|
Post by Joona on Aug 7, 2015 13:34:00 GMT
7. elokuuta 2015 Kahdeskymmenesviides, jossa perjantai on todellakin pahin "Joten Kaisla taitaa olla meille vihainen."
Se oli ennen kaikkea toteamus. Vilkaisin virnuillen Jesseä ja Adriania, jotka pyörittelivät silmiään. Eilisen jälkeen oli keskelle ilmoitustaulua ilmestynyt A4'n kokoinen paperilappu, jota me nyt naureskeltiin. Kissankokoisin kirjaimin oli siihen kirjoitettu Kaislan käsialalla muistutus tallialueella vallitsevasta nopeusrajoituksesta, joka oli naurettavan alhainen. Okei, kyllä mä ymmärsin sen olevan syystäkin sellainen, mutta ehkä olin joskus vähän ajanut kovempaa.
"No niin jätkät, nyt loppu kaahailu", Ellida virnuili Jassun vierestä tiskiltä maksaessaan sämpyläänsä ja alkoi kinata aiheesta kahden muun kanssa. Kahvila oli tietenkin avautunut tuntien alkaessa. Me tuijotettiin maneesiin näkyviä ikkunoita vastakkaisella seinällä suuren ilmoitustaulun luona, jossa tiedotettiin myös seuran tapahtumista, kuten tulevista estekisoista. Kisakutsun alla oli lista, johon sai osallistua tallin hevosilla. Musta oli ihan hauskaa, että mukana oli nyt joku muukin kuin mä, Jassu, Nina ja Ellida - saataisiin kunnon skabat käyntiin. Kummassakin kutsussa Jessen nimi oli ylimmäisenä. Sillä oli kyllä aika erilainen hevosmaku kuin mulla. Aika tasapaksuja elukoita, niin Emma kuin Panukin, mutta jokainen piti siitä mistä piti. Mun osallistumiset oli heti Ellidan jälkeen - mä olin sanojeni mittainen mies luvattuani maaliskuussa ilmoittautuvani Kyllillä kisoihin, jos vietäisiin kahdet kisat Vallun kanssa. Niinhän siinä oli sitten käynyt ja nyt mun nimi koreili laiskanpulskean suomenhevosen yhteydessä. En todellakaan tiennyt, miten saisin sen ensin tekemään hyvä Helpon C'n radan ja vielä yli kuudenkymmenen sentin korkuisista esteistä.
Hymähdin huomatessani jopa estekisojen puomiluokassa osallistuneita. Nähdessäni ensimmäisen ilmoittautuneen tyrskähdin kovaan ääneen siirtyen nopeasti selaamaan koulukisojen listoja tarkemmin. Siellä se oli, heti mun ja Kyllin nimen alapuolella. Oona lieni jokseenkin häiriintynyt, koska sen nimen perässä luki Santtu. Mä aloin nauramaan saaden muut katsomaan mua kuin hullua.
"Nyt mä tiedän mitä odotetaan varmasti vielä enemmän kuin mun ja Kyllin debyyttiä", mä virnuilin. "Vaikka kyllä Oonassa ja Santussa on jotain samaa todella kieroutunutta huumorintajua."
Jesse oli vain sekunti aikaisemmin ehtinyt istahtaa Ellidan ja Jassun seuraksi pyöreän pöydän ääreen, mutta nyt hyppäsi ylös melkein kaataen tuolinsa pyrähtäessään taululle. Sen kasvoille nousi ilkikurinen hymy.
"Se saa kuulla tästä niin pitkään", jätkä mutisi katsoessaan Oonan nimeä listassa.
"Olisitte nähnyt sen maanantaina, kun käynnissä oli se eka C-tason tunnin", Ellida nauroi. "Skidihän ei osallistu vielä niille tunneille, mutta Misty joutui. Me oltiin hetki katsomassa tuntia ja Santtu näytti kyllä parastaan kesätauon jälkeen. Se teki niitä legendaarisia täyskäännöksiä aivan yhtäkkiä, pukitteli ja sinkoili ihan miten sattui. Helenalla meinasi keittää tosissaan yli, kun se ratsastaja tippui varmaan viisi kertaa sen tunnin aikana! Olen tosin varma, että Oonan kohdalla se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Joten se päätti kokeilla viedä sen kisoihin. Mitä väliä oikeastaan, ei sillä kukaan muukaan menisi."
Osasin kuvitella pienen, ponimaisen shetlanninponin ja räväkän Oonan sopivan toisilleen kyllä loistavasti.
"Silti mun on vaikea uskoa, että Oona menee puomiluokkaan", hymähdin. Istuuduin Jassun viereen, reidet koskivat toisiaan kevyesti penkkien ollessa tarpeeksi lähellä. Jassu avasi suklaapatukan käärettä jokseenkin tuskastuneesti.
"Miksi se nyt niin hankala on uskoa?" Adrian kysyi toiselta puolelta pöytää. Mä katsahdin latinoon nopeasti, näpistäen Jassun suklaapatukasta yhden palan. Kiitokseksi se läpsäisi mua päähän avokämmenellä.
"No kun sehän on kilpaillut nuorempana ihan kansallisella tasolla", mä sanoin rennosti ja sain Jessen vetämään kahvin väärään kurkkuun. Adrian taputti kovaa yskivän jätkän selkää, toisen takellessa sanoja ulos.
"Ai on vai?" Jesse sai lopulta sanottua ulos.
"Joo joo, sillähän oli oma ponikin", jatkoin ja sain Jessen yhä vain hämmentyneemmäksi. "Siis tiedätkö sä sun tyttöystävästä mitään?"
Jesse irvisti hieman mun sanavalinnalle Oonaa koskien, mutta näytti olettavan meidän olevan huomaamatta sitä. "No jos nyt ihan totta puhutaan, ei me ihan hirveesti puhuta."
"Mitä ihmettä te sitten teette? Tuijotatte toisianne silmiin?" Ellida hymähti sämpylänsä takaa. Pelkkä Jessen kulmakarvan kohottaminen riitti saamaan Ellidan katumaan kysymystään.
Tunnit alkoivat loppua, joten me lähdettiin liukumaan kohti tallia. Paikalle pyrähti myös tupakankatkuinen Oona, joka ei tosin tähän asti ollut osoittanut kovinkaan suurtaa innostusta tuntilaisten auttamista kohtaan. Nytkin sen suupielet roikkuivat maassa asti. Mun ponikokemuksen mukaan ponien B-tunnit olivat täynnä lähinnä 14-16 vuotiaita, joten mä pystyin kuvittelemaan Oonan innostuksen katsoessani Skidiä taluttavaa punatukkaista tyttöä. Helena pysähtyi kyselemään meiltä huomisista valmisteluista, joihin meillä oli kerrankin kunnollinen vastaus. Kun naiselle selvisi homman olevan kunnossa, säksätti se jotain vessasta ja ryntäsi sisälle pieneen koppiin.
Sitten näin sen. Hopeaharjaisen, entisen hoitoponini vieressä käveli tuttu brunette, joka käänsi juuri väärään aikaan päätään Roxin päästä suoraan mun silmiin. Mä näin pelkkää inhoa.
"Voi vittu", mä sihahdin vähän turhan kovaan ääneen, otin Jassun kädestä salamannopeasti kiinni (saaden silmät läikehtimään vielä suurempaa vihaa) ja lähdin vetämään tyttöä perässäni hevospuolelle. Vallun karsina oli vielä tyhjä. Ruoka- ja juomakupit hohtivat puhtauttaan, olin ehtinyt putsata ne jo aikoja sitten.
"Mitä hittoa sä nyt?" Jassu sähähti, kun mä päästin siitä irti vain kietoakseni kädet sen lanteille. Pastellihiukset olivat haalistuneet entistäkin vaaleammiksi auringossa. Kulmat olivat kurtistuneet sinisten silmien yläpuolelle.
"Etkö sä nähnyt?" mä kysyin vähän hölmistyneenä ja vilkuilin karsinan ovesta käytävälle. Hevosryhmän osallistujia ei vielä näkynyt. Ponipuolella oli vilskettä. Jesse oli jäänyt yksin käytävälle ja näkiessään mun pään kurkistelevan karsinasta, lähetti mulle ilmeillään sanattomia kysymyksiä.
"Nähnyt mitä?"
"Sandraa!" mä ähkäisin tuskastuneesti. Jassun ilme muuttui heti kärsimättömästä selittämättömäksi.
"Et kai sä sitä voi koko kautta piiloutua."
Mulkaisin kätensä ristinyttä tyttöystävääni. "Sua se ei oo lyönyt, niin et tiedä mistään mitään."
Me piiloteltiin karsinassa, kunnes varmaan kolmenkymmenissä oleva nainen porhalsi sinne sisälle. Kumpikin, niin tätskä kuin Vallukin näytti järkyttyvän nähdessään meidät jo siellä valmiiksi odottamassa. Jassu katosi Dollin luokse mun jäädessä auttamaan Vallun kanssa. Vallun ratsastajien auttaminen oli ollut hauskaa, vaikka olikin aluksi ollut hassua, etteivät ratsastajat enää välttämättä olletkaan teinejä piukoissa Kingslandin ratsastushousuissa. Ikähaarukka oli paljon suurempi, kuin olin ajatellutkaan.
Nainen kertoi nimekseen Vilma ja ratsastavansa usein Vallulla tunneillaan. Ainakin niin paljon kuin sai! Me tultiin ihan hyvin juttuun, olinhan mä taas Pappilan asiakaspalvelun parhaimmistoa ja päätin pysyäkin sellaisena. Auttaessani Vilmaa kantamaan varusteita varustehuoneeseen, olin mä jo unohtanut matkalla vaanivan vaaran. Oona oli satulahuoneessa Skidin suitsien parissa, kun me käveltiin sisään. Blondi irvisti mulle säälivästi.
"Joten Skidin karsina on Roxin karsinan vieressä ja anna mun vaan kertoa sulle neuvo", Oona eteni suoraan asiaan kuten aina. "Pysy poissa Sandran tieltä."
Oli suunnitelmissa jo muutenkin, mutta kiitos.
Harmi, ettei mun elämä ollut koskaan niin helppoa. Astuessani ulos satulahuoneesta tunsin heti pistävän katseen kohdistuvan muhun. Ennen kuin ehdin edes löytää Sandraa katseellani, näin jo harjan lentävän vain senttien päästä mun kasvoista. Yhtäkkiä niitä oli kaikkialla - en tiedä, minkä harjakonekiväärin Sandra oli kesän aikana kehitellyt, mutta ne eivät tosiaan tuntuneet kivoilta osuessaan joka puolelle kehoa. Olin ollut tarpeeksi kauan Sandran poikaystävä, jotta tiesin miten tää etenisi: seuraava vaihe olisi huutaminen. Niin se tosiaan oli. Harja yhä kädessään Sandra seisoi keskellä tallikäytävää harja toisessa kädessään hurjistuneen näköisenä, tukka sotkuisena kypärän jäljiltä ja nahkasaappaat puoliksi avattuina.
"Kehtaatkin näyttää mulle naamaas ja vielä ton.. ton.. ton lutkan kanssa! Sä oot niin hävytön, mikset vain voi häipyä mun elämästä!" tyttö kiljui ja sai monen ponin jännittymään ja pörisemään paikoillaan. Mä meinasin huomauttaa mun kyllä hoitavan Pappilassa, joten kaiken järjen mukaan Sandran tässä pitäisi tallia vaihtaa, mutten ehtinyt. "Tiedätkö, mitä kaikkea oon tehnyt, jotta unohtaisin sut? Mitä sä teit mulle? Mihin jamaan sä sait mut? Joona, sä oikeesti satutit mua! Ja nyt sä vain kävelet siihen ja oot kuin mitään ei olis tapahtunut!"
Saatoin olla aika julma, mutta en voinut miettiä kuinka ylidramaattinen Sandra taas oli. Mä en pitänyt siitä yhtään, koska vaikka mulla nyt olikin Jassu ja se oli mun elämä, mä muistin yhä tytön, jonka kanssa olin rakastanut olla. Sen, jonka kanssa oli tanssinut humaltuneena puiston penkillä salsaa. Se sai mut surulliseksi.
Kolmas vaihe oli täysi murtuminen. Mä näin kuinka pala palalta huutaneen tytön kuori murtui ja kyyneleet tunkivat pintaan. Mä en voinut kuin seistä, tuntea Dollin karsinalta tulevan tuijotuksen. En ollut koskaan riemuinnut Nooran ilmaantumisesta niin paljon (tai yleensäkään riemuinnut).
"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" napakka ääni kuului toimiston ovelta. "Sandra, säkö täällä huudat?"
Kuuntelin turtana Nooran saarnaa. Mä olin taas päätynyt Paskapartioon, mikä ei sinänsä ollut mikään saavutus mun ollessa siinä jo ennestään. Sandra sai lähteä aika pian ja heti sen jälkeen mä tunsin Jassun käden mun omassani. Noora katosi tuhahdellen matkoihinsa. Harjoja lojui ympäriinsä tallikäytävällä, kun painoin mun kasvot pastellinsinisiin hiuksiin antaen päälaelle suukon.
"Mä en halunnut satuttaa ketään", kuiskasin niin, että vain Jassu kuuli.
"Tiedän sen", Jassu vastasi hiljaa.
"Vau", Jesse hymähti kulma koholla. Äänessä ei tosin ollut lainkaan ihailua. Uskaltauduin hymyilemään hieman, kun Adrian, Alma, Ellida, Nina ja Taijakin kokoontuivat käytävälle.
"Joten..." aloitin hiljaa. "Saanko esitellä mun eksän!"
Emma kolisteli hampaitaan kalteriin ilmaisten mielipiteensä mekkalaan.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Aug 8, 2015 15:44:48 GMT
★★★
Hehheh, sinun pitää varmaankin vaihtaa hoitopäiviä niin et osu tallille juuri Sandran ratsastustuntien aikaan ;-) Vaihdat nimittäin kohta väriä vaaleasta tummaan, kun tulet olemaan kauden lopulla niin täynnä mustelmia Sandran kohtausten jäljiltä!
Minun pitäisi varmasti napakammin vielä torua Sandraa, mutta tätä kun on tavallaan niin viihdyttävää seurata.
Noora, hevos- ja poniope
|
|
|
Post by Joona on Sept 13, 2015 20:26:14 GMT
13. syyskuuta 2015 Kahdeskymmeneskuudes, jossa 30 onkin 300 Se oli aina yhtä kamalaa. Saada soitto keskellä yötä Mikaelilta, jonka bileet olin jättänyt väliin ollakseni lapsenvahtina meidän naapureille. Ääni toisessa päässä oli ollut selvästi humaltunut, mutta sen vakavuus sai mun hälytykset soimaan mun päässä. Tilanteen oli aina pakko olla huono, jos Mikael kuulosti vakavalle. ”Oona oli kolarissa, se lähti äsken ambulanssissa sairaalaan. Jasu ajoi.”Olin hypännyt sängystäni kolme metriä ilmaan ja rynnännyt porukoiden makuuhuoneeseen. Ne oli katsoneet mua kuin hullua unisia silmiään siristellen räväyttäessäni valot päälle. Kumpaankin oli tullut heti eloa, kun olin selittänyt tilanteen – tai ainakin yrittänyt. Ainoa mistä taisi saada selvää olivat ”Oona”, ”kolari” ja ”ambulanssi”, mutta se näytti riittävän. Mutsi oli soittanut veljelleen, joka oli jo ehtinyt kuulla tyttärestään. Janna ei ollut koskaan valittanut niin vähän herätyksestä. Koko viiden hengen perhe nousi ennätysvauhtia siihen yöhön katsomaan rääväsuista serkkutyttöä, jota pidettiin nukuksissa lasinsirujen poistoa varten. Nykyhetkessä olin soittanut Oonalle viimeksi tunti sitten, se alkoi todella seota pakkolevostaan. Tytöllä olisi huomenna kontrollikäynti, se kaiketi joutuisi kuvauttamaan päänsä. Jos Oona ei olisi niin äkäinen koko ajan, siitä olisi saanut loistavaa läppää aikaan. Ehkä kuitenkin odottaisin tytön hieman tyyntyvän tässä välissä. Nojailin Jassun keittiössä tasoon aivan tiskipöydän vieressä. Katse oli suunnattuna ulos ikkunasta, josta näkyi aamuinen aurinko, iPhonen sää lupasi päivän olevan lämmin. Niko ei ollut kotona ja Panda kaiketi vielä nukkui, olin aika varma sen tulleen eilen vasta neljän jälkeen yöllä. Se ei vieläkään ollut sulattanut mun hajoittamaa IKEA:n lamppua, vaikka olin koettanut korjata sitä melkein onnistuen jesarilla. Pörrötin mun vaaleita hiuksia ja siirsin katseen pöydän ääressä istuvaan Jassuun. Vaaleansininen tukka oli aamuisessa takussa, toisessa kädessä oli puoliksi nakerrettu leipä ja toisessa puhelin. Yöhousuissa oli vaalensinisellä leopardikuviointia. Oonan loukkaantuminen oli saanut ajattelemaan. Tassuttelin paljain varpain tytön taakse kumartuen kietomaan käteni sen ympärille. Suutelin kevyesti topin paljastamaa olkapäätä, saaden tytön kallistamaan päätä tarjoten enemmän ihoa kaulalta huulien siveltäväksi. ”Lupaathan, ettei sulle tapahdu koskaan mitään?” mutisin sen korvaan, vaikka tiesin sen olevan kohtuuton vaatimus. Varsinkin ratsastajalle. En kykenisi lupaamaan niin itsekään. Sormenpäät etsivät tiensä paidan rajalle koskettaen pehmeää ihoa aivan housujen vyötärön yläpuolelta. ”En”, Jassu vastasi rennosti nostamatta katsetta puhelimesta. Tuhahdin sille silmiäni pyöritellen ja nousin seisomaan koko pituuteni. Nappasin pöydältä pienestä muovipussista omenan. Kun kello lopulta antoi myöten ja luvan lähteä tallille, kiipesi Jassu mun kyytiin kevarin taakse (nyt ihan farkut jalassa, vaikka olisi halunnutkin lähteä yöhousuissaan). Mä olin jo alottanut autokortin ajamisen ja aioin mennä inssiin heti täytettyäni kahdeksantoista. Oli aika aikuinen olo. Kohta sitä pitäisi jo päättää, mitä tekisi isona. Mä olin asiasta kahden vaiheilla – musta olisi mahtavaa tehdä duunia hevosten parissa. Olinhan mä puhunut jo aikoja sitten hakevani hevosopistoon, haluavani ratsastuksenopettajaksi tai vaikka valmentajaksi. Nykyään se ei kuitenkaan kiehtonut enää niin paljon kuin ennen. Mä aloin alkanut miettiä aivan uutta uravaihtoehtoa, joka oli – lupaan kuristaa jokaisen joka nauraa – palomies. Siis miksi ei? Ihmisten auttaminen oli mulle ihan luontaista eikä ammattina kuulostanut lainkaan pahalta. Tekisin pääsykokeissa vaaditut kuntovaatimukset jo nyt helposti. Kaikin puolin musta tuntui, että olisin ollut siinä jopa hyvä. Pappilassa oli enemmän ihmisiä kuin olin odottanut. Yksityisten omistajia virtasi kentältä nahkahanskoja käsistään repien kiillotetut hevoset perässään. Katsoin pitkään ruskeatukkaista jätkää, jonka hevosen swarovski-otsapanta kimalsi tänne asti. ”En vieläkään tiedä noiden kenenkään nimiä”, hymähdin, se oli niin epätavallista mulle. Olin kuitenkin aika varma, että ne kaikki tiesi mut ainakin nimeltä – niin täynnä oli talli ollut pari päivää sitten kun Kaisla oli ajanut mut ja Jassun yksityistallin rehuhuoneesta luuta heiluen ulos. Siitä jutusta ei tarvitsekaan puhua enempää. ”Toi on Silja, toi taas Dina, se on Eepin vuokraaja, jätkä on Kristian”, Jassu alkoi heti selostaa viittoen aina puhumansa henkilön suuntaan. Kun katsoin sitä hämmentyneesti, kohautti Jassu vain harteitaan. ”Sierra kertoi.” Naiset oli sitten aina juoruamassa. Vallu katseli mua karsinassaan pitkät silmäripset räpsyen. Miehekästä. Se oli kaiketi alkanut tottua muhun, koska yhä harvemmin ja harvemmin ruuna oli vastassa korvat luimussa. Vieläkään se ei tunkenut syliin, mutta kyllästynyt ilmekin oli parempi kuin ”hyi-mene-pois-en-tykkää-susta”-irvistely. Autoin ensimmäisen ratsastajan tunnille ja jäin katselemaan pyöreämmän puoleisen rouvan matkaa maneesiin käytävälle. Jos jotain ponin hoitajana kaipasin niin kaikkia niitä 16-vuotiaita ylikireissä ratsastushousuissaan. Sitä ei ehkä kannattaisi kertoa Jassulle. Siinä paha missä mainitaan. Sininen poninhäntä heilui, kun laittoman pieneen crop topiin (Noora oli valittanut sen asiattomuudesta aikaisemmin samana päivänä) sonnustautunut Jassu ilmestyi Dollin karsinasta vesiämpärin, sienen ja tiskiharjan kanssa. Se dumppasi tarvikkeensa omille paikoillensa mun katsellessa vierestä ja lopulta kääntyi ympäri katsoen mua silmät sirrillään. ”Lopeta toi tuijottaminen”, Jassu nurisi, mutta tunki silti mun kainaloon. ”Kyllähän parhaat maisemat nyt pitää tsekkaa tarkkaan”, huomautin ja suutelin sen otsaa. Nina käveli ohitse ja esitti oksentavansa. Pyöräytin sille silmiäni. Jassu lähti tekemään jotain hyödyllistä juoruamaan muiden kanssa, jättäen mut siivoamaan juoma- ja ruokakuppeja. Vallusta oli yllättäen tullut siisti syömään. Ehkä sille ei enää annettu yhtä paljon ruokaa kuin ennen. Pitäisi ehkä livauttaa pari leivänkannikkaa sille silloin tällöin. Hoitajien huoneessa kuhisi kun olin palauttanut pesutarvikkeet paikoilleen. Musta oli mahtavaa, että tallilla oli taas paljon ihmisiä. Vaikka Sierraa ei enää näkynyt yhtä paljon kuin ennen, oli se nyt huoneessa. Mä hymyilin sille ja juttelin hetken sen hevosesta. Joku soitti musiikkia hiljaisella. Sitten Adrian ryntäsi sisään ovesta selvästi valmiina hyökkämään jonkun kimppuun. ”Olin just Kaislan puhuttelussa”, se puuskahti ja katsoi kaikkia huoneessa olijoita tuimasti. ” Ajonopeuksista.” ”Vieläkö se jaksaa?” mä nurisin ja moni muu jonkin moottoriajoneuvon omistaja liittyi myöntelyyn. ”Musta olis aika tehdä vastahyökkäys.” Moni katsoi mua hämmentyneenä, mutta mun oman sinitukkainen tyttöni huulille nousi tietäväinen hymy sen istuessa mun syliin. ”Mitä ajattelit?” Oli mun vuoro virnistää. ”Se olkoot toistaiseks vielä salaisuus”, mä hymähdin ja suutelin huulia kevyesti. ”Mutta meidän pitää pölliä toimistosta jesaria.” Muiden kauhistelusta huolimatta se ei ollut temppu eikä mikään. Mä ja Jassu ei oltu ihan ekaa kertaa asialla ja kun maneesissa pyörivät tunnit, ei toimistossa yksinkertaisesti ollut ketään. Jesari kädessä mä johdatin mukaan lähteneet – Jassu, Jesse, Adrian ja Sierra – tallin rajalla olevan nopeusrajoituksen luokse. Siinä tosin luki 30km/h Kaislan vaatiman rajoituksen sijaan, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Mä vedin mitään sanomatta teipistä palasen ja katkaisin sen. Aloin muotoilemaan viimeisen nollan perään toista. ”Oot nero”, Sierra kikatti äänekkäästi. ”Yllättääkö se muka?” hymähdin ja käännyin hetkeksi katsomaan tyttöä. Meidän ohi liukui suuri Range Rover, jonka ratissa aikaisemmin Kristianiksi Jassun nimeämä jätkä katsoi meitä kulmat kurtussa. Kaikki muut koettivat näyttää rennoilta ja mä jopa tervehdin juron näköistä kuskia. Jesse tosin sylkäisi auton suuntaan, siihen osumatta. Välikohtauksesta huolimatta jatkoin teippausta ja lopulta kolmenkympin rajoitus oli muuttunut kolmeksisadaksi. Nolla oli selvästi teipattu ja säälittävä, mutta tunnistettavissa. ”Ei mikään taideteos”, Jassu hymähti. ”Hiljaa nainen, se on ihan hyvä”, vastasin sille. ”Vai teipataanko sun suukin.” Jassu pyöritteli silmiään ja jotkut heittelivät vähän kinkyjä vitsejä, mutta viittasin niille kintaalla. Me lähdettiin kaikki takaisin hoitajien huoneeseen, jesarin päätyessä myös sen pöydälle. Hoitajien huone tyhjeni ihminen kerrallaan tunnin loppua kohti. Lopulta mun kanssa huoneen jäi vain Jesse. Se oli näyttänyt aika vaikealta koko päivän, vaikka olikin ennen mun ilmestymistä näyttänyt juttelevan kiivaasti Adrianin kanssa. Nyt se oli hiljaa ja vilkuili mua pienin väliajoin. Selasin Instaa, mutta pystyin silti tuntemaan hermostuneen katseen niskassa. Minuuttien jälkeen viimein tuhahdin ja nostin katseen pähkinänruskeisiin silmiin. ”Oona on kyllä ihan kunnossa, sillä on kontrollikäynti huomenna, mutta parantuminen on ollut odotettua nopeampaa. Ainoa mikä ei meinaa pysyä kasassa on sen mielenterveys kaikesta siitä makaamisesta”, raportoin ja sain Jessen puremaan huultaan. Hetken silmissä näkyi helpotus, kunnes se väistyi ärtyneisyyden tieltä. ”Miksi se mua kiinnostaisi?” Huokaisin. ”Koska sä pidät Oonasta yhä. Vaikka ootkin ihan helvetillinen mäntti ja oot tehny sille aika paskoja juttuja, pidät sä siitä silti.” ”Ai mä olen tehnyt paskoja juttuja?” ”Niin mä eksien pokaamisen tulkitsen.” ”Mähän tässä oonkin ainoa joka on tehnyt väärin”, Jesse murisi ja näytti jo aika vihaiselta, melkein valmiilta lyömään mua. Siinähän löisi. ”Pitäiskö mun vaan niellä se fakta, että se idiootti käy nussimassa jokaista tallilaista vuoron perään?” Kurtistin kevyesti kulmiani, koska nyt en oikeasti tiennyt mistä Jesse puhui. Mulla oli tunne, että multa oli jäänyt jotain kuulematta. Jessekin huomasi sen ja päästi ivallisen naurun. ”Mitä sä siinä edes tuut neuvomaan, kun et edes oo perillä tilanteesta? Sinä iltana, kun oli se kolari, Oona ja se Kristian otti bileissä vähän tuntumaa toisistaan”, Jesse kivahti ja sen ilme muuttui vielä nyrpeämmäksi kuin aikaisemmin. Mä itse katsoin sitä hämmentyneenä. Ai se yksityisen omistaja? Se oli myönnettävästi tullut aika puskista. Mutta niin tuli sekin, mitä Jesse seuraavaksi sanoi. ”Sitä paitsi, mä olen kyllä kertonut sille mitä mä tunnen sitä kohtaan. Jos Oonaa ei kiinnosta niin onko sillä muka jotain väliä?” Mä purin huuleeni. Ai ei Oonaa kiinnosta? Sitä samaa tyttöä, joka oli kaksi viikkoa sitten paniikissa huutanut jätkän nimeä ja oli lopettanut hengittämisen sen vuoksi? Samaa tyttöä, joka ei ollut elämässään ollut yhdenkään ihmisen kanssa varmasti viittä päivää pidempää, ennen Jesseä? Olin hetken hiljaa ennen kuin aloin puhua. ”Oletko sä tosissasi? Luuletko oikeesti ettei Oona pidä susta? Että sun seikkailut muiden naisten kanssa satuttaa sitä niin paljon muuten vain? Usko, että jos sä et kiinnostaisi sitä, se ei kiinnittäisi sun elämään mitään huomiota”, saarnasin kädet ilmassa viuhuen sanojen mukana. Jesse meinasi vastata jotain, mutta estin sitä. ”Mä tiedän, että sä oot ollut rakastunut ennenkin. Ootko kuitenkaan koskaan ajatellut, että Oona ei oo? Että ehkä se ei tiedä mitä tekee? Ja kun se ei osaa tunnustaa sitä niin se löytää sut sun eksän kanssa.” Jesse ei sanonut enää mitään ja hetken kuluttua vain nousi ylös kävellen ulos huoneesta. Puuskahdin. Paskat palomiehistä, musta tulisi psykologi.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 17, 2015 17:44:56 GMT
★★★★
Kaikkea ne hoitajat keksivätkin. Vaikka olettehan te aika nerokkaita kaikkine temppuinenne ja tämä työ olisi varmasti paljon ankeampaa ilman teitä (te kyllä ankeutatte sitä myös aina toisinaan...)!
Vallu on ollut vähän epäpuhdas tämän viikon ajan. Seurailethan sen jalkoja ja selän tilaa kun eniten sen kanssa kuitenkin aikaa vietät?
Inga, hevosope
|
|
|
Post by Joona on Sept 27, 2015 20:35:29 GMT
27. syyskuuta 2015 Kahdeskymmenesseitsemäs, jossa joku muu siivoaa Roxin ruokakupin Mun mutsi tuntui olevan vahvasti sitä mieltä, ettei sen veli osannut pitää tyttärestään tarpeeksi huolta. Siksi se oli tehnyt musta jonkinlaisen Oonan virallisen henkivartijan, tietenkään kysymättä blondilta mitään. Tosin en ollut kovin varma, mitä mutsi olis meinannut mun palveluiden tasosta jos olis nähnyt kipsikätisen tytön mun kevarin kyydissä. Mä parkkeerasin tutulle paikalle Pappilan pihaan ja Oona hyppäsi kyydistä vauhdilla vetäen kypärän päästään. Se suki hiuksiaan heti kypärän kädestä laskettuaan, eihän sillä ollut kuin yksi toimintakuntoinen käsi. Meidän kanssa samaan aikaan käveli pihaan joku, jonka sotkunuttura sai melkein jo huudahtamaan Ellidaa. Nopeasti kuitenkin selvisi, että vieraalla oli tummemmat hiukset ja oli se paljon pitempikin. Mä kurtistin kulmiani ja vilkaisin Oonaa. Se kohautti harteitaan, vaikka ei mua oikeestaan ihmetyttänyt ettei se tiennyt kuka oli kyseessä. Oona ei tuntunut haaskaavan energiaansa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Olihan se Pappilassakin ollut oikea troublemaker aluksi myös ihmissuhteiden saralla. Vieraan kasvot olivat puhelimessa, mutta silmäkulmastaan se tuntui vilkuilevan meitä. ”Äh, ala tulla nyt jo”, Oona kähisi tarttuen mua käsivarresta. ”Olisin halunnu kysyy kuka se oli”, mä nurisin ja sain blondin pyöräyttämään silmiään. ”Joku luuseri”, se hymähti. Irvistin, olin aika varma, että tyttö oli kuullut. Me oltiin maneesin ovella, kun se aukesi ja ensimmäisenä ulos ilmestyi suuri, kimo hevosen pää. Sen perässä tuli kasvot, yhtä kopeat kuin aina. Katse viipyi hetken meissä kahdessa, kunnes Oona irvisti sille. Kuului tuhahdus ja nahkahanskoja käsistään repien lähti kaksikko kohti yksityistallia. ”Miltäköhän mun kipsi näyttäisi ton naamassa?” Oona mietti. ”Miks sun pitää vihata kaikkia?” mä huokaisin. Oona näytti valmiina kiistämään asian, mutta tuntui lopulta päätyvän samaan kuin mäkin ja kohautti harteitaan jo toistamiseen kymmenen minuutin sisällä. ”En mua sua vihaa”, tyttö ilmoitti kovaan ääneen ja lähti taas kohti tallia. ”Joskus kolmosella et puhunut mulle kahteen viikkoon sanaakaan”, mä huomautin. Oona nakkeli niskojaan pyöräyttäen silmiään. ”Sä veit mun tikkarin!” Mun oli pakko virnistää, koska se oli niin totta. Tallissa Oona katosi omille teilleen nopeasti. Mä vilkaisin tuntilistoja, totesin Vallun olevan kolmella tunnilla ja nytkin heti ensimmäisellä. Odotin karsinalla hevosta harjaillen, kun ensimmäinen tuntilainen ryntäsi paikalle. Pyöreä täti-ihminen hihkui innoissaan, koska ryhmä lähtisi maastoon. Se oli aika isku vasten kasvoja, koska mä en ollut koskaan päässyt Vallulla tunnilla maastoon. Eihän se ollut sopiva maastokäyttöön tunneilla! Toki liikutusviikolla olin saanut käydä, mutta kaikki muistivat millaista se oli ollut. Mä autoin hyvän asiakaspalvelijan tavoin hevosen valmiiksi ja seurasin tallin ovelle. Inga valmistautui hevosensa kanssa vetämään maastoa ja vilkaisi mun nyrpeää ilmettä. ”Ingaaaa”, mä venyttelin ja sain otsan kurtun vain syventymään. ”Miksi mä en pääse koskaan Vallun kanssa maastoon?” ”Koska sä meet sen kanssa ihan tarpeeksi muutenkin”, nainen tokaisi ykskantaan ja sanojen äänensävy kertoi keskustelun loppuvan siihen. Katsoin suu mutrussa kun ryhmä katosi tien mutkan taakse. Tallissa hain vesiämpärin, sienen ja tiskiharjan pestäkseni Vallun ruokakupin. Mä olin juuri sulkenut pesarin vesihanan kun näin jonkun mustahiuksisen jätkän viilettävän sen ohi kottikärryjen ja talikon kanssa kuin viimeistä päivää. Hetken jo ehdin miettiä, mitä ihmettä Kaisla oli itselleen tehnyt, kunnes tajusin kyseessä olevan joku ihan joku muu kuin se maatilan emäntä. Kurkkasin pesarista käytävälle ja näin kuinka kottarit parkkeerattiin Fatun karsinan eteen. Mä mietin vähän turhan kauan siinä kurkistellen, sanonko mitään, mutta koska kanapäälikkö Kaislan huuto oli ehkä vähän liikaa näille uusille, päätin olla tuttu ja reilu Joona Aro. ”Hei”, mä huikkasin karsinassa heiluvalle jätkälle. ”Me ei saatais siivota karsinoita ollenkaan, näillä on joku asenneongelma sitä kohtaan. Jos haluut olla aktiivinen niin ruoka- ja juomakupit kuuluu meille.” Jätkä katsoi mua hämmentyneenä, mutta samalla jotenkin korventavan murhaavasti että mä päätin kääntyä ympäri ja kadota. Helvetti, mitä nää uudet oikein oli? Tuntui samalle kuin ysiluokalla seiskoja katsoessa. Mä putsasin keput nopeasti, olihan se aika rutiinijuttu. Välineet takaisin paikoilleen vietyäni mä suunnistin yläkertaan, loikkien portaat kaksi rappusta kerrallaan. Mä lysähdin sohvalle Adrianin viereen, jonka kanssa löytyi aina jotain puhuttavaa. Toisella puolella Jesse selaili sen puhelinta, peukalon liikkeestä päätellen aina välillä tykäten jostain kuvasta. Ikkunan vieressä istui joku brunette, jota mä en ollut nähnyt ennen, Alma näytti siltä, ettei tiennyt mitä huoneessa teki, Karla kirjoitti hoitovihkoon kynä sauhuten ja toisella puolella pöytää tänne jo kerennyt karsinansiivoaja koetti selvästi samaan aikaan näyttää luontevalta sekä tarpeeksi vittumaiselta, ettei kukaan puhuisi sille. Adrianin kevarissa oli jotain häikkää, jota me puitiin yhdessä ainakin vartti, kunnes Oona ryntäsi ovesta sisään Sierran kanssa räkättäen kovaan jollekin jutulle, joka ei koskaan meille muille selviäisi. ”Hei latinopimu, sä et saa enää olla täällä! Petturi!” rääkäisin sille ja sain sen virnistämään mullekin. ”Onneks en oo koskaan ollu niin tarkka sääntöjen kanssa”, Sierra naureskeli ja kierähti sohvan selkänojan yli makaamaan mun ja Adrianin syliin. ”Sori, oot kyl upee, mut oon varattu”, huomautin ja tökkäsin sitä nenään. Sierra kikatteli siinä itsekseen, kunnes tajusi huoneessa olevan monia sille vieraita henkilöitä. ”Oonko tippunut kärryiltä ihan totaalisesti vai kuka toi on?” se kysyi osoittaen Fatun hoitajan suuntaan. Mä ehdin jo avata suuni antaakseni kieltävän vastauksen, kun joku toinen avasi suunsa. ”Se on joku vitun nobody landelta, ollaan samassa koulussa. Nyt ykkösellä”, Oona irvisteli. ”Kuulisit kuinka juntisti se puhuu.” Karsinaintoilija näytti siltä, että antaisikin kohta esimerkin. ”Oona”, Jesse kuitenkin huomautti aika kärkevästi riidan poikki. Mun (ja varmasti monen muunkin) Oona vain irvisti ja lähti kaatamaan kahvia kesältä jääneestä kahvinkeittimestä. En tiedä, mitä mieltä kahvio oli tästä asiasta, mutta toistaiseksi me oltiin saatu pitää se. Jesse nousi huokaisten ylös ja käveli Oonan luokse. Sierrakin kohottautui suu auki loksahtaen katsomaan, kuinka Jessen käsi kiertyi tytön lantion ympärille sormien jäädessä lepäämään lonkkaluulle. Huulet painuivat kevyesti ja nopeasti poskelle. ”Koettakaa nyt jooko jo päättää!” mä kiekaisin kaikkien ajatukset sanoiksi. Oona näytti keskisormea olkansa yli kääntymättä edes katsomaan. Kun se lopulta sen kuitenkin teki, kurtistaen kulmiaan se vilkaisi ikkunan ääressä olevaan tyttöön. ”Eihän toi oo se sama kuin aamulla vai onko mun silmissä vikaa?” blondi kysyi ja mä pudistin päätäni. ”No kuka hitto toi nyt sitten on? Mistä näitä uusia tulee? Ja miksi ne kaikki näyttää noin tylsille?” Vieraan bruneten katse kääntyi ikkunasta meihin. Jostain syystä se hymyili, vaikka oli juuri saanut osansa tallin jääkuningattaren herjausvarastosta. Saattoi olla, että se ei ollut kuullut Oona Mäkelästä tai sitten se oli vain tyhmä. ”Se on Zaken kakkonen”, Adrian sanoi rennosti ja hymyili tytölle takaisin. ”Grace”, brunette sanoi iloisesti ja sai Oonan kulmat selvästi miettimään, pitäiskö niiden kurtistua vai nousta. Adrian hymyili yhä. ”Joona”, mä esittelin itseni sillä mun ystävällisellä äänellä. Ovi kävi ja mä näin vaaleansinisten hiusten välähdyksen mun silmäkulmasta. Pian Sierran jalat mun sylistä hätistikin Jassu, joka parkkeerasi siihen sitten itse. Suudelma oli nopeasti vaihdettu, mutta sai Sierran silti kakomaan liioitellusti. Jassun katse kävi läpi kaikki huoneessa olijat, pysähtyen Oonaan ja Jesseen hieman pidemmäksi aikaa. ”Joten”, Jassu aloitti hitaasti ja näytti siltä, että kertoisi kohta suurimman juorun aikoihin. ”Kaisla pisti mut putsaamaan tänään varmaan viidet ruokakupit! Ja yksi niistä oli Roxin, se oli taas paskonut sinne!” Koko huoneen räjähtäessä nauruun mä painoin hymyilevät huulet Jassun niskaan.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 3, 2015 6:32:27 GMT
★★★★
Ihan fiksustihan se Vallu käyttäytyi maastossa. Ehkä sulla ja Valtsulla ei vaan synkkaa metsän siimeksessä? ;-) Toivottavasti et ole osallistumassa Halloween-juhliin Vallun kanssa, ettei muutenkin karmiva ilta saa vielä karmivampaa loppua...
Hyvä kun ojennat noita uusia hoitajia, he tuntuvat olevan vielä niin pihalla Pappilan tavoista ja säännöistä.
Inga, hevosope
|
|
|
Post by Joona on Nov 13, 2015 19:14:32 GMT
12. marraskuuta 2015 Kahdeskymmeneskahdeksas, jossa Ingalle pistetään jauhot suuhun Mä en tiedä, kumpi oli huvittavampaa; Ingan ilme mun ja Vallun oikeesti eleettömän ja huolellisen kouluradan jälkeen vai se, että Santtu karkasi kesken kisapäivän. Kukaan ei tiennyt miten, mutta Noora nurisi jotain vieraista pikkutytöistä. Mä olin juuri laskeutunut Vallun selästä tallipihalla. Meidän molempien hengitys höyrysi ilmassa ja maa oli kova ja vähän jäinen, vaikka lunta siinä ei ollutkaan. Talvi kolkutteli nurkan takana ja tuntui nyt saavan kisaajat toisensa perään värisemään varoittaen tulevansa kohta. Ellida piti Vallusta kiinni, kun heitin sen selkään fleeceloimen sekä löysäsin satulavyötä. Kävelyttäisin sitä vain pienen hetken, kunnes se saisi mennä karsinaansa odottamaan seuraavaa koitosta. Mun silmäkulmassa vilahti jotain ruskean ja valkoisen kirjavaa. Santun askeleet olivat niin shettismäisen pienet, kun se pinkoi korskuvien puoliveristen seassa kuin maailman pienin mutta silti pelottavin pallosalamaponi. Se sai koko pihamaan sekaisin ja Pappilan takkeihin pukeutuneet toimihenkilöt kiekumaan irti päässestä ponista. Santtua ei kiinnostanut ja kun vilkaisin Vallua, se näytti miettivän yhä oliko sen mielipide ”hitto mikä dorka” vai ”jumpe, vois mennä mukaan”. Se taisi päätyä dorkaan, koska kun Santtu tuli liian lähelle veti se korvat luimuun ja irvisti. Lopulta Santtu päätyi nuuskuttamaan pientä shetlanninponia pihan toisella puolella. Sen taluttaja oli ihan äärettömän lyhyt blondi, jonka ilme oli yhtä järkyttynyt kuin kaikilla pihamaalla. Tyttö selvästi ojensi kättään ottaakseen ponista kiinni, mutta mistä? Santulla ei ollut riimua eikä suitsia, joten mahdollisuudet olivat vähissä. Blondi ei kuitenkaan joutunut ratkaisemaan tilannetta millään lailla, vaikka alkoikin jo suhisemaan vähän kauempana olevalle toiselle tytölle, joka kaiveli laukkuja kenties riimun toivossa. ”Santtu!” kuului rääkäisy, joka ei voinut kuulua kellekään muulle kuin Oona Mäkelälle. Sen shetlanninponinkesyttäjän ääni sai Santun pään ponkaisemaan ylös korkeuksiin ja sieraimet laajenemaan pöristen. Ja sitten se laski päänsä alas, antaen Oonan napata sitä otsatukasta kiinni. Oona vilkaisi toisen shetlanninponin taluttajaa vähän nenänvarttaan pitkin, kunnes lähti rahtamaan karkuriponia otsatukasta takaisin sinne, mihin se kuului. ”Hitto, tosta ponista ei oo mitään muuta kuin hankaluuksia”, Ellida nurisi mun vieressä. ”Vaikka onhan se aika söpö.” ”Älä hitto pure mua”, älisi Oona, kun Santun hampaat tavoittelivat sen reittä. ”Senkin rääpäle, sun pitäis olla lasten poni.” ”Tosi söpö”, mumisin ja vilkaisin suurta rautiasta mun vieressä, joka oli musta satakertaa söpömpi kuin irvistelevä kauhukakara. Jos mun pitäisi joku Vallua söpömpi valita, olisi se Roxi. Ja ehkä Nökö. Nooran ohjeistuksen mukaan Santtu kuljetettiin sen oman karsinaan. Oona näytti niin närkästyneeltä vetäessään lannistunutta pikkuponia perässään tallipihan poikki, että kaikki väistivät parivaljakon tieltä. Tosin Oonalla oli sellainen vaikutus tavallisestikin. Varsinkin tallin ovensuussa kengänkärkiään maahan pyörittelevät pikkutytöt näyttivät pelkäävän blondia kuin kuollaakseen. Ehkä ne olivat päästäneet Santun vahingossa irti. Noora näytti ainakin siltä, että vaahtosammuttimien jengiä odottaisi tänään puhuttelu. Virnuillen tapahtuneelle Ingan mielestä ihan liian leveästi, talutin mä Vallua hetken pihalla Ellidan kanssa jutellen. Se höpötti mielellään enkä mä voinut kuvitella joskus ajatelleeni sen olevan vähän ujo. Joskus? Viime helmikuussa! Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun me oltiin tavattu ekaa kertaa. Hymisten mun omille ajatuksille, miten aika kului kuin siivillä, vein Vallun takaisin karsinaan. Otin sen kaikki varusteet pois – se ansaitsi pienen tauon – ja loimitin sen. Astuessani karsinasta ulos näin juuri sopivasti kuinka Dollin ruskea takapuoli astui sisään sen karsinaan. Mä ehdin nojailla hetken karsinan ovella, kun seurasin Jassun varusteiden järjestäytynyttä purkamista. Se oli ripeä, vaikka jäikin välillä hymyilemään hölmösti ja rapsuttelemaan Dollia korvan takaa. Suitset olalla ja satula käsivarsilla ympäri kääntyessä pastellitukka hätkähti hieman mun nähdessään. ”Älä säikyttele”, Jassu nurisi ja työnsi mut pois tieltä. Nostin sille satulatelineen karsinan edestä valmiiksi ja Jassu tyrkkäsi varusteet siihen. ”Älä oo niin säikky”, mä virnistin ja sain osakseni mulkaisun. Dolli katsoi mua vähän epäilevästi karsinastaan, kun Jassu veti sen oven kiinni. Se avasi hiukset huokaisten kovaan ääneen, mä annoin käden kietoutua sen vyötärölle rennosti, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Ja niin se olikin. ”Siis starttaan jo kolmantena esteillä”, Jassu valitti ja selaili sen puhelimesta lähtölistoja. Mä kurkin niitä sen olan takaa. ”No mäpä oonkin vika, mieluummin olisin se kolmas.” ”Pöh”, Jassu hymähti ja lähtiessään maneesiin kietoi sormensa mun sormien lomaan. Maneesissa me löydettiin katsomosta nopeasti meidän jengi. Ellida, Oona ja Sierra istuivat ylimmällä penkkirivistöllä näyttäen kaikki yhtä valmiilta murhaamaan kaikki viereen uskaltavat enkä mä osannut ajatella mitään muuta kuin Mean Girlsiä. Tervetuloa Pappilan ponitallille, meillä ollaan avoimesti mulkkuja.Mä istuuduin Ellidan viereen, joka alkoi heti päivittää tietoja miten kukakin oli pärjännyt. Grace oli tullut toiseksi, mikä oli hyvin. Luokassa oli ollut ihan superhyviä ratsastajia ja oli kiva, että joku muukin pärjäsi vaikka sankoin joukoin paikalle saapunut Ratsastuskoulu Seppele oli jyrännyt ylivoimallaan. Olihan se vähän tylsää, että kaikkien innostuksesta huolimatta mestaruuksiin oli lähtenyt lopulta vain viisi pappilalaista – Oonan ilme oli hieman nyrpeä, se olisi muuten kaiketi osallistunut, mutta Noora oli asettanut sille osallistumiskiellon rähjättyään taas kerran maneesin takana polttamisesta. Selattuani lopulliset tulokset, virnistin leveästi Jassulle. ”Miltä tuntuu hävitä, häh?” ivasin, saaden vain käden pörröttämään mun hiuksia aika alentavasti. ”Hiljaa, oon voittanu sut niin monesti et nyt hissukseen siinä”, Jassu huomautti. Mä jatkoin mun virnuilua, kunnes sain kevyen suukon huulille. ”Hyi, voisitteko joskus olla vähän vähemmän ällöjä”, Ellida älisi vieressä nyrpistellen nenäänsä. ”Sanoo se, jonka poikaystävä on varmaan Mr Siirappi-Suomi jos sellainen valittaisiin”, Oona huomautti ja sai Ellidan mutristamaan huuliaan jokseenkin hyväksyvästi. Oona käänsi katseensa kärsivänä Sierran kautta muhun ja Jassuun. ”Siis ette usko mitä tuskaa tää on, ensin kuuntelet tän vaaleanpunaisia juttuja ja sitten Jasun ihan samaa juttua. Ampukaa mun pää ennen kuin se muuttuu pelkäksi hattaraksi, kiitos.” ”Äh, ole hiljaa ja kerro mieluummin siitä sun kaulailukaveristas”, Ellida älähti niin kovaa, että sai osakseen paheksuvia katseita. Tyttö vain irvisti niille. ”Mistä kaulailukaverista?” Oona hymähti hymyillen tavalla, josta ei saanut ihan selvää. ”Oona hei, ei me tyhmiä olla”, Ellida sihisi ja tökki blondia kylkeen kuin olisi saanut sen niillä kidutusmetodeilla avamaan suunsa. ”Lopettakaa nyt toi vääntö, lyödäänkö mieluummin vetoa siitä johtuuko toi Gracen hymy siitä twiitistä vai onnistuneesta radasta?” Sierra kikatti ja osoitti Gracea, jonka haaveileva hymy oli tavallistakin leveämpi. ”Saa kumartaa”, Grace hihitti noustessaan Sierran viereen. ”Se sijoittuu yksissä kisoissa ja on heti olevinaan meitä parempi”, Ellida nurisi. ”Käydäänkö työntämässä sen pää lantalaan?” Oona ehdotti ja sai Ellidan virnistämään. Gracen ilme ei muuttunut mihinkään, mutta se tökkäisi blingillä raipallaan blondia otsaan. Ratsastuskoulumestaruudet olivat kyllä iso bisnes. Tiesin siitä kaikenlaista, koska olin raahannut eilen kouluaitoja ja tuomarien pöytiä henkihieveriin asti. Jotenkin Pappilan jengi tuntui olevan sitä mieltä, että miehenä mun pitäisi hoitaa kaikki fyysisimmät hommat. Ensimmäisen vastalauseeni olin esittänyt, kun olin koonnut puolet kouluradasta yksin. Tytöt olivat naureskellen tullut hätiin, osa nyreämmin kuin toiset. Aika kului nopeasti luokan toisensa perään loppuessa. Lopulta lähti koko Pappilan kisatiimi liukumaan kohti talleja, Ellida mun kisahoitajanpestissä aina Vallun karsinalle asti. Myönnetään, että ratsukkojen virratessa sisään maneesin ja pian jo ulos, alkoi mahanpohjassa heittää. En tosiaan myöntänyt sitä jo valmiiksi virnuilevalle Ellidalle ( ”Meinasitko taas tippua? Älä pliis nyt nolaa meitä”). Mä olin kuitenkin jo aikoja sitten allekirjoittanut esteet siksi mun jutuksi, joten niillä oli niin paljon enemmän väliä. Kun vihdoin pääsin verryttelyyn, purin mä jo hammasta voimakkaasti yhteen. Ja sitten, siinä pienessä hetkessä kun siirsin Vallun raviin, se kaikki unohtui. Jännitys, kisat, kaikki. Ratsastaminen vei kaiken huomion, se oli niin luonnollista eikä sen aikana tarvinnut miettiä mitään muuta kuin vain ratsastamista. Kun maneesin ovet aukesivat ja mut kuulutettiin ensimmäiseksi valmistautuvaksi, ei aikaisemmasta mahan pohjalla velloneesta tunteesta ollut jälkeäkään. Seurasin rauhassa edellisen ratsukon rataa, saaden katsomosta Pappilan taustajoukoilta monta kannustavaa hymyä. Mut kuulutettiin, tuomari vihelsi pilliin ja mä nostin laukan. Loppujen lopuksi mä en muistanut radasta paljoakaan. Paitsi sen tunteen, kun jotenki kaikki vain meni putkeen, kaikki 12 estettä. Uusintaradalla mä keskityin ehkä liikaakin varmaan ja tasaiseen suoritukseen, mutta olin radan jälkeen niin hurmioitunut, että meinasin tipahtaa kokonaan alas Vallun selästä. Mun korvissa kaikui Karlan järjetön huuto meidän suorituksen jälkeen ja kasvoilla oleva oli hymy oli varmaan vielä typerämpi kuin se kestohymy, joka mulla oli ollut vakiona mun ja Jassun aloittaessa seurustelu. Ei me voitettu. Me ei edes sijoituttu – hitto soikoon, me oltiin ekoja ei sijoittuneita. Mutta katsoessani iltaheiniään mutustavaa Vallua sen karsinassa, vaihdettuani sille juuri uuden, kuivan loimen ylle, se ei haitannut. Joku mun sisällä muistutti taas, että vaikka kuinka Kyllin kanssa voitettaisiin Helppoa Beetäja vaikka Inga kuinka väittäisi muuta oli Vallu se mun hevonen. Kuin luotu mulle. Ehkä ne oli ne epäonnistumiset, mitkä saivat onnistumiset tuntumaan vielä paremmille. ”Ettekö te kiusankappaleet voisi nyt jo häipyä, oon katellu teitä koko päivän! Antakaa niille hevosille nyt hetkeksi rauha!” Kaisla mesosi toisella puolella käytävää, kun vedin karsinan oven kiinni ja lähettelin sille lentosuukkoja.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 14, 2015 8:02:18 GMT
★★★★★
Kääks minkä katastrofin Santtu olikaan saanut aikaan! Mitenhän Pappilan maineen laita nyt on, kun riiviöponi karkasi kesken tärkeän kisapäivän... Taitavat Seppeleläiset ja Susarilaiset nykyään vain naureskella tälle ratsastuskoululle, apua.
Suurkiitos sinulle Joona tästä päivästä. Todellinen Pappilalainen auttaa myös kisojen järjestelyissä, eikä pelkästään ratsasta ;-) Mikä parasta, hyvinhän nuo kilpailut menivät ollessasi ensimmäinen ei-sijoittunut esteluokassa. Todella hyvä suoritus, vaikka Inga sanoisi siihen mitä. Jotain se kirosi kilpailujen jälkeen, että tiukemmat tiet pitäisi tehdä ja mussutimussuti. Älä siitä välitä ♥
Helena, poniope
|
|
Julia
Uusi tallilainen
Posts: 5
|
Post by Julia on Dec 24, 2015 19:21:49 GMT
24.12.2015 "Joulu on taas, joulu on taas..."- Miten helvetissä musta on tullu tämmönen...? sanoin hiljaa ääneen ku seisoin Pappilan maneesin oven ulkopuolella. Kello läheni viittä ja en oikeesti vaan pystyny menemää maneesii sisälle. Jalat tärisi ja oli vaikee hengittää, eihän tää ny jumalauta oo tottakaa enää? Se tyttö joka oli kuukaus takaperi istunu putkas uhkarohkeiden tekojensa takia, ei nyt uskaltanu mennä sisälle ratsastuskoulun maneesiin. Mua alko naurattaa. - Mitäs sitä täälä naureskellaa? kuulin yhtäkkiä pojan äänen mun selän takaa. Käännyin ympäri ja hyppäsin samalla varmaa viis metriä ilmaa ja pojan virne vaan leveni. - Jooo ööö ei mitää, yhelle viestille vaa, sopersin vastaukseks. - Ooksäki menos tonne hoitajaratsastuksii? Mä oon Kasper, Zaken kakkone, poika esitteli itsensä ja hymyili... Itseasias aika hurmaavasti. Mun oli pakko painaa silmät kii hetkeks ja pakottaa itteni rauhottumaa. Kaks vaivasta kuukautta ilma minkäälaista säätöä, ja mä olin nyt jo tulos hulluks. Pakottauduin silti vastaamaa pojalle mahollisimman ystävällisesti, että olin Julia, Vallun kakkone ja tosiaa menos sinne hoitajaratsastuksee. - No nii mennää sitte, me myöhästytää muute, Kasper sano ja veti mut mukanaa maneesiin. Maneesi oli täynnä erilaisia ratsukoita, ja mulla meinas taas mennä luu kurkkuu. En oo ollu näi nössö sit ala-asteaikojen. Näin ison rautiaan hevosen keskellä maneesia kaarrossa, ja tunnistin sen Valluks. En ollu ikinä enne rasastanu yhelläkää Pappilan hevosella ja en tykänny yhtää tästä ideasta, että sen ekan kerran joutuisin tekee näide kaikkien arvostelevien silmien alla. Tuntu että jokane hoitaja katto mua enemmän tai vähemmän vinoo, varsinki hevosten selissä keikkuvat ykköshoitajat mulkkas ja oikee kunnolla. Tai sit se vaa tuntu siltä. Hengitin pari kertaa syvää ja kävelin Vallun ja Joonan luo. - Heippa, sanoin pojalle ja moikkasin Vallua taputtamalla sitä reippaasti kaulalle. - Aaa joo moro, en meinannukkaa huomata sua eka, Joona sano naureskellen ja laskeutu hevosen selästä alas. - Juu..., vastasin pojalle hieman vaisusti ja nousin hevosen selkään. Näin maneesin reunalla naisen joka hoputteli ykköshoitajia lähtemään maneesista tai siirtymään ees katsomon puolelle. Arvelin naisen olevan Helena, ratsastuksenopettaja joka valvois näitä meidä hoitajaratsastuksia. Päätin keskittyä ratsastuksee kunnolla, en ollu nytte sillä tuulella että tutustuisin yhteenkää ihmisee ketä täälä pyörii. Vallun kans treenailtii rennosti kulkemista ja tehtii paljo taivutuksia ja mentii muutenki paljo ympyröillä. Vallu oli tosi kiva ja reipas ratsastaa, ja vaikka mulla oli ihan paska aamu ollukki syystä sun toisesta, nii se hevonen sai silti hymyn mun huulille. Kello kävi ja aika kulu ja lopulta aikaa oli enää noin vartti. Halusin kokeilla vielä pari hyppyä hevosella ja ohjasinki Vallun tasases laukas kohti pientä ristikkoa. Vallu leiskautti ristikon yli innoissaa oikei kunnolla ja mun hymy vaan leveni. Seuraavaks päätin kokeilla vähän korkeempaa pystyä, ja siinäki Vallu oli ihan super. Tultiin pystyä pari kertaa molemmista suunnista, ja lopulta annoin hevoselle pitkät ohjat ja me käveleskeltii vaa rennosti ympäri maneesia. Näin sivusilmällä että monet ihmiset niin katsomossa kuin maneesinkin puolella katto mua vähä uteliaasti, mut en ottanu katsekontaktia yhenkää kans. Nyt en vaa jaksanu, enkä halunnu. Tallissa oli iha kauhee vilinä, vaikka kello oli jo aika paljo ja nyt oli kuitenki joulu. Ykkös- ja kakkoshoitajat pyörivät ympäri tallia, ja mietin että tuunko mä ikinä olemaan osa minkäälaista porukkaa täällä. Vaikka olinki välillä iha ylisosiaalinen, viime aikoina musta oli tullu jotenki vaisu. Mua vähä pelotti, että mikä mua vaivaa ja mitä helvettiä oikeesti on tapahtumas. Tallis kaikki suju kuitenki ihan hyvin, Vallu oli yllättävän nätisti ja sain väisteltyä ihmisiä parhaani mukaa. Joku Idalieksi esittäytyny mua pari vuotta nuorempi tyttö yritti tulla juttelemaa mulle, ja kyllä me hetki puhuttiinki mut sit poistuin paikalta ja väitin syyksi kiirettä kotiin. Ku pääsin tallista pihalle mua alko itkettää. Ja sille itkulle ei tullu loppua, ei sitte millää. Seisoin siinä pihalla varmaa lähemmäs puoli tuntia, kunnes joku hahmo tallilta päin juoksi mua kohti ja otti kiinni. Ja halas. Lujaa. Eikä se päästäny irti. Ja viimein mä tunsin että oon onnellinen taas pitkästä aikaa. Hyvää joulua koko Pappilan väelle!
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Dec 25, 2015 9:07:07 GMT
★★★★Onneksi olit huomannut nämä Pappilan joulun poikkeusjärjestelyt, eli hoitajaratsastukset :-) Muutenhan sinulta olisi mennyt tämä ihana perinne kokonaan ohitse ja olisit varmasti ollut entistä hämmentyneempi näin ekan kerran jälkeen. Ihana kuulla, että Pappilasta löytyy vielä empaattisia ihmisiä viitaten viimeisimpään kanssakäymiseesi pappilalaisten kanssa. On tuntunut vähän siltä, että monilla on joulustressi purkautunut kiukutteluna tallilla, mutta ehkä hoitajaratsastukset muuttivat sitä parempaan suuntaan taas! Ps, kylläpä muuten Vallu liikkui kivasti sinun kanssasi. Hyvää joulua sinullekkin ♥ Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Dec 25, 2015 23:05:14 GMT
24. joulukuuta 2015 Kahdeskymmenesyhdeksäs, jossa on mun toka hoitajaratsastus Siis no joo. Te tiedätte mitä mä meinaan sanoa.
Vallu vaan on paras.Mä olin koettanut saada muita leikkimään mun kanssa hoitajaratsastuksessa, koska leikkiminen hevosten kanssa nyt oli ihan parasta. Liian monen nyrpistyneen nenän ja ”ootko joku viis vee” -kysymyksen jälkeen mä olin lopulta luovuttanut, vaikka olin yhä sitä mieltä, etteivät muut ymmärtäneet maa-meri-taivaan potentiaalia. Tai ehkä ne pelkäs vaan häviävänsä Etelä-Suomen nopeimmalle ratsukolle (eli mulle ja Vallulle). Ehkä ne luuli, että me oltaisiin leikitty kivasti ja rauhallisesti. Se todisti, ettei niillä ollut hajuakaan. Voisin vaikka lahjoa Helenan järjestämään meille vaikka pääsiäiseksi leikkitunnin. Maa-meri-taivas, talli palaa, kuka pelkää mustaa miestä ja viesti ei tosiaan olleet mitään nössöjen leikkejä. Daa. Mä kampesin itseni paljaaseen selkään maneesin laidalta (hei kamoon 172 senttimetriä, en mä sinne päässyt hyppäämällä edes penkin päältä). Tietenkin mä menin ilman satulaa, kun kerran sai. Mun jalat roikkuivat kovin korkealla ilmassa, kun vertasi yli puoli vuotta sitten olleeseen Roxiin. Sen hopeisen harjan oli annettu kasvaa hieman pidemmäksi kuin Vallun ja korvat lerputtivat sivuille, toisin kuin rautiaan ruunan sojottavat antennit. Hitto siitä oli pitkä aika! Hajamielisesti Vallun harjaa nyhvertäen pyysin sen letkeään käyntiin. Kesän hoitajaratsastuksessa mä olin viimein päättänyt vaihtavani Roxista Valluun. Mä koetin yhä käydä katsomassa mun vanhaa kamua kun kerkesin, se yhä tuli karsinan ovelle haistelemaan mun sormia kuten ennenkin. Mä kyykistyin sen luokse ja rapsutin korvan takaa sen tunkiessa päänsä mun syliin. Joskus mulla oli ikävä sitä, mutta mä en jaksaisi ja ehtisi hoitaa kahta hevosta. Vallu oli kuitenkin mulle nyt se tärkeämpi, sellainen hevonen, joka voisi olla mun oma. Kohta siitä oli vuosi, kun mä olin aloittanut Pappilan ponitallilla hoitamisen. Tietenkin mä olin aloittanut ratsastuksen siellä jo vuosia sitten mun serkun suosituksesta. Sinna oli silloin ollut työharjoittelussa Pappilassa. Lopulta mun hevoshulluus oli kasvanut suuremmaksi ja suuremmaksi. Mulla oli hetken ollut vuokraponi toisella tallilla, mutta sen sopimuksen purkauduttua olin hakenut hoitajaksi. Vuosi. Toisaalta se olisi voinut olla eilen, kun olin ensimmäistä kertaa kävellyt hoitajan virassa tallille ja istunut hoitajien huoneessa muiden kanssa. Helmiina oli vielä silloin hoitanut Myrdeä, mä muistin flirttaileeni sille jotain. Ellida oli ollut mun mielestä silloin ujo ja hiljainen, mikä huvitti nykyään. Ja tietenkin se suurin juttu: melkein vuosi sitten mä olin tavannut tytön, jolla oli pastellinsininen tukka. Mä vilkaisin Jassua Dollin selässä. Se selasi puhelintaan nilkkojaan pyöritellen, ilman satulaa sekin. Mun kasvoille nousi yhä se typerä hymy, joka nauratti kaikkia muita. Toisaalta musta tuntui, että se vuosi oli ollut yhtä kuin ikuisuus. Sen aikana oli tapahtunut niin paljon, niin mun elämässä kuin kaikkien muidenkin. Kun mä katsoin ympärilleni ykköshoitajien täyttämässä maneesissa, mietin miten en ollut koskaan tullut tallille hakemaan loppuelämän kestäviä ystäviä, mutta olin silti saanut niitä. Mietin, mitä mä muka tekisin ilman näitä tyyppejä. Jätkätkin oli mulle tärkeitä, mutta talliporukassa oli jotain muutakin. Mä revin mun ajatukset menneistä ja keräsin ohjat käteen. Vallu tuntui reippaalta sinä päivänä, mutta se oli reipas lähes aina. Mä pidin sen luonnollisesta eteenpäinpyrkimyksestä, vaikka tiesinkin sen häiriintyvän helposti. Siksi mä pidin tuntuman kevyenä pyytäen pikkuhiljaa Vallua pyöreämmäksi. Ravissa mä hain eteen jo vähän enemmän kontaktia pyytäen sitä vielä vähän kokoamaan itseään paremmin. Pärskähtäen sen niska kohosi hiukan ylemmäs ja paino siirtyi taas hiukan enemmän taakse. Taputin sitä nopeasti sisäkädellä kaulalle. Mä mietin sen liikkeen tahtia varmaan tarkemmin kuin yhdelläkään ratsastustunnillakaan olin miettinyt tehdessäni pieniä temmonvaihteluja aina välillä siirtäen myös käyntiin. Siis no joo. Te tiedätte mitä mä meinaan sanoa. Vallu vaan on paras. Ja Vallun laukkaa olisi voinut sanoa maailman parhaaksi tunteeksi. Se pyöri niin hyvin ja vaivattomasti, siinä oli painetta, mutta ei liikaa. Mä kykenin antamaan sille edestä tilaa ilman sen sinkoutumista kuuhun, eikä siinä ollut mitään syytä miksi en olisi rakastanut sitä hevosta. Ja mulla oli hauskaa selässä ilman satulaa killuessani. Musta tuntui, että satulattomuus taisi olla Vallunkin mieleen, ehkä se näki sen tervetulleena mielenvirkistyksenä. Siirtyminen laukasta käyntiin oli helpompi kuin tavallisesti, vaikka teinkin sen mahdollisimman vaikeisiin paikkoihin keskelle halkaisijoita. Jopa pysähtymiset laukasta olivat helpompia kuin tavallisesti. Joka kerta, kun mä lähdin kokoamaan Vallua ennen siirtymistä se vastasi pieniinkin apuihin välittömästi ja oli valppaana ennen pysähdystä pyytäviä apuja. ”Voidaanko pitää kisat nyt?” mä rääyin Vallun selästä jalkoja heilutellen, kun annoin sen pienen hetken kävellä. Helena pyöritteli silmiään mulle. Oli meillä yksi ongelma sen tunnin aikana: kun mä ohjasin Vallun lävistäjälle, en voinut vastustaa kokeilla vähän keskilaukkaa. Mä kokosin kulmassa laukkaa vähän ja kun käänsin hevosen lävistäjälle, annoin mennä. Painetta laukassa kerännyt Vallu pukitti. Ei sitä oikeestaan voinut sanoa tippumiseksi, ehkä enemmänkin liukumiseksi. Se oli aika hidastettua verrattuna Vallun kaikkea muuta kuin hidastettuun pukkiin, joka sai sen hännän havittelemaan kohti kattolamppuja. Mä ensin lysähdin kaulalle, siitä valuen hitaasti kohti maata. Lopulta mä olin täysin jaloillani maassa ohjat yhä kädessä ja suuri hevonen vain poukkoili mun ympärillä. Heti sen rauhoittuessa mä talutin sen uudestaan maneesin laidalle. Helena katsoi mua kulmat kurtussa. ”Joona, onko sun aina pakko tehdä jotain tyhmää ja tippua?” se kysyi. ”Se ei pelaa, joka pelkää”, mä vastasin virnistäen ja kiipesin takaisin Vallun selkään.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Dec 26, 2015 16:36:06 GMT
★★★★★Toden totta, siitä alkaa olla totisesti vuodenpäivät kun sinä ja iso osa muistakin pappilalaisista aloitti hoitamisen. Vuosi on kyllä vierähtänyt nopeasti, vaikka hirveästi onkin ehtinyt tallilla siinä ajassa tapahtumaan. Plus, mitä kaikkea onkaan tallin ulkopuolella tapahtunut... Suunnattoman ihana vuosi kaiken kaikkiaan, toivottavasti tällaisia saadaan vielä monta lisää! Helena, poniope
|
|
|
Post by Joona on Jan 9, 2016 0:50:00 GMT
8. tammikuuta 2016 Kolmaskymmenes (!!), jossa talvi on ihan hirveetä Mä olin aina pitänyt talvesta. Kirpistelevästä pakkasesta poskilla ja lumisateesta. Mä rakastin kuuraisia puita, kimmeltävää hankea ja kuinka hengitys höyrysi. Olinhan mä syntynyt talvella, ehkä se liittyi asiaan. Ennen kaikkea mun olisi pitänyt pitää tästä talvesta. Siihen oli monta syytä: 1) Mä. Olin. Vittu. 18 vuotta. 2) Olin saanut neljä päivää sitten myös ajokortin. Mun inssi oli menny ihan hyvin, mä olin ollut alusta saakka autokoulussa ”luonnonlahjakkuus”. Toisaalta mulla oli tietenkin liikennemerkit hallussa ja en mä nyt ekaa kertaa ajanut kun olin autokoulun bemariin istunut. Vaikka ehkä mun kannattaisi motarilta poistuttaessa vaihtaa se vaihde oikeesti neloselle eikä kakkoselle kuten inssissä. 3) Faija oli ostanut mulle auton. Tai oikeestaan itelleen ja luovuttanut ”vanhan” Audinsa mulle. Siksi mä tunsin itseni pahemmaksi kermaperseeksi kuin se Iiron omistaja Kristian, siis kyllä mäkin tajusin sen olevan helvetisti liian hieno peli ekaks autoksi. Mä nousin autosta huokaisten. Muistin yhä elävästi Kaislan ilmeen kun olin samana päivänä kortin saamisen kanssa olin hurauttanut pihaan ja aiheuttanut sille paskaslaagin. Se oli tuijottanut mua ikuisuuden ja kysynyt kuinka vanha mä olinkaan. Olin virnuillut niin leveästi, että se nähtiin varmaan kuussakin ja heilutellut autonavaimia voitonriemuisesti (en tiedä miksi, ehkä mä kuvittelin Kaislan näkevän sellaiset ekaa kertaa). Kaislan tuijottaessa mun perään mä olin vihellellen painunut sisälle. Mä katsoin lumista pihaa suuressa parkatakissa. Mutta tämä talvi? Tämä talvi, joka päätti yhtäkkiä villiintyä täysin? Siis miinus kakskytkahdeksan fakin astetta. Tämä talvi oli perseestä.Rämmin talliin niin vauhdilla kuin liukkaalta pihalta kykenin. Siellä oli sentään hieman lämpimämpi, vaikka useat hevoset olivat saaneet sisäloimia niskaansa sillä viikolla. Vallukin näytti tyytyväiseltä villaloimessaan, kun kurkkasin sen karsinaan. Avasin oven alkaen jutella sille hiljaa. ”Moi jätkä”, mä mumisin. ”Miten sun päivä on menny? Susta on varmaan vaan hauskaa kun on vähän kylmempi. Tai mistä sitä tietää, ehkä oot salaa vilukissa.” Se haisteli mun lapasta puhisten kovaan ääneen ja sitten työnsi päänsä mua vasten. Musta se oli huvittavaa kuinka jotkut tuntiratsastajat puhuivat siitä pelottavana luimijana. Mulle siitä oli tullut vähän kuin nallekarhu, joka rakasti rapsutuksia korvan takaa. Nytkin se ummisti silmänsä mun sylissä ja mä hymyilin sille hellästi. Niinä hetkinä musta tuntui että mä olisin ottanut mieluumin Vallun kuin tuhat Audia. Mä peräännyin kesken sen hellän hetken, mikä sai Vallun vähän närkästymään. Joskus mä ajattelin, että se otus oli varmaan tamma – kaikesta sen ystävällisyydestä huolimatta se kimpaantui ihan hetkessä ja niin turhista asioista, että se oli varmaan Emman tasolla. Mun seuratakin hiha oli yhä revennyt, kun Vallu oli napannut siitä kiinni viime kesänä. Mä avasin soljet sen loimesta, mistä se ei tykännyt yhtään ja liu'utin loimen sen selästä, mistä se piti vielä vähemmän. ”Sori jäbä, mut jotkut asiat pitää vaan kestää”, mä juttelin sille samalla. Kyllä mä ymmärsin sitä, kun olin eilen joutunut todistamaan tuntilaisten loimitustaitoja. Siinä oli nyhdetty ja väännetty loimea selässä sen verran pitkään vastakarvaan, että mä olin lopulta rynnistänyt pelastamaan luimistelevan Vallun. Mä aloin harjata Vallua pitkin vedoin. Se menisi tänään tokalla tunnilla, mikä oli hyvä mun omien aikataulujen vuoksi. Mä en olisi millää ehtinyt auttamaan ensimmäistä ratsastajaa tunnille ja olinkin käskenyt Jassua lähettämään kuvan tuntilistasta. My kind of #relationshipgoals. Autoin reippaasti perusmerkkiläisen tunnilleen ja aloin putsata sen keppuja. Se meni niin autopilotilla, että mä olin valmiina ihan hetkessä. Joskus musta tuntui, että mä olin hoitajien jutuissa jo robottimainen, suorittaja. Mä lakaisin käytävän hetkessä Kaislan mieliksi (no en oikeesti) ja tallustin sitten hoitajien huoneeseen. Siellä oli tyhjää, mikä oli vähän kummallista. Olin kuitenkin törmännyt useampaan ihmiseen sen illan aikana. Mä olin lisäämässä kissoille ruokaa, kun ovi vihdoin aukesi. Karla katsoi mua vähän liian pitkään, kunnes sulki oven. Se oli ollut jo monta kuukautta vähän... outo. Mä en ymmärtänyt ollenkaan, mikä sitä vaivasi saatika sitä keskustelua joku pari viikkoa sitten. Toisaalta se oli itse salakuunnellut meidän puheita, mistä se sai mun mielestä vaan syyttää itseään. Ehkä me ei oltu mitään puhtaita pulmusia, mutta ihan varmaa jokainen hoitaja oli vuorollaan puitu läpi. Tytöt osas varsinkin olla aika tuomitsevia, mutta toisaalta Oonallakaan ei ollut mikään kovin hyvä onni kakkoshoitajien suhteen. Mistä tulikin mieleen mun oma. Se Juulia oli käynyt tallilla vain kerran, hoitajaratsastuksessa. Se oli ollu musta ihan fine, että se oli heti ensimmäiseksi rynnännyt hevosen selkään, mutta nyt mun oli vähän vaikeempi jo sulattaa asiaa. Juulia oli käynyt vain ratsastamassa eikä tehnyt sen jälkeen mitään. Mä en tiedä mitä sen päässä liikkui, mutta se oli kai rynnännyt tallista vauhdilla. Sen jälkeen sitä ei ollut näkynyt. Tuli vähän ikävä fiilis kun se oli käynyt vain ratsastamassa. Toivoin, ettei se olisi niitä pellejä, joiden mielestä hevosissa oli kivaa vain ratsastus. Silloin se ei kuuluisi hoitajan duuniin. ”Hei Karla”, mä lopulta aloitin kääntyen pois ruokakuppien parista. ”Mitä sä meinasit silloin yks päivä kun puhuit murhaavista katseista ja ties mitä?” Karla katsoi mua pitkään hiljaa. ”Siis kun, kaikki vihaa mua tai jotain.” Se heitti mut aika hiljaiseksi. Vihaa? Kuka muka Karlaa vihasi? Eihän Karla ikinä oikeestaan puhunut kellekään, hyvä, että edes katsoi päin. ”Mistä sä oot sellaista saanut päähäs?” ”No kyllä mä nyt sen nään miten te kaikki katsotte mua! Puhutte muutenkin jo kaikista selän takana niin miksei mustakin”, Karla sähisi menemään ja heilutteli käsiään. Mä olin yhä hämmentynyt, koska mä en olisi osannut kuvitellakaan Karlan ajattelevan noin. ”Miten niin muka? Ei kukaan sua täällä vihaa”, mä vastasin kummastuneesti. Karla näytti niin synkälle, että Jannakaan ei olisi kyennyt siihen. ”Kuka muka sua vihaa?” ”Se Oona, Ellida ja Grace”, Karla hymähti. Mua alkoi yhtäkkiä naurattaa. ”Siis sä oot vaan vainoharhainen. Oona nyt katsoo kaikkia pahasti”, mä naurahdin. Karlasta mikään siinä ei selvästi ollut hauskaa. ”Kuvittelet ihan omias, ei sua kukaan täällä vihaa. Vähiten ne kolme, varsinkin Grace tuskin tietää millaista on vihata ketään. Ne on enemmänkin välinpitämättömiä sun suhteen, mutta ootko sä muka yrittänyt tutustua sen paremmin niihin kehenkään?” ”En mä sellaisiin tein---” ”Nimenomaan.” Tuntui mukavan mahtitempoiselta kävellä siinä kohtaa ulos huoneesta ovi perässä kovaa kolahtaen. Totta puhuen äskeinen keskustelu oli tullut mulle ihan puskista. Mä olin aina luullut, että Karla oli omasta halustaan hakeutunut yksin. Olihan se vähän vanhempi kuin me kaikki muut. Mä en ollut koskaan ajatellutkaan, että se voisi pitää meitä muita ylimielisinä ja että me jotenkin tahallaan alistettaisiin sitä. Mä tiesin, ettei kukaan muukaan ollut tehnyt sitä tarkoituksella. Ehkä Oona ja Ellida osasivat olla tylyjä eivätkä ehkä ymmärtäneet kaikkia sanojensa seurauksia, mutta niille Karla oli yksi ja sama. Mä kuulin Kaislan nakittaneen Jassun maneesiin paskapartioon enkä kerennyt sen avuksi kun samainen tallimestari nakitti mutkin mukaansa. Se veisi meidät hiihtoratsastamaankin kuun lopussa. Nyt Kaisla kuivia loimia mulle laskotettaviksi tyrkyttäen valitti ettei vikalle reissulle ollut ilmoittautunut kuin yksi, joku Nora, jota se ei ollut ennen tavannut. ”Mä voin tulla”, tarjouduin viikatessani Roxin loimea vauhdilla. ”No jos ketään ei ilmoittaudu niin tuu vaan”, Kaisla hymähti. ”Äh, viikkaat ihan huonosti, oota mä näytän.” Kun mä vihdoin pääsin pois loimihelvetistä, oli toiseksi viimeiset tunnit juuri loppuneet. Karlan kanssa käydyn keskustelun ja Kaislan takia mä en ollut kerennyt auttamaan tauolla ollenkaan Vallun kanssa. Nyt mä ryntäsinkin sen karsinalle, löytäen sieltä Vallun kanssa puuhastelevan Titan. Se oli käynyt Pappilassa viime kaudellakin samassa ryhmässä ja osaisi kyllä asiansa. Titta, se oli sellainen perinteinen tätiratsastaja: pullea, punakkakasvoinen ja pihisi hieman irrottaessaan satulavyötä. Mä autoin sen hoitamaan Vallun loppuun, napaten loimen ennen kuin nainen ehti. Titan lähtiessä mä vielä huolsin varusteet kuntoon ja suitsien riippuessa naulassa näpsäkästi ristittyinä lähdin pihalle. Jassu nojasi mun autoon parkatakin huppu päässään. Siniset hiukset pursuivat takin etumukselle ja se hymyili mulle lämpimästi. Jonkun olisi pitänyt kertoa sille, ettei näin kovissa pakkasissa saanut hyviä lumipalloja, koska sen kasa hajosi jo puolimatkassa mun luokse. Pieni nokare lunta tuuli Jassun kasvoille. Nyt sen poskilla ja nenällä oli valkoista puuteria. Vaikka mä en pitänyt tästä talvesta yhtään, vaikka se oli ihan liian kylmä ja vaikka mä olisin mieluummin ottanut lunta, josta sai lumipalloja, Jassu sopi siihen talveen. Mä katsoin kuinka se juoksi parkkiksen laidalle ja koetti koota uutta lumipalloa. Mä vain hymyilin katsoessani Jassun yritystä, kuinka se nauroi, vaikka lumipallo hajosi taas. Kun mä vuorostani nauroin se nappasi lapasiinsa niin paljon vaaleaa höttöä kuin sai ja juoksi mun luokse tunkien sen kaiken mun niskaan. Ihoa vasten lumi suli nopeasti ja valui pian pitkin mun selkärankaa. ”Sä oot hirvee”, mä rääyin ja nappasin tytön mun syliin. Se pyristeli, nauraen, mutta lopulta tyytyi kohtaloonsa. Mä annoin sille maailman julmimman lumipesun ja kun Jassu kääntyi sen naama oli märkä ja punainen kylmästä. Mua hymyilytti. ”Kiitti”, Jassu nauroi, eikä näyttänyt yhtään loukkantuneelta. Se kurottautui suutelemaan mua ja vaikka sen huulet oli kylmät ja märät, mun läpi tulvahti lämmön aalto siinä hyytävässä pakkasessa. ”Siis hirveen ihana”, mä korjasin vasten sen huulia ja vedin Jassua lähemmäs mua.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jan 17, 2016 10:56:41 GMT
★★★★
Katsoinkin kauhuissani, että saavuit tallille autolla, hyvää 18-vuotissynttäriä siis sinulle! Jään kauhulla odottamaan milloin pyöräytät muutamat donitsit yläkentällä autollasi tai jotain muuta yhtä uhkarohkeaa tapahtuu. Toisten painostamana tietysti, eikö niin? ;-)
Vallu on vähän köhinyt tallissa, pitänee seurata sen vointia ja tarvitseeko ottaa se pois tunneiltakin joksikin aikaa. Voi olla, että sen karsinassa vetää, tsekkaisitko sen ikkunan, tuntuuko viimaa?
Inga, hevosope
|
|
|
Post by Joona on May 25, 2016 0:11:42 GMT
25. toukokuuta 2016 Kolmaskymmenesensimmäinen, jossa iskee ikävä Kesä oli tullut. Mä rakastin kesää. Mä rakastin viileitä kesäöitä, jolloin ei tarvinnut mennä ollenkaa nukkumaan, mä rakastin aurinkoa mun iholla, se muutti ihon tummaksi ja mä rakastin kuinka Suomen kansa hymyili enemmän kesäisin. Ja sanokaa vaan pinnalliseksi, mutta mulla ei myöskään ollut mitään Jassun lyhyitä shortseja ja crop topeja vastaan. Pastellinen tukka oli sotkuisella nutturalla kun se makasi nurmikolla arskat päässä. Sormet näpyttivät puhelinta vauhdikkaasti. Pappilan ponitallin pihassa oli muutama nurmilaikku, joille viime kesänä jengi oli kaatunut käristämään itseään. Jassun vaalea iho näytti siltä, että se ennemmin palaisi kuin ruskettuisi, mutta mä muistin kuinka se oli paahtunut viime kesänäkin. Tietenkin oli myös se puoli, jossa +20 asteen ilmassa Joona Aro lopetti käyttämästä paitaa. Kaisla joko piti siitä liikaa tai sitten ei, koska kääntyi nykyään 180 astetta ympäri joka kerta kun näki mut. Mä istuin Jassun edessä jalat ristissä ja katsoin sen kasvoja. Se tökki Ray-Baneja paremmin nenälleen vähän väliä, kunnes nosti katseensa muhun. Mä hymyilin. Näin aurinkolasienkin läpi, kuinka silmät pyörähtivät. Me oltiin oltu yhdessä jo yli vuosi. Se oli musta aika järkyttävää. Joona ja Jassu oli käsite, se oli JoonajaJassu, Team J&J, me, ne, monikko. Joskus mua oli ahdistanut se ajatus, mutta nyt mä olin vain onnellinen. Jassu ei ollut muuttunut, se oli yhä yhtä sekopäinen ja vähän liian fiksu mulle. Se ei enää rynnännyt mun kaulaan mustasukkaisena keskellä tallikäytävää, mutta se oli enemmän kuin okei. Jassu tuoksui kesälle: kukille ja aurinkorasvalle, sekä vähän mansikoille, koska se oli syönyt niitä tänään aamupalaksi. Jassun mielestä mansikat oli ihan hyvä aamupala. Kun mä nojauduin lähelle sen kasvoja, siniset silmät tuikkivat ja sitten se nojautui mua vasten ja suuteli mua sorbetinpehmeillä huulillaan, joissa oli mansikanmakuista huulirasvaa. ”Hyi!” huusi joku pihalta. ”Ällöä!” Mä näytin keskisormea Ellidalle, joka kihersi pihassa Oonan ja Gracen kanssa. Oona teeskenteli oksentavansa. ”Täytyy varmaan mennä”, mä hymisin kun Jassu irrottautui. ”Hoitajan velvollisuudet kutsuu!” ”Hikke”, Jassu hymähti ja käänsi katseensa takaisin puhelimeensa. ”Pliis, kyllä kerman pitää pitää puoliaan”, mä huomautin. ”Nimenomaan”, Jassu sanoi. ”Oot ainoa hoitaja, jolla on täydet 100 tähteä! Oot varmaan ainoo, jolla on ikinä ollutkaan... Mitä helvettiä se on olevinaan?” ”Öö, mulla on niin awesome hoitohevonen, että miksei?” Jassu kohautti kulmiaan. Mä nousin ylös, tökkäsin sitä kengänkärjellä kylkeen ja sain vastaukseksi vain ärtynyttä mongerrusta. Hitsi että mä rakastin sitä naista. Mä käännyin kädet shortsien taskuissa takaisin talliin. Mun tukka oli tunnetussa sotkussa, mutta peitetty lippiksellä ja arskojen takaa ei nähny mun naamaakaan. Hevosten B-tunti juoksi maneesissa, mä olin auttanut tanakan täti-ihmisen Vallun selkään sen tullessa. Vallu oli tänään taas ollut mulle oikee sweatheart ja mä olin kuiskannut sille salaisuuden, jonka sanoin silloin ekaa kertaa ääneen. ”Jos mä voisin, mä ostaisin sut pois täältä.”Se oli oikeastaan aika typerää. Vallu ihan liian hyvä tuntihevonen, jotta sitä koskaan myytäisiin ja sitä paitsi jo 13-vuotias. En mä kaivannut 13-vuotiasta hevosta. Jos mä halusin hevosen, sen tulisi olla ehkä 8-10-vuotias. Enkä mä halunnut hevosta, koska ensi vuonna mulla olisi kirjoitukset; ja kuka tiesi mitä sen jälkeen tapahtuisi? Mä yhä haaveilin urasta palomiehenä. Tein töitä sen eteen: sain vain parhaita arvosanoja koulusta, vaikka se ei ollut mulle helpointa ja urheilin paljon. Urheilusta ja sen tuloksista puheenollen... ”Jaaha, Aro, ilman paitaa taas”, Helenan ääni kaikui ja se koetti selvästi kuulostaa ankaralta. No, se ei ollut kovin vakuuttavaa, joten Helenan vieressä Noora vilkaisi kolleegaansa hieman närkästyneenä. ”Sua varten vaan”, mä sanoin ja hymyilin leveästi. ”Voisitko sä mennä tekemään jotain hyödyllistä?” Noora töksäytti ja hutisteli mua käsillään kauemmas. Mä koetin näyttää loukkaantuneelta. ”Etkö sä sitten koskaan lämpeä mulle? Mähän oon teidän mallioppilas!” Noora nyrpisti nenäänsä kuin hänen mallioppilaansa haisisi tosi pahalle. Arskat lipan päälle nostaen mä pyörittelin kaksikolle silmiäni ja lähdin etsimään siivoustarvikkeita ruokakeppuja varten. Tallissa oli hiljaista. Se masensi mua. Mihin oli kadonnut viime kesä? Siitä tuntui olevan nyt ikuisuus. Mä muistelin kuinka me oltiin kiidetty kesälaitumille mun kevarilla, Sierra skeittilaudalla perässä roikkuen. Kai se oli ollut Sierra? Mä muistin kuinka Oona oli tullut talliin ja kääntänyt parissa päivässä kaiken ylösalaisin. Mihin olivat kaikki kadonneet? Mua suretti katsoa hoitajalistaa. Niin monet nimet olivat kadonneet. Missä kaikki olivat? Mulla oli ikävä viime kesää. Mulla oli ikävä kaikkia niitä ihmisiä. Mulla oli ikävä meidän tallijengiä, joka oli viime kesänä ollut mulle kuin perhe. ”Säpä näytät surulliselle”, mä kuulin toisen jätkän äänen sanovan. Adrian seisoskeli Vallun karsinan ovella. ”Mä vaan mietin viime vuotta”, myönsin. ”Mulla on vähän ikävä sitä ryhmää.” ”Mullakin”, Adrian huokaisi ja vilkaisi hiljaista käytävää. Sitten se kääntyi katsomaan muhun ja sen silmäkulmassa oli pieni pilke. ”Jostain syystä ne pitää tunnit tänään maneesissa niin kuulin että Oona ratsastaa Eepin tänään kentällä. Haluutko katsoa kuinka paljon meidän amatöörien neuvoja se kestää?” Ai keino kiusata Oonaa? ”Tietty!” Harmi, ettei Oonasta löytynyt paljon korjattavaa. Se oli löytänyt sen vanhan, kilparatsastajan moodin sen ratsastukseen. Ne olivat startanneet Eepin kanssa ensimmäisen junnujen Vaativan B:n pari viikkoa sitten. Oona työskenteli hevosten kanssa niin siististi ja varmasti, että siitä ei olisi uskonut millainen räkänokka se osasi olla. Tosin Oona oli muuttunut viime aikoina. Moni oli lähettänyt rukouksiaan sille päivälle kun Oona Mäkelä täyttäisi 18 vuotta, mutta blondi rääväsuu ei ollut räjäyttänyt pankkia kuten oli arveltu. Siksi Oona tuntui erilaiselle – ei välttämättä aikusemmalle tai kypsemmälle, mutta kokeneemmalle. Toisaalta, mitä mä olin Jasun kanssa jutellut vikoissa bileissä missä me oltiin nähty, nykyään kun Oona joi, siltä lähti mopo käsistä ja pahasti. Se poltti enemmän kuin ennen ja polttamisella mä en tarkoita tupakkaa. Oona oli vakavampi. Oona oli saanut autokortin. Sinä päivänä, kun se oli saanut kortin, ei kukaan ollut kuullut koko tytöstä kahteen päivään: sen faija ei halunnut tehdä ilmoitusta, mikä oli musta ihan fiksua. Se kai tunsi tyttärensä. Mutta kuunnellessani juoruja musta alkoi tuntua, että ellei Oonan päähän saataisi järkeä mä käyttäisin viimeisen korttini. Mä soittaisin ainoalle ihmiselle, jota Oona varmasti kuuntelisi. Meidän serkku oli ollut Oonan roolimalli, vähän jopa äitihahmo, vaikkei ollutkaan kovin hyvä sellainen. Mä soittaisin Sinnalle, jos tää ei helpottaisi. Sinnasta puheen ollen, se oli vetänyt jotain tunteja Pappilassa keväällä, mutta nyt sitä ei ollut näkynyt pariin viikkoon. Se oli vähän mälsää, koska Sinna oli hyvä opettaja. Toisaalta, ei se ollut mulle juurikaan tunteja pitänyt. Adrian huuteli Oonalle ohjeita ja lopulta Oona pysäytti Eepin nostaen keskisormensa korkealle ilmaan. Latinojäbä lähetti Oonalle lentosuukon, jonka blondi heilautti kädellään sivuun. Kylmää. Toisaalta Oonan huulille oli kohonnut pieni hymy, mikä oli jo saavutus sinänsä. Kun mä tunsin jonkun läsähtävän mun selkään ja kastelevan sen märäksi, mä arvasin sen olevan vesi-ilmapallo. Mä käännyin hymyillen ja kohtasin Jassun virnistelevän naaman sekä Ellidan ja Gracen, jotka pitelivät isoja vateja täytettyjä palloja. Kun sota syttyi meidän kuuden sekä kunniaosallistujan Eepin kesken, mua hymyilytti koko ajan enemmän. Tätä mä kaipasin.
|
|