Post by Emily on Jul 29, 2015 14:55:25 GMT
Viisi
Kaksi viikkoa kavereita, rannalla makoilua, shoppailua ja kahvilassa juoruilua. Kaksi viikkoa pikaisia tallivisiittejä ja rapsutushetkiä. Se kaksi viikkoa oli nyt ohi. Ei sillä, etteivät kaverit olisi halunneet minua mukaan kaupungille, mutta minä en halunnut sinne. Rakas Tipi-poni oli sunnuntaina onnistuneesti palannut talliin ja saanut nyt alkuviikon ajan nauttia maastakäsin tapahtuvasta liikutuksesta. Kuin ruuna olisi lukenut ajatukseni, se käänsi päätään ja tuijotti minua hetken. Poni ei kuitenkaan ollut (vieläkään) kovin kiinnostunut uuden hoitajansa tekemisistä, joten pian pää kääntyi takaisin karsinan lattian puoleen. Huulet hamuilivat kuivikkeiden keskeltä vielä paria heinänkortta, jotka olivat jääneet siihen jonkin ruokinnan jälkeen. Painoin pääni Kyra Kyrklund ja ratsastuksen taito-opukseeni. Olin juuri keskittymässä erilaisten pohkeenväistötehtävien kuvailuun, kun karsina täyttyi musiikista.
– Netflix-sarjoja syön purkista. Voisin siivota, mut kenen takia? Kahvi laime...
Kännykän näytöllä vilkkui kuva irvistävästä punapäästä. Yritin toimia nopeasti, mutta painaessani vastaa-painiketta, olivat äänet käytävällä hiljentyneet. Joku käveli suoraan kohti karsina.
– Emily, vastasin mahdollisimman rauhallisesti, mutta tuttu, kipakka ääni aloitti kyselynsä:
– Missä sä oot? Me ollaan ootettu tääl kahvilas jo ainakin vartti!
En ehtinyt edes lopettaa perustelujani, kun ääni jo älähti:
– Hei pliis, nyt on loma! Niist heposista ehtii nauttia sit koulun ohessa, joten tuu tänne NYT!
– Ansku sori, mutta mä en voi, kun Tipi pitää ratsastaa ja sitte…
– Emily, käytä järkeä. Me mennään siihen ihan uuteen kenkäkauppaan vähä kiusaan myyjiä, nii voisitsä nyt hetkeks unohtaa sen ponis ja pitää hauskaa!
– Enhän mä oo mitään muuta pariin viikkoon tehnykkää, kun ”unohtanu poniani”. Mä en tule, menkää keskenänne. Enkä tuu muuten sitten koko loppu viikollakaan.
– Mut sit alkaa jo koulu! Älä oo tylsä, tuu nyt… Pliis Emily…
Anskun kanssa ei kannattanut jankata. Painoin lopeta puhelu-tekstiä ja survoin puhelinta taskuun. Joku kuului tirskahtavan käytävällä, mutta normaalit äänet olivat palanneet. Kuumotus poskillani ei kuitenkaan ottanut laskeakseen. Ei voinut olla näin noloa käyttää 2080-luvulla –biisiä soittoäänenä…
Pölypilvi lennähti ilmaan. Voikko pystäriponi nuokkui silmät puoliummessa, korvat epämääräisesti sivulle päin sojottaen. Karsinaan eksynyt kärpänen sai valkoisen hännän heilahtamaan pari kertaa, mutta kun vaara oli ohi ja kärpänen lentänyt muualle, häntä pysähtyi. Tipin elämänfilosofia oli yksinkertainen: Säästä energiaa. Poni ei reagoinut juuri mitenkään puuhailuuni sen ympärillä. Harjasin lukuisia pölypilviä irti sen karvasta, tosin osa laskeutui siihen takaisin. Pölyn irrottaminen hevosista oli jonkinnäköinen ikuisuusprojekti. Rauhallisessa tahdissa harjasin pölyä irti niin kauan, että ranteeseen alkoi jo sattua. Lopulta puhdistin kaikki kaviot, setvin sormilla pahimmat takut hännästä ja rapsutin ponia hieman pystärin juuresta. Tipi oli ihan mukava hoidettava rauhallisine luonteineen, eikä sen kanssa tullut ikinä ongelmia. Jonain päivänä poni voisi tietenkin alkaa vaikka huomioida hoitajaansa, mutta olihan se nyt alkuvaiheessa vielä liikaa pyydetty, ajattelin suunnistaessani satulahuoneeseen. Olisin pysähtynyt Alman luo juttelemaan, ellei Adrian olisi tapansa mukaan pörrännyt tytön ympärillä vähän niin kuin valtava kärpänen. Ei auttanut muu kuin kipaista nopeasti Tipin varusteet ja alkaa pukea niitä ponin päälle.
– Voi…
Viime hetkellä sain hillittyä itseäni livauttamasta suustani sanaa, joka ei yleensä sanavarastooni kuulunut. Koville se kuitenkin otti. Tipi oli niin pyöreä, että satulavyö ei mennyt enää kiinni. Vaikka kuinka kiskoin ja kiskoin, en saanut vyön solkia viittä senttiä lähemmäs ensimmäistä reikää. Kaiken lisäksi satula oli koko ajan pyörähtämässä ympäri. Kerran se Tipin selästä tipahtikin, kun oikein kovasti vyöstä repäisin. Naama punaisena hehkuen nostin satulan nopeasti ylös, putsasin sen yhtä pikaisesti ja heilautin sen sitten takaisin ponin selkään. Kun olin aikani vyötä yrittänyt kiinni, huomasin karsinan ohi kulkevan Joonan. Haa, miesvoimaa!
– Joona, henkäisin nopeasti ja poika kääntyi puoleeni.
– Mä en saa Tipin vyötä kiinni ja kun sä oot kumminkin vahvempi, niin jos vaan viittisit…
Joona teki, kuten urhoollisen tallipojan tehtäviin kuuluikin, eli tuli auttamaan. Minä pidin satulasta kiinni ja huolehdin, ettei se pyörähtäisi ympäri ja Joona repi vyötä, minkä voimiltaan pystyi. Ei poikakaan sitä ensimmäiseen reikään saakka saanut, mutta lähemmäs kuitenkin.
– Sun pitää vaan varmaan mennä ilman satulaa, tämä tokaisi lopulta ja palasi omiin puuhiinsa.
En kai minä voisi ilman mennä, ajattelin kauhuissani. Edellisestä ratsastuksesta oli jo reilu puoli vuotta aikaa, enkä ollut taidoistani ollenkaan varma. Ei kuitenkaan auttanut muu, kuin kiskoa satula selästä alas. Sitä tehdessäni vasen satulan siipi nousi ylös ja paljasti vastinhihnat, joihin vyö oli kiinnitetty. Voihan nyt sanonko mikä, sillä vasemmalta puolelta vyö oli vielä kiinni kolmannessa reiässä. Kasvoja poltteli siihen malliin, että hehkuin suunnilleen paloauton värisenä. Nopeasti nostin satulan takaisin selkään, löysäsin vyötä vasemmalta puolelta ja kuinka ollakaan, se meni kevyesti kiinni ensimmäiseen reikään. Edelleen punainen naama loistaen kipaisin hoitajien huoneeseen hakemaan kypärääni.
– Mitenkäs sä ton vyön kiinni sait? Joona kysyi kulmiaan nostellen.
Olin hieman kateellinen pojan jatkuvasti liikkuvista kulmista, sillä samanlaiset olisivat olleet kätevät kaveriporukassani. Kaiken kiusoittelun lisänä ne olisivat loistavat, mutta omat kulmani liikkuivat pari milliä ylöspäin ja jämähtivät siihen.
– Ööh… Pitkä juttu, mumisin vastaukseksi ja toivoin, että Joona keskittyisi vain Vallun ratsastamiseen.
Huvittunut ääni tiedusteli, liittyivätkö asiaan jotenkin vasemman puolen vastinhihnat.
– E-ehkä, oli vastaus, jonka jälkeen vain keskityin kampeamaan itseni satulaan.
Kentällä ratsasti Joonan lisäksi Taija, jota en toistaiseksi tuntenut kovin hyvin. Sen verran kuitenkin, etten hirveästi hänen seuraansa hakeutunut. Tipin jalustimia piti pidentää varmaankin kymmenen reikää, ennen kuin ne olivat sopivat. Kevään viimeisellä tunnilla ponin selässä oli tainnut istua joku pätkä. Onnistuin kiskomaan selästä käsin satulavyön jopa toiseen reikään asti, vaikka koville se kyllä otti. Lopulta saatoin kuitenkin pyytää hieman tahmeasti tottelevan Tipin uraa kiertämään.
Lukuisten ympyröiden, suunnanvaihdosten, pysähdysten ja siirtymisten jälkeen annoin Tipille käskyn siirtyä käyntiin. Taputin ponin kaulaa ja annoin pitkät ohjat. Tipin vauhti hidastui sadasta nollaan alle sekunnissa. Se melkein pysähtyi keskelle uraa, jonka seurauksena Vallun kanssa ravaava Joona älähti vihaisesti ja teki äkkikäännöksen kentän poikki. Hieman nolona komensin Tipin käyntiin ja ohjasin sen sitten uran sisäpuolelle. Ponin ainut tavoite tuntui olevan kentältä pois pääseminen ja moneen kertaan se yritti kääntyä kaartoon keskelle kenttää. Pienen tauon jälkeen keräsin vielä ohjat ja ravailin hieman. Tipi oli aivan patalaiska kesälomansa jälkeen, joten jouduin potkimaan sitä eteenpäin hiki selkää pitkin valuen. Ei edes ollut kuuma ja pientä tihkua satoi taivaalta vähän väliä, mutta t-paita päällä tuli silti kuuma. Ravin jälkeen jäin vielä käynnissä aktivoimaan Tipin lihaksia volttien ja tempon muuntelun avulla. Kun rannekello ilmoitti tunnin tulevan täyteen noin viiden minuutin kuluttua, annoin ponille pitkät ohjat. Viiden minuutin loppukäyntien (=laiskan laahustamisen) jälkeen käänsin Tipin keskelle ja hyppäsin selästä alas. Eiköhän tämä kelpaisi kevyeksi ratsastamiseksi.
Hoitajien huoneessa oli yllättävän hiljaista. Ehdin juuri istua Tipin hoitovihko kädessäni pöydän ääreen, kun ovet paukkuen sisään pyyhälsi Oona. Tytöllä oli kasvoillaan hurjistunut ilme, enkä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Kirosanoja mutisten hän mulkaisi pahasti minuun ja poistui sitten yhtä äänekkäästi. Kun oven paukahdusta seurannut ikkunoiden helinä oli hiljentynyt, uskalsin taas hengittää ja syventyä sitten Tipin päiväkirjan kirjoittamiseen. Ehkä Oonalla oli ollut vain huono päivä, mietiskelin. Mutta toisaalta, eihän niitä muita päiviä tytöllä tuntunut olevankaan. Paitsi yhden kerran, kun se oli melkein puhunut minulle…
– Netflix-sarjoja syön purkista. Voisin siivota, mut kenen takia? Kahvi laime...
Kännykän näytöllä vilkkui kuva irvistävästä punapäästä. Yritin toimia nopeasti, mutta painaessani vastaa-painiketta, olivat äänet käytävällä hiljentyneet. Joku käveli suoraan kohti karsina.
– Emily, vastasin mahdollisimman rauhallisesti, mutta tuttu, kipakka ääni aloitti kyselynsä:
– Missä sä oot? Me ollaan ootettu tääl kahvilas jo ainakin vartti!
En ehtinyt edes lopettaa perustelujani, kun ääni jo älähti:
– Hei pliis, nyt on loma! Niist heposista ehtii nauttia sit koulun ohessa, joten tuu tänne NYT!
– Ansku sori, mutta mä en voi, kun Tipi pitää ratsastaa ja sitte…
– Emily, käytä järkeä. Me mennään siihen ihan uuteen kenkäkauppaan vähä kiusaan myyjiä, nii voisitsä nyt hetkeks unohtaa sen ponis ja pitää hauskaa!
– Enhän mä oo mitään muuta pariin viikkoon tehnykkää, kun ”unohtanu poniani”. Mä en tule, menkää keskenänne. Enkä tuu muuten sitten koko loppu viikollakaan.
– Mut sit alkaa jo koulu! Älä oo tylsä, tuu nyt… Pliis Emily…
Anskun kanssa ei kannattanut jankata. Painoin lopeta puhelu-tekstiä ja survoin puhelinta taskuun. Joku kuului tirskahtavan käytävällä, mutta normaalit äänet olivat palanneet. Kuumotus poskillani ei kuitenkaan ottanut laskeakseen. Ei voinut olla näin noloa käyttää 2080-luvulla –biisiä soittoäänenä…
Pölypilvi lennähti ilmaan. Voikko pystäriponi nuokkui silmät puoliummessa, korvat epämääräisesti sivulle päin sojottaen. Karsinaan eksynyt kärpänen sai valkoisen hännän heilahtamaan pari kertaa, mutta kun vaara oli ohi ja kärpänen lentänyt muualle, häntä pysähtyi. Tipin elämänfilosofia oli yksinkertainen: Säästä energiaa. Poni ei reagoinut juuri mitenkään puuhailuuni sen ympärillä. Harjasin lukuisia pölypilviä irti sen karvasta, tosin osa laskeutui siihen takaisin. Pölyn irrottaminen hevosista oli jonkinnäköinen ikuisuusprojekti. Rauhallisessa tahdissa harjasin pölyä irti niin kauan, että ranteeseen alkoi jo sattua. Lopulta puhdistin kaikki kaviot, setvin sormilla pahimmat takut hännästä ja rapsutin ponia hieman pystärin juuresta. Tipi oli ihan mukava hoidettava rauhallisine luonteineen, eikä sen kanssa tullut ikinä ongelmia. Jonain päivänä poni voisi tietenkin alkaa vaikka huomioida hoitajaansa, mutta olihan se nyt alkuvaiheessa vielä liikaa pyydetty, ajattelin suunnistaessani satulahuoneeseen. Olisin pysähtynyt Alman luo juttelemaan, ellei Adrian olisi tapansa mukaan pörrännyt tytön ympärillä vähän niin kuin valtava kärpänen. Ei auttanut muu kuin kipaista nopeasti Tipin varusteet ja alkaa pukea niitä ponin päälle.
– Voi…
Viime hetkellä sain hillittyä itseäni livauttamasta suustani sanaa, joka ei yleensä sanavarastooni kuulunut. Koville se kuitenkin otti. Tipi oli niin pyöreä, että satulavyö ei mennyt enää kiinni. Vaikka kuinka kiskoin ja kiskoin, en saanut vyön solkia viittä senttiä lähemmäs ensimmäistä reikää. Kaiken lisäksi satula oli koko ajan pyörähtämässä ympäri. Kerran se Tipin selästä tipahtikin, kun oikein kovasti vyöstä repäisin. Naama punaisena hehkuen nostin satulan nopeasti ylös, putsasin sen yhtä pikaisesti ja heilautin sen sitten takaisin ponin selkään. Kun olin aikani vyötä yrittänyt kiinni, huomasin karsinan ohi kulkevan Joonan. Haa, miesvoimaa!
– Joona, henkäisin nopeasti ja poika kääntyi puoleeni.
– Mä en saa Tipin vyötä kiinni ja kun sä oot kumminkin vahvempi, niin jos vaan viittisit…
Joona teki, kuten urhoollisen tallipojan tehtäviin kuuluikin, eli tuli auttamaan. Minä pidin satulasta kiinni ja huolehdin, ettei se pyörähtäisi ympäri ja Joona repi vyötä, minkä voimiltaan pystyi. Ei poikakaan sitä ensimmäiseen reikään saakka saanut, mutta lähemmäs kuitenkin.
– Sun pitää vaan varmaan mennä ilman satulaa, tämä tokaisi lopulta ja palasi omiin puuhiinsa.
En kai minä voisi ilman mennä, ajattelin kauhuissani. Edellisestä ratsastuksesta oli jo reilu puoli vuotta aikaa, enkä ollut taidoistani ollenkaan varma. Ei kuitenkaan auttanut muu, kuin kiskoa satula selästä alas. Sitä tehdessäni vasen satulan siipi nousi ylös ja paljasti vastinhihnat, joihin vyö oli kiinnitetty. Voihan nyt sanonko mikä, sillä vasemmalta puolelta vyö oli vielä kiinni kolmannessa reiässä. Kasvoja poltteli siihen malliin, että hehkuin suunnilleen paloauton värisenä. Nopeasti nostin satulan takaisin selkään, löysäsin vyötä vasemmalta puolelta ja kuinka ollakaan, se meni kevyesti kiinni ensimmäiseen reikään. Edelleen punainen naama loistaen kipaisin hoitajien huoneeseen hakemaan kypärääni.
– Mitenkäs sä ton vyön kiinni sait? Joona kysyi kulmiaan nostellen.
Olin hieman kateellinen pojan jatkuvasti liikkuvista kulmista, sillä samanlaiset olisivat olleet kätevät kaveriporukassani. Kaiken kiusoittelun lisänä ne olisivat loistavat, mutta omat kulmani liikkuivat pari milliä ylöspäin ja jämähtivät siihen.
– Ööh… Pitkä juttu, mumisin vastaukseksi ja toivoin, että Joona keskittyisi vain Vallun ratsastamiseen.
Huvittunut ääni tiedusteli, liittyivätkö asiaan jotenkin vasemman puolen vastinhihnat.
– E-ehkä, oli vastaus, jonka jälkeen vain keskityin kampeamaan itseni satulaan.
Kentällä ratsasti Joonan lisäksi Taija, jota en toistaiseksi tuntenut kovin hyvin. Sen verran kuitenkin, etten hirveästi hänen seuraansa hakeutunut. Tipin jalustimia piti pidentää varmaankin kymmenen reikää, ennen kuin ne olivat sopivat. Kevään viimeisellä tunnilla ponin selässä oli tainnut istua joku pätkä. Onnistuin kiskomaan selästä käsin satulavyön jopa toiseen reikään asti, vaikka koville se kyllä otti. Lopulta saatoin kuitenkin pyytää hieman tahmeasti tottelevan Tipin uraa kiertämään.
Lukuisten ympyröiden, suunnanvaihdosten, pysähdysten ja siirtymisten jälkeen annoin Tipille käskyn siirtyä käyntiin. Taputin ponin kaulaa ja annoin pitkät ohjat. Tipin vauhti hidastui sadasta nollaan alle sekunnissa. Se melkein pysähtyi keskelle uraa, jonka seurauksena Vallun kanssa ravaava Joona älähti vihaisesti ja teki äkkikäännöksen kentän poikki. Hieman nolona komensin Tipin käyntiin ja ohjasin sen sitten uran sisäpuolelle. Ponin ainut tavoite tuntui olevan kentältä pois pääseminen ja moneen kertaan se yritti kääntyä kaartoon keskelle kenttää. Pienen tauon jälkeen keräsin vielä ohjat ja ravailin hieman. Tipi oli aivan patalaiska kesälomansa jälkeen, joten jouduin potkimaan sitä eteenpäin hiki selkää pitkin valuen. Ei edes ollut kuuma ja pientä tihkua satoi taivaalta vähän väliä, mutta t-paita päällä tuli silti kuuma. Ravin jälkeen jäin vielä käynnissä aktivoimaan Tipin lihaksia volttien ja tempon muuntelun avulla. Kun rannekello ilmoitti tunnin tulevan täyteen noin viiden minuutin kuluttua, annoin ponille pitkät ohjat. Viiden minuutin loppukäyntien (=laiskan laahustamisen) jälkeen käänsin Tipin keskelle ja hyppäsin selästä alas. Eiköhän tämä kelpaisi kevyeksi ratsastamiseksi.
Hoitajien huoneessa oli yllättävän hiljaista. Ehdin juuri istua Tipin hoitovihko kädessäni pöydän ääreen, kun ovet paukkuen sisään pyyhälsi Oona. Tytöllä oli kasvoillaan hurjistunut ilme, enkä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Kirosanoja mutisten hän mulkaisi pahasti minuun ja poistui sitten yhtä äänekkäästi. Kun oven paukahdusta seurannut ikkunoiden helinä oli hiljentynyt, uskalsin taas hengittää ja syventyä sitten Tipin päiväkirjan kirjoittamiseen. Ehkä Oonalla oli ollut vain huono päivä, mietiskelin. Mutta toisaalta, eihän niitä muita päiviä tytöllä tuntunut olevankaan. Paitsi yhden kerran, kun se oli melkein puhunut minulle…