Kulttuurishokki
30.7.2016
"Sä pidät noita kenkiä edelleen liian kireellä. Oletko sä hidasälyinen? Enkö mä oo sanonut, että kun ne vaikuttaa sun verenkiertoon niin ne vaikuttaa sun juoksemiseen?"
En reagoinut Samin sanoihin mitenkään, heiluttelin vain piikkareissa punakoiksi ja nihkeiksi muuttuneita varpaitani punaista kumikuituista juoksurataa vasten. Mun valmentajani puhisi ärtyneenä sivummalla, mutta heitti mulle kuitenkin juomapullon kun pyysin. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys: Sami olisi ihan hyvin voinut antaa mun kuivua kasaan siihen aurinkoiselle yleisurheilukentälle, kun sillä oli Sellainen Päivä. Ja varsinkin, kun Sellaisena Päivänä mä kaiken lisäksi ilmoitin sille, etten voinut jäädä virallisen harjoitteluajan päätyttyä treenailemaan ylimääräistä, kuten yleensä.
"Mä en kyllä vieläkään ymmärrä, miksi sun pitää lähteä."
"Niinkun mä sanoin, Elvis pääsi uuteen talliin", vastasin kärsivällisesti. "Mun pitää lähtee muuttaan mun hevosta."
"Kai sä ymmärrät, että jossain vaiheessa sun on pakko valita ratsastus tai yleisurheilu? Et sä voi panostaa sataprosenttisesti kahteen eri lajiin."
Mä olin merkityksellisen hiljaa, kun käärin kamani Niken pinkkiin urheilukassiin ja lähdin talsimaan kohti urheilukentän bussipysäkkiä. Katsotaan vain, mihin mä voisin panostaa ja kuinka paljon.
Bussimatka Pappilan ponitallille kesti yllättävän vähän aikaa. Mä olin jo vähän ehtinyt tottua siihen, että Elviksen vanhaan kämppään Tuusulan puolelle oli saanut säätää bussien kanssa päälle toista tuntia, eikä sinne kulkenut sopivia julkisia kuin pari kertaa päivässä – se olikin ollut pääsyy sille, miksi olin hakenut paikkaa lähempää. Toki karsinapaikka näin hyvillä yhteyksillä maksoi kiperästi enemmän kuin mulla olisi ollut varaa heittää Elviksen asumiseen, mutta tässä tilanteessa se oli kyllä välttämätön paha.
Välttämätön paha oli ollut myös hintavan hevoskuljetuksen ostaminen Elvikselle Tuusulasta Pappilaan. Mun omien treenien, Santerin treenien ja Miian kuumeflunssan takia kukaan ei ollut päässyt kopua hakemaan – joten kun mä näin suuren vuokrakuormurin vieressä pönöttävän, lievästi sanottuna äkäisen näköisen kaljun äijän Pappilan komeiden rakennusten keskellä, mä kiirehdin kyllä askeleitani pihatiellä pikajuoksijan arvolleni oikein sopiviksi.
"Anteeks kun mä oon myöhässä! Kai se on ok??" kirmasin auton vierelle, ja aloin aukoa takaluukun salpoja, joiden takaa kuului jo levotonta töminää. Sitten vilkaisin yhä myrkyllisen näköistä kaljupäätä.
"Kai
sä oot ok?" Elviksen suuriin huveihin kuului ihmiskeilaaminen lastauksen yhteydessä. Se olisi ehkä kannattanut mainita kuljetusta tilatessa.
"Se on nyt perillä niinku sovittu. Ota se ulos niin mä pääsen jatkamaan matkaa, oon jo myöhässä seuraavasta lastista", iloinen miekkonen vain murisi hampaidensa välistä, joten mä jätin siitä murehtimisen sikseen ja aloin sen sijaan murehtia kauniin punaruskeasta takamuksesta, joka paljastui laskeutuvan luukun takaa.
"Tervetuloa uuteen kotiis, ukko", hihkaisin ruunikolle, joka päästi uudet tuoksut haistaessaan ilmoille pitkän, väräjävän hirnunnan.
Kopista tultiinkin ulos vähän vauhdikkaammin. Elvis loikkasi ulos parilla puoliraviaskeleella, ja veti mua perässään pitkin ramppia niin, että mä käytännössä hiihtoratsastin keskellä kesää. Toinen miehekäs kiljunta kajahti saman tien suurien tallirakennusten ja maneesin seinistä, ja ori pyörähti narunmitan päässä musta ympäri niin ympäri uusista maistaan, että töytäisi vahingossa autoa sulkevaa kuljettajamiestä hartiaan. Mies vilkaisi mua murhaavasti, mutta mä vain tapitin viattomasti takaisin. Ei kai mua voinut syyttää siitä, jos äijä oli niin tyhmä ettei ymmärtänyt väistää innostunutta suomenhevosoria?
Mä pelkäsin hetken, että mun odotettiin rahtaavan tämä kuumakalle ja sen kaikki tavara-arkut johonkin toimistoon, jotta mä näkisin jonkun elävän kaksijalkaisen sielun, joka kertoisi mihin mun kuului mennä. Tallialue oli hiirenhiljainen tuntien kesäloman takia – meidän karsinanvuokraemäntä oli mulle puhelimessa siitä maininnutkin, mutta en mä silti ollut odottanut ihan näin hiljaista hiljaisuutta. Tämä sai mut nimittäin tuntemaan oloni tunkeilijaksi vieraalla maaperällä.
Lopulta mun pelot osoittautuivat onneksi vääriksi, kun suurimmasta tallista kopisteli kottikärryjen kanssa joku naisihminen. Helpottuneena mä nyin yhä pöllönä kääntyilevän Elviksen perääni, ja kirmasin kottikärrytyyppiä vastaan huikkaillen niin, ettei sillä ollut vaihtoehtona olla huomaamatta mua.
"Moi! Mie oon Reet –" mä aloitin reippaalla äänellä, mutta kapeakasvoinen kottikärryihminen keskeytti mut.
"Se uus yksäri? Jep, eli yksityistalli on tuo rakennus."
Ja niine hyvineen se jatkoi kärryjensä työntämistä niin topakalla rytmillä, että oli vaikea uskoa sen koskaan pysähtyneenkään. Poispäin meistä ja yksäritallista. Mä jäin tuijottamaan hämmentyneenä vuoroin sen perään, vuoroin meidän keskellä pihaa orpoina tönöttäviä varustelaatikoita. Siinä kaikki? Eikö kukaan kertonut mulle, mitä mun kuului tehdä??
Onneksi yksäritalli oli suhteellisen selkeä paikka. Yhdessä tyhjässä karsinassa oli puhdas alusista muotoutunut patja, joten sinne mä Elviksen pyöräytin kylmän tyynesti. Tai no, ehkä ulkoisesti tyynesti, tosiasiassa mua hirvitti että olin tuupannut ensitöikseni konini väärään lokeroon ja saisin niin kovat haukut että jopa Sami jäisi sille toiseksi. Ainakin Elvis oli oikein tyytyväinen uuteen asumukseensa: se pyörähti ensin boksin ympäri nuuhkien lattianrajaa, ja pysähtyi sitten katsomaan kaltereiden välistä muihin, tällä hetkellä tyhjiin karsinoihin, joihin epäilemättä sen uudet naapurit palaisivat illansuussa tarhoistaan.
Mäkin ryhdistäydyin, vaikka tunsin olevani jo nyt uupuneempi kuin yksienkään tuplatreenien jälkeen: kävin raahaamassa meidän tavarat pihalta yksäritallin satulahuoneeseen, ja rauhoittelin yhä jännityspörisevän orin aloilleen sen verran, että sain siltä kuljetuskamppeet pois. Lopulta jäin nojailemaan Elviksen uuden karsinan oveen, puristaen toisessa kädessäni juuririisuttuja, yhä hevosen ruuminlämmöstä lämpimiä kuljetussuojia, ja toisessa harjaa, jolla ajattelin vielä harjata orini ennen kuin jättäisin sen kotiutumaan rauhassa. Mulla oli vähän pieni ja yksinäinen olo siinä isossa, vieraassa tallissa, jossa me seistiin ihan kahdestaan. Mun oli pakko vähän itselleni hymyillen päästää irti siitä Pollux-tytön mielikuvasta, jossa uudella tallilla meitä olisi odottanut juhlava tervetulokomitea – jossa kaikki ihailisivat Elvistä ja ottaisivat mut avosylin ystäväkseen.
Kumma juttu! Niin ei ollut käynyt! Koska tämä oli Helsinki: täällä ei taatusti ketään kiinnostanut helvetin vertaa joku uusi tallilainen. Täällä jos sä et selvinnyt itse, niin sä et selvinnyt.
Koskahan mä oppisin sen?