|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 15, 2013 8:04:30 GMT
"Tipi" s. 1999, voikko tilastoponiruuna
Tämä päiväkirja on vain hoitajille!
|
|
|
Post by Lieko Vuontisjärvi on Sept 15, 2013 12:11:01 GMT
Oli jotenkin ilmeistä, että perheessä muuttui nuolen suunta kun minä olin tyytyväinen. Löydettyäni jotain uutta ja itseäni kiinnostavaa siitä tehtiin koko perheen juttu ja vanhemmat olivat oikein valmiita kuskaamaan monien tuntien matkat harrastuksiin. Takana seisova tukikalusto melkein vaati päästä osaksi jokaista harrastettani, joten oli tietysti täysin ennalta-arvattavaa, että perässä velloisi taas jos minkä sortin valokuvaajaa ja laukunkantajaa, kun satuin sitten hihkaisemaan, että saattaisi hevosharrastuksen henkiinherättäminen kiinnostaa. Otsassani tuntui lukevan ilmeisen selvästi ainoa lapsi minne ikinä meninkään, ja välittämättömyyden sijaan häiritsivät yli-innokkaat vanhemmat. Vanhemmat, jotka olivat muuttaneet työn perässä etelään mutta jotka onnistuivat silti jotenkin sekoittamaan Ivalon kylän vähintäänkin neljästi suurempaan postimerkkitonttiin.
Olin löytänyt Tipin Pappilan Ponitallilta, juuri sopivan lähellä sijaitsevalta ratsastuskoululta, eikä siihen tarvittu kuin yksi viaton pyyntö niin koreilin jo valmennustunnin ja kahden erinäisen vakkariryhmän nimilistoilla. Pappilassa olin kuitenkin ehtinyt jo käydä entuudestaan - tiesin paikat ja koordinaatit ja mulla oli jotain hajua tallilaisistakin. Tipi oli noussut lempiponikseni, vaikken ollut päässytkään kuin kerran aikaisemmin sitä hoitamaan - haasteellisuus teki siitä mielenkiintoisemman ja koko ponin persoona sattui vaan iskemään muhun. Sitten hoitajalistalla oli ollut useita nimiä rivissä: Helmiina Kiviniemi - Myrde, Lieko Vuontisjärvi - Tipi, Marika Laituri - Teppo ja Charlotta Windher - Santtu - ja monia muitakin.
Valmistauduin hyvissä ajoin ennen kolmea pukeutumalla niin käytännöllisiin vaatteisiin kuin vain osasin ja kreppaamalla hiukseni pikaisesti. Vaatekaapistani löytyi tietysti suurimmaksi osaksi lapin aarteita, mutta mulle kelpasi oikein hyvin musta, pienellä logolla varustettu Ylläs-pipo, väljänpuoleinen collegepaita, auki jätetty hupullinen toppaliivi sekä ratsastushousut kera säärystimien. Jalkoihin päätyivät kaikista kuraisimmat kenkäni, jotka nekin olivat luokkaa "äiti pukisi mielellään juhliin" - tennarityyppiset, kellertävänruskeat maiharit. Taskuun työntyivät iPod-soitin ja nappikuulokkeet, ja kunnes meikki oli siistitty peilin edessä, olin valmis lähtemään. Ulko-ovella vastassa oli kuitenkin kaikella kunnialla facepalmattava näky - rakas äitini punaisissa kumisaappaissa, sinivalkoraidallisissa villasukkahousuissa ja tummanruskeassa liivimekossa, jonka alta pilkisti keltapallollinen neule. Päälle oli vielä heitetty jakku ja muutama pitkä, violetinsävyinen helmikaulakoru. Yngh. Äiti, me ei olla Ivalossa enää. Sitähän tässä oli viimeiset kolme vuotta yritetty (tuloksetta) opettaa.
Ulkona odotti valkoinen, puhtaaksi kuurattu hybridimallinen Toyota Yaris. Automatkalla tutkailin moottorin toimintoja ja vaihtelin radiokanavia sen mukaan, mistä tuli musiikkia ja mistä selostusta JulkkisBB:n supermielenkiintoisista juonenkäänteistä. Me ehdittiin jumittua kymmeneksi minuutiksi pitkään autoletkaan ja mooooove bitches, ne ei halunneet mennä eteenpäin sitten millään, joten äiti koukkasi toisen reitin kautta. Kello löi vähän yli kolmea, kun heilutin vielä auton takaikkunalle ja kuulin sitten aavistuksen tutumman äänen tallin ovelta. Se oli Marika, jonka kanssa oltiin kilpaa kynäilty ykköshoitajahakuihin, ja blondit heilahtaen ryntäsin hänen luokseen hyppimään hymy korvissa. Ykköshoitajia oltiin, D44, oli se fiilis kuitenkin ihan mahtava kun päästiin taas asteen arvokkaampaan asemaan tallinomistajien silmissä. Lähdin talliin vilkaisemaan hoitajalistoja ihan sillä innolla, että mun nimi olisi siellä jo, ja totta hemmetissä, siellähän se koreili. Yläkertaan oli lyhyt matka ja lysähdin hoitajienhuoneen sohvalle ihan kuin se olisi jo arkipäivää.
Tuttuja kasvoja saapui lisääkin - Marika bongasi Helmiinan heti kun tuo saapui, mutta mulla sytytti hitaammin. Se latasi pöydälle suklaalevyn, jonka Marika nappasi käsiinsä. Hän repäisi paperit auki ja lohkaisi palat irti. Otin omani ja annoin sen sulaa suussa. Pyöräytin kipeää niskaani ja nostin puhelimen yläviistoon meidän eteen. Ilmeet olivat mitä mahtavinta luokkaa niissäkin otoksissa, mutta sainpahan yhden julkaisukelpoisen heitettyä instaan muokattuani siitä ensin siististi mustavalkoisen. Sillä aikaa kun Helmiina valitsi tageja kuvalle, mietin mitä oikein tänään hevosten kanssa tehtäisiin. - Onko siellä tänään alkeistunteja menossa? kysyin Marikalta ja nousin ylös sohvalta. - Ei tietääkseni mitään talutustasoisten juttua, mut ainakin jotain junnuryhmiä jotka saattais tarvita apua, hän vastasi nopeasti. Helmiina vaihtoi sanaa nurkassa kyykkivien tyttöjen kanssa ja toisella korvalla kuunnellessani hoksasin, että ponitunti oli alkamassa pian. Nousimme kolmen naisen joukkona ylös ja lähdimme kohti pihaa sellaista vauhtia että meinasin kompastua portaikkoon. Satulahuone oli arvatenkin täynnä innokkaita alkeisratsastajia, ja seuloin tieni listan luokse. Tipi ei ollut menossa ensimmäiselle alkeistunnille, mutta sitä seuraavalle junnutunnille se oli valkkautunut ratsuksi. Marikan ja Helkun hoidokit olivat mukana ensimmäisellä roundilla, joten päätin katsella tilannetta sivusta ja tarkastaa, tarvitsisiko joku apua hevosen kuntoonlaitossa.
Hetken hifisteltyäni äsken tapaamamme Krista tuli nykimään olkapäästä - hän oli saanut Mistyn. Suostuin auttamaan hommassa, koska mulla oli muutenkin ihan mukavasti luppoaikaa - niinpä kipaisin hakemassa Mistyn varusteet ja saavuin sitten karsinalle, jossa Krista taiteili riimua ponin päähän. Hän näytti varsin epävarmalta tamman luimimisesta johtuen, ja kävelin vierelle auttamaan ja rohkaisemaan. Krista vakuutti kuitenkin saavansa taluttajan ennen tasaa tallille, joten hommani koostuivat pääasiassa ponin kiinnipitämisestä satuloidessa ja hyödyllisten yleisneuvojen jakelemisesta.
Mulla ei juuri ollut mitään duunia sen jälkeen kun olin käynyt maneesissa varmistamassa, että siellä ei ollut ketään vailla apua, joten päätin käväistä kahviossa ostamassa itselleni lihapiirakan ja vesipullon. Koko lystin päätteeksi työnsin pienen karkkipussin taskuuni ja vilkuilin tuntia samalla. Siellä näytti toisinaan olevan aikamoinen äksöni päällä ja oikeastaan homma oli aika viihdyttävää. Selailin silmämääräisesti whatsapp-keskusteluitani ja yritin pitää ajatukset pois muutamasta murheenkryynistä, kunnes kello alkoi näyttää viittä. Tipillä oli kaksi tuntia tänään - 17.30 - 18.30 ja 19.30 - 20.30, mutta molempien taitotaso oli sitä luokkaa, että ratsastajat pärjäisivät ainakin kentällä ponin kanssa itse. Arkipäivien ihanaiset aikataulut alkoivat palautua mieleen, ja koska seuraavan päivän aamu olisi kahdeksaan, yhdeksän olisi viimeisin raja tallilta poistumiselle - läksyt oli hoidossa, mutta aamuisten valmistautumisrutiinieni ansiosta mun piti herätä reilut kaksi tuntia ennen koulun alkamista.
Lähdin kahviosta tallirakennukseen hyvissä ajoin - hikisiä tuntilaisia alkoi pikku hiljaa virrata takaisin talliin ja kuskasin niiden varusteita edestakaisin sen ajan minkä kerkesin. Tipin karsinalle ehti saapua eräs minua hieman lyhyempi, vaalea tyttö ratsastuskypärä kädessään. Sinkosin paikalle ensivaikutelmaa antamaan ja kurkkailin Tipiä kaltereiden välistä - pitihän kaikkien nyt tietää, että minä olin se Tipin ykköshoitaja, juuri minä. Tyttö tervehti vähän kankeasti kättään heilauttamalla. - Ootko sä Tipin hoitaja tai jotain? tyttö kysyi vähän epäluuloisena, kun kurkistelin harjakoppaa ja juoma- ja ruoka-astioiden kuntoa arvoivasti. Nyökkäsin ja käännyin ympäri oven luota. Tyttö meni sisälle karsinaan ja aloitti ponin hoitamisen rennoin ottein. Tipi pyöritteli silmiään ja luimi lähes jatkuvasti, mutta ratsastaja hoiti homman päättäväisyydellä kotiin ja mua alkoi hymyilyttää. Napsin muutaman kuvan ruunasta siinä sivussa ja rapsuttelin sitä otsasta ja niskasta, vaikka se aluksi yritti niinkin juhlavasti maistaa paitani hihaa ja sen jälkeen vielä olkapäätäkin. Ratsastajalikka alkoi valmistautua tunnilleen ja lähdin viimein siitä härnäämästä hakemaan pesutarvikkeita ruoka- ja juomakuppeja varten.
Tipi oli jo lähtenyt tunnille kun palasin takaisin, joten pääsin aloittamaan puuhani heti. Kuurasin kipot veden, harjan ja sienen avulla putipuhtaiksi ja kuivailin niitä pitkään ja hieroin karsinan oven kalteritkin puhtaiksi siinä joutessani. Likavedet kaadettiin viemäriin ja harjakoppa pääsi järjestelyn alle - harjasin muovisualla pehmeästä harjasta mukavan kasan vaaleaa karvaa ja kaadoin kopan pohjalle jääneet hiekat ja roskat pois. Sitten musta alkoi tuntua, että tämän toimeettoman tarpeeksi toimeliaan päivän hommat oli tässä ja lähdin nauttimaan karkkipussistani katsomoon. Kieltämättä Tipin paikallaan junnaava meno oli suhteellisen huvittavaa katsottavaa kun kouluraippa viuhui ja ratsastajan naama oli punainen ja paidanselkämys märkä, mutta kyllä mulla sattui mieleen sekin päivä, milloin olisin tuolla itse. Tästä tulisi pienestä asiasisällöstään huolimatta piiiiitkä luku Tipin hoitokirjaan - mahdollisesti ehtisin kirjoittaa varastoon seuraavien viiden päivän käsikramppien verran!
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 15, 2013 17:53:12 GMT
Terve Lieko!
Mahtava kuulla, että vanhempasikin ovat mukana harrastuksessa. Ehkä heistä löytyy talkooapua esimerkiksi kilpailuihin..? Ei sentään, ei täällä ulkopuolisia orjuuteta (hoitajia vain).
Liekö alkuhuumaa vai mitä, mutta sait tänään paljon aikaan tallilla. Pojoja sinne päin! Mahdoinko kuulla katsomossa istuessasi toiveen, että haluaisit jo heti päästä Tipin selkään? Laitan sen sinulle ensi viikon viikkotunnillesi, niin pääset heti kokeilemaan sitä. Voin luvata, että meno sileällä on lähes yhtä tuskaista kuin miltä se näyttääkin. Kun se päivä tulee, että Tipin saa oikeasti venyttämään lisäyksissä askeltaan eikä vaan kaahottamaan, on tallin henkilökunta kumartamassa sinulle rivissä...
Todella mukaansa tempaava hoitokertomus, jota oli ilo lukea. Toivottavasti näemme pian uudelleen!
Helena, poniopettaja
|
|
|
Post by Lieko Vuontisjärvi on Sept 16, 2013 13:49:33 GMT
16.09.2013 - djungelboken [mielenkiinnonherättäjä] <3
- Rauhallinen pohje, yks, kaks, kolme, neljä, myötää, noin, ja jatka laukkaa, Helenan ääni kaikui maneesissa - ja vielä pahemmin mun korvien välissä. Alla rullasi vaaleakarvainen ponitamma, jonka kanssa koko tunti oli sujunut melkein tylsistyttävän tasaisesti. Käänsin Goldin esteiden välissä suurelle ympyrälle, jonka keskellä pyysin ponia vaihtamaan laukan, ja sen jälkeen jatkoin vasenta laukkaa kakkosesteelle. Fiilikset olivat katossa sekä hyvin menneen tunnin että uuden PPR-seuratakin ansiosta, jonka rintamuksessa koreili valkoinen nimibrodeeraus. Tahti oli hyvä, ja lyhensin hieman viimeistä askelta, jotta Goldi sai hyvän ponnistuspaikan. Alastulossa nojasin hallitusti taakse ja myötäsin ohjilla, minkä jälkeen hidastelin vauhtia ja terästin kuuloni Helenan kehuille. Opettajana hän oli suorasukainen ja tiukka, mutta hyvin tehdystä työstä sai aina pointseja ja ne tuntuivat entistä paremmilta hänen suustaan.
Loppuveryttelyn ja kaarron jälkeen hyppäsin alas Goldin satulasta ja pidin sen ohjista löyhästi kiinni, kun seuraavan tunnin ratsastaja käveli hakemaan ponin itselleen. Tipin hommat päättyisivät puolen tunnin päästä - se oli tehnyt kaksi tuntia eikä tänäänkään menisi sen useammalle. Poni oli kuitenkin töissä ulkokentällä, joten maneesiratsastukseni ansiosta en ollut päässyt tsekkailemaan, miten se oikein tunnilla meni. Pyörähtelin talliin ja avasin kypärän soljet siirrellen kampaukseni varovasti oikealle kohdalle - korkea kalanruotolettiponinhäntä oli nopeasti sutaistu, mutta vaatetukseni oli sentään virallisempaa tasoa. Seuratakin alla oli kirkkaanvihreä poolopaita ja jalkaani olin kiskonut ratsastushousut ja -saappaat - parasta laatua, tietysti. Nahkahanskat lensivät kädestä kypärän sisälle ja menin satulahuoneen puolelle vilkuilemaan tuntilistoja siltä varalta, että niissä olisi jotakin muutoksia.
Bongasin innokseni hoitajalistalta uusia nimiä - oli Eveliinaa, Pernillaa, Suvia ja Henrikiä. Viereisen tuntilistan alareunaan oli kirjoitettu vinolla käsialalla pieni viesti: LIEKO! Tipillä ei ole tunnin jälkeen ketään joka huolehtis sen takaisin kuntoon, joten jos vaan oot paikalla ja viitsit, niin ilman muuta duunit olis varattu sulle ; )! - Marja. Suu kaartui apinavirneeseen - mut oli mainittu, jeee, siistii. Samassa säpsähdin olkapäilleni ilmestyneestä painosta ja käänsin päätäni huomatakseni Marikan. - Heeei mitäs nyt on tapahtunu, lottovoitto vai hä? tyttö kysyi viitaten ilmeisen typerännäköiseen ilmeeseeni. - Pieniä iloja! virnistin takaisin ja osoitin viilatulla, oranssinpunaisella kynnelläni nimilistan reunaa. - Joko sä osallistuit kisoihin? Marika tiedusteli sitten. - Joo! Ykköstoiveet olis Do ja Rolle koululuokissa ja Tipi ja Rosa esteillä, vastasin aavistaen jo, mitä Marika olisi kysynyt seuraavaksi. Puhellen omista hevosvalinnoistaan hän katsasti kellonajan ja paljasti näyttökuvan, 18:24. Taktinen pupillien suureneminen ja vetäytyminen karsinalle paljastivat, että olin meinannut myöhästyä velvollisuuksistani - vaan eihän sellainen suinkaan sopinut ykkösen imagoon, eihän!
Nyrpeän näköinen poniruuna käveli karsinaan vierellään vielä nyrpeämmän näköinen ratsastaja, ja viime metreillä poni kiilasi boksin perälle niin nopeasti, että ohjanperät meinasivat livetä taluttajan käsistä. Ratsastaja ei jaksanut sanoa mullekaan mitään - kyselin, miten meni, ja tuo kohautti olkiaan niin kuin takeilla olisi mehukaskin juoru. Jätin kyselyt sikseen kulmiani kohottamalla ja kävelin karsinaan sillä välin, kun kuulin pätkän tallilta poistuvan ratsastajatytön innokkaasta shoppailupuhelusta. Tipi pärskähteli paikallaan, ja kokemuksesta tiesin sen karsinakäyttäytymisen olevan toisinaan hermoja raastavaa touhua, mutta nyt poni vaikutti sen verran väsähtäneeltä ettei se jaksanut edes yrittää. Rapsuttelin ruunaa samalla kun avasin suitsien soljet ja otin ne pois Tipin päästä. Sen karvaan oli painunut hikisiä juovia suitsien poski- ja turpahihnoista, ja kehtasin hieman epäillä, olikohan ratsastaja kenties laittanut yläturpiksen hieman liian kireälle. Laitoin suitset ovelle roikkumaan ja nappasin riimun niskahihnasta kiinni pujotellen sen Tipin päästä läpi. Poni venkoili hetken aikaa nostellen kaulaansa korkeammalle, mutta painoin sitä kevyesti nenäpiistä ja sujautin riimun aloilleen. Sitten avasin vyön, nostin satulan telineeseen ja kaivoin harjat esille.
Harjaussession aikana känkkäränkkäponi ei juuri reagoinut mitenkään - kavioita nostellessa se junttasi kengät takaisin maahan, mutta muuten mentiin oikein kehittävällä linjalla. Pahimmat liat irtosivat kuitenkin kavioista sujuvasti jo ensimmäisillä yrittämillä ja selvittelin aikani kuluksi Tipin jouhia sormin. Sydän tuntui laajenevan koko kehon leveydelle siinä vaiheessa, kun Tipi pärskähti takajalkaansa lepuuttaen - kyllähän se välillä luimi, mutta mahtoi olla väsähtänyt kun ei jaksanut korvaansa lotkauttaa hoitotoimille. Seuraavaksi vein varusteet paikoilleen ja lähdin hoitajienhuoneeseen - kanssakäyminen Tipin kanssa oli sujunut 6/5, siis todella mehukkaasti, mutta mulle se riitti oikein hyvin.
Hoitajienhuoneeseen saapuessani bongasin sohvalla istuvan Helmiinan, joka jutteli jonkun tuntemattoman pojan kanssa. En ollut löytänyt hoitajalistoista muita poikia kun sen Henrikin eikä huoneeseen ollut muilla kuin hoitajilla asiaa, joten tyrkkäsin väliin otettuani ensin varovaista katsekontaktia Helkkuun etten keskeyttäisi mitään tärkeää. - Sori- ootsä Henrik? kysyin silkasta mielenkiinnosta. Jätkä näytti vähän vanhemmalta kuin minä ja oli ilmeisesti kakkonen, mikä epäsuopea asema meille korkeimmalla palkilla seisoville. - Joo, poika vastasi nopeasti, ja hänen katseensa siirtyi vähän epäluuloisesti musta Helmiinaan ja takaisin. - Tämä tässä on Lieko, Helmiina nauroi ja käänsi minut poikaa vastapäätä. Meinasi naurattaa itseänikin - välähdys hammashymyä ja pään kallistus oikealle. - Hoiditko sä Tipiä vai? Henrik kysyi ja nyökkäsin vastaukseksi. Helkun katseen seurauksena siirryin sivummalle ja näytin peukkuja. - Mä meen nyt sinne satulahuoneeseen valmiiksi, tuu sit ajoissa! huikkasin vielä ovelta. Suunnitelmissa oli ollut varusteiden puhdistusta tälle päivälle, joten rämistelin alakertaan ja sitä kautta satulahuoneeseen pinkkikantinen hoitovihko kädessäni. Aloitin luku kakkosen kapealla tussilla otsikoiden siististi päivämäärällä ja kellonajalla, jona olin tallille tullut - lisäisin lähtemisaikani ja loppupäivän jutut mukaan sitten kun ne olisivat selvillä. Katsoin hymyillen edelliseen merkintääni tullutta vastausta - saisin Tipin ensi viikon koulutunnille! Seuratakki saapui <3! Tipi tuli ulkokentältä mun estetunnin jälkeen ja hoidin sen kuntoon siitä. Poni oli aika väsynyt ja hommat sujui hyvin. Kävin myös ilmoittautumassa Tipillä 28.09 estekisojen 60 cm luokkaan ja talkooväkeä olis mahdollisesti tulossa auttamaan kisajärjestelyihin jos se on ok. Tuntien jälkeen aloitettiin varusteiden putsaus...
...ja Helmiinan kanssa putsatessa meni reilu tunti. Nyt pitäis kuitenkin olla puhtaat tavarat ja huopakin putsattu hiestä ja irtokarvoista! Huomenna sit taas jotain uutta jos tallille pääsen, ei vielä ihan varmaa. No mut näin tällä kertaa sitten, Lieko. End of the day ja kivat päiväkirjalle, see ya!
//ja jostain syystä tää ei nyt näytä otsikkomuotoiluja ihan samalla tavalla kuin tekstinmuokkauksessa, pitää kestää :<
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 16, 2013 14:48:26 GMT
No nyt on löytynyt ahkera hoitaja Tipille! Olet yksi henkilökohtaisista suosikkihoitajistani tällä hetkellä.
Mitäs itse ajattelit estetunnista ja tykkäsitkö Goldista? Omaan silmään se näytti oikein mukavalta, vaikka jäykkähän se on eikä mikään ketterin keijo tässä tallissa. Sait sen kuitenkin tosi kivasti kulkemaan, eikä kovin montaa tuskan kyyneltä varmaan tunnin aikana itketty!
(Olin ajatellut etten kauheasti oikoisi hoitajien tarinoita, jotta mielenkiinto pysyy yllää. Mutta kai sitä välillä saa sanoa? Tosiaan noista ratsastustunneista huomauttaisin, että samaan aikaan on aina hevos- ja ponitunti, ei esim. kahta ponituntia päällekkäin tai hevostuntia. Siitä syystä jos sinun poniestetuntisi oli maneesissa, ei Tipi olisi voinut olla kentällä samaan aikaan tunnilla. Pilkun nus-... viilantaa, tiedän! Ok, hiljennyn taas.)
Helena, poniopetettaja
|
|
|
Post by Lieko Vuontisjärvi on Sept 17, 2013 12:56:35 GMT
17.09.2013 - katso joskus silmiin muukalaisen [awwe] <3
Iiiiiiiih, Jacob! Olin herännyt siihen elämänvaiheeseen, jossa luetaan Twilightit kolmatta kertaa läpi ja nostalgisoidaan ja kilvoitellaan kun juonikuviot ei miellytäkään - niin, mun puolesta Bella olisi kaikessa mielenkiintoisuudessaan voinut painua hiiteen lapsineen ja rakkaustarinan olisi voinut pyhittää Jakelle ja Leahille tai Emmettille ja Roselle. Kaikella kunnialla kuitenkin, olihan Edwardin ja Bellan yhteiselo kuitenkin koko kirjan perusta ja kaikkien tuntema kuvio (mainittakoon tässä piilossa vielä ihanimmat Glee-parit Jarley ja Bram<3) Ei mun elämässäkään ollut sen enempää tapahtunut - jätkiä tuli ja meni ja kun yksikin pysyvämpi sattui kohdalle, homma muuttui kusiseksi kun pelkäsin yhtäkkiä hypätä kelkkaan. Oltiinhan tässä teinejä vielä, mutta ne viikon "suhteet" mitä suurimmin lainausmerkein oli jo nähty. JA sitten tuli sellanen viha-rakkaussuhde erääseen ikätoveriin, mutta en vaan uskaltanut tehdä aloitetta - ja sitä mä totisesti toivoin, mutta toisaalta en ollut ihan varma oliko tää se keitto johon lusikkani mieluusti tyrkkäisin. Ristiriitafiiliksiä, mutta se oli selvää, että halusin asiaan muutoksen puolin tai toisin. Plussaa tai miinusta, it's your choice.
Kolmas päivä ykköshoitajana sujui rutiininomaisesti. Tulin tallille isäni kyydillä niin pian kuin koulun jälkeen ehdin, mikä meinasi noin puolta neljää, ja tallustin sisällä kuulokkeet rytmikkäästi JB:n Titanicia soittaen. Tuttuja ei näkynyt - sen sijaan huomasin käytävällä päästä varpaisiin kimalteeseen pukeutuneen, aika lailla samaa ikäluokkaa olevan tytön, jossa kyllä oli jotain etäisesti samaa näkyä johonkin, jonka olin jo nähnyt. Tyttö nojaili itsekseen seinään toinen käsi lanteilla ja toinen hiuksia silitellen. Oma kuontaloni oli taas astetta rennompi, collegehousut, ihonmyötäinen toppi ja päälaelle sitaistu, pöyheä nuttura. Auringonpaisteesta johtuen en vielä ollut jäätymispisteessä, mutta siltä varalta laukusta pilkisti kuitenkin huppari, jonka voisi heittää päälle flunssan välttämiseksi. Perusmeikkini - cc-voiteen, mineraalipuuterin, kulmakynän, eyelinerin ja ripsivärin - olin joutunut uusimaan kotona melkein kokonaan, sillä epäilin jo ennestään 7 tuntia olleen naamamaalauksen kestävyyttä vaikka olinkin pitäytynyt vedenkestävissä tuotteissa. Jalassa olivat matalareunaiset, vanhat tennarit, mutta kun olin kuurannut niistä pahimmat liat pois, tuloksena oli rento mutta hintava tallilook. Collegehousuista oli maksettu pitkä penni, mistä kertoi niiden lahkeessa majaileva merkkiteksti, eivätkä kengätkään olleet aikanaan halvat, vaikka toppi lähenteli basicsävyisiä kympin peruspaitoja.
Ja takaisin aiheeseen. Toivuttuani edellämainitun tytön näkemisestä lähdin katsomaan Tipiä, jonka ratsastajan olisi tarkoitus ilmaantua paikalle reilun puolen tunnin kuluttua. Onneksi tunsin tuntilaisen oikein hyvin - hän oli Sanni, rinnakkaisluokkalaiseni ja kaverini, jonka kanssa hengattiin toisinaan samoissa porukoissa - ja laitoin viestiä, ja sieltä tuli oitis myöntävä vastaus - saisin laittaa Tipin valmiiksi. Poniraasun pitäisi tänään kestää kolme tuntia työtä, ja se oli piehtaroinut itsensä siihen kuntoon, että harjauksesta tulisi vähintäänkin työlästä. Niinpä päätin puunata hoitohevoseni huippukuntoon tuntia varten ja aloitin harjaamisen itse pyydystämällä Tipin riimuun kiinni. Ruuna oli sillä tuulella, että sitä ei olisi huvittanut venkoilla näpeissäni vapaa-ajallaan, mutta mua pisti enemmänkin naurattamaan Tipin huonotuulisuus. - Äläs nyt, poni, tolla motivaatiolla sä et tule millään jaksamaan kolmea tuntia, naurahdin ja rapsutin sitä leukaperien välistä samalla, kun suka pöllytti likaa ja irtokarvoja ilmaan. Tipi vastasi heilauttamalla päätään ja muljauttamalla silmiään kuin sanoen "toi on toivoton". Niinhän mä varmaan olinkin.
Harjatessa kävin tehokkaasti läpi myös Tipin kropan ja tarkistin, ettei sieltä löytynyt haavoja tai hiertymiä, turvotusta tai kuumotusta. Harjan tyvestä hieman ennen säkää löytyi hiertymäkohta, joka näytti rapsuttamalla tehdyltä ja karvaakin oli kasvanut päälle kiitettävästi, mutta otin silti Helosanpurkin esiin ja sivelin rasvaa kohtaan. Siinä vaiheessa Tipi peruutti muutaman harppauksen ja luimisti korviaan - ilmeisesti kohtaa aristi vielä vähän. Palkitsin ponin silityksillä ja harjasin sen loppuun käyden huolella läpi myös vatsan, korvan, jalkojen sisäpuolet ja vuohiskuopat. Kaviot nousivat tehokkaasti irti maasta kun jaksoin muistuttaa ja sain ne puhdistettua suurpiirteisesti ainakin hieman parempaan kuntoon. Kävin hakemassa satulan ja suitset ja huomasin Sannin jo astelevan hymyillen meitä kohti. Luovutin loput hommat pyynnöstä hänelle ja lähdin viemään laukkuani hoitajienhuoneeseen luvaten tulla edes kahvion kautta katsomaan tunnin menoa.
Hoitajien huone oli melko lailla tyhjillään, mutta äsken tapaamani tyttö oli vaihtanut paikkaansa sinne. Hänessä oli jotain häiritsevän tuttua. Kaivoin kissanruokapussit esille ja kauhoin sopivan määrän sisältöä Tuusannuuskan ja Mörön kuppeihin, jonka jälkeen laskin molemmille vettä. Mä kuuluin kissaihmisiin - kotona kissoja oli kolme, Punahilkka, Vilttitossu ja Tähkäpää, nimetty osuvasti lastensatujen mukaan. Sohvalla istuva tyttö tarkkaili menoani hetken ja avasi sitten suunsa, kun olin istahtanut Starbucks kädessä ikkunan viereiselle penkille seuraamaan Sannin tuntia. - Ootko sä Maitiksessa? tyttö kysyi, kun hörpin kahviani. Käänsin pääni nopeasti tyttöön päin. Maitolaakson yläaste oli seudun suurimpia kouluja, paikka jossa minäkin kävin. - Joo, oon. Kasi deellä, vastasin ja pyörähdin sitten toisin päin penkillä katsoen tyttöä. Hän suoristi selkänsä ja terävöitti katseensa muhun. - No näytitki jotenkin tutulta. Oon nähny sut monta kertaa kylillä, mut jotenki näytit niin tutulta muutenki... Mäki käyn Maitista. Eve, tyttö esittäytyi ja heitti luokkatunnuksensa vielä perään. Hittolainen, täällähän oli edes joku samasta paikasta kuin minä! Päättelin lyhenteen olevan nimestä Eveliina, olihan se ainoa mitä olin hoitajalistoilla nähnyt. - Lieko, Tipin ykköshoitaja, jos et oo jo jostain tsekannu, vastasin. Tyttö vaikutti olevan vähän pappa betalar-lapsi, mutta kieltämättä olin minäkin, joten mitä sitä turhia puolustelemaan. Eveliina oli näkynyt lähinnä tallin käytävillä joskus aikaisemmin, ja niistä näkemisistä mulla oli jäänyt sellainen kuva, että tässä kuljettiin vähän nokka pystyssä. Nyt se kuitenkin vaikutti ihan normaalilta, ehkä siksi, että mussa oli jotain samanhenkisyyttäkin, kai. - Mä hoidan Dollia - ykkösenä, Eve vastasi tehden lisäyksensä hieman kiireelliseen tottakai-sävyyn. Henkkahan oli Dollin kakkonen, ilmankos. Mäkin saattaisin olla vähän katkera sille, joka Tipistä toisen palkin ottaisi, mutta se päivä ei vielä ollut onneksi koittanutkaan. - Maitiksesta... kuka teillä on luokanvalvojana? hän jatkoi sitten. - Kerttu, vastasin, ja yhtäkkiä alkoi naurattaa. Luokanvalvojamme Kerttu Gleimingholm oli suomenruotsalainen, hyvin tiukka ja pyöreänpuoleinen kieltenopettaja. Sen nimen tunnisti varmasti jokainen Maitolaaksosta. - Voi jumalauta se on kamala! Vetää meille ruotsia, Eve vastasi. Naureskelimme hetken ja sitten kyselykierre jatkui aina toisista koulun opettajien ja huoneiden sisustuksen kautta puhelinsovelluksiin. Eveliina oli toisinaan vieläkin vähän vierastava, mutta mulle ei ollut onneksi mikään outo fiilis jutella sille, koska en ollut koskaan tuntenut ihailua enkä alistuksentunnetta häntä kohtaan. Tyyppinä meni siinä missä muutkin, joskin joitain aloittelijoita hän oli näyttänyt jyräävän varsin ilkeästi, mutta en mä nyt voi sanoa että se omallakaan kohdalla olis ihan out of line. Jossain kohtaa Tuusannuuska hyppäsi päivätorkuille syliini ja aikataulut palautti raiteilleen rämäkkä ovenavaus, jonka seurauksena Helmiina pärähti paikalle. Kissa säikähti pahanpäiväisesti ja hyppäsi pois, ja putsasin karvat sylistäni roskiksen puolelle. Helkku istahti Even viereen sohvalle. - Pitäisköhän sun pikku hiljaa lähteä alakertaan, neiti hyvä, siellä olis taas jotain hommaa tehtävänä. Sanna oottaa paikalla, että mars alaspäin, mä hoidin jo hommani, hän virnisti. Nousin ynähtäen puupenkiltä. Tunnin seuraaminen oli vähän jäänyt, mutta pätkiä Tipin tahmaisesta menosta oli toki tullut huomattua. Sanni oli pistänyt otuksen kunnolla töihin - onneksi se saisi lusmuilla seuraavat tunnit aloittelevien ryhmissä, viimeinen tunti olisi talutustunti. Vaihdoin muutaman sanan Helmiinan kanssa ja lähdin tallin puolelle sillä välin, kun tytöt jäivät vaihtamaan sanaa keskenään.
Sanna Pappila seisoi keskellä käytävää harjanvarret käsissään heinäkärry edessä komeillen. Lattian lakaisua ja heinien jakoa siispä luvassa, ei kun hommiin. Epäluuloiset tuntilaiset tulivat hakemaan lattiaharjoja itselleen, joten mulle jäi heinäparaati. Niinpä tervehdin Sannaa ja rupesimme mättämään heiniä bokseihin työnjaolla Sanna näyttää määrän ja minä vien karsinaan. Tiesin sen varastavan aika paljon kellonlyömiä, mutta hyvä imago tallin silmissä oli tärkeä ja tein mielelläni jotain tähdellisempää kuin vain juttelin, niin koukuttavaa kuin se olikaan. Loppuhomma sujui vähäpuheisesti ja sain työn lopussa Sannalta kiitokset avustuksesta, joka oli kuitenkin vienyt reilut parikymmentä minuuttia enemmän kuin muiden hommat. Sitten huomasin ajan olevan sen verran lopuillaan, että lähdin riimunnarun kanssa kohti maneesia ja talutustuntia.
Talutustunti oli mielenkiintoinen. Tipi oli jäynäpäällä huomatessaa selkään tulevan vähänkin pienemmän ihmisen, tällä kertaa 7-vuotiaan, lyhytkasvuisen poikalapsi Joakimin. Korjailin ja avustin parhaani mukaan lisäohjeita, koska Joakim ei näyttänyt tajuavan kaikkia Leenan ohjeita täysin. Ruuna pureskeli kuolainta ja hamusi sormiani melkein joka hetki yrittäen ravissa rynniä edelle, mutta muokkasin hommasta parhaani mukaan edes sen verran miellyttävää, ettei pojalle tulisi sentään traumaattista kokemusta puuhasta. Tunti oli helppo - ei laukkailtu tai tehty mitään muutakaan vaikeaa, lähinnä pujotteluja ja radan lävistäviä teitä. Tipissä oli pidäteltävää lopputunnistakin, ja kun Joakim viimein laskeutui täristen alas satulasta, Tipi kiskaisi päänsä yläilmoihin ja rupesi pienen venyttelysession jälkeen rapsuttamaan silmäkulmaansa rajusti olkapäätäni vasten. Hoidin Tipin Joakimin kanssa kuntoon, laitoin hupparini päälle ja vedin trikoohuivin korvien suojaksi. Nautimme porukalla Helmiina, Eveliina, Marika ja minä lämpimät juomat ja sämpylät kahvilassa. Poistuessani tallilta reilusti yli kymmenen ihmettelin venähtänyttä päivää ja katselin ulkoilmassa leijuvia oranssinsävyisiä lehtiä, joiden värikirjo ei päässyt täysin oikeuksiinsa katuvaloissa. Siinä samalla totesin sen pari päivää mielessä hautuneen asian - syksy oli todellakin tullut.
//pieni tönkköys, Eveliinalle vielä henkilökohtaisia terveisiä, Maitolaaksoa parempaa nimeä ei nyt tullut keksittyä =D. Että näin tällä kertaa! (:
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 19, 2013 17:56:20 GMT
Terve Lieko!
Tipi on hinkannut viimeaikoina harjaansa ruokakuppiin niin, että näyttää nykyään lähinnä röllipeikolta. Niinpä siis toimiston puolella päädyttiin siihen lopputulokseen, että Tipille leikataan pystäri (otsatukka tietenkin säästäen). Pystäri tulee leikata mahdollisimman nopeasti tai joku opettajista käy näppärillä sormillaan sen saksimassa pikaisesti! Ja kyllähän te tiedätte mitä pikaisesti leikkaamisesta tulee, mukava aallonharjapystäri...
Tarinan loppu etenkin oli ihanan syksyinen ja sellaisia onkin näin pimeinä ja koleina syysiltoina ihastuttavaa lukea.
Leena Jokioinen, poni- ja hevosopettaja
|
|
Emily
Uusi tallilainen
Tipin ykkönen 27.6.2015->
Posts: 43
|
Post by Emily on Jun 28, 2015 7:50:48 GMT
Yksi - ajatuksia isoveljestä ja yksinäistä työskentelyä
– Senkin..! kiljuin Niklaksen perään, kun mopo kaasutti pois kotipihasta. Saatoin vain kuvitella pojan vahingoniloisen virneen, joka naamallaan tämä kaahasi kohti kaverinsa kotia, joka sattui sijaitsemaan Pappilan Ponitallin lähellä sijaitsevassa lähiössä. Äiti oli nimenomaan käskenyt Niklasta heittämään minut tallille, mutta niin kuin rakas veljeni olisi joskus vanhempiamme totellut… Olihan minulla omakin mopokortti, mutta en päässyt ikinä käyttämään perheemme ainoaa mopoa. 3 vuotta vanhempi Niklas oli toki jo ajokortti-iässä, mutta hänen hurjastelunsa kyllä meidän perheessä tiedettiin. Isä oli ehdottoman tiukkana siitä, ettei Niklas päässyt ainoan automme rattiin kuin vanhempien valvonnassa. Poika kapinoi vastaan, mutta siihen hänen oli tyytyminen, kunnes rahat riittäisivät omaan autoon. Marssin reippaasti lähimmälle linja-autopysäkille ja muistelin mielessäni aikatauluja. Linjan 582 pitäisi kulkea tästä ohi parin minuutin sisällä. Hetken odotettuani auto tuli ja nousin kyytiin. Linja-autolla tästä menisi kymmenen minuuttia koulun pysäkille. Tuijotin ikkunasta ulos ja yritin olla välittämättä siitä, että joku 10-vuotias pikkupoika tuijotti minua silmät suurina käytävän toiselta puolelta. Pysäkkini lähestyessä nousin ylös ja suuntasin kohti ovia. Olin helpottunut tuntiessani asfaltin jalkojeni alla. Julkisen liikenteen hyödyntäminen ei ollut lempipuuhaani. Olimme asuneet kauan Vaasassa, jolloin emme olleet paljoa linja-autoreittejä käyttäneet. Nyt olin joutunut opettelemaan niiden käyttämistä, joka johtui kyllä aika pitkälti Niklaksesta. Oikaistessani yläasteen pihan poikki katselin ympärilleni. Kaikki oli ennallaan, tosin koulun harmaisiin seiniin oli ilmestynyt pari graffitia. Tiesin, että syksyyn mennessä määrä olisi vähintään kaksinkertainen. Varsinkin yläasteen lopettaneet kauhukakarat kävivät mielellään kirjoittelemassa terveisiä koulun seiniin, taas mieleeni ilmestyi kuva velipojastani, joka sitten kostautui meille vielä siellä opiskeleville. Opettajat olivat päättäneet laittaa koululaiset kuuraamaan seiniä, jolloin ainakaan heitä ei innostaisi siihen piirtää. Huokaisten kiirehdin pihan toiselle laidalle suunnaten katseeni kohti Pappilaa. Talli näytti tavallista hiljaisemmalta, tosin eihän siellä kesällä mitään tapahtunutkaan. Kello oli tasan 14.30, kun avasin maneesin oven ja siirryin sitä kautta talliin. En tiennyt, olivatko aukioloajat voimassa myös kesällä, mutta varovainen luonteeni oli päättänyt noudattaa niitä. Tallissa oli aivan kuollutta. Askeleeni kaikuivat tyhjällä käytävällä, kun etsin ponipuolelta Tipin karsinan ja jäin sen eteen seisomaan. Olin käynyt Pappilassa koko kevätlukukauden pari kertaa kuukaudessa. Saatoin istua tuntikausia kentän reunalla tai maneesin katsomossa ja haaveilla omasta hoitoponista. Syksyllä minulla oli ollut oma viikkotunti toisella ratsastuskoululla, mutta hintojen nousun takia olin joutunut lopettamaan. Pappilassa oli halvempaa, vaikka puitteet olivat liki täydelliset. Kun lopulta olin rohkaistunut kyselemään sähköpostilla hoitoponia, oli Raija suostunut ja nyt aioin kinuta vanhemmiltani rahaa aloittaa tunnit taas syksyllä. Minun oli pakko päästä hevosen selkään! – No mutta, ollaankos sitä töitä vailla? Arviolta kolmikymppinen nainen lähestyi käytävää pitkin. Olin nähnyt hänet joskus hevostunnin opettajana. Mietin kovasti hänen nimeään. Mari, Marjo, Marika… Marja! En tiennyt mitä vastaisin hänen kysymykseensä, mutta eipä Marja näyttänyt vastausta odottavankaan. – Tipin uusi hoitaja, eikö niin? Ruunien putkitarhan aita on kamalan likainen, kukaan ei ole vielä sitä ehtinyt pesemään. Ota sankoon vettä ja sieni käteen. Jos löydän jonkun toisen täältä, lähetän hänet avuksi, nainen sanoi ja lähti pois sen enempiä höpöttelemättä. Ei auttanut muu kuin alkaa penkoa tavaroita yksikseen. Lopulta löysin sangon ja sienen, tosin en ollut varma siitä, mihin tehtävään ne oli tarkoitettu. Halusin kuitenkin antaa itsestäni kuvan kuuliaisena ja ahkerana hoitajana, joten pian kykin iltapäivän auringossa ruunien tarhan luona. Kuraa ja linnunkakkaa oli tosiaan tarttunut putkiin kiinni ja paljon. Ei auttanut kuitenkaan seisoa katsomassa isoa tarhaa ja edessä olevaa urakkaa, joten kastoin sienen veteen ja aloin hangata. Työnteko oli todellakin aika yksinäistä. Eihän kukaan hoitajista tallille ilmestynyt, kaikki olivat varmaan lomareissulla tai rannalla makoilemassa. Kuka muka tulisi tallille, jos hoitohevostaankin pitäisi käydä laitumella asti katsomassa? Kuurasin koko putkitarhan puhtaaksi yksin. Arvioin, että siihen kului ainakin tunti, mutta en katsonut kovin tarkasti kellosta. Likaa kyllä riitti ja hiki tuli heiluessa aidan puolelta toiselle. Kun lopulta kaadoin likaisen veden maahan, huokaisin helpotuksesta. Pesin työvälineeni ja pakenin nopeasti yläkertaan. Ehkei Marja tulisi heti sinne hätistelemään. Ei minulla muuten ollut mitään työntekoa vastaan, mutta en jaksanut toista yhtä suurta urakkaa. Olisin varmaan joutunut seuraavaksi pesemään tammojen putkitarhan. Kahvilan ovi oli lukossa, mutta eihän se ollut edes toiminnassa kesän aikana. Niinpä kokeilin toista ovea. Muistelin joskus kurkistaneeni siitä sisään, mutta kun kohtasin vain pari vihaista katsetta, pujahdin nopeasti kahvilaan. Nyt kuitenkin astuin ovesta sisään. Tämän oli pakko olla hoitajien huone, ajattelin, kun katselin ympärilleni ja siirryin seinälle, josta oli ikkunat maneesiin. Vautsi. Olisin nyt täysin oikeutettu käyttämään tätä huonetta… Hoitajien huoneessa oli pino hevosten päiväkirjoja. En voinut uteliaisuudelleni mitään, vaan avasin varovasti päällimmäisen. Silmäilin ensimmäisellä sivulla olevia hevosen tietoja. Rolle, puoliverinen. Vilkaisin paria päiväkirjatekstiä. Hoitaja oli joku Nina. Seuraava päiväkirja Primiksen, tilastohevosen. Nina oli myös hoitaja. Seuraava päiväkirja kuului eestinhevoselle. Roxi, hoitajana Joona… Joona?! Oliko jonkun tytön nimi Joona vai oliko täällä hoitajina myös poikia? Työnsin päiväkirjat nopeasti paikoilleen, etsin käsiini Tipin päiväkirjan. Yritin rauhoittua. Mikseivät myös pojat saisi hevostella? No saivathan ne, edellisellä tallilla nämä pojat olivat kuitenkin olleet kukkoilevia suosion keskipisteitä. Pariin kertaan he olivat nöyryyttäneet minut perusteellisesti, joten päätin pitää hiukan välimatkaa näihin poikiin. Parasta tarkistaa hoitajalistasta, mitä hevosia pojat hoitivat… Tipin päiväkirjaan oli kirjoittanut muutaman kerran joku Lieko, mutta siitä oli jo aikaa. Päiväkirjamerkinnän jälkeen oli aina jonkun henkilökuntaan kuuluvan kommentti. Kaivoin kynän esiin aloitin: ” 28.6.2015, maanantai, Tänään tallilla oli hiljaista. Marja laittoi minut pesemään putkitarhaa…” Lopuksi kirjoitin meneväni moikkaamaan Tipiä laitumelle. Palautin päiväkirjan paikoilleen ja ennen lähtöäni etsin käsiini hoitajalistan. Voi ei. Kaksi poikaa. Pitääpä yrittää vältellä Kossun ja Roxin hoitajia. Anjan hoitajasta en ollut varma. Jassu? Oliko se tytön vai pojan lempinimi? Vilkaisin vielä Anjan päiväkirjaa. Koristeista päätellen kyseessä oli tyttö. Ja aikamoisen suosittu ja nirppanokkainen tyttö olikin. Voi ei. Mihin minä oikein olinkaan ryhtynyt? Ennen lähtöäni pakenin vielä laitumelle. Voikko pystäriponi laidunsi vähän kauempana. Pujahdin laitumelle ja astelin sen luo. – Tic Tac Toe, henkäisin ponille, jota ei kuitenkaan olisi voinut vähempää kiinnostaa uusi hoitajansa. Jäin kuitenkin sen vierelle seisomaan. Silittelin ja rapsuttelin ponia innoissani. Minulla oli nyt hoitoponi. Ihan kokonaan oma hoitoponi! Virnistelin tyytyväisenä. Tästä tulisi vielä hyvä vuosi.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jun 30, 2015 6:42:18 GMT
★★★★★
Heh heh, nimenomaan - mihin oletkaan ryhtynyt... ;-) Tästä alkaa tiesi Pappilassa ja itse päätät, onko tiesi ylös- vai alaspäin. Hommaa helpottaakseen suosittelen tutustumaan muihin hoitajiin ja olemaan hyvää pataa heidän kanssaan ("pidä ystävät lähempänä ja viholliset vielä lähempänä"?).
Tosi mukavasti kirjoitettu, lämminhenkinen tarina jota oli kiva lukea! Se Tipin pystäri on muuten jo aika ylikasvanut ja sitä voisi siistiä kun aikaa löytyy.
Noora, hevos- ja poniope
|
|
Emily
Uusi tallilainen
Tipin ykkönen 27.6.2015->
Posts: 43
|
Post by Emily on Jul 2, 2015 13:31:01 GMT
Kaksi - Uusia tuttavuuksia
Tipi huiski hännällään kärpäsiä laiduntaen samalla keskittyneesti. Sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jonkun höpsön tytön puuhailu sen ympärillä. Sain aivan rauhassa harjata koko ponin päästä takajalkoihin asti. Kun laidunloman aikana kertynyt pöly ja kura olivat lähteneet irti, tarkistin vielä ruunan vammojen varalta. Ötököiden puremia oli muutama, mutta muuten Tipi näytti selvinneen vammoitta. Puhdistin vielä kaviot ja varmistin kaikkien kenkien pysyneen jalassa. Silittelin hieman ruunan kaulaa, tartuin riimuun ja kiinnitin siihen mukaan ottamani riimunnarun. Kauempana laitumella oli puu, johon sidoin ponin kiinni. Tipin piti pysyä paikoillaan niin kauan, kun puuhailisin sakset kädessä sen harjan juuressa. Pystäri oli jo alkanut kaartua oikealle puolelle kaulaa, niin pitkä se oli. Harja ei ollut kovin paksu, eikä siten pysynyt niin hyvin pystyssä kuin vaikka vuonohevosten pystärit pysyivät. Mittailin katseellani harjaa. Mikähän olisi sopiva pituus? Hyvä minä, ajattelin, kun leikkasin viimeiset jouhet sopivan mittaisiksi, sitten otin pari askelta taaksepäin ja… Ei voi olla todellista. Harja aaltoili oikein kunnolla. Lyhimmillään parin sormen levyinen, pisimmillään jopa neljän sormen levyinen pystäri näytti huvittavalta. Hetken aikaa sille hihitettyäni palasin takaisin ponin luo ja yritin korjailla siitä vähän paremman näköistä. – Oot sitten vissiin paljonki pystäreitä leikelly, kuului kovaääninen huudahdus takaani. Laitumella seisoi tyttö, jonka olisin odottanut näkeväni keskellä Helsinkiä, en suinkaan hevosten kesälaitumella. Vai kuinka monella heppatytöllä on siniset hiukset? Tällä tytöllä kuitenkin oli sellaiset ja ikää jonkin verran minua enemmän. Pastelliväreihin pukeutunut neitokainen katseli Tipiä arvioivasti. Myönnetään, pystäri ei todellakaan näyttänyt kovin tyylikkäältä, mutta olihan se aika siisti elämäni ensimmäiseksi! – Tipihän tää poni oli? tyttö kysyi, mutta vastausta odottamatta asteli lähemmäs, tuhahti leikkausjäljelleni ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Yritin vielä hieman parannella aikaansaannostani, kunnes päästin Tipin jatkamaan laiduntamista ja pakkasin tavarani. Tallilta todennäköisesti löytyisi lisää tekemistä. Tarhojen luona lojui maaliämpäri ja pari pensseliä. Joku oli sutaissut tarhan aitaan muutaman vedon, mutta sitten ilmeisesti heittänyt pensselin vauhdikkaasti kädestään, jos maaliroiskeista saattoi jotain päätellä. Ja yhtäkkiä kuulin naurua tallin suunnalta. Se ei kuitenkaan voinut kuulua sisältä tallista, ovi kun oli kiinni, eikä kukaan voinut noin kovaan ääneen nauraa. Kohotin katseeni ja näin tallin katolla kaksi nuorta. Sen tarkemmin en heitä erottanut, mutta vähintään yläasteiässä tuo kaksikko oli. Sitä, miten he olivat katolle päässet tai mitä he siellä tekivät, en tiennyt, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei parivaljakko ollut siellä ihan luvan kanssa… Lukuun ottamatta tallin katolta kuuluvaa naurua, tallissa oli hiljaista. Pysähdyin Tipin karsinan eteen ja katselin sitä mietteliäästi. Pieni pesu seinille sekä ruoka- ja vesikupille voisi olla paikallaan. Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät, kun kuulin juoksuaskeleita. Se siniset hiukset omistava naisenalku syöksyi yläkertaan vieviin portaisiin ja parin oven pamahduksen jälkeen portaita alas. Laukku toisessa kädessään hän paineli ovesta ulos ja pian katolta kuului huudahduksia. Ahaa, pastellityttö oli siis mennyt sinne kavereidensa luo. Minä en kuitenkaan aikonut tehdä mitään niin tyhmää, joten etsin käsiini jälleen ämpärin ja sienen ruvetakseni karsinan puhdistushommiin. Päivä tosiaan oli kuuma, sen huomasi sisällä tallissakin. Hiki valui kasvoja ja selkää pitkin kuuratessani seiniä. Miten Tipi oli saanut kaiken tämän lian ja kakan seinille? Pyyhkäistessäni kädellä märkiä kasvojani, jäi kämmenselkään mustat viirut ripsiväristä. Tiesin näyttäväni ihan pöhköltä, mutta tallilla se ei haitannut. Sieni putosi kädestäni, kun säikähdin pihalta kuuluvaa karjuntaa. Hetken aikaa oli hiljaista, sitten se kuului kovempana. Ja vastaukseksi huuto katolta. En voinut vastustaa kiusausta, vaan siirryin ovensuuhun tarkkailemaan tapahtumien kulkua. Ruskeahiuksinen nainen karjui pää punaisena tallirakennuksen vieressä katse katolle suunnattuna: – Nyt sitten alas sieltä ja vähän äkkiä! Pensselit käteen ja aidan maalauspuuhiin siitä, niin kuin olisi jo! Pastellipää ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi. Tyttö seisoi suorastaan pelottavan lähellä katon reunaa ja huusi takaisin: – Ei noita pensseleitä kaikille riitä, mä voisin vaikka öö… Pikkasen putsata Anjan karsinaa? – Ehei, Jassu, sinä et hommista luista vaan otat ainakin sen pensselin! Kolmeko teitä siinä on… No se tyttö siellä takana ottaa toisen pensselin ja Joona saa luvan hakea kottikärryt ja talikon, nainen kailottaa. Lopulta kolmikko laskeutuu palotikkaita katolta alas ja tytöt katoavat tarhan luo. Joonaksi kutsuttu poika lähtee tallustamaan tallia kohti. En kuitenkaan tajua paeta paikalta, vaan Joona ohittaa minut, vilkaisten kuitenkin pikaisesti. Punastun. Voi himputti. Poika on jo kadonnut nurkan taakse, kun tajuan ottaa jalat alleni ja paeta takaisin Tipin karsinalle. Tällä hetkellä en halua tehdä tuttavuutta kiukkuisen naisen kanssa tai kohdata Joonaa uudelleen. Ei sillä, että Joona olisi tehnyt minuun vaikutusta – päinvastoin. Poika ei näyttänyt erityisen kiinnostavalta, mutta tilanne oli niin nolo, että punastumista ei vain voinut välttää. Jäinhän minä heti uutena hoitajana kiinni jonkinnäköisestä vakoilusta. Tosin, sai kai välillä käydä happea haukkaamassa ovella… Tipin karsinan siivoamiseen meni vielä parikymmentä minuuttia, sillä likaa riitti ihan reilusti. Näin vilaukselta naisen, joka oli karjunut pahiskolmikolle. Tämä ehti kuitenkin esittäytyä ja kysyä nimeäni. Kyseessä oli Noora, ratsastuksenopettaja ja valmentaja. Hiukan tämän jälkeen Noora talutti suomalaista puoliveristä tallista ulos. Jos olin oikein ymmärtänyt, lähes kaikilla henkilökuntaan kuuluvilla oli oma hevonen. En voinut olla unelmoimatta, että vielä jonain päivänä minullakin olisi sellainen. Kirjoitettuani Tipin hoitovihkoon jäin hoitajien huoneen sohvalle istuskelemaan. Kaivoin esille Kyra Kyrklundin kirjan ja uppouduin lukemaan tekstiä pohkeenväistöstä. Ovi kävi ja katolla istunut kolmikko tuli sisään. Jassu, ymmärtääkseni juurikin tämä pastellityttö, tuli sohvan luo. Hän vilkaisi minua alta kulmiensa. – Öh, moi, sanoin sovinnollisesti ja hymyilin mahdollisimman rauhallisesti. – No moi, Jassu vastasi vilkaisten nopeasti, mitä kirjaa luin. – Mä oon Emily, Tipin ykkönen, jatkoin keskusteluamme. Joona lysähti samalle sohvalle, kertoi nimensä ja hoitohevosensa, katsahtaen sitten Jassuun. – Jassu, Anjan ykkönen, tyttö sanoi ja istui Joonan syliin. Ei hirveästi huvittanut istua kaksikon kanssa samalla sohvalla, joten siirryin lattialle. Seinään nojaten jatkoin kirjan tutkimista, kun toinen tytöistä tuli viereeni seisomaan. – Ooks säkin uusi täällä? tämä kysyi ja vilkuili kirjaani. – Joo. Ootko sä uus vai vanha? – Uus. Sierra, Don ykköshoitaja, tyttö esitteli. Sierra seurasi hetken lukemistani, ennen kuin kysyi: – Tykkäätkö sä kouluratsastuksesta? – Juu. – Kiva, mäkin. Meneehän ne esteetkin, mutta… Nyökätessäni Sierra kääntyi takaisin Joonan ja Jassun puoleen jutellakseen heidän kanssaan. Jäin lattialle lukemaan kirjaani, mutta korvani poimivat keskustelusta sanoja: broileri, team J&J, paskapartio… Lähtiessäni kohti linja-autopysäkkiä, mietin tähän mennessä tapaamiani hoitajia. Sierra oli okei, Joonakin menetteli (vaikka olikin poika), mutta Jassun kanssa en todennäköisesti tulisi koskaan erityisen hyvin toimeen. Tosin aika näyttäisi, löytäisinkö Pappilasta sydänystäviä vai pelkästään vihollisia. Toivoin hartaasti ensimmäistä vaihtoehtoa, sillä hevosista juttelu jonkun kanssa oli niin mukavaa….
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 3, 2015 6:42:28 GMT
★★★★★
Mahtavaa, että Pappilaan on eksynyt noin ahkera hoitajatyttö! Onneksi olet myös sen verran fiksu, ettet lähde mukaan Joonan ja hänen kumppaniensa hölmöilyihin. Ai että olin vihainen löytäessäni heidät tallin katolta...
Noora, hevos- ja poniope
|
|
Emily
Uusi tallilainen
Tipin ykkönen 27.6.2015->
Posts: 43
|
Post by Emily on Jul 3, 2015 11:16:02 GMT
Kolme - Köyhän sosiaalisen elämän seurauksia Arvatkaa, kenellä on niin köyhä sosiaalinen elämä, ettei ole kesälomallakaan muuta tekemistä kuin notkua tallilla raatamassa? Aivan oikein, minulla. Kuuden aikoihin illalla ei ketään muita ollut enää paikalla. Päivällä oli kyllä ollut, Sierra ja Joona sekä Janskuksi itsensä esitellyt uusi hoitaja. Janskuun en ollut erityisemmin tutustunut, eikä tämäkään kyllä pitkää visiittiä tehnyt. Sierran kanssa olimme jutelleet jonkin verran, kun olimme siivonneet tammojen tarhaa kaikesta siitä kakasta, jota sinne oli kertynyt. Joona oli ihan okei, tykkäsi luistaa työnteosta ja keksiä kaikkea hullua, kiusata tyttöjä ja kaikkea muuta normaalia. Ei kuitenkaan minun tyyppiäni, joten saatoin helpotuksesta huokaisten keskittyä pelkkään tallikaveruuteen. Sierraa oli kuitenkin kiva kiusata, vaikka tällä kuulemma oli joku säätö, mutta tällä hetkellä se säätö taisi olla off-tilassa. Kun hoitajien huoneen lämpöpatterit, alias Mörö ja Tuusannnuuska, alkoivat hieroa tuttuvaattu kanssani, oli pakko nousta sohvalta ja tunkea Hippos takaisin reppuun. Kaaduin kissoille lisää ruokaa, ettei niiden tarvitsisi lämmittää jalkojani jo ennestään kuumana päivänä. Pujahdin hoitajien huoneesta ulos ja jatkoin portaita pitkin talliin. Hetken mietittyäni suuntasin satulahuoneeseen ja löysin Tipin varusteet. Raahasin ne ulos ja etsin käsiini satulasaippuan. Käsivarrella keikkui sanko täynnä vettä, olkapäälläni kulki jo parhaat päivänsä nähnyt pyyhe. Purin suitset osiin, kastoin sienen veteen, hieroin sen satulasaippuaan ja aloin töihin. Hevoset, joilla ei ollut hoitajaa, olivat selvästi melkein hunningolla. Ainakin mitä tuli niiden varusteisiin. Olin kyllä nähnyt keväällä, kuinka joku oli putsannut useampiakin varusteita samaan aikaan, mutta ei se silti korvannut joka viikko tapahtuvaa huolenpitoa. Suitset alkoivat olla melko likaisessa kunnossa, mutta reilun saippuan käytön jälkeen ne kiiltelivät puhtauttaan. Kuolaimet nähdessäni kurtistin kuitenkin kulmiani ärtyneenä. Mikseivät ne ponituntien pikkutytöt voineet pestä kuolaimia asialliseen kuntoon? Marssin tyytymättömänä talliin ja työnsin kuolaimet vesihanan alle. Viiden minuutin hankaamisen ja hinkkaamisen jälkeen kuola- ja heinäklöntit lähtivät lopulta irti niin kuolaimista kuin kuolainrenkaistakin. Palasin sankarifiiliksissä ulos ja kasasin suitset. Seuraavaksi irrotin satulavyön, jalustinhihnat, satulahuovan ja jalustimet irralleen. Satulavyön alle oli kertynyt tuhottomasti karvoja ja hikeä monien tuntien aikana. Se tarvitsi hyvin perusteellisen kuuraamisen, ennen kuin saatoin keskittää energiani jalustinhihnoihin. Kun satula kiilteli puhtauttaan ja sen alle oli vaihtunut puhdas satulahuopa Pappilan logolla, saatoin palauttaa varusteet paikoilleen. Hikihän kaikessa touhuamisessa oli tullut, joten palasin hoitajien huoneeseen ottaakseni hörpyn juomapullostani. Himputin kesäloma, ajattelin. Kuinka mukavaa olisi viettää aikaa hoitajien huoneessa paeten sitä kaikkea hälinää, mikä ratsastuskoulussa aiheutui. Tai ei sittenkään. Jos Jassun lisäksi Pappilassa tapaisi myös muita ei-niin-miellyttäviä-persoonia, välttelisin hoitajien huonetta usein. En uskonut joutuvani vaikeuksiin, mutta kuitenkin… Toivottavasti edes tuntiratsastajat olisivat mukavia. Harja ja kaviokoukku kädessäni suunnistin Tipin luo. Tutkin vielä hieman sen pystäriä ja totesin, ettei se ollut niin paha, kuin eilen luulin. Ihan siisti, oikeastaan. Harjasin ponin jälleen läpikotaisin. Huomasin pari uutta hyönteisen pistoa, mutta muuten poni oli pysynyt kunnossa. Mutta mikäli karvapeitteen kunnosta jotain saattoi päätellä, se oli käynyt piehtaroimassa laitumen likaisimmassa kohdassa. Harjaamiseen meni kauemmin kuin viimeksi, mutta kaviot oli nopeasti putsattu. Nojasin Tipin kylkeen auringon lämmöstä nauttien, kunnes paarmat ja hyttyset alkoivat himoita minun lihaani. Pakenin hoitotavaroiden kanssa paikalta. Vilkaisin kelloani. Äiti oli luvannut tulla hakemaan kahdeksalta. Siihen oli enää puoli tuntia. Kävelin rauhassa laitumelta pois ja tunsin, kuinka kesäinen olo minulle tuli. Tanssahtelin tietä pitkin ihan vain siksi, että sattui huvittamaan. Lukuun ottamatta pientä yksinäisyyttä, viihdyin Pappilassa mainiosti. Ja enköhän minä jotenkin hyviäkin kavereita löytäisi…
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 3, 2015 13:51:24 GMT
★★★★
Jotta ensi kerralla säästyt ylimääräiseltä vaivalta, niin kerrottakoon, että tuntsareiden varusteet saa ihan huoletta puhdistaa satulahuoneessa :-) Vaikka toki nyt kun on kesä, pihalla ei ole hälinää ja ulkona on kaunis ilma, niin mikäs siinä - voi ne toki ulkonakin putsata!
Normaali ratsastuskouluarki alkaa taas enemmin kuin uskotkaan ja sitten taas toivotkin, että olisi jo rauhallinen kesäloma...
Marja, tallipäällikkö
|
|
Emily
Uusi tallilainen
Tipin ykkönen 27.6.2015->
Posts: 43
|
Post by Emily on Jul 6, 2015 13:31:14 GMT
Neljä - Huolta kaksilahkeisesta Voihan nyt sanonko mikä. Pappilassa oli uusi poika. Kundi, jätkä, uros, miespuolinen henkilö. Harmi vain, ettei kyseinen tyyppi ollut mikään harmiton ja varattu kaveri, niin kuin Joona oli, vaan melkoinen naisten naurattaja ja itse asiassa aika moinen *köh, köh* komistus. Ikävä kyllä hupsut aivoni unohtivat aina silloin tällöin, että Jesse oli minulle aivan liian vanha, tämä oli selvästi varattu Sierralle ja en ollut tullut Pappilaan vain kuolatakseni poikien perään. Joten Jesse aiheutti minulle nukahtamisvaikeuksia, sydämen tykytyksiä ja jatkuvaa punastelua. Ja se oli aivan sanoin kuvaamattoman ärsyttävää. Olin tallilla niin aikaisin, etteivät muut olleet vielä ehtineet nousta ylös tai raahautua tallille. Tiesin heidän menneen myöhään nukkumaan, sillä viimeisin wappiviesti oli lähetetty kello 03.19. Kukaan siis tuskin oli ehtinyt nousta ylös ennen kahtatoista. Minä kuitenkin olin laittanut puhelimen äänettömälle keskiyöllä jaksaakseni mennä tallille ajoissa. Tulisi sitä Tipiäkin vähän rapsuteltua. Viisi kilometriä oli pitkä matka, kun sen käveli monta kertaa viikossa. Heti päästyäni hoitajaksi olin alkanut lenkkeillä, koska ratsastajalla piti olla hyvä kunto, syksyn alkeiskursseilla tarvittaisiin varmasti taluttajaa ja voisin saada myös liikunnan numeroa nostettua näin viimeisen peruskouluvuoden kunniaksi. Oli kuitenkin eri asia tehdä korkeintaan viiden kilometrin kävelylenkki tai parin kilometrin hölkkälenkki, kuin kävellä kymmenen kilometriä ja marssia siinä välissä laitumella hoitoponin perässä. Onneksi Tipi ei kuitenkaan ollut pakoon juoksevaa sorttia, se vain seisoi laiduntamassa minusta välittämättä. Uskoin, että mahtava vuosisadan rakkaustarina minun ja ponin välillä syttyisi vasta syksyllä, jolloin mehevä ruoho ei veisi ponin huomiota. Rapsuteltuani ja leperreltyäni Tipille kylliksi, siirryin vilkuilemaan muita hevosia. Silittelin muutamaa ruunaa, ennen kuin siirryin tammalaitumen puolelle. Muutaman hevosen muistin nimeltä, joten etsin ne käsiini. – Hei Anja, sanoin siirtyen kimon pikkuponin viereen. Keltainen hammasrivistö nousi ruohotupsun vierestä ja ehdin juuri perääntyä, ennen kuin ne haukkasivat ilmaa. Siirryin kauemmas nielaisten. En enää yhtään ihmetellyt, miksi Jassu oli vaihtanut hoitohevosta. Käänsin katseeni ja suuntasin sen kohti ruunikkoa puoliveristä. Rosa oli uljas ja kaunis hevonen, ajattelin lähestyessäni sitä. Se patsasteli kauempana ympäristöään tarkkaillen. Silitin sen kaulaa. Tamma hörähti ja haisteli minua hetken. Ylsin juuri ja juuri rapsuttamaan sitä säästä. Rosa oli suuri, mutta niin kaunis… Marssittuani jälleen tallille, löysin hoitajien huoneesta ison porukan. Pari limsapulloa kiersi hoitajalta toiselle, Jassu ja Joona kaulailivat sohvalla (taas…) ja muutama selaili puhelintaan. Olin tuskin ehtinyt istua tyttöjen keskelle, kun ovi avautui jälleen ja suurimman osan sydän jätti yhden lyönnin välistä. Jesse. Puna kohosi jälleen poskilleni ja käänsin pääni pois, kun muut tuijottivat tätä kiinnostuneena. Sierra oli ensimmäinen, joka häntä tervehti. Muut mumisivat heti perään omat tervehdyksensä ja Jesse istui virnistellen meidän lähellemme. Sierran kanssa tämä alkoi heti jutella vilkkaasti. Ellida vain töllisteli poikaa avoimen ihastuneesti, Nina yritti tunkea keskusteluun mukaan ja minä vain keskityin katselemaan muualle. Joona alkoi tyrskiä sohvalla ja Nina loi häneen murhanhimoisen katseen. Lopulta Joona rupesi hekottamaan kuin hullu. Siinä vaiheessa Nina nousi ylös ja alkoi muksia poikaa kunnolla. Jassu puolusteli poikaystäväänsä parhaansa mukaan ja lopulta Jessenkin huomio kääntyi Sierrasta huoneen tapahtumiin. – Ja mitäköhän te siellä puuhailette? tämä kysyi kulmiaan kohotellen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vain tukahtunutta naurua ja ääniä, jotka syntyivät, kun Ninan nyrkki osui Joonan kylkeen. Lopulta Ellida kävi kiskomassa Ninan sivummalle ja Jassu rupesi lohduttamaan runneltua Joonaa suudelmin. Sillä välin minulla oli aikaa tuijottaa Jesseä. Niin komea ja ahh… Ikivanha, yritin muistuttaa itseäni. Ja sitä paitsi, jätkä oli varattu Sierralle. Näkihän sen nyt jo naamasta, että Sierra oli täysin lääpällään Jesseen, vaikka tyttö kuinka väitti seurustelevansa jonkun muun kanssa. Kun rauha oli laskeutunut hoitajien huoneeseen, alettiin miettiä tekemistä. Pienestä helteestä huolimatta ehdotin varovaisesti jalkapallon pelaamista. Mietteliäs mutina valtasi huoneen, mutta kun Helmiina ilmestyi viisi minuuttia myöhemmin paikalle, oli asia jo päätetty. Siirryimme kentälle ja rupesimme miettimään jalkapallon hankkimista. Lopulta Joonalla välähti ja ryhdyimme yhteistuumin rakentamaan jalkapalloa. – Niitä puomeja pitäisi edelleen maalata ja te vain potkitte… Mitä ihmettä te potkitte?! Noora rynnisti kentälle ja tuijotti meitä suu auki. – Sukkapalloa! vastasi Joona, meidän puhemiehemme. Keräännyimme koko paljasjalkainen porukka yhteen ja Jesse poimi maasta kirjavan sukkamytyn. Pallo oli kuitenkin ehtinyt muuttua ruskeaksi ja muutama sukka oli irronnut. Kentällä lojuikin sukkia vähän siellä täällä. Nooran kasvot muuttuivat punaisiksi ja pian tältä alkaisi varmaan nousta korvista savua. – Nyt tiehenne siitä ja vähän äkkiä! hän karjui. Sukat jäivät kentälle, kun juoksimme aidan yli hypäten pois paikalta. En uskaltanut pysähtyä, vaikka kivet tekivät varmasti muutaman haavan jalkapohjiin. Henkilökunnan viha hirvitti. Ei kai kukaan ollut kiinnittänyt huomiota minuun? Olisinko nyt mustalla listalla? Apua! Tallin nurkan taa kurkkinut Jesse ilmoitti lopulta Nooran lähteneet. Sukkien lisäksi myös kengät olivat jääneet kentän reunalle, joten hiivimme varovasti niitä hakemaan. Ensimmäisenä paikalle juossut Joona kiroili, kun vilkaisi kentälle. Kengät olivat paikoillaan, mutta sukat olivat kadonneet. Nina lateli ilmeisesti koko kirosanavarastonsa ilmoille ja muidenkin ilmeet synkkenivät. – No nii, mitähän me nyt tehtäis? Jassu mutisi ja kipitti ensimmäisenä hakemaan kenkiään. Ärsyyntynyt joukkomme alkoi vetää kenkiä paljaisiin jalkoihin. Tennarit hiersivät ikävästi ja mietin, mitä sanoisin äidille. Ehkä hän ei huomaisi mitään? Tallinkäytävällä kohtasimme Kaislan, joka oli ilmeisesti jo kuullut tapahtumasta. Leveästi virnistellen hän työntyi kanalauman&Jessen&Joonan ohi ja me palasimme hoitajien huoneeseen. Ärtynyttä murinaa kuului vähän joka puolelta. Vetäydyin lattianrajaan istumaan ja katselin sieltä ympärilleni. Katseeni pysähtyi Jessen kohdalle. Kaikesta huolimatta kyseessä oli komea tyyppi, joka oli aika hyvä pelaamaan jalkapalloa… Muista Sierra, herättelin itseäni. Kavereiden poikia ei saa katsella sillä silmällä!
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 6, 2015 16:31:01 GMT
★★★★
Kylläpä nyt tallin kaksilahkeiset sekoittavat pahasti hoitajatyttöjen päitä. Olette täällä kuitenkin hevosia, ettekä sutinoita varten, muistakaa se!
Mutta pointseja täytyy antaa siitä, että otat tämän homman tosissasi. Tulet aikaisin paikalle, jolloin tiedät olevan vähemmän häiriötekijöitä, nostatat kuntoasi esimerkiksi talutustunteja varten ja muutenkin vaikutat aidosti tästä hommasta kiinnostuneelta. Samaa ei voi sanoa kaikista :-D Kuten huomattiin kentällä tänään...
Noora, hevos- ja poniope
|
|