Snadisti väärä päiväkirja, mutta niin no niin?? Haluan tän tänne??
28. joulukuuta 2016
Kolmaskymmeneskolmas, jossa ei unohdetaDollin korvat tarkkailivat mua. Niistä mun puolimmainen oli kääntynyt mun suuntaan, kuunnellen, valmiina reagoimaan. Turpa hamusi pieniä heinänkorsia turpeen seasta ja hevosen keho oli rento, mutta siitä silti näki, miten se tarkkaili mua. Tamma ei ymmärtänyt mitä mä tein sen karsinassa. Vielä vähemmän se ymmärsi, miksi mä istuin sen karsinan lattialla, pienellä kuivalla alueella ruokakupin vieressä, etuseinään nojaten.
Ulkona oli pakkasta, joten hengitys muuttui huuruksi ilmassa. Leutojen kelien jälkeen pakkanen tuntui heti kirpeämmälle, pisteli poskia eikä mereltä tuleva tuuli auttanut asiaa. Siksi mä olin kääriytynyt toppatakkiin ja Dollin klipatun karvan peitti tummansininen villaloimi. Se oli tervehtinyt mua uteliaasti, kun mä olin astunut sen karsinaan. Muutama rapsutus sai sen jo heltymään täysin, mikä oli mulle Vallun kaltaiseen hevoseen kummallista. Toisin kuin oma rakas hoitohevoseni, joka yleensä kohteli mua kääntymällä kyllästyneesti pois, Dolli tunki päänsä mun syliin vaativasti. Vau. Sellaista kai oli olla ratsastuskoulun suosituin hevonen. Kai sitä vähän hemmotelluksi muuttuikin.
Nyt se vain puputti heinänkorsia, vilkuillen mua ajoittain. Mä mietin, miten hevoset suhtautuivat kun ihminen niiden elämästä katosi. Ymmärsin, ettei hevoset välittäneet siitä samalla tavalla kuin ihmiset, tietenkin. Ne kyllä tajusivat, miten elämä toimi. Ettei kaikki selvinneet. Mutta silti mä olin varma, että kyllä hevosetkin kaipasivat hetken. Ne toipuivat nopeammin kuin ihmiset, mutta kyllä ne varmasti ikävöivät. Jopa ratsastuskouluhevoset, jotka tapasivat useita ihmisiä joka viikko. Miltäköhän Dollista oli tuntunut, kun sen sinitukkainen hoitaja ei enää tullutkaan?
”Tajusitko sä, mitä tapahtu?” mä kysyin hiljaa tammalta. Se ei pahemmin noteerannut mua. Mä huokaisin ja jäin tuijottamaan Dollia omissa ajatuksissani.
Mulla oli ikävä.
Helvetti, mulla oli niin saatanan kova ikävä.Mulla oli ikävä joka päivä, mulla oli ikävä joka tunti, joka minuutti. Ikävä oli juuttunut mun kehoon, pinttynyt mun vaatteisiin, mun hiuksiin. Mulla oli ikävä kun mä kävelin, kun mä nukuin, kun mä
hengitin. Ja ikävä sattui, vittu, että se sattui. Mä mietin päivästä toiseen, mitä mä olisin voinut tehdä toisin. Mä olisin voinut estää Jassua lähtemästä Sierran mukaan. Mä olisin voinut puristaa sitä tiukasti vasten mua, enkä olisi koskaan päästänyt pois. Jassulle ei olisi tapahtunut yhtään mitään, jos mä olisin pitänyt sen mun luona.
Mutta mä tiesin, ettei Jassu olisi suostunut mun määräiltäväksi. Eihän se ollut koskaan suostunut. Jassu olisi vain hymyillyt, suudellut mua nopeasti ja lähtenyt, vaikka mä olisin miten estänyt. Se ei koskaan kuunnellut mua, totellut mua. Vaikka se piirre olikin ollut yksi Jassun parhaista puolista, nyt mä toivoin, että se olisi kuunnellut mua vähän enemmän.
Mun rinnassa velloi pyörremyrsky. Siellä oli ollut pyörremyrsky jo kuukausia, aina siitä asti, kun mä en enää ollut tyhjä kuori. Psykiatri oli sanonut, että se oli osa paranemista. Pyörremyrsky suureni ja pieneni aika ajoin, joskus se rikkoi kaiken mun sisältä, repi sydämen paikaltaan ja mursi kylkiluut, mutta sitten se pieneni juuri sopivaksi aikaa, jotta kaikki ehti parantaa itsensä. Sitten se laajeni taas enkä mä voinut enää edes hengittää. Mä vain tiesin, että se pyörremyrsky ei parantuisi ikinä kokonaan, siihen ainoa lääke oli Jassu, eikä Jassua saisi enää ikinä viemään sitä pois.
Kun pyörremyrsky oli pahimmillaan, mä en voinut edes seistä, mun jalat petti alta, mä en voinut hengittää, mun keuhkot koettivat haukkoa ilmaa, mutta se ei onnistunut. Silloin mä etsin Jassua kaikkialta: mä tarvitsin Jassun: mä tiesin, etten selviäisi siitä kaikesta ilman Jassua: ja takerruin mun lompakossa olevaan valokuvaan, kaulassa roikkuvaan Jassun vanhaan sydänkoruun ja t-paitaan, jonka tuoksu oli jo haihtunut.
Mitä jos mä en edes halunnut parantua, jos parantuminen sattui niin helvetisti? Miksi mä en olisi voinut pysyä mun omassa huoneessa, pienenä kasana, tunteettomana loppuelämääni?
Sitten mut oli revitty tähän elämään. Mä en enää näyttänyt itselleni: mulla oli yhä sekasotkuiset vaaleat hiukset, pitkä ja lihaksikas ruuminrakenne, mun keho oli paikallaan samalla tavalla kuin ennenkin. Mutta mä en enää hymyillyt, mun silmät olivat lasittuneet, silmänaluset tummat, kasvoilla ikuinen varjo.
Lopulta mä sain itselleni kasaan hataran selviytymisrutiinin. Mä keskityin ylioppilaskokeisiin lukemiseen, olihan ne mulla tänä vuonna, treenaamiseen, jonka vuoksi mä olin jopa paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen ja Valluun, joka antoi mulle jotain pakollista vastuuta, ja jotain, mistä pitää kiinni ihan vain Jassun vuoksi. Niiden takia mä olin yhä tässä, niiden takia mä en ollut kuihtunut pois kokonaan. Mikael raahasi mua väkisin bileisiin ja tapaamaan ihmisiä, mutta se ei tuntunut samalta. Mä olisin halunnut, että se olisi tuntunut.
Mä olisin halunnut olla taas edes hetken
onnellinen, mutta mä en kyennyt siihen, enkä tiennyt kykenisinkö enää ikinä. Ja pahinta oli, että myös onnellisuuden ajattelu sattui. Onnellisuus oli melkein kaksi vuotta liittynyt niin vahvasti Jassuun.
Dolli kääntyi mua kohti. Ehkä se oli viimein kyllästynyt mun masentuneeseen läsnäoloon, mutta se otti muutaman askeleen mua kohti ja tökkäisi turvallaan mun poskea. Mun suupieli nykäisi vähän, mutta ei sitä hymyksi voinut sanoa. Mä kohotin käden Dollin tähdelle.
”Broileri! Mitä hittoa sä siellä karsinassa istut? Toihan on vaarallista, nyt äkkiä ulos sieltä!”
Kaislan ääni leikkasi ilman läpit terävänä. Mun että Dollin päät kääntyivät salamannopeasti tallityöntekijän pään suuntaan, joka kurkisteli karsinan kaltereiden lävitse. Mä nousin nieleskellen ylös kun Kaisla avasi karsinan oven.
”Ei hevosten karsinoissa saa istua lattialla noin! Mitä jos Dolli säikähtää ja astuu sun päälle? Kuka sen sitten selittää kun sun kallo on halki? Haloo, kyllä sä ymmärrät itsekin! Et sä ole noin tyhmä!” se kaakatti menemään. Mä purin huulta, koska kaikista vähiten mä halusin pettää Kaislan luottamuksen. Se katsoi mua tuimasti, kääntyi kannoillaan ja tömisti tallinkäytävää aina opettajien hevosten siipeen asti. Tiesin, että Kaisla oli oikeastaan ollut mulle aika kiltti. Tavallisesti se olisi määrännyt mut tekemään jotain.
Huokaisten mä käännyin kohti hoitajien huonetta kohti. Vallu oli tunnilla, jolle mä olin sen saattanut vaitonaisena. Musta tuntui, että tuntilaiset vähän pelkäsi mua nykyään. Ei varsinaisesti mun luonnetta, ne vaan ei tienneet miten suhtautua muhun. Jos mut oli ennen tallissa tunteneet kaikki, nyt se oli paisunut vielä suuremmaksi. Tuntilaiset hiljenivät kun mä saavuin paikalle ja vain tuijottivat mua. Tiesin, ettei se vaihe kestäisi enää kauaa ja olin siitä onnellinen. Mä en kestänyt niitä sääliviä katseita enää.
Hoitajien huoneessa ei ollut kovinkaan montaa ihmistä. Se johtui lähinnä siitä, että hoitajia ei edes ollut kovin useaa jäljellä. Jopa Adrian oli viimein tiputtautunut kelkasta, vaikka kyllähän se palloili tallissa aina välillä. Kerran pappilalainen, aina pappilalainen.
Oona, Ellida ja Grace olivat yhtä tiivisti yhdessä kuin aina. Ne supisivat jotain keskenään, mutta mut nähdessään Oona hiljeni hymyillen mulle.
”Moi”, ne kaikki sanoivat kuorossa.
”Moi”, mä vastasin ja koetin virittää mun kasvoille hymyä. Se oli niin kehno, että sai Gracen näyttämään vähän surulliselle. Mä en ollut oikein ikinä saanut Gracesta kiinni sen paremmin. Me ei oikeastaan puhuttu koskaan small talkia paremmin, mutta siitä huokui aivan järjetön empatian kyky.
”Onks sulla jotain uudenvuoden suunnitelmia?” Oona kysyi viattomasti. Mä vilkaisin sitä varoittavasti, mikä ei tainnut auttaa lainkaan. Tiesin, mitä sen suusta oli tulossa. Mikael oli kertonut mulle jo neljästi.
”Ei varsinaisesti”, mä puuskahdin ja Oona virnisti.
”Mikaelilla on ne bileet”, serkku ilmoitti. ”Kai sinne on tulossa ihan kiitettävästi ihmisiä ja joku ihan varmaan joutuu lähtemään ambulanssilla kun ne koettaa vääntää raketteja umpikännissä. Mutta sun kannattaisi tulla.”
Mä mutristin huuliani. Huoneessa yksin pöydän ääressä istui se joku Vikke, meitä nuorempi Tepon hoitaja. En ollut kiinnittänyt siihen ensin huomiota, mutta kun mun katse vihdoin löysi hiljaisena pysyneen tytön, en mä saanut katsetta hetkeksi irti.
Sen hiukset olivat violetit.
Ne eivät olleet edes rehellisesti siniset tai edes vaaleat, mutta mä en voinut sille mitään. Mun katse kiinnittyi niihin silti. Oona, Ellida ja Grace olivat jo jatkaneet omaa keskusteluaan, kun mä kävelin pöydän toiselle puolelle. Mä en ollut pahemmin kiinnittänyt Vikkeen huomiota aikaisemmin. Adrian oli kai joskus puhunut sille, mutta Vikke oli tavallaan sulautunut ympäristöönsä enkä mä ollut koskaan puhunut sille mitään. Se oli kyllä aina jotenkin ollut paikalla, mutta mä en vain ollut puhunut sen kanssa.
Ja nyt se katsoi mua kuin sen eteen olisi just istunut Ryan Gosling. Just.
”Moi”, mä tervehdin koettaen kuullostaa mahdollisimman rennolta. ”Sähän oot Vikke?”
”Joo”, se vastasi nopeasti ja puristi Tepon hoitovihkoa käsissään. ”Moi.”
”En usko, et oon koskaan virallisesti esittäytyny”, mä tokaisin ja ojensin käden pöydän yli. ”Joona.”
”Mä tiedän”, Vikke hengähti, näytti katuvan sanojaan heti perään ja tarttui mun käteen. Mä koetin taas jotain hymyn kaltaista, joka onnistui ainakin paremmin kuin päivän ensimmäinen yritys.
”Vai tiedät”, mä totesin, mikä sai Viken liikahtamaan tuolissaan kiusaantuneesti. Joskus mä olin ollut Joona Aro, joka oli mielellään keskustellut kaikkien uusien hoitajien kanssa ja vaikkei Vikke ollutkaan kovin uusi, olisi musta kiva löytää edes osaa vanhaa mua takaisin. ”No, miten sun ensimmäinen puoli vuotta on sujunut?”
”Hyvin?” Vikke vingahti ja mua oikeasti hymyilytti sen jännitys. ”Tai siis, Teppo on ihana.”
”No, henkilökohtaisesti ei kauheasti sytytä”, mä vastasin suu mutrussa. Teppo ei ollut koskaan saanut mua innostumaan pahemmin.
”Ai.”
”Hei Romeo! Mikael kysyy taas tuutko sä vai et, sillä on joku pakkomielle”, Oonan ääni kajahti mun takaa. Vikke hiljeni heti ja alkoi tuijottelemaan vihkoaan. Mä käännyin huokaisten katsomaan serkkuni suuntaan.
”Romeo?” Ellida äännähti kysyvällä äänensävyllä. ”On monia asioita, joilla mä voisin kuvailla Joonaa, mutta Romeo ei kyllä oo yksi niistä.”
”Oonhan mä nyt kun suoraan Shakespearin kynästä”, mä huomautin ja nousin seisomaan kävellen sohvan viereen. Kolmikko valtasi sen koko pinta-alan, mutta mä onnistuin änkeytymään käsinojalle istumaan. ”Rakastuin, helvetin kovaa rakastuinkin ja sitten se vietiin multa kaikista kamalimmalla tavalla.”
Viken kynä tippui lattialle. Tuolin jalat raahautuivat äänekkäästi vasten lattiaa, kun tyttö syöksyi äkkiä nostamaan sitä lattialta.
Oona katsoi mua silmät hieman sirrillään. Sillä oli sellainen tietty katse: sellainen, joka porautui suoraan susta läpi kuin se olisi tiennyt kaiken mitä sä ajattelit. Mä tiesin, ettei ihmistuntemus ollut sen paras ominaisuus, joten huolta ei oikeesti ollut, mutta se häiritsi silti. Sitten se puuskahti kovaan ääneen.
”Okei, kunhan et vaan tekemään mitään tyhmää kuten vaikka tappamaan itseäs”, Oona ilmoitti kuin olisi jutellut itsemurhista joka päivä. ”Sanon Mikaelille, että tuut.”
”Aha”, mä vastasin, koska mulla ei selkeästi ollut mitään sanavaltaa. Nousin seisomaan käsinojalta ja lähdin takaisin talliin. Vallu tekisi vielä toisenkin tunnin, joten mulla pitäisi olla hyvin aikaa pestä sen ruoka- ja juomakupit.
Mä en päässyt ihan Vallun karsinalle asti. Ei, mun matka pysähtyi karsinaan sitä ennen. Dollin tummat, ystävälliset silmät katsoivat mua kaltereiden läpi. Hetken mielijohteesta mä huomasin hakevani sen harjat ja astuvani sisään karsinaan. Dolli tervehti mua yhtä kiinnostuneesti kuin viimeksikin ja kun mä vedin siltä loimen päältä, se seisoi kiltisti aloillaan. Harja liukui lyhyttä karvapeitettä pitkin, kun mä seurasin tamman ilmeitä.
”Ne sanoo, että joku päivä se ei satu enää”, mä sanoin hiljaa Dollille. Se ei tuntunut pahemmin välittävän, mutta mä jatkoin silti. ”Ne sanoo, että aika parantaa. Mutta mä en usko, että se koskaan parantuu täysin. Enkä mä ehkä tahdokaan. Mä en halua parantua täysin, koska se väkisinkin tarkoittaa, että mä myös unohdan jotain. Mä en tahdo unohtaa.”
Mä pidin ääneni koko ajan niin hiljaisena, että vain Dolli kykeni kuulemaan mut. Mä vaihdoin sen toiselle puolelle.
”Mä tiedän, että mun pitäisi yrittää enemmän, että Jassu antaisi mulle turpaan, jos se näkisi mut nyt. Ja mä tiedän, että joku päivä mun täytyy yrittää elää enemmän Jassun vuoksi. Se ei tahtoisi tätä. Mutta vielä mä en pysty. Nyt mä tahdon vielä muistaa”, mä kuiskin hevoselle. Sen korvat kääntyilivät välillä mun suuntaan, kuin se koettaisi ymmärtää mistä kumma kaksijalkainen puhui. Mä lopetin hetkeksi sen harjaamisen siirtyäkseni rapsuttamaan tammaa sen tähdestä.
Dolli painoi päänsä mun kättä vasten ja mä hymyilin, aidosti, oikeasti. Mun rinnassa pyörremyrsky pieneni vain onnettomaksi syysviimaksi. Hetken ikävä ei sattunut niin paljoa.
”Ja vaikka kaikki muut unohtaisi”, mä sanoin sille hiljaa, painaen otsani vasten tamman otsaa. ”Me muistetaan, eikö niin?”
Dolli ei väittänyt vastaan.