|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 17, 2015 18:03:02 GMT
★★★
Olipa hyvä että Teponkin hoitajaakin näkee taas, niin kuin huomasit niin aikamoisen kurakerroksen se kimopaholainen olikin kerännyt tässä ajassa... Eiväthän ne tuntilaiset kiireessä ehdi niin paljon ratsujaan puhdistella kuin hoitajat.
Teppo on yskinyt vähän tänään ja eilen, seuraathan sen oloa?
Inga, hevosope
|
|
adrian
Uusi tallilainen
hol' up i'm feeling fine
Posts: 24
|
Post by adrian on Oct 11, 2015 22:25:37 GMT
Jos tänään tulis maailmanloppu kahdeksas (8) hoitokerta
Joskus mä mietin, kuinka hölmöltä ihmiset kuulostaa kun ne uskoo joihinki avaruusolioihin tai maailmanloppuihin. Like, se oikeesti menee yli että ihmiset jahtaa tuolla pusikoissa jotain ufoja jotka olevinaan laskeutuu maan pinnalle, ja myy kamojaan hyppien samalla jotain rituaalitansseja, vaan koska joku hemmo on sanonu niille että joo maailmanloppu tulee huomenna. Nyt mun kuitenkin teki mieli uskoa kaikkeen, varsinkin epäluonnolliseen. Maailma oli niin sekasin, mun pää oli niin sekasin. Tallillaki kaikki oli ihan eri tavalla, Jesse oli lähteny ja Almaa ei näkyny. Hoitajien huoneen katto oli kellertävä ja siinä tuntu olevan kärpäsen raatoja. Jollain ihmeellä ne pysy siellä katossa eikä me koskaan tällä sohvalla, jolla nyt makasin, istuessamme saatu niskaamme mitään kärpässadetta. Sohva tuntu kovemmalta ku ennen ja huoneessa vallitsi täys hiljaisuus. Muut oli vissiin laittamassa hevosiaan kuntoon, Teppo ei kuitenkaan menny vielä ekalla tunnilla joten sain huokasta helpotuksesta ja ojentautuu pitkäkseni yläkertaan. Mun ois tehny mieli suklaapatukkaa ja paria savuketta mutta tunsin oloni liian laiskaks kauppaan tai takin taskulle. Lopulta kaivelin graniitinharmaan omena kutosen farkkujen taskusta, varmistin että kello on jo vähän vaille tasan, ja nousin sit istumaan. Nappasin naulasta ylle toppatakin ( suomessa kun toi talvi tulee niin äkkiä takasin) ja lähin sitten alakertaan. Mä väistelin taitavasti paria tunnille lähtevää ratsukkoa ja seikkailin itteni Skidin karsinalle, josta oletin löytävän sen yhen Oona-nimisen tytöntyllerön. Siellähän blondi olikin, vetämässä kauheella kiireellä ruunalle suitsia päähän samalla kun joku meidän ikäinen punapää puki kypärää pollansa suojaks. Skidi oli heti menossa mukana kun ratsastaja sai varusteet niskaansa, ja Oonan kiristettyä viimesen remmin sen suitsista parivaljakko oli jo hyvää vauhtia kiitämässä kohti maneesia, jossa joku opettajista niitä jo kärsimättömästi odottais. "Läheksä röökille?" kysyin tytöltä, joka oli karsinan sisällä vilkuilemassa hoidokkinsa kippoja, miettien vissiin pitäisköhän noi pestä vai ei. "Ei oo tupakkaa. Muuten joo", blondi totes ja kun olevinaan närkästyneenä totesin että kyllä multa saattais tollekkin liietä, me lähettiin peräkanaa maneesin taakse. "Mitä sä tekisit jos tietäisit et tänään tulis maailmanloppu?" mä kyykistyin maahan ja vaikka hiekan ja mullan sekotus olikin märkää, mä piirsin sormenpäällä jonkun kiekuran siihen. "Mun maailmanloppu tuli jo", Oona alotti ja puhals savuja pihalle, jatkaen sit: "Joten ennenku ne saamarin planetoidit iskis teidänkin maapalloihin, mä ottaisin varmaan elämäntehtäväkseni pistää sut puhumaan Almalle. Niin oudolta ku se tämmösen suusta kuulostaakin, mut mitä vittua kun te ette oo puhunu asioita läpi." "No musta tuntuu että Alma ei kyllä halua ees käydä mitään läpi, puhua mun kanssa tai mitään. Mä olin olevinaan niin hyvää ja kuuliaista poikaystävää johon se luotti, ja sit pam sen oma tulipallo räjähti yks kaks ku salama kirkkaalla taivaalla." "Haluaisitko sä puhua jos sä oisit ylitunteellinen likka joka rakastu ensimmäistä kertaa eikä tiedä miten tilanteessa toimitaan? Et. Mut pistä nyt ainaki suhde poikki. Ootpahan vapaa nuolemaan ketä haluut." Aloin talliin palatessani fundeeraamaan, et jos maailmanloppu tulis tänään, mä en ois koskaan ehtiny syöttää Teppoa salaa läskipalleroks ja hemmotella sitä kaikenmaailman nameilla (tää ei oo mun suunnitelma, just sayin'). Enkä mä ois ehtiny myöskään tekemään tallilla kaikkee muuta kivaa, esimerkiks toivoin että mun synttäreitä tultais taas juhlistamaan vaivihkaa tänne. Tai ainakin että näitten ihmisten kanssa pääsisin viettään sitä iltaa. Kun mä astuin sisälle kimon ponin karsinaan, toi katto mua vähän kummaksuen ja laski päänsä sitten takas lattiatasolle, hamuilemaan jotain heiniä alusten päältä. Mä tervehdin poikaa taputellen toista, jonka jälkeen siirryin harjaamaan tätä. Tepon karva oli vissiinkin päivän sateiden vuoks ollu vähän märkä, ja käydessään piehtaroimaan talliin tultuaan se märkyys oli napannu kaikki aluset itteensä, niin että nyt satuponi oli ihan yltä päältä roskassa. Unohtamatta sen jalkoja, joihin oli jo ehtiny kuivaa mutaa. Onneks olin heti tupakan jälkeen tullu Tepon karsinalle, mulla ois tässä hyvää aikaa siistiä toinen ennen ratsastajan tuloa. Teppo oli normaalilla tuulellaan; sen samettinen turpa hamus harjojen harjaksia ja mun hupparin helmaa, poni myös ois tahtonu paljon enemmän huomiota ku se multa sai. "Voi mutamörkö mä antaisin sulle paljonkin huomioo, josset sä olis menny ja liannu ittees", mutisin toiselle hymähtäen itsekseni samalla, kun puunasin ton jalkoja. Yläkropan harjaaminen olikin ollu paljon helpompi työ kun mä olin luullu, joten olin aika nopeesti päässy siistimään ponin jalkoja. "Ootsä Tepon hoitaja?" kuulu jonkun ajan päästä hento ääni ovelta. "Juu olen, Adrian", esittelin itteni, vilkasten olkani yli karsinan ovelle. Vaaleet hiukset jotka oli letitetty kahelle letille, ohut pinkki takki ja farkkuratsastushousut. "Voitsä auttaa mua laittamaan Tepon kuntoon?" "Juu tottakai. Missä sä haluat että mä autan sua?" "No, voisitko sä laittaa satulan, ja ömh suitset? Mä en oo koskaan menny Tepolla ja mua pelottaa. Traumoja samannäkösestä ponista", tyttö selitti ja hymyilin tolle - en sitä flirty onee, vaan semmosta lempeetä, jotta tyttö tajuis että ymmärtäisin. Mä taiteilin itteni suorille jaloille ja totesin tuolle, että mä voisin tähän väliin käydä hakemassa kimon varusteet. Tyttö nyökytteli mulle vaan, mennen sit tekemään varovaisesti tuttavuutta mun hoidokin kanssa. Teppo oli lempee, ei se söis toista tai tekis mitä luultavammin mitään muutakaan joka oli tän ratsastajan saanu traumatisoitumaan. Hain ruunan kamat pikapikaa varustehuoneesta, kello näytti jo uhkaavasti juoksevan kohti tunnin alkua ja ei ois kiva jos ponitunnin vetäjä joutuis jo toisen kerran päivässä kokemaan raivoa myöhästynyttä kohtaan. Palattuani karsinalle tyttö odotti ovensuulla, Tepon pää oli sen vieressä ja tää ratsastaja rapsutteli valkeeta karvaa hieman varautuneena. "Ei se mitään tee, kunhan aina välillä on vähän hömelö", mä totesin tuolle naurahtaen, ja heitin samalla satulan satuponin selkään. Tepon kaula käänty kattomaan, mitäs vehettä sen selkään taas asenneltiin, ja mä virnistin itekseni ponin hupsuudelle samalla kun suoristelin satulahuopaa. Vyönkiinnityksen jälkeen availin suitset paketista, heitin ohjat kaulalle ja tarjosin Tepolle rautaa, jonka se otti vastaan ihan hyvillä mielin. Kiinnittelin remmit kohilleen ja ojensin sitten ohjia tytölle, muutaman tsemppaussanan saattelemina parivaljakko lähtikin sit kohti maneesia. Jos totta puhutaan, mäkin olisin tarvinnu muutaman tsemppaussanan seuraavaa koitosta varten. Jos tänään olis jo tullu maailmanloppu, mä en ois varmaankaan ehtiny tekemään mitään kovin ihmeellistä. En mä nyt mun tekemisistä voinu olla kovinkaan ylpee, mutta mä pidin siitä, että se Oona oli saanu mut Alman puheille. Tepon mentyä tunnille mä etin tytön käsiini ja istutin alas - toinen ei olis tahtonu, se olis tehny mitä vaan päästäkseen mua pakoon. Mä ymmärsin kyllä tosi hyvin tuota, mä särjin sen sydämmen. Kuka nyt tahtois nähdä sydäntensärkijää ihan muutama päivä tekojen jälkeen? No mut kuitenkin. Mä pääsin pyytämään tuolta anteeks, ei ottanu kuuleviin korviinsakkaan, ja kertomaan tolle että olis parempi että joku muu, joka todella olis ansainnu Alman, pääsis tutustumaan ja olemaan tuon kanssa. Mä en todellakaan ansainnu tyttöö, en alusta asti ollu ansainnu. Mut saatiinpahan ainakin asiat silleen puhuttua että pääsin sanomaan mitä halusin. Et jos nyt tulis maailmanloppu, mä voisin olla ylpee et uskalsin avata suuni sen sijaan et pakenin tilannetta.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 13, 2015 15:31:41 GMT
★★★★
Oi, miten paljon Teppo tuntui saavan huomiota sinulta tänään! Suorastaan hellyyttävää, heh.
Eihän sitä aina tallilla tarvitsekaan mitään ihmeellistä tehdäkkään. Joskus (=usein) riittää, että hoitohevosen harjaa ja hoitaa tunneille, ja taas tunneilta takaisin talliin. Turha sitä satulaakaan on hinkata joka ikinen päivä tai kuppeja puhdistella, ne ruokakupit ja vesiautomaatithan ovat samantien taas saman näköiset, kun poni kerrankin sinne turpansa pistää ;-)
Helena, poniope
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Jul 14, 2016 21:09:40 GMT
screw life, mä olen nyt hoitaja 14-7-2016, part 1 Niin. Kyllä mä näin ihan heti niiden passiivis-agressiivisten kommentien läpi. Kivat teillekin, murut! Mietin hetken, minne menisin pakoon tätä nöyryytystä. Mähän olin kuulostanut ihan kamalalta leijalta. Mutta sitten mä tajusin, että mulla oli ihan uusi pakenemispaikka! Okei, hevoset olivat laitumella, mutta kai mä voisin mennä valmistelemaan kaappini tulevaa syksyä varten? Pakkasin Makian kangaskassiini kypärän, ratsastushousut, Hollisterin lökärit ja hupparin vaihtovaatteiksi, yleisraippani, minichapsit… loppujen lopuksi sieltä kyllä tursusi tavaraa laitojen yli ja kassin litteä muoto oli muuttunut suunnilleen roskapussia jäljitteleväksi. En jaksanut kumminkaan raahata kahta kassia, joten kyllä tän kanssa saisin nyt pärjätä. Ulkona vastaan tuli kesä. Ah, sitä auringonpaahdetta, ja ihana kesätuuli virtasi sopivasti hiuksien lomassa. No ei nyt ihan, tämä oli sentään Suomi! Oikeasti meneillään oli vuosisadan sadekuuro, joka piiskasi naapurin pihassa kasvavia pioneja ja kun hetken olin istunut terassilla odottamassa ripottelun loppumista, sain lopulta itsekin tuntea hyytävät pisarat kasvoilla, olkapäillä, oikeastaan ihan kaikkialla. Onneksi uskollinen, vauhtiraitainen mautoni seisoi pihassa seuraavaa ajelua odottaen, ja kun viimein sain avainta käännettyä, poppikoneet aloittivat konserttinsa. Parasta on ajaa tallille mautolla täydessä kaatosateessa, samalla kun koko kylä saa kuunnella sun kanssa JVG:tä, Twenty One Pilotsia ja Shawn Mendesiä. Pappilan tie oli vähän kuoppainen mun ajoneuvolleni, mutta sehän ei haitannut ja kun Aku oli auttanut multa tästä rajottimen pois päältä, pääsin melkein kuuttakymppiä. Hevoset, mukaan lukien Teppo, olivat tietysti nyt laiduntamassa kauempana. Olin käynyt niitä kuvaamassa vähän aikaisemmin, mutta nyt oli sää kyllä niin huono, ettei parempikaan hoitaja jaksaisi lähteä laitumelle vaan hengailemaan. Toisaalta syyskauden lopussahan mä voisin ollakin se parempi hoitaja. Tai paras. Hehe. Pysäköin mautoni tallin parkkipaikalle, jolle ihme kyllä oli pysäköity pari muutakin kulkuneuvoa. Mutta ne oli kaikki AUTOJA, joten ihan varmasti hoitajia tai työntekijöitä. Ja mitä olin kuullut Pappilan hoitajista, niin aika varmasti ne oli työntekijöitä. Mä en vois ikinä kuvitella Oona Mäkelää tallilla keskellä kesälomaa, sen verran kuuluisa sekin kuitenkin on nollanollien keskuudessa että osaan sen sanoa. Nappasin kassini pelkääjän paikalta ja hölkkäsin sateessa ripsivärejäni kädellä suojaten tallin ovelle. Sen avatessani vastaan tuli vähemmän esteettinen näky kuin olisin kuvitellut. Ajattelin, että kevään lopuksi olisi ollut talkoot. Ilmeisesti ei, sillä karsinoiden seinillä oli yhä kuivunutta ripulia ja viiden sentin kerros pölyä. Anja oli potkinut puisia seiniä niin, että niissä näkyi jo kunnon lovia. Käytävällä leijaili jouhipalloja ja olkia. Sitten silmiin pisti ilmoitus seinällä, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin ”PAPPILAN KESÄTALKOOT 31.7.”. Luojan kiitos. Mä syöksyin vastuullisena hoitajahenkilönä heti listan luokse ja näpräilin seinään teipattua, langan päässä roikkuvaa kuulakärkikynää samalla kun kävin läpi tehtäviä, joita voisi valita tekevänsä. Mun onnekseni listassa ei ollut muita nimiä, joten sain valita just ne mitä halusin. Tyytyväisenä kävelin sitten tuttujen portaiden luokse ja yläkertaan. Tällä kertaa kuitenkin ohitin kahvion oven, ja lähestyin harmaata aluetta. Hoitajien huonetta, jonne kukaan tuntilaisista ei ollut koskaan kurkistanut, ja jonne harva onnekas sai kurkistaa. Nyt mä olin yksi niistä harvoista onnekkaista. Mä pysähdyin vielä hetkeksi ihailemaan ovelle teipattua listaa. Dolli: 1. Jasmiina Pyrö. Rosa: 1. Adrian Bolívar. (Hymähdin. Tepon entinen ykkönen. Mutta toisaalta, se oli aivan helvetin hyvännäköinen ja ainakin Charlotan ja Liisan fantasia.) Vallu: 1. Joona Aro. Zake: 1. Grace Tremblay. Ja viimeisenä... Teppo: 1. Viktoria Esbjerg.
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Jul 18, 2016 12:45:34 GMT
kavereitako? + the truth about riding 18-7-2016, part 2 Kesästä huolimatta tallilla pyöri välillä hoitajiakin. Pakko myöntää, että ne kyllä vähän kammottivat mua, joten saatoin ehkä vahingossa hiipiä pois paikalta jos kuulin Joona Aron äänen oven läpi. Tänään oli sellainen päivä. Jätin kangaskassini siis taktisesti Tepon karsinalle ja päätin ottaa ruunan harjapakin mukaan. Tallimestari Kaisla oli muille hoitajille rääkynyt hoitohevosten siisteydestä, ja ne olivat vasta käyneet harjailemassa nimikkonsa. Toisin sanoen, mulla olis varmasti omaa rauhaa.
Tunsin oloni vähän turhankin virkaintoiseksi, kun vapaaehtoisesti heitin Tepon harjapakin pelkääjän paikalle ja käänsin mauton avainta. Konepelti tärisi, kun moottosi alkoi hyrräämään. Luojan kiitos lähistöllä ei ollut hevosia, sillä Teflon Brothers alkoi huutaa "RIO OHOI!" heti kun kaasutin (niin kovin hurjaa vauhtia) tallin parkkipaikalta kohti laitumia. Jouduin kyllä ajelemaan ihan tarpeeksi kauan hiekkatietä, sitten hetken asfaltilla, kunnes laitumet pilkottivat koivujen takaa. Tunnin kävelymatka taittui mautolla loppujen lopuksi aika nopeasti - tai no, tuntui ainakin nopealta. Ajoin mauton mäkeä alas ja pysäköin sen sen pellon reunaan, jota ympäröivät sähkölangat. Vain pari hevosta jaksoi nostaa päätään kurkatakseen mikä inha kulkuneuvo nyt oltiin tuotu paikalle, mutta esimerkiksi Teppo keskittyi olennaiseen - syömiseen. Kimo poni oli pyöristynyt aika paljon viime kerrasta, ja mä salaa toivoinkin että hoitajat saisivat tänäkin vuonna loman jälkeen treenata hevoset kuntoon viikon ratsastamisilla. Oi voi, kun mä sitä toivoin.
Pujahdin ruunalaitumen lankojen ali Tepon harjapakki kädessä, ja kiitin samalla onneani siitä etten päätynyt tamman hoitajaksi. Älkää ymmärtäkö väärin, mun mielestä Roxi ja Misty olivat oikein kivoja ja olisin mielelläni alkanut jomman kumman kakkoshoitajaksi jos en olisi Tepolle päässyt, mutta tammalaitumella olivat myös Myrde, Martta, Emma ja Primis. Ihan turvallisuussyistä mä tykkäsin siksi mennä ruunalaitumelle enkä tammojen puolelle.
Yritin kutsua Teppoa nimeltä, mutta se ei nostanut päätään. Yritin uudestaan. Ei mitään. Kolmas kerta toden sanoo? No tavallaan.
Poni jota huutelin ei tosiaan nostanut päätään. Sen sijaan kuolainen turpa tunkeutui mun olkapäälle ja alkoi sitten tutkimaan mun topin selkämystä. Takana hyörivä hevonen melkein repi olkaimettoman topin alas, mutta viime hetkellä tajusin pitää siitä tiukasti kiinni. Kääntyessäni ympäri tämä kimo ja varsin innokas poni alkoi tutkimaan farkkushortsien etutaskuja ja sen jälkeen harjapakkia. Teppoa ei meinannut tunnistaa. Se oli epämääräinen sekoitus vihreää, harmaata ja keltaista. Selitys löytyi pian, sillä ponin kyllästyttyä mun kanssa hyörimiseen se alkoi taas piehtaroimaan vimmatusti. Mulla oli jo puhelin kädessä ja meinasin soittaa tallille, jos Tepolla oliskin ähky, mutta sitten poni nousikin ylös. Sen selkä oli täynnä takiaisia.
"Oho, voi sua... noi varmasti kutittaa, eikös niin?" höpöttelin ruunalle ja rapsutin sen kaulaa. Kimo (jos sitä voi enää sellaiseksi sanoa) pureskeli mun paidanhelmaa samalla kun nypin takiaiset sen selältä ja harjasta. Sen jälkeen yritin saada ruunan keskittymään taas syömiseen, mutta se oli mahdotonta. Kaivoin juuriharjan boksista, mutta kun aloin harjaamaan Teppoa, se lähtikin liikkeelle. Poni käveli ihan rauhallisesti, vaikkakin korvat hörössä, joten mä sain harjattua sitä samalla kun käveltiin. Olis pitänyt ottaa jotain herkkua tai häiriötekijää mukaan, ettei Teppo olis ollut jatkuvasti menossa. Poni meni suoraan tukkajumala Gobin luokse. Luojan kiitos sekin oli kiltti poni, tai ympärillä pyörivä Teppo ja Tepon perässä juokseva mä oltais saatu kaviosta. Jälleen kerran kiitin onneani siitä, että oltiin ruunalaitumella.
Lopulta Teppo rauhoittui. Se ryntäsi lähemmäs aitaa, ja kun sain ponin jälleen kiinni, se keskittyi syömään. Huh.
Ajoitus olikin loistava, sillä ei mennyt kauaa kun kuulin skootterin äänen lähestyvät. Voi ei, hoitajat, piiloon. Yritin maastoutua Tepon kylkeen samalla kun harjasin siinä olevaa jäätävän kokoista vihreää tahraa. Olisin saman tien voinut vaikka pestä koko ponin. Skootteri kääntyi kuin kääntyikin laitumille, mutta sen kyydissä istuvat tytöt olivat tavattoman tutun näköisiä ja paljon nuorempia kuin muut hoitajat. Kunhan blondikaksikko sai kypärät päistään, tunnistin ne. Charlotta ja Annika.
"Moi!" mä huusin, kun tytöt lähestyivät ruunalaidunta kamerat kaulalla. Charlotta näytti saavan slaagin heti, kun huomasi mut, ja yritti piilotella kameraansa käsiensä suojassa. Eihän kuvaaminen ollut kiellettyä? Kai? "Ai. Moi", Annika mutisi vastaukseksi ja yritti kurotella rapsuttamaan Teppoa lankojen välistä. Ponin huomatessa tytöt se syöksyi heti aidalle, ja mä meinasin menettää tasapainoni kun nojapuuna toiminut poni katosi alta. "Oot vissii harjaamassa Teppoa?" Annika jatkoi. "Siltä näyttää. En meinannut edes tunnistaa koko ponia, kun se oli niin likainen", naurahdin ja tulin aidalle. Teppo kävi läpi CH:n taskuja samalla kun tytöt rapsuttivat sitä vimmatusti. "Et tunnista omaa hoitoponias? Lol. Kyllä mä ainakin tunnistaisi Tepon miljoonan samanlaisen ponin joukosta."
"Joten..." mä mutisin vaivaantuneea niskaani hieroen. "Mitäs te täällä?" "Mä ja CH tultiin vaan vähän moikkaamaan poneja. En kestä, vielä kaks viikkoa ennen kuin tunnit alkaa..." Annika päivitteli samalla kun rapisteli jotain taskussaan ja antoi sitten Tepolle Domino-keksin. "Saakohan hevoset syödä noita?" kysyin blondilta arvioivasti. Samalla sekunnilla tarhan aidalle ryntäsivät myös Fatu, Mio, Santtu, Kossu ja Vallu. Isommat rautiaat ruunat iskivät heti korvansa luimuun ja hätistelivät pienempiä poneja pois. Teppokin katosi aidalta vauhdilla, takapäätään heittäen. Santtu reagoi vähän eri tavalla, ja iski poninhampaansa suoraan Kossun ryntäille. Iso ruuna perääntyi silmänvalkuaiset vilkkuen ja jäi kytikselle, kun Santtu alkoi estottomasti käymään läpi Annikan taskuja. "Kattokaa mitä te nyt teitte! Tän takia te ette oo hoitajia, ja mä olen!" ärähdin vähän turhan vihaisesti, koska pakko myöntää, olin vähän säikähtänyt ponien ottaessa äkkilähdön. Tepon takajalat oli osoittaneet suoraan mua kohti... mitä jos se olis potkaissut?
CH ja Annika tuijotti mua kasvot lakananvalkoisina, ihan kuin olisin juuri kertonut suurenkin salaisuuden. Charlotta näytti siltä, että alkaa itkemään, ja Annika alkoi pikkuhiljaa muuttua punaiseksi. "Oho. Tota, mun pitää mennä harjaamaan Teppo loppuun, tota..." yritin selitellä. "Stop siihen paikkaan. Susta on tullu ihan hirveä ämmä sen jälkeen, kun sait hoitohepan. Oot niin pää pilvissä koko ajan, että unohdat mikä on oikeesti tärkeetä. Me ei haluta olla sun kavereita enää. Kiitti moi", Annika melkein huusi, tarttui Charlottaa ranteesta ja lähti marssimaan aidalta pois. Lämpimät kyyneleet valui mun poskia pitkin, kun lähdin takaisin Tepon luo.
Tähän kohtaan pitäis tulla Bridget Jones-musiikkia.
Hetken Teppoa harjailtuani poni kuitenkin lohdutti. Se oli niin tavattoman kiinnostunut musta ja mun taskuista, että oli vaikea olla hymyilemättä. Mä en tarvinnut kavereita, kun mulla oli Teppo. Sitä paitsi, olin menossa lukioon, enkä enää koskaan näkisi Annikaa, jos niin tässä nyt kävi. Melkein saatoin huokaista helpotuksesta - ehkä kaikki tää draama loppuiskin nyt.
Ja sit vielä loppukevennys, koska tein tän jo ennen ku kirjotin ekan tarinan enkä malta enää pitää tätä varastossa syyskauteen saakka. :'D
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 18, 2016 16:39:25 GMT
★★★★★ & ★★★★★
Tässähän alkaa tuntea olonsa hyvin vanhaksi, kun pikku-Vikke on nykyään hoitaja! Mihin katosi se pieni vaahtosammutin, joka alkeiskurssilla heilui kuin perunasäkki Nökön selässä? Mutta näinhän sen pitää mennäkin: uudet tuulet puhaltavat ja varmasti Vikke tulee saamaan elinikäisiä muistoja ajastaan Tepon hoitajana. Sekä me muut tietysti, odotamme innolla Viken seikkailuja :-)
Onneksi Teppo on tuollainen kakskytneljähooseittemän duracell-pupu, joka saa hymyn kenen tahansa korville (ellei sitten ole sitä tyyppiä, joka raivostuu tuollaisesta häslääjästä). Plus, mitä väliä kahdesta epämiellyttävästä kaverista, kun Pappilasta niistä saa varmasti roppakaupalla lisää!
(Vautsi miten hyvin olit perehtynyt Pappilan toimintaan ja pieniinkin yksityiskohtiin! Arvostan ♥)
Helena, poniope
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Jul 19, 2016 17:44:50 GMT
taas yksi päivä ruunalaitumella19-7-2016, part 3 Tänään kuskasin Roxin hoitajan laitumelle (ehdottomasti awkwardein "auto"matka, jolla olin ikinä ollut) ihan silkasta ystävällisyydestäni. Ei mulla siellä erityisesti mitään tekemistä ollut, mutta kuvailin hevosia mielelläni ja tälläkin kertaa sain hyvää materiaalia. Ensimmäiset kuvat olivat tyyliä "Teppo syö, Teppo makaa, Teppo edestä, Teppo takaa", mutta sen jälkeen ruunalaitumelle tuli vähän elämää! Vallua taisi purra jokin ötökkä, ja sen kyljessä laiduntanut Hannu lähti mukaan juoksemaan. Siitä tuli sellainen lumipalloefekti, johon lopulta Teppokin liittyi, tosin se taisi olla mukana vain juoksemisen ilosta. Mä olin niin ylpeä tästä kauniista kuvasta että kehystin sen niin mun huoneeni seinälle kuin Tepon kaappiinkin.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jul 20, 2016 6:59:36 GMT
★★★★
Tepon päiväkirja on kyllä aina niin piristävää luettavaa, kiitos siitä :-) Ps. Ihana kuva!
Helena, poniope
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Jul 20, 2016 21:09:11 GMT
osaamattomuudesta on hyötyäkin 21-7-2016, part 4 Liisa oli päätynyt mun kanssa laitumelle. Niiden perhe oli just tullut Balilta (joo en toki oo kateellinen) ja se oli tietysti ilmoittanut, että ”ei surffaaminen oo yhtä hauskaa kun hevoset”. Joten siinä me sitten istuttiin, mä pyörittelin Tepon harjoja kädessäni, ja kaivelin niistä valkoisia karvoja. Harjat olivat muutenkin ihan pölyiset. Sitten mulle iski idea. Lamppu syttyi. Loistavaa. Voisin pestä sen harjat tänään, ja samalla vaikka kaikki ponin varusteetkin. Voisin rasvatakin satulan ja suitset oikein kunnolla, että ne näyttäisivät kuin uusilta syyskauden alkaessa.
Nyt mä olin kuitenkin jumissa laitumella Liisan kanssa. Tallilla saivat kesällä käydä lähinnä hoitajat sekä tietysti työntekijät (tai näin olettaisin?), joten en viitsinyt edes paljastaa toiselle mitkä olis mun suunnitelmat tän jälkeen. Liisa olis heti halunnut tulla, mutta sen sydän olis särkynyt jos olisin kertonut että se ei voi. Sitä paitsi, ei yks ystävä olis varmasti pahitteeksi. Tosin en malttanut odottaa, kauanko CH jaksais mykkäkoulua, koska se oli oikeastaan vaan sellainen Annikan minioni joka seurasi sitä joka paikkaan. Ja Annika oli ilmeisesti kusipää, kuka nyt kusipäätä haluais seurata?
”Haha, kato”, Liisa naurahti ja kiinnitti mun huomion. ”Skidi säikähti perhosta.” ”Söpöä.” ”Ootko muuten nähny Adriania?” Liisa kysyi, muka ohimennen. Se oli varmasti ajatellut sitä koko ajan. ”Eiks se oo vähän liian vanha sulle muutenkin?” totesin. ”Miten niin mulle? On se sulle sit kans.” ”En mä sanonut, että mä jotenkin… tykkäisin siitä. Tai kattelisin sitä.” ”Öö sun naama kyl sanoo sen”, Liisa kikatti kuin pikkutyttö ja tökkäs mua kylkeen.
”Noniin, kerros nyt. Olitko sä nähnyt sitä?” ”Ööö.” Mä mietin hetken mitä sanoisin, koska en tietenkään voinut kertoa totuutta – että olimme tavanneet tallilla. Sitten Liisa vasta haluiskin sinne. ”Näin sen täällä laitumella yks päivä. Me juteltiin vähän.” ”Olit varmaan aika awkward”, Liisa naurahti. Se tarkotti hyvää, vaikka välillä kommentoikin vähän töksähtävästi. ”No tietysti. Menin ihan lukkoon heti kun olin alottanu keskustelun. Kun mä sitten vasta tajusin…” ”…miten kuuma se on”, Liisa jatkoi. ”Niinpä tietysti. Mutta et sä sitä voi tapailla, vaikka olisitkin sen ikäinen.”
Mä istuin hetken Liisaan tuijottaen ja kävin läpi kaikkea aivoissani olevaa tietoa, jotta tajuaisin mitä toinen tarkoitti. Valo ei ihan syttynyt. ”Miten niin?” tivasin Liisalta. ”Etkö sä muista? Alma plus Adrian on yhtä suuri kuin… en edes viitti sanoa. Eikös se päättynyt aika paskasti se suhde? Sellaseenko haluisit mukaan?” Mä painoin katseeni alaspäin. Olin ihan unohtanut. ”Mutta toisaalta, ehkä se meinaa ettei niin moni Pappilan tyttö kuolaa sen perään”, Liisa jatkoi. ”Ehkä sulla on vielä mahiksia. Jos se haluu enää tallilta kokeilla ketään. Ja jos sen kokeiltavan on oltava viistoista.” ”Mut mähän oon melkein kuustoista...”
Jäin hetkeksi miettimään mun tunnemaailma syvyyksiä. Sitten Liisa rupes letittämään mun hiuksia, ja me mietittiin elämän suuria kysymyksiä yhdessä. Mihin mä tarvitsin Annikaa, jos mulla oli muita näin kivoja kavereita?
”Pitäis varmaan lähteä”, Liisa sanoi, kun lopulta oli valmis. ”Mä jään tänne vielä hetkeksi”, vastasin blondille. Sanottiin moikat, ja sitten Liisa suunnisti skootterilleen. En tosin odottanut kuin että hän katoaisi kulman taakse, ja sitten lähdin mautolleni Tepon harjapakin kanssa. Olin kuitenkin jo harjannut kimon tänään. Se on ihme miten ponin voi putsata valkoisen näköiseksi, mutta seuraavana päivänä se on jälleen ruohotahrojen ja pölyn peitossa… ei se tosin mitään, mä tykkäsin Teposta oikeasti hurjan paljon enkä vois valittaa sen hoitamisesta, vaikka mikä olis. Adrian oli oikeassa, kun se sanoi Tepon olevan kultaa. Uskollinen mautoni käynnistyi kun käänsin avainta, ja konepeltikin alkoi tärisemään tuttuun tapaan! Mä niiiiin odotan, että saan ihan oikean auton. Vauhtiraitainen menopelini kelpas kuitenkin mulle, se oli ihan kätevä varsinkin sateisina tallipäivinä. Ja koulupäivinä.
Tallin parkkipaikalla ei näkynyt autoja. Vissiin liian aikaista tulla tallille, yleensä ihmiset kai nukkuivat johonkin puoleenpäivään kesälomalla. Mä en sitä tosin ymmärtänyt, en oo varmaan ikinä elämäni aikana herännyt kahdeksan jälkeen. Paitsi silloin, kun oon kipeenä.
Jätin Tepon harjapakin ulos ja kävin hakemassa sisältä satulatelineen, johon sitten ripustin sen loput varusteet. Suojat heitin maahan. Seuraava homma oli hakea ämpärit, joita mun piti täyttää kaksi. Toiseen pelkkää vettä, toiseen mäntysuopaa. Meinasin kaataa ne molemmat vahingossa Pappilan käytävälle, kun kompastuin melkein kaviokoukkuun. Potkaisin sen pois tieltä lähimmän karsinan ovea kohti. Ulkona vastaan tuli seisova ilma – kauanko mä olin oikein ollut laitumella, kun sinne saapuessani oli vielä tyyliin ollut aamukastetta nurmikolla? Ulkona seisoi vuori Tepon tavaroita valmiina putsattavaksi, joten mä kävin vielä hakemassa kaksi sientä, satulasaippuan sekä valjasrasvan, kunnes olin lopulta valmis. VIHDOIN.
Aloitin suojista, sillä niissä oli vähiten hommaa: harjasin ensin pahimmat pölyt ja hiekat pois, ja upotin ne sitten mäntysuopaliuokseen. Jynssäsin niitä kovalla harjalla oikein kunnolla, kunnes ne näyttivät ihan uusilta. Tai melkein uusilta, koska ne olivat kyllä aika naarmuiset ja tarraosa oli lähtenyt purkautumaan yhdestä kulmasta. Tilanne ei kuitenkaan ollut vielä kriittinen, kai sen voisi kuumaliimata paikalleen tai jotain. Asettelin suojat läheiselle kivelle kuivumaan ja kävin harjojen kimppuun. Asettelin ensin luonnonharjaksiset sivuun etten vahingossakaan heittäisi niitä pesuveteen, ja rupesin sitten hommiin.
Siinä kesti. Kesti niin kauan, että pari hoitajaakin ehti tulla tallille. Esimerkiksi Grace, johon olin eilen tutustunut, moikkasi mua ja sanoi sitten menevänsä hoitajien huoneeseen, jossa ilmastointi vielä pelasi. ehkä vartin päästä tallille tulivat Joona Aro ja sen pastellihiuksinen tyttöystävä, jonka nimeä en oikeastaan koskaan ollut oppinut. Se oli kai joku Ask-feimikin, mutta Ask on ihan eilisen päivän juttu. Tämä kaksikko piti toisiaan kädestä ja jutteli niin innokkaasti keskenään, että mä sain vaan parit hymyilyt osakseni. Toisaalta se ei haitannut, koska mielelläni keskityin Tepon harjoihin. Ensimmäinen virallinen toimeni hoitajana – kuka tahansa tuntilainen kuitenkin pääsi harjailemaan sitä. Olin tietysti yhdellä kesäleirillä Pappilassa opetellut pesemään varusteita, mutta kun lopulta kaikki Tepon harjat kiiltelivät puhtauttaan, mulla meni vähän sormi suuhun. Uskaltaisinko purkaa suitset? Päätin aloittaa satulata, sillä se nyt oli suhteellisen helppo homma. Jynssäsin sen ensin saippuavedellä puhtaaksi, sitten pyyhin pahimmat satulasaippuan vaahdot pois ja kuivasin satulan pyyhkeellä. Rasvaisin sen sitten vaikka samaan aikaan suitsien kanssa.
Niin. Suitset. Ne pitäisi purkaa.
Vain hoitajan osasivat koota suitset takaisin. Leirillä kun oltiin putsattu varusteita, niin ei, ei me leiriläiset oltu koottu suitsia takaisin. Se oli sitä paitsi mahdoton tehtävä. Istuin varmaan kymmenen minuuttia puhelimella, kun yritin etsiä Googlesta jotain havainnollistavaa videota siitä, miten suitset koottaisiin. Eipä tietenkään löytynyt – ei Googlessa nyt ihan kaikkea ollut. Helpotuksekseni näin hahmon kävelevän parkkipaikalta päin. Mitä lähemmäs se tuli, sen enemmän sitä tunnistin. Poika. Ruskeatukkainen.
Adrian.
”Öö, moi”, mä sopersin ennen kuin tajusin pysäyttää itteäni. ”Moi”, Adrian vastasi. (Apua, se moikkas mua.) ”Putsaat Tepon kamoja?” ”Öö, joo”, vastasin. Miksköhän kaikki mun lauseet alkoi sillä että mutisin ”öö”? ”Ja mä vähän tarvisin apua. Tai siis, kun en osaa oikee koota näitä suitsia.” ”Suosittelen pyytää apuu Joonalta tai joltain. En mä oo mikää spesialisti suitsien kokoomisessa.” ”Oletpas!” mä töksäytin vähän liiankin tahdonvoimaisesti. Miksi mun piti olla näin outo aina poikien seurassa? ”Tarkoitan siis, että pliis auta mua, jooko?” Jouduin esittämään mun vastustamatonta koiranpentuilmettä pitkän hiljaisuuden ajan, kunnes lopulta Adrian huokaisi syvään. ”Okei. Eiköhän me keksitä yhessä, miten saadaan ne näyttämään taas suitsilta.”
JES. Koska saihan sitä kai haaveilla?
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Jul 24, 2016 22:53:16 GMT
komeus, se kaikista pahin häiriötekijä 25-7-2016, part 5 Tänään oli se päivä. Me haettaisiin viimein hevoset laitumelta. Mä olin jo kymmeneltä aamulla vetänyt pakastimessa olevan Domino-jäätelön parempiin suihin ja lähtenyt etsimään vaatetusta. Olin pukenut pitsikoristeisiin minifarkkushortseihin ja metsänvihreään ribbitoppiin, koska kuka nyt ratsastushousuja olis halunnu tonne helteeseen laittaa?
Siinä mä sitten olin. Nousin mautosta Pappilan pihassa vaan huomatakseni, etten ollut sekuntiakaan liian ajoissa – muut kiipesivät jo Annin auton lavalle. Tunnistin Aron ja sen sinihiuksisen tyttöystävän, Oona Mäkelän, Spain uuden hoitajan sekä pari muuta hoitajaa. Joukossa oli kuitenkin myös tyyppejä, joita en ollut koskaan nähnytkään… nolotti ihan sikana, kun huudahdin muita vielä odottamaan ja juoksin hakemaan Tepon suitset satulahuoneesta. Tunsin lämmön mun poskilla erityisesti silloin kuin kiipesin sinne lavalle ja asettauduin yhteen kulmaan vähän kauemmas vanhemmista hoitajista, joista suurimmalla osalla oli nenä kiinni kännykässä. Kävin kaikki lavalla olevat tyypit läpi – Joona tyttöystävineen, Oona, se tyyliin 10-vuotias kakara, Jenny, Jonna, Grace. Adrian. Mun sydän tais heittää pari volttia kun käänsin katseen tiukasti Huawein näyttöön. Pysy coolina. Pysy coolina. Pysy coolina.
Annin lava-auton moottorista kuului hirvittävä ääni, ja tuuli heitteli mun hiuksia kasvojeni eteen kun yritin selata Sierra Furtadon Instagram-feediä. Ajettiin jotain ihme kiertoreittiä, ettei virkavalta vaan bustaisi meitä kesken matkan. Hiekkatieltä leijui pölyä sopivasti kaikkien silmiin, ja kun lopulta oltiin laitumilla, ihan jokainen tais huokaista helpotuksesta. Koska olin ihan perällä, sain avata lavan taaimmaisen sivun ja pujottauduin ensimmäisten joukosta turvalliselle maankamaralle kypärä ja Tepon suitset kainalossa. Melkein kaikilla muilla hoitajilla tuntui olevan kaksi ylimääräistä riimua mukana, mutta mä en vissiin ollut vielä tarpeeksi kokenut ottaakseni käsihevosta. Toisaalta, vähemmän stressattavaa, joten en voi valittaa…
Laitumella tunsi paahtavan kuumuuden vain selkeämmin. Hevoset olivat kerääntyneet lähelle laitumien portteja ja tuntuivat melkein huokaisevan helpotuksesta, kun viimeinkin hoitajat tulivat ja veisivät ne viileään talliin. Toki oli joitakin, joilla oli ihan oma mielipide laidunloman päättymisestä, kuten Santtu ja Myrde. Teppo tuli melkein mua vastaan (baby steps!) kun pujahdin portin ali Jennyn perässä, ja oli turha kuvitella, että olisin saanut suitsia laitettua ennen kuin poni oli käynyt mut kunnolla läpi. Se löysi kuin löysikin taskussa tuoksuvat sokeripalat, jotka olin sinne laittanut varmuuden vuoksi, jos poni ei olisi antanut kiinni. Parhaani mukaan katsoin, ettei kukaan näkisi Teppoa mutustelemassa namupaloja, mutta toisaalta se oli kyllä antanut kiinni harvinaisen kiltisti. Tarjosin ruunalle kuolaimia, joista Teppo ei ensin kiinnostunut, mutta lopulta sain pujotettua niskahihnan rutiininomaisesti korvien yli ja kiinnitettyä remmit. Suurin osa muistakin hoitajista oli nyt saanut hevoset kiinni, ja Anni punttaili jo ensimmäisiä satulaan – paitsi Jassun tietty, koska Joona punttasi sen ja hymyili kliseisesti.
Liisan mielestä ne oli jo tylsiä, mutta mun mielestä vaan ihan älyttömän söpöjä. Mä niin toivoin, että voisin olla tollasessa suhteessa vielä joskus.
Taisin olla aika lailla omissa haaveissani, ja tuijottelin estottomasti tank topissa Rosaa taluttavaa Adriania kun Anni yskähti ja kiinnitti mun huomion. ”Sä saat mennä Tepon kanssa ihan rauhassa, nuo kokeneemmat hoitajat ottaa käsihevosia”, nainen ilmoitti hymyillen. Joo, en mä osannut pohkeenväistöä, mutta olinko mä niin huono ratsastaja? Toisaalta, johan mä olin itselleni myöntänyt, että oli ihan kiva keskittyä vaan Teppoon, kun sillä oli tapana olla vauhtia… ”Juu, pärjätään hyvin”, kuittasin naiselle, mutta tunsin oloni vähän lapseksi kun mut puntattiin kimon ponin selkään. Teppo oli heti lähdössä liikkeelle ja sainkin pidellä sitä, ettei ruuna olisi lähtenyt tervehtimään kavereitaan. Olisi ollut noloa mennä häiritsemään isoa hoitajaa, jolla oli ratsastettavan lisäksi kaksi käsihevostakin vielä… Gracekin taitavasti antoi Primikselle pitkän liinan ja kannusti Gobin tepastelemaan Zaken vierellä.
Noloa kyllä, mutta mä en ollut koskaan mennyt ilman satulaa. Sellaisia tunteja oli tosi harvoin ja jostain syystä aina elin talven kamalinta flunssaa, kun niitä sitten oli. Kivakiva. Niinpä mä kiitin luojaa siitä että tää reissu tehtäisiin käynnissä, ja pidin vaan sitkeästi Tepon harjasta kiinni, vaikka tuleva vähän kammottikin. Entä jos joku hevosista säikähtäis, ja Teppokin pillastuis, sitten se laukkaus metsään, ja mä tippuisin siellä... todennäkösesti tässä tarinassa löisin myös pääni kiveen. Yritin saada nuo kauhukuvat pois päästäni, kun hevosjono oli viimein valmis ja Joona kannusti kärjessä Vallun käyntiin. Ei siitä jonosta koskaan mitään tyylikästä parijonoa tullut, mutta ainakin päästiin jonkinlaiseen järjestykseen. Mä sijoituin jonnekin letkan keskelle, kun Teppo ei jaksanut ihan hevosten nopeutta mennä, mutta oli sillä kyllä reipas käynti. Miten käyntikin tuntui näin pomputtavalta? Ja miksi poni hohkasi vaan lisää lämpöä jo valmiiksi hikoilevaan vartaloon? Ja miksi tuntui näin kummalliselta ratsastaa shortseissa, ihan kuin tekisi jotain väärää?
Ehkä puolivälissä matkaa tajusin, että Annihan seurasi meitä, ja siksi vieläkään kukaan ei ollut yrittänyt typeryyksiä. Oonakin näytti harvinaisen tylsistyneeltä, vaikka sillä olikin Skidi (meinasin sanoa Kristian) jalkojen välissä ja käsihevonenkin vielä vierellä. Kun Santtu hypähti pois Tepon edestä ja kimo ruuna näki edessään Emman takapuolen, sain antaa kaikki käsivoimani ettei ruuna olisi syöksynyt suoraan surman suuhun. Sitten mä ainakin olisin tippunut, kun Emma olis potkaissut Teppoa ja ruuna olis noussut pystyyn ja kadonnut sitten paikalta pukitellen. Kylmät väreet kulki mun selkää pitkin, kun sain taas uusia kauhuskenaarioita mieleen. Vaistomaisesti puristin jalkani Tepon kylkiä vasten, mutta sehän ei auttanut asiaan yhtään, sillä ruuna nosti ravin ja lähestyi isoa, ruskeaa takapuolta hälyttävän nopeasti. Yritin toki kiskoa ohjia, mutta kun samalla pidin harjasta kiinni ja tasapainottelin valkoisen selän päällä kuin mun henki siitä riippuisi, se oli kovin vaikeaa. Takapuoli lähestyi ja lähestyi. Viimeisenä keinonani ohjasin Tepon jyrkästi vasemmalle, vieläkin melko lähelle Emmaa, mutta nyt se ei sentään potkaisisi. Teppo ravasi aina tamman rinnalle saakka, kunnes kimo ruuna sitten viimein hidasti käyntiin.
”Hyvähyvä, pysykää vaan käynnissä!” Annin ääni huusi jostain kaukaa takaa lava-auton moottorin yli. Puristin Tepon ohjia jälleen kerran varsin punastuneena ja en ensin edes tajunnut, että Emman selässä istuva tyyppi oli varmasti huomannut tän meidän kurvailun. Mun oli jo aikakin tajuta, kun ääni kuuluikin ylempää: ”Miten sujuu?”
Pojan ääni. Mä valahdin ensin valkoiseksi, sitten punaiseksi. Ei mitään paniikkia Vikke, ei se varmaan ole edes komea, Adriankin on vaan sattumaa. Ei tallilla käy kun vaan jotain oikean elämän Harry Pottereita, joilla oli hiukset sekaisin ja isot, pyöreät silmälasit, niinhän? Uskalsin silmäkulmastani vilkaista paljon korkeammalla istuvaa tyyppiä. Oh hell no. MIKSI SEN PITI OLLA KOMEA. Meinasin ruveta hakkaamaan päätäni Tepon kaulaan, kun se oli sopivasti siinä ulottuvilla. Mä tunsin punastuvani vaan enemmän ja enemmän, kun yritin saada kurkusta ääntä. ”Jo-joo”, sain soperrettua. Mielummin ei olisi kyllä tullut ääntä, koska sitten en olisi sentään vaikuttanut niin säälittävältä. En tiedä mitä mä oikein ajattelin, mutta lopulta käänsin katseeni tyyppiin päin. Aurinko vähän häikäisi, mutta silmiäni kädellä varjostaen sain pojasta (tai oikeastaan se tais olla jo mies) selkeän kuvan. Meinasin horjahtaa Tepon selästä alas kesken tähystystuokion… ”Moikka”, ruskeahiuksinen mies (vai poika, mitä tässä nyt pitäis käyttää) sanoi hurmaavasti hymyillen ja suuntasi katseen muhun. Kuulin jonkun huokaisevan lähietäisyydellä OIIIKEIN syvään, mutta en edes halunnut selvittää, kuka se oli.
”Moikka”, vastasin ja käänsin katseeni pois ennen kuin toinen huomais mun kasvoilla olevaa typerää hymyä tai kirkkaanpunaisia poskia. ”Käytsä täällä usein?” ”Häh?” oli ainoa mitä mun hämmentynyt mieli sai aikaan. ”No, se olikin vähän liian kliseinen toimiakseen”, tyyppi naurahti. SE NAURU. AAAAAAH. ”Oon Jesse. Moikka. Taas.” ”Moikka. Taas”, mä sain soperrettua jostain intensiivisten ihastumisen merkkien välistä. ”Viktoria, tai siis Vikke. Niin, Vikke. Sano Vikeksi.”
Jesse naurahti. ”Vai että Vikke.”
Loppumatka tuntui menevän tosi hitaasti. Teppo ei enää keksinyt järjestää ravikilpailuja, joten mulla ei ollut mitään virikettä, millä olisin saanut Jessen pois mun pään sisältä. Mutta sehän on jo jotain… no aikuinen. Ja sä olet viistoista. No kohta kuustoista. Mutta sillä ei ole mitään väliä kumpi sä olet, koska daa, ysiseiskat ei deittaile nollanollia. Niin se vaan menee.
Mä olin murskannut omat romanttiset haaveeni jo viimeistään, kun seistiin tallipihassa ja jokainen liukui alas hevosten selästä. Hikipisarat valuivat mun otsalta poskelleni kun otin kypärän pois ja vapautin hiusparkani sen ahdistavasta kuumuudesta. Porukka alkoi heti varaamaan vesipisteitä käyttöönsä, ahkerimmat ryntäsivät väliin täyttämään ämpärinsä. Mä puistelin shortseistani valkoiset karvat ja istuin keskellä tallipihaa nököttävälle jakkaralle nauttimaan auringosta, kunnes Oona tuli sitten vaan ottamaan sen multa mitään sanomatta. Only God knows mihin se sitäkin tarvitsi, ehkä Skidin selkä oli liian korkealla.
Mutta mä en saanut Jesseä – ja nyt kun voin mainita, niin Adrianiakaan – päästäni, vaikka kuinka pääsin lopulta ulos raahattuun vesiletkuun käsiksi ja jynssäsin Tepon vihertävää kylkeä kimoshampoolla toista varttia. Jostain syystä jommankumman oli jatkuvasti oltava pihalla hoitohevostaan siistimässä tai auttamassa hoitajattomien hevosten pesemisessä. Pahinta oli, että Jesse kääntyi yliluonnollisen usein mun puoleeni, ja hymyili mahdollisimman vastustamattomasti. ARGH, yritän putsata mun hevosta, älä häiritse mua komeudellas.
Lopulta Teppokin oli puhdas. Sain todella pahoja aavistuksia, kun lopulta ruunat päästettiin tarhoihin kuivumaan, mutta ainakin kesän pölyt oli nyt puisteltu ruunan karvasta ja se saattoi aloittaa syksyn puhtailla varusteilla ja harjoillakin.
Päivän traumaattisin kokemus ei kuitenkaan ollut melkein Emman läpi ravaaminen laitumelta ratsastaessa, vaan kaikista kamalinta oli, että mun mauton moottori oli ylikuumentunut auringossa ihan järkyttävästi ja SE EI KÄYNNISTYNYT. Turha sitä oli yrittää työntää varjoon, kun sielläkin oli niin kuuma, joten mä vaan availin ja suljin konepeltiä ja näytin varmaan hätääntyneeltä kanalta kun kiersin vauhtiraitaista menopeliä ympäri ja välillä kurkin ikkunasta sisään tai konepellin alle. Ihan kuin siitä olisi paljonkin apua. Ajattelin jo että jaahas, taidankin nukkua tallilla, kunnes Jesse viimein ilmestyi parkkipaikalle. Yritin kyykkiä auton takana ettei mua huomattais, mutta piiloutuminen oli huono idea – voi jumala sitä nolouden määrää, kun Jesse käveli mauton taakse ja hymyili mulle taas sitä hymyä.
JÄTÄ MUT JO RAUHAAN. En taida saada enää ikinä mielenrauhaa.
”Eiks käynnisty?” Jesse kysyi. Oliko sen äänensävyssä… huvittuneisuutta?? ”Öö. Siis sä oot kuuma. TAISIIS moottori on ylikuumentunu. Niin. Ei. Käynnisty.” Jesse naurahti taas. You have got to be kidding me. Melkein sulin mauton konepeltiä vasten.
”Tarviitko kyytiä?” jätkä kysyi hetken päästä. ETTÄ MITÄ. Joo, todellakin tarvitsin. Mä ottaisin sulta kyydin millon vaan. Eikun. ”Öö”, sain ulos mun kurkusta. ”Missä sä asut?” ”Lintuvaarassa?” joku ääni vastasi. Tajusin vasta myöhemmin, että mähän sen taisin sanoa. Olisi tietty pitänyt sanoa, että en missään, en mä sulta tarvi kyytiä, mutta en saanut sitä taikasanaa muodostettua. ”No sehän on tossa matkalla. Mennään.”
Mä seurasin Jesseä kuin koira sen Volvolle ja istuin pelkääjän paikalle, vaikka ensin halusinkin vaan piiloutua takakonttiin. Mitä jos sanoisin jotain ihan kamalan noloa? No, itseni tuntien, varmasti sanoisin. Tosin mikään ei varmaan olis yhtä noloa kuin toi mun ”sä oot kuuma”-tunnustukseni. Toivottavasti Jesse ei ollut kuullut sitä.
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Jul 29, 2016 21:17:10 GMT
tästä tuli hyvä viikko 29-7-2016, part 6 // oikolukematon tiistai 26.7. --- Teppo, Myrde, Martta Mä päätin jättää parhaan viimeiseksi ja aloitin Martalla, joka oli ihanan täyteläinen tullessaan laitumelta. Sain repiä satulavyötä joustoineen kiinni monta minuuttia, ennen kuin edes ekaan reikään se ylsi, ja samalla sain huitoa välkkyviä hampaita ja luimivia korvia poispäin mun paljaista käsivarsista. Kuin ihmeen kaupalla mä selvisin Martan hoitamisesta ehjänä. Kyllä mua oli se pelottanut, mutta en viitsinyt pyytää apua - mä olin kumminkin jo hoitaja, enkä mikään jatkokurssilainen. Martta on kova kyljistä ja suusta, joten varasin mukaan kouluraipan ja päätin että edes alkukäynneissä ei löysäillä. Annoin pohjetta jatkuvasti ja sitten tiukemmin, jos mitään reaktiota ei tullut. Totesin kumminkin hetken päästä, että tamma tottui paukutteluun eikä enää kuunnellut niitä, joten käytin sitten tavallista "välillä kunnon kopautus ja tarvittaessa napautus"-tekniikkaa. Tänään ei vielä saanut laukata, mutta vaikka mentiinkin vain hitaampia askellajeja, olin jo ihan hikinen kun viimein liu'uin alas Martan selästä. Syvä huokaus.
Seuraava uljas ratsuni Myrde ei ollut yhtään erilainen - tamma oli paisunut sen kokoiseksi että jouduin melkein jatkamaan satulavyötä toisella tai jotain. Pitkän ähkimisen ja muilta hoitajilta tulleiden katseiden jälkeen sain lopulta satulavyön kiinni, suitset päähän ja tamman kentälle. Sain palkinnoksi vain pienen hampaan aiheuttaman kolhun olkapäässä, eli Myrdestäkään ei ollut vastusta mun supernaisen reflekseille. Raippa pääsi taas käyttöön, kun betonikylkinen Myrde tuntui vaan keräävän kierroksia ja heittelevän päätään tempon nopeuttamisen sijaan. Rautias seurasi edellä juoksevan häntää, joten jossain vaiheessa tajusin ohjata sen vaan Zaken perään, ja siinä se sitten ravaili eikä tainnut edes tajuta että teki just mitä halusinkin. Tavoite saavutettiin - tamma oli sopivan hikinen kun lopulta ohjasin sen kaartoon, ja tallilla kastelinkin sen selässä olevan hikiläikän märällä sienellä.
Viimein tuli Tepon vuoro. Ruuna oli varmasti ollut lähtötilanteesta asti kapeampi kuin muut ratsuni, joten sain kiristettyä vyön jopa kakkosreikään (!!!). Muiden hevosten sijaan Tepolla oli energiaa kentän puolella ja me esitettiinkin päivän taitavin kiitoravi, kun ruuna huiski hännällään ja välillä vinkui todella kummallisesti, kun yritti nostaa laukkaa ja mä laitoin vastaan. Siinä tuli vatsalihakset ja sormet kipeiksi - varmasti rankin ratsastustunti, jolla olin ikinä ollut. Teppo sai kuitenkin paljon liikuntaa ja sen kanssa saattoi vähän venytellä ja taivutellakin, kun ei tarvinnut tehdä hemmetinmoista työtä vain saadakseen ponin liikkumaan ihan hyvään tahtiin. Kyllä ruuna oli muiden ratsujeni - ja tässä vaiheessa maailman hirveimmän kypäräkampauksen omistajan, eli mun - tapaan hikinen, joten sain senkin pyyhkiä kunnolla sienellä ennen kuin ruuna pääsi tarhaan kuivattelemaan.
keskiviikko 27.7. --- Teppo, Myrde, Martta Samat hevoset. Aloitin jälleen kerran neiti Positiivisen a.k.a. Martan työstämisestä. Olin oppinut eilisestä jo tekniikan, jolla tamman sai liikkeelle suhteellisen hyvin, joten vaikka mitään keskiravia ei esitettykään, oli tänään jo jonkin verran helpompi tehdä yhteistyötä kuin tavallisesti. Martta esitti todella usein laukannostojen sijaan täyttä kiitoravia, ja sainkin rääkätä tammaa kentällä useamman yrityksen ajan ennen kuin se viimein nosti laukan - joka tyssäsi kumminkin seuraavaan kulmaan. Ensi nostolla mä sitten melkein ajoin voikkoa eteenpäin kulmissa, kun vauhti meinasi tyssätä. Kun mä olin viimein saanut kolme täyttä kierrosta laukkaa putkeen, annoin hikisen tamman venytellä kaulansa lopputunnin ja sitten vaan tutun viilentämistuokion kautta tarhaan.
Myrde oli vuorossa seuraavana, ja tiesin jo alkutunnista ohjata sen reippaamman ponin perään. Kun sitten siirryimme sisäuralle pois ravaajien tieltä, tamma alkoi tepastelemaan jo vähän kyllästyneenä ja repi ohjia nyrpeän näköisenä. Kun sain Myrden ulos laiskuuden kuoresta, siitä tuli oikea raketti - ei, ei se mua kuunnellut varmaan tippaakaan, mutta kun taas luuli tekevänsä mitä itse haluaa, ravasi ja laukkasi kyllä oikein mielellään. Mä aloin olemaan tyytyväinen mun ja rautiaan työskentelyyn - Myrde oli ollut mun lempiponeja ennenkin, mutta nyt se oli melkein kakkossuosikki. Kukaan ei toki vois Teppoa päihittää...
Tepolla olikin energiaa. Kun viimein annoin sille luvan laukata, ruuna heitti pienen ilopukin (horjahdin eteenpäin, mutta sain laitumella villiintyneestä harjasta kiinni ja kolautin vain nenän ruunan kaulaan) ja laukkasi sitten reippaasti ja minimaalisilla avuilla kierrosta toisen jälkeen. Vauhti kiihtyi aina huomattavasti kun juostiin kohti talirakennusta, ja sitten poispäin käännyttäessä sai antaa jonkin verran pohjetta että laukka säilyisi. Vähän mua hirvitti se vauhti, mutta annoin vaan Tepon purkaa energiaa ja liikutin lantiota liikkeen mukana. Hetken kuluttua annoin Tepon kävellä ja tasata hengityksensä, jonka jälkeen otin vielä vähän laukkaa, sitten rauhoitin loppuraveihin ja lopulta käveltiin kentältä vapain ohjin pois.
torstai 28.7. --- Teppo, Martta, Myrde Kolmas päivä, ja hepat ovat alkaneet jo muistuttamaan poneja aasien sijaan. Martalla pystyi jo ravaamaan ja laukkaamaan täysin symmetristä ympyrää, ja kolmikaarisenkin taivutukset alkoivat menemään läpi. Ei tamma peräänantoon millään halunnut hakeutua, mutta mä olin vaan tyytyväinen siihen että se vähän suusta pehmeni. Rautakanki-Myrdekin sai pyöräytettyä pari volttia, joille Ingakin melkein nyökkäili hyväksyvästi - tosin nämäkin olivat lopputunnista. Myrde asettui ihan nätisti tänään pienen työstämien jälkeen ja ensin ympyrällä häntä soihtuna ravannut welshristeytys vaikutti tunnin lopuksi ihan yhteistyöhaluiselta - vai osoittivatkohan sen korvat eteenpäin vain, koska siellä suunnassa tallikin oli? Teppoa taas oli vaikea saada kulkemaa hienoa ympyrää, sillä se olisi paljon mielummin laukannut kuin ravannut vaan ympyrää kentän päädyssä. Jälleen kerran Tepon suusta kuului kummallisia inahduksia kun siirryttiin laukkaan ja se meinasi vähän kompuroida, kun innostui lopputunnista.
Tästäkin päivästä jäi kumminkin ihan kivat fiilikset, sillä ponit alkoivat pikkuhiljaa alistumaan mun tahtoon ja ylimääräinen energia laitumelta oli viimein alkanut joko raksuttaa niiden elimistössä (Myrde ja Martta) tai sitten se oli vaan yksinkertaisesti jo käytetty (Teppo).
perjantai 29.7. --- Santtu, Myrde, Martta Tepon vaihtaminen oli vähän tehnyt kipeää, mutta loppujen lopuksi nämä alkoivat olemaan mun viimeisiä shetlanninponipäiviä ja Santtu oli täydellinen vaihtoponi juuri siksi. Juu, sain viikon ensimmäiset puremajäljet - tällä kertaa perseen puolelle - mutta ei se niin kamalasti haitannut, kunhan vaan vähän kolotti kun istuin maailman töksöttävimmässä ravissa enkä pystynyt keventämään tarpeeksi nopeasti, joten alistuin vaan nousemaan kevyeeseen istuntaan. Santtu oli aluksi ihan älyttömän laiska ja testaili mun kärsivällisyyttä, mutta lopulta se tajusi etten ollutkaan mikään alkeisratsastaja ja teki kyllä parhaansa mukaan mitä pyysin - paitsi tietysti laukkaa se ei nyt millään olisi halunnut nostaa, ei edes vaikka kuinka ajoin ponia eteenpäin. Oltais sovittu enemmän Vermon raviradalle montéen kuin Pappia kentälle, mutta ohitetiin kylä superravissa isommatkin hevoset.
Myrde ja Martta olivat ihan kivoja tänään - toki ne olivat aluksi tyypillisen kovasuisia ja -kylkisiä, mutta lopputunnista hommat sujuivat. Huomenna saadaan kuulemma hypätä, joten ehdottomasti säästän Martan viimeiseksi - se on tallin paras hyppyponi ja sillä on ihan todella kivaa mennä estetunneilla. Onnekkaana oon saanut sitä jo kerran kokeilla esteillä, ja just sen takia halusinkin tamman tälle viikolle mun ratsastettavaks ♥
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Aug 12, 2016 13:40:24 GMT
★★★★★ & ★★★★★ & ★★★★★
Saitte ilmeisesti kuitenkin suitset kasaan? Ainakin jonkunnäköinen viritelmä on Tepon päässä keikkunut nyt tunneilla viime viikkojen aikana! :-)
Ihana kuulla, että hevoset tuotiin turvallisesti perille takaisin ratsastuskoululle ja onpahan sinulla ollut työtä kun noin monta tuntsaria jaksoit liikuttaa - hyvä Vikke!
Helena, poniope
|
|
Vikke
Uusi tallilainen
miten saisin sun katseen kiinni
Posts: 27
|
Post by Vikke on Dec 27, 2016 11:14:38 GMT
sweet sixteen ja hoitajaratsastus 25-12-2016, part 7 Olihan siitä jo melkein viis kuukauttakin, kun olin viimeksi pystynyt kunnolla Pappilaan panostamaan. Kyllä mä olin käynyt välillä tekemässä pikavisiittejä Tepon luona, istunut puoli tuntia sen karsinassa samalla kun poni lutkutti mun hiuksia, mutta sitten oli alkanut lukio. Se oli niin uutta, pelottavaa ja ihanaa, että tallilla käyminen jäi nopeasti vähemmälle. Mä muutuin kuukaudessa todella paljon: aloin yhtäkkiä ymmärtää, että muillakin on tunteet, ja sitten tajusin, ettei aina tarvitse olla paras kaikessa. Okei, jälkimmäisen taisin ottaa vähän liiankin kirjaimellisesti, sillä yläasteen yli yhdeksikön keskiarvo vaihtui aika nopeasti pyörimään seiskan paikkeille. Mä yritän kuitenkin luottaa siihen, että kunhan pääsen kelkkaan takaisin, ne numerot lähtee nousemaan. Ja tietysti suurin muutos. Värjäsin hiukseni violeteiksi. Okei okei, se ei todellakaan ollut suurin muutos, hahah kun oon hauska. Mutta nyt siihen painavaan asiaan. Mä täytin joulukuun alussa kuusitoista vuotta, ja täytyy sanoa, että en oo koskaan ollut näin kauhuissani. Raijakin palasi sopivasti takaisin puikkoihin syyskauden loputtua Pappilassa, ja tiedättekö mitä mulle käy? Mä kuolen. Mä tipun ja kuolen, koska mä joudun vaihtamaan HEVOSTUNNEILLE heti tallin joululoman päätyttyä. Ei enää rentoja verryttelysarjoja Miolla. Ei enää pohkeenväistön treenaamista Goldilla. Ei enää Anjan ja Martan pepsodenttihymyjä, ei enää Myrden betonikylkiä. Mä jäisin kaipaamaan niitä kaikkia. Ja pahinta oli, että mä en saisi enää mennä valmennusryhmässä Tepolla. Kenellä mä sitten menisin? Kaikki hevoset olivat pelottavia. En mä niihin uskaltanut koskeakaan, vaikka en tietenkään sanonut sitä ääneen kenellekään. Okei, yritin vihjailla välillä luotto-opelleni Helenalle, mutta ei sekään tainnut olla ajatustenlukija. Niinpä mulla oli tippa linssissä, kun kiristin Tepon satulavyön ja ponnistin ruunan selkään. Jalustimia säätäessäni jouduin laittamaan ne niin pitkiksi kuin vain hihnat sallivat, ja tajusin venähtäneeni niin, että jalat roikkuivat Tepon mahan puolella. Tunsin oloni kovin ulkopuoliseksi, sillä en varmaan koskaan tulisi sopeutumaan Pappilan vakiohoitajien ryhmään, jotka olivat jo valmiiksi mua osaavampia sekä tietysti myös vanhempia. Teppo pärskähti kun pyysin sen liikkeelle lantiota keinauttamalla, enkä yrittänyt estellä kyyneliä. Olisko tää mun viimeinen kerta ruunan selässä? Joulukoristeet Tepon suitsissa lepattivat vähän, kun pyysin ruunan raviin. Teppo totteli niin hyvin. Mä olin oppinut ratsastamaan ruunaa aika hyvin sillä tavalla kuin poni kaipasikin tulla ratsastetuksi, tai osasin ainakin vetää oikeista naruista, jos tuli jotain ongelmia. Nostin ensimmäisen laukan vasemmasta kierroksesta, sillä oli kiva lopettaa hevosellekin mukavampaan suuntaan. Poni ylitti verkkaristikon kevyesti ja korvat hörössä, eikä sitä tuntunut tulevaisuus paljon puristavan. En ratsastanut kauaa, sillä jokainen askel vei mua lähemmäs loppua. Kun puhelimeni kello näytti, että tunti oli kulunut, hyppäsin alas selästä, lyhensin jalustimet sekä löysäsin satulavyötä. Kun olin kävelemässä maneesista ulos, Grace tuli mua vastaan Zaken kanssa. "Mikä sulla on?" se kysyi kun mä pyyhin kyyneleitä. Äänensävystä pystyi päättelemään, että naista saattoi vähän kiinnostaakin. "Joudun vaihtamaan hevostunneille..." "No mutta, saathan sä kai mennä Tepolla valkkaryhmässä? Ja kisoissa ainakin." Sillon mä tajusin, että vaikka tää oliskin jonkun loppu, tää olis myös uusi alku, ja ensimmäistä kertaa odotin tulevaisuutta tallillani vähän innostuneestikin.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Jan 7, 2017 17:56:11 GMT
★★★★Joulukuun kommentitToivottavasti lukiokiireet ovat nyt hellittäneet (tai ainakin joululomalla on kerätty energiaa taas talleilua varten!) ja että hevostunneille siirtyminen ei pelästytä sinua tallilta kokonaan pois. Kaikkien meidän on kuitenkin kasvattava ja joskus siirryttävä hevosille. Poneissa on sitä jotain omaa särmää, mutta onneksi myös kaikilta Pappilan hevosilta voi myös oppia jotain. Suurimmat edistymiset yleensä koetaankin siirtyessä poneilta pois :-) Eikä tämä hoitajaratsastus suinkaan tarvitse olla viimeinen kertasi Tepon selässä, onhan hoitajaratsastuksia aina lukukausien päättyessä ja niitä voi tienata myös ahkeralla taluttamisella alkeistunneilla! Helena, poniope
|
|