paljon enemmän kuin mitä olin ikinä odottanut.Siinä suudelmassa mulle selvisi mitä oli oikea aurinko, mä tunsin lämmön leviävän kaikille, Jassun huulet poltti ja musta tuntui, että kuumuus saisi mut sulamaan. Mä en tiedä kuinka kauan me siinä oltiin, kauan, kauemmin, ikuisuuden, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Olin ehtinyt heittää Jassun jo kotiin kun tajusin sen yhden ongelma. Sandra oli jättänyt puhelimeen kymmenen viestiä. Oli kuitenkin aika varmaa, että tätä ei Handymania laulamalla korjattaisi. Mutta halusinko edes korjata sitä?
Beibi sä oot uu-uu, sprinklerit suihkuu Hätävalot vilkkuu ja sireenit kirkuu Saat mut sulamaan jee Tu-tu-tuleen Susta vaan kumpuu hillitön kuumuus Vaikka koitan en saa tätä sammumaan Hei, mä sytyn tu-tu-tuleen
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on May 9, 2015 5:48:10 GMT
★★ & ★★★ & ★★★★ & ★★★★ & ★★★ & ★★★ & ★★★ & ★★
Hoitajien lama - taitaa olla kaikilla kevättä rinnassa ja muut asiat mielessä kuin hoitohevoset ;-) Eivätköhän hoitajatkin ala taas palailla tallille kun heitä vähän uhkailee hoitohevostensa menetyksellä! Kukapa raaskisi näiden kultakimpaleiden hoitajanpestistä luopua, heh...
Mutta SANDRA. Siis tämä 7-vuotias tuntiratsastaja Sandra, jonka lempiponi on Anja - vai? Eikö hän ole pikkaisen nuori sinulle Joona... Vai lieneeköhän kyse jostain toisesta Sandrasta, meillä on kuitenkin asiakkaita niin paljon etten tiedä edes kaikkia nimeltä. Mutta herranpieksut jos kyse on tästä lapsosesta niin olet kyllä pienen puhuttelun ansainnut toimiston puolellla!
Teillä on niin ihmeellinen kuvio Jassun kanssa, ettei siinä pysy perässä. Ehken yritäkkään pysyä. Näyttää ulkopuolisen silmiin kuitenkin siltä, että aika paskan tempun teit Jassulle. Vaikken kaikkea tiedäkkään, vain sen mitä itse olen nähnyt ja opettajilta kuullut.
Ei ole helppoa olla kaksilahkeinen tällaisessa tyttöjen hallitsemassa talliyhteisössä.
Raija, toimitusjohtaja
|
|
|
Post by Joona on May 25, 2015 18:04:42 GMT
25. toukokuuta 2015 Kuudestoista, jossa Kaisla ajaa meitä luudalla takaa Hei! Mä oon Joona Aro, oon viimeksi kirjoittanut hoitopäiväkirjaa kuukausi sitten ja tiedän, että te kaikki vihaatte mua sen vuoksi. Miten voinkaan jättää teidät ymmälleen tuollaiseen tarinaan? Mikä oliskaan parempaa viihdettä? Joona Aro ja kaksi naista. Osaatte kuvitella jo trailerin päässänne. Joonan valinta - kumpi onkaan se oikea? Ikävä masentaa, mutta ei siinä oikeastaan ollut mitään vaikeata. (Päivä suudelman jälkeen Raija oli kutsunut mun sen toimistoon. Se oli kysellyt Sandrasta ja mä olin meinannut kaatua tuolilla järkytyksestä, kun ymmärsin sen luulevan mun Sandran olevan tallin aktiivisimpiin tuntiratsastajiin kuuluva 7-vuotias pikku-Sandra.) Meni kolme päivää, joiden aikana välttelin niin Sandraa kuin Jassua. Sinä kolmantena päivänä mä löysin kahvilan nurkkapöydästä niiskuttavan Ninan, jonka Jake oli aika kylmästi hylännyt. Mä en edes tiennyt, tiesikö Jake tytön tunteista, mutta en mä voinut ohittaa yhtäkään itkevää kanalaumalaistani kuin en olisi huomannutkaan. Mä ostin kahvin ja istuuduin Ninaa vastapäätä. Mä sain etsiä sen itkuisia kasvoja leuan ollessa painettuna rintaan katse tiukasti pöydän pinnassa, mutta lopulta tyttö luovutti ja kertoi mulle kaiken. Se oli varmaan se hetki, kun kuuntelin särkyneen sydämen ääntä tytön huulien välistä. Tehtyäni kaikki työt mä ensimmäisenä ajoin Sandran talolle. Onneksi Sandra avasi oven, eikä mun tarvinnut mennä sisälle taloon. Muistan katsoneeni tyttöä silmiin, nieleskellen ja lopulta nostaen leuan urheasti pystyyn. "Mä suutelin Jassua." Sandran puolustukseksi täytyy sanoa, että sen oikea suora oli aika kovaa kamaa. Multa vuosi nenä verta kolme tuntia, kunnes kävin lääkärissä. Maneesi kuhisi pieniä poneja ja niiden pieniä ratsastajia. Tunti oli täynnä 11-14 vuotiaita pikkutyttöjä. Autoin yhden niistä Roxin selkään leveästi hymyillen, jutellen niitä näitä ja sain vastalahjaksi vaitonaisia, arkoja vastauksia. Venla ratsasti lähes joka viikko Roxilla tällä samalla tunnilla, joten tyttö ei ollut mitenkään vieras. Ei lapset olleet niin pahoja. Jos en pääsisi hakemiini paikkoihin, ehkä yrittäisinkin lastenhoitajaksi. Mua jännitti nyt jo yhteishaun tulokset ja vielä pitäs kestää melkein kolme viikkoa! Mun keskiarvo ei ollut aivan kamala, muttei kovin loistavakaan. Kaikki olis siis kiinni soveltuvuuskokeista. Kun Venla oli tukevasti ponin selässä, taputin Roxia pikaisesti kaulalle ja lähdin maneesista ratsukoiden aloittaessa alkukäynnit pitkin ohjin. Mä olin putsannut tänään Roxin kupit, siistinyt sen harjan Kaislan asiantuntevan koulutuksen voimin ja käynyt oikeen kunnon varustehuollon. En ollut pystynyt pesemään harjoja, koska niitä kuitenkin käytettäisiin pian. Olin kuitenkin tarkastanut varusteet perusteellisesti (kaikki ompeleet ja soljet olivat olleet kunnossa) ja vaihtanut satulahuovan. Joku henkilökunnasta oli hankkinut vasta viime viikolla uudet suojat useallekkin tuntsarille, joista Roxi oli yksi. Mä pidinkin haukkana vahtia, että ratsastajat harjasivat tai tarpeen vaatiessa pesivät ne. Liian usein lika ja hiki pääsi pinttymään kiinni. Mä kastelin käytävän ripeästi kastelukannulla, kuitenkaan uittamatta sitä ihan liikaa. Harjasin tallia, oli hiljaista. Mä en vielä ollut mikään superkova tallityöntekijä, joten harjaamiseen meni aikaa, kunnes melkein koko talli oli lakaistu. Napit korvilla en kuullut takaa lähestyviä askeleita ja tajusin tulijan vasta, kun sirot kädet vedettiin mun silmille. "Arvaa kuka?" Ja tietenkin on se yksi juttu, josta te kaikki haluatte kuulla. Mistä te janoatte tietoa. Päästyäni lääkäristä nenä taas kunnossa, olin mä vaatinut päästä Jassulle. Se näytti aurinkoiselta avatessaan oven, mutta hymy oli valahtanut heti mut nähtyään. Se oli musertanut sydäntä enemmän kuin yksikään isku kasvoihin. Itseluottamus karisi tennareiden juureen sekunneissa. Niko oli tehnyt oman päätöksensä ja vetänyt mun sisälle, hätistäen meidät molemmat Jassun huoneeseen. Mä olin kertonut asiani, saanut Jassun hiplaamaan mun nenää varmaan puoli tuntia huolestuksissaan sekä saanut osani niistä pehmeistä huulista, joita olin kaivannut hulluuden partaalle kolme kokonaista päivää. Mä käännyin ympäri Converset rahisten betonista tallin lattiaa vasten ja hymyilin yksipuolista hymyäni, jossa toinen suupieli oli korkeammalla kuin toinen. Jassun silmät loisti, pastellinsiniset hiukset olivat ponihännällä ja huulet maistuivat jollekkin monista sen omistamista Baby Lipseistä. Me oltiin siinä hetki, kunnes Kaisla tuli luudalla hurjasti huiskien jahtaamaan meitä takaa aina hoitajien huoneeseen asti. Olisi kuulemma taas PP'n aika. Mä virnuilin, mutta kainalossa ollut Jassu koetti kovasti väittää vastaan. "Hei kamoon! Et varmaan rankaisis ketään muita noin, sä niin teet tän koska me!" "No totta hitossa teen! Broileri, hillitse itsesi!" kiljaisi Kaisla takaisin ja marssi luuta kädessään pois. Hymyilevän Jassun katse niskassani menin laittamaan kissoille lisää raksuja.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on May 25, 2015 18:21:40 GMT
★★★★★
Ihanaa Joona kuulla taas sinusta! Kirjoitat niin elävästi Pappilan tapahtumista ja pystyn mielessäni hyvin kuvittelemaan kaikki tapahtumat. Olet totisesti päässyt perille Pappilan syvimmästä luonteesta ja olet perehtynyt myös tallin tiloihin ja tapoihin oikein mallikkaasti :-)
Ja mikä parasta: vuosisadan rakkaustarina on jälleen elävien kirjoissa!
Marja Suho, hevosopettaja
|
|
Jonna
Uusi tallilainen
your approval is not needed
Posts: 6
|
Post by Jonna on Jul 15, 2016 17:52:07 GMT
"Perillä." Mun omaohjaaja pysäytti laitoksen sinisen pakettiauton Pappilan parkkipaikalle. Se otti avaimet virtalukosta ja tuhahti, kun ei saanut mussa aikaan minkäänlaista reaktiota. "Sä voisit näyttää vähän innostuneempaa lärviä nyt. Tuolla tuskin hapannaamoista erityisesti pidetään." Mutta kyllähän mä tiesin, ettei tää mun ilme poikennut muiden hoitajien (varsinkaan niiden vanhempien) ilmeistä juuri lainkaan. Tälläisillä ratsastuskouluilla muijat kulkivat nokka pystyssä vähät välittäen alempiarvoisistaan. Mua suoraansanottuna kadutti, että olin lähtenyt kokeilemaan onneeni moisen ämmähelvetin keskelle. Tallissa meitä vastassa oli lippalakkipäinen nainen. Se oli näemmä hyvää pataa ohjaajani kanssa ja niiden räkättäessä toistensa jutuille mulla oli aikaa huomata, ettei tallissa ollut hevosia eikä muita ihmisiäkään. "Hepat on laitumilla tähän aikaan vuodesta", Raijaksi esittäytynyt omistajatar kertoi huomatessaan mun pälyilevän käytävälle.' Nyökkäsin ja saatoin näyttää elämääni kyllästyneeltä teiniltä. Ihan ku mä en olisi tiennyt, että hevoset tuppasivat kesäisin laiduntamaan. Enhän mä ollut mikään kokematon kakara näissä hommissa parin vuoden tauosta huolimatta. "Tätä meijän Jonnaa vähän kiukuttaa kun ei saanut jäädä nukkumaan pidemmäksi aikaa. Pitäis varmaan lomallakin kerätä nuorilta puhelimet yöksi pois, että pysyis rytmi kunnossa", Marjatta (eli just tää mun ohjaaja) hymyili omahyväisesti, kuin olis just suustansa hyvänkin vitsin päästänyt. Raija näytti meille paikkoja ja kierroksen päätyttyä mä tulin siihen tulokseen, että Pappilassa oli just kaikki, mitä ratsastuskoulu pyöriäkseen tarvis. Eihän se mikään erityisen hulppea paikka ollut, mutta sitäkin toimivampi. Ja kun mulle vihdoin esiteltiin laidun, missä Roxikin oli kasvattamassa itelleen isoa heinämahaa, mä viimeistään unohdin epäilykseni Pappilan porukoista. Kyllä mä tänne soveltuisin. Ja jos en muuten, ni sitten vaikka väkisin. 1. hoitomerkintä(tätä ei oo mikään pakko arvostella, halusin vaan jaaritella jotain tästä mun tutustumiskierroksesta Pappilaan)
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 18, 2016 16:43:30 GMT
★★★★
Yksi hapannaama sulautuu tänne joukkoon paremmin kuin uskotkaan ;-) Ehkä enemminkin sellainen yltiöpositiivisuus saisi aikaan epätoivottua huomiota - vaikka enkai minä omistajana saisi näin ääneen sanoa. Mutta hei, faktat tiskiin heti alkuun niin ei pääse kukaan pettymään!
Tervetuloa mukaan Pappilan porukkaan, odotamme jo tohkeissamme Jonnan ja Roxin seikkailuja!
Raija, toimitusjohtaja
|
|
Jonna
Uusi tallilainen
your approval is not needed
Posts: 6
|
Post by Jonna on Jul 19, 2016 13:13:30 GMT
Kesä ja (hevos)kärpäset Ulkona paistoi aurinko, mutta mun mieli oli synkkä kuin sadepilvet. Mulle oli napsahtanut eilen viikon kestävä kotiaresti, koska mä olin ollut pari tuntia myöhässä kotiintuloajasta. Siis ei helvetti, mä vihasin tätä laitospaskaa niin paljon, että mun teki mieli raivota ääneni käheäksi. Miten minkään valtakunnan ohjaaja saattoi olla niin julma, että pidättäisi viikon mun muutenkin lopuillaan olevasta kesälomasta? Paskiaiset. "Ootko hereillä?" kuulin Marjatan huhuilevan mun ovella. Mä päätin olla vastaamatta ihan vaan siks, että se ymmärtäis jättää mut rauhaan. Mä en todellakaan ollut juttutuulella just nyt. Nainen päätti kuitenkin astella sisään mun huoneeseen. Se avasi verhot ja kysyi uudestaan: "Hereillä?" Käänsin kylkeä niin, että ohjaaja näki mun kasvot ja sen, että joo joo, olin mä hereillä. Mä en silti edelleenkään puhua pukahtanut. Eikö täällä vois antaa ihmisen ees masentua rauhassa? "Tiesithän, ettei kotiaresti koske harrastustoimintaa", Marjatta sanoi istahtaen mun meikkipöytäni eteen vanhalle puujakkaralle, "kukaan ei siis kiellä sua, jos sä haluat lähteä Pappilaan katsomaan hoitoponias." Ja voitte vaan mielessänne kuvitella, miten mun ilmeeni oli kirkastunut ja kuinka ennätyksellisen nopeasti mä olin noussut ylös, pukenut päälle, rientänyt alakertaan syömään aamupalaa ja istahtanut tuttuun laitoksen pakettiautoon. Ehkä tästä viikosta ei tuliskaan niin ankea. Marjatta lähti hoitamaan omia asioitaan niin kauaksi aikaa, kuin mä viihtyisin tallilla. Mä olin joutunut suostuttelemaan sitä ja vannomaan, etten poistuisi Pappilasta omine nokkineni. Vaikka ajatus hatkoista ehkä hiukan houkuttelikin, mun oli ajateltava mun tulevaisuutta tallilla - jos mä nyt pettäisin Marjatan luottamuksen, se tulisi taatusti jokaikinen seuraava kerta mun mukaani ja muut hoitajat pitäisivät mua jonain nuorisorikollisena. Tai pahimmassa tapauksessa ne luulisivat sitä mun äidiksi ja mä saisin jonkun retardin leiman, jota piti vahtia joka käänteessä. Mä halusin olla mahdollisimman huomaamaton. Hoitajienhuoneessa istui joku brunette ja blondi, joista toisen mä tunnistin Oona Mäkeläksi. Se oli niin paljon puhuttu muija varsinkin tälläisten nuorempiensa keskuudessa ja olin mä sen joskus omien kavereidensa kanssa puistokaljallakin nähnyt. Se oli just se ihminen, kenet mä olisin halunnut kiertää kaukaa mut kuka just nyt seiso mun nenäni eessä. Jossain toisessa elämässä me oltaisiin ehkä voitu olla ystäviäkin, oltiinhan me kuitenkin aika samanlaisia. Mut koska me oltiin tässä elämässä, se käveli mun ohitseni sanaakaan sanomatta, ilmekään värähtämättä. Ei se minuutin päästä ees muistaisi kävelleensä jonkun munlaiseni ohi. Siihen brunetteen mä en jäänyt sen kummemmin tutustumaan, vaan käännähdin nopeasti kannoillani ja lähdin kipittämään alas portaita takaisin talliin. Miksi, oi miksi mä en ollut kysynyt kyytiä suoraan laitumille? Sinne oli ainakin sadan vuoden kävelymatka, enkä mä tosiaan ollut mikään urheilijaihminen - en ainakaan näillä helteillä. Pelkkä ajatuskin sai mut hikoilemaan. "Jos sä laitumille oot menossa, niin mul on tos pihal mauto, pääset kyydissä", hentonen ääni mun takanani sanoi. Puhuja oli se samainen brunette, joka oli just hetkee aikasemmin istuskellut hoitajienhuoneessa. Mauto. Ehkä mä tän kerran kehtaisin hypätä sellasen helvetin peltikopin kyytiin. Ei kai mulla ollut muutakaan vaihtoehtoa. "Kiitti", huoahdin tälle vastaukseksi. Koppi hytkyi ja hytisi kuoppaisella tiellä eikä se kulkenut kuin jotain ihan etanan vauhtia. Ei me tytön kanssa puhuttu koko matkan aikana mitään ja tunnelma oli enemmän kuin vaivaannuttava. Helpotus lävisti mun koko kehoni päästä varpaisiin, kun pääsin ulos ja näin Roxin syömässä vihreää. Sosialisoitumiset sikseen, tuo poni kaipasi harjan hellää kosketusta. Eestinhevosen luokse pääsy oli helppoa eikä se edes yrittänyt juosta karkuun. Muuten nätti tamma oli täynnä mutaisia kohtia ja sen harjasta sojotti heinänkorsi jos toinenkin. Arska paahtoi täydeltä taivaalta ja mulla oli älyttömän kuuma. Tukahduttavasta ilmasta huolimatta mulla oli hyvä olo kun sain harjata omaa hoitoponiani, kaikessa rauhassa, hiljaisessa ympäristössä. Ei ollut mitään, mikä olis saanut mut lähtemään tästä. Hevoskärpänen oli ilmeisesti purassut mua persiistä jälleen - ja kovaa. 2. hoitomerkintä
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 20, 2016 6:57:00 GMT
★★★★
Mahtavaa jos hevoskärpänen on päässyt taas puremaan! Mikä olisikaan sen parempi tapa viettää vapaa-aikaansa, kuin tallilla hevosten parissa :-)
Roxin häntä on mennyt muuten aivan kamalaan takkuun kaikkine laitumen mutineen ja takiaisineen. Ota ensikerralla selvitysainetta mukaan, eihän tuollaista mörköä uskalla pian alkaville tunneille muuten ottaa!
Helena, poniope
|
|