Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Sept 22, 2015 20:01:29 GMT
22. syyskuuta 2015 #14 Vaik sata salamaa iskee tulta ja koko elämä räjähtää Sinä päivänä mun sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun hain Skidiä tarhasta. Okei, ehkä aloitetaan ihan alusta. Mä olin tullut tallille tunnollisesti kolmelta ja hämmentynyt, kun hevoset oli yhä tarhoissaan. Tavallisesti ne olivat kaikki sisällä tallin auetessa hoitajille. Mä katoin kelloa varmaan kolmesti, kunnes lähdin sisälle talliin. Sieltä löysin Kaislan, joka kovaan ääneen kiroillen juoksi hevosia kaksin käsin sisälle. Ehkä mulla oli vieläkin jotain rippeitä jäljellä siitä aivovammasta, mutta mä tarjouduin avuksi. Kaisla tuijotti mun käden kipsiä pitkään, mutta lopulta myöntyi. Tosin saisin hakea vain Skidin, jonka tunsin tallin hevosista parhaiten. Irvistin mulle irvistelevälle Santulle, joka tuijotteli aidan lankojen takaa otsassaan metrin pituinen kyrpä. Skidi lepuutti toista takajalkaansa. Mä en ensin reagoinut siihen mitenkään, mutta jo kaukaa huomasin ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Vielä poniin oli matkaa muutama metri – se ei ollut tullut portille vastaan – kun tajusin oikean takajalan olevan kaksi kertaa vasemman kokoinen. Mun jalkoihin tuli heti vipinää, kun ryntäsin ponin luokse. Skidi ei ollut moksiskaan, mutta kääntyi uteliaasti katsomaan kun kyykistyin sen jalan pariin. Siellä se oli, kaiken pahan alku ja juuri. Pieni reikä, haava. Koko jalka oli kuuma ja turvonnut ja tuomio oli aika selvä. Skidillä oli imppari. Mä en voinut siinä muuta kuin kliksauttaa riimunnarun kiinni riimuun ja lähteä taluttamaan onneksi käynnissä puhdasta ruunaa talliin. Kaisla ryntäsi juuri tallin ovesta ulos äkäisenä, kun mä huusin sen katsomaan ponia. Pian selvisi ponin ontuvan selvästi ravissa, mikä johti Kaislan hetkelliseen hysteriaan. Se toisteli kerta toisensa jälkeen, ettei sillä ole nyt aikaa alkaa hoitamaan sairasta ponia kun melkein kaikki opetushevoset ovat pihalla eivätkä valmiina tunnille kuten pitäisi. Mun aivovamma iski taas. ”Kyllä mä osaan tälle hauteen tehdä”, mä sanoin vähän tarkoitettua laiskemmin. Kaisla katsoi mua pitkään, mutta sen pomon huutojen pelko luultavasti voitti ja se iski mulle pienen Abloyn avaimen käteen. ”Tää on lääkekaapin avain, mutta jos - ” Kaisla heristi sormeaan. ” - jos sieltä katoaa mitään syytän heti sua. Otat mitä tarvitset, lukitset kaapin, viet takaisin ja lukitset taas. Tajuutko? Ja kun oot valmis mä tuun tarkistamaan sun lopputuloksen, ettei tuu lisää ongelmia.” Hymähtäen mä myönnyin ja kipsikätisenä talutin ponin pesariin. Mä olin tehnyt betadinehauteen useasti ja kävin keräämässä ainekset sen tekemiseen lääkekaapista. Puolen litran limsapullon kylkeen oli teipattu maalarinteippi, jossa luki ”laimennettu Betadine” ja sen sisällä oli ällöttävän ruskeaa nestettä. Irvistin sille, alkaen kerätä muitakin aineksia. Ainoa, jota en kaapista löytänyt oli muovipussi, jonka jalan ympäri hajotettuna käärisin. Skidi oli helppo hoidettava. Se ei koskaan potkinut ja vaikka seurasikin koko ajan uteliaasti ratsastuskoulun elämää (just nyt lähinnä Kaislan ramppaamia muita hevosia) se seisoi kiltisti aloillaan. Sain siis kaikessa rauhassa keskittyä hauteen tekemiseen. Kääriessäni viimeistä kierrosta pinteliä koko paketin päälle, oli Kaisla saanut kaikki hevoset sisälle ja tuli silmät viiruina tuijottamaan mun työtä. ”Älä kiristä liikaa”, se sähähti ja mä tahtomattakin pyöräytin silmiäni. Mä en ole tyhmä, teki mieli vastata. Noora oli koko illan kireä, mutta onneksi Skidillä ei koskaan ollut paljon tunteja ja poni sitä korvaamaan oli helppoa löytää. Mä tein mun perushommat kuten normaalistikin, putsasin ruoka- ja juomakupin sekä suolakiven. Hoitajien huoneessa oli hälinää ja mä näin jopa jonkun uuden jätkän siellä. Ellida soitti puhelimestaan vaimeasti Antti Tuiskun versiota Sata Salamaa -kappaleesta ja vilkaisi mua nopeasti kun astuin huoneeseen. Mulla oli viimeksi ollut tyttö kaverina ehkä päiväkodissa. Mussa oli joku piirre, etten tullut tyttöjen kanssa samalla tavalla toimeen kuin jätkien. Siks Ellida oli ollut niin virkistävää seuraa. Mulla oli ikävä sitä. Niitä juttuja outoja juttuja, joita Ellida kertoi kolmelta yöllä ja kuinka tyttöä sai aina kiusata kerta toisensa jälkeen sen kymmenistä ihastuksista. Ei mun ollut tarkoitus satuttaa Ellidaa, kun olin suudellut (ja tehnyt vähän enemmänkin) Kristianin kanssa. Tosin pian Ellida todisti taas, etten mä tosiaan kaivannut tyttöä mun elämään. Huoneen nurkassa istui se joku uus jätkä, joka puhui ihan vitun junttia murretta. Se näytti valmiilta hyökkäämään kenen tahansa niskaan, joka uskaltaisi lähestyä. Mun katse viipyi orvon näköisessä jätkässä hetken liian pitkään. ”No joko Oona meinaa käydä tonkin kimppuun”, Ellida sanoi Sierralle vähän liian kovaan ääneen, jottei olisi halunnut mun kuulevan. ”Toivottavasti uus jätkä on varautunut, se on Fifty Shades of Mäkelä tänään.” ”Mä sentään uskallan enkä jää vaan kuolaamaan perään”, mä äyskäisin takaisin, mikä sai Ellidan ilmeen mustenemaan ennestään. Huomaamattomasti nieleskellen mä lisäsin kissoille raksuja ja parkkeerasin itseni Adrianin viereen sohvalle. Pahinta kaikessa oli ehkä se, etten mä voinut edes kertoa Ellidalle miltä musta tuntui. Mun sisällä kuohui rajumyrsky enkä mä tiennyt kelle mä olisin purkanut sen. Mä en voinut puhua sellaisista asioista jätkille – tai ehkä mä en vain halunnut. Mä halusin kertoa Ellidalle. Oliko se muka sen syy, että se oli neiti Ihastuu-kaikkeen-mikä-liikkuu? Miksi mun oli pitänyt käydä kiinni just Kristianiin? Kuka tahansa olis mulle kelvannut siihen tarkoitukseen. Oikeestaan se oli niin yksinkertaista. Vastaus oli nyt ja aina ne ruskeat silmät, jotka sai mun pään sekaisin ja rajumyrskyn rintaan vain yhdellä katseella. Ja kun ne oli katsoneet mua niin, mä olin vain ajatellut sitä ja Iinaa ja Linda ja kaikkia niitä joita sillä tulisi vielä olemaan enkä mä ollut yksikään niistä. Snäp.Mä olin takertenut ensimmäiseen lähellä olevaan ihmiseen ja se oli ollut Kristian. Eikä se edes riittänyt. Meistä, musta ja Jessestä, oli melkein kuukausi ja mä yhä ajattelin niitä silmiä ja huulia ja ihoa päivittäin. ”Oona, haloo?” joku kysyi. Mä heräsin ajatuksistani ja käänsin katseeni virnistelevään Adrianiin. ”Mitä sä mietit noin vakavana?” ”Äh, en mitään”, mä mumahdin juuri kun huoneen ovi kävi. Mä vilkaisin vain sivusilmällä ovelle, mutta se riitti. En mä voinut nähdä sitä ihmistä nyt, en olla samassa huoneessa. Jesse katsoi mua hetken liian pitkään, Joona sen vieressä näytti toruvalle ja sanoi jotain hiljaa. Mä en kestänyt enempää. ”Mä meen tsekkaa Skidin.” Sitten mä katosin livahtaen Jessen käden ali huoneesta ja ryntäsin portaat alas rymisten. Mä en käynyt katsomassa Skidiä, vaan juoksin suoraan tallin läpi pihalle. Kuulin jonkun huutavan mun perään ja jos olisin tajunnut kuunnella edes hetken, olisin tiennyt sen olevan Jesse. Mutta mä juoksin, kunnes mä olin hengästyneenä bussipysäkillä. Katsoin sitä nieleskellen. Joku oli hajottanut lasiset seinät, mutta muuten se oli samanlainen kuin ensimmäistä kertaa sille saapuessani. Silloin se oli ollut vain dösäri, jolle mä olin jäänyt päässäni tuhansia ennakkoaavistuksia. Mun mielessä oli ollut lettipäisiä heppatyttöjä. Mitä mä olinkaan löytänyt? Uuden sotkunutturaisen parhaan ystävän, läjän ihan loistavia kavereita. Vaikka me osattiinkin tehdä kaikesta suurta sotkua vain minuuteissa, pidin mä niistä kaikista. Ne oli mun jengi nykyään. Mulla oli Jasu ja Samu ja se toinen jengi ja sitten mulla oli Pappilan jengi. Adrian, Sierra, Ellida, Jassu, Joona ja jopa Alma. Sekä tietenkin jossain syvällä siihen kuului yhä Jesse. Jesse, mun ensirakkaus. Koko ajatus sai mut hengästymään lisää, joten mä päätin keskittyä lähinnä lyhyiden, hermostuneiden henkäysten vetämiseen tupakasta. Dösä piti kovaa ryminää pysähtyessään. Piippasin mun kortin tutulla tapaa ja istuin toiseksi viimeiseen riviin. Ikkuna oli kylmä vasten otsaa ja sai kaiken tärisemään. Mä vietin koko illan rauhallisesti. Aloin tottua rauhallisuuteen. Kävin suihkussa, katsoin hetken telkkaria, annoin Sebastianille lisää ruokaa. Kello oli jo kahdeksan, mutta olin yhä yksin kotona. Faijalla oli iltavuoro ja Tino oli kavereiden kanssa. Ensimmäistä kertaa mun elämässä mulla oli talon rauhallisin elämä. Mulla oli päällä iso huppari ja rikkinäiset farkut, hiukset olivat tiukassa takussa ja yhä kosteat suihkusta. Naama oli meikitön. Otin juuri Juissi-tonkkaa meidän jääkaapista, kun ovikello soi. Mikään koko maailmassa ei valmistanut mua siihen, mitä sen takaa löysin. Avasin oven kärsimättömänä, mun katsoman ohjelman mainoskatko loppuisi ihan kohta. Katsoessani juuri niihin pakoilemiini silmiin, mun suu raottui kevyesti hämmennyksestä. ”Moi”, Jesse sanoi. Tai enemmänkin henkäisi, sana tuli ulos hengityksen mukana. Mun silmät levisi varmaan lautasten kokoisiksi ja tein mitä kuka tahansa olisi siinä tilanteessa tehnyt. Mä löin oven kiinni sen nenän edestä. Tunsin kuinka mun hengitys alkoi taas karata käsistä. Mä yritin pitää sen rauhallisena, mun silmiin kohosi kyyneleitä (vaikka en mä vieläkään koskaan itkenyt) ja pelkäsin että kohta ilma loppuisi kokonaan. Painoin mun otsan vasten ovea ja toivoin --- mitä mä edes toivoin?”Oona”, mä kuulin oven toiselta puolelta. Mun teki mieli huutaa, ettei se puhuisi. Se vain satuttaisi lisää. ”Anteeks.” Hä? ”Mä en olis saanut tehdä sulle niin. Ihan oikeesti, mä ymmärrän sen. Mutta kun mä en ollut susta yhtään varma, sä vaan ryntäsit pois. Iina vaan... Se vaan tuli käymään ja asiat eteni miten ne eteni. Ei me oikeesti edes tehty mitään mistä sun pitäis suuttua. Musta vaan tuntui, ettet sä voi ikinä tuntea mua kohtaan samalla tavalla kuin mä sua. Mut en tiiä, ehkä mä en enää välitä. Mä vaan haluan sut. Se on ihan okei, jos sä et rakasta mua. Mä kuitenkin rakastan sua, vaikka mä tekisin mitä ja sä tekisit mitä.” Mun hengitys oli rauhoittunut hieman. Yhä se oli pinnallista ja nykivää, mutta mun suurin ongelma nyt oli sisäistää ne kaikki sanat. Haluun paperia ja kynän, tajusin ajattelevani. Nyt kaivattaisiin ” Faktoja #2”. Siihen ei kuitenkaan tainnut olla aikaa, joten mä tein nopean ja sekavan selonteon mun omassa päässä. Okei.Jesse pyysi anteeksi. Jesse oli epävarma. Jesse on oikeesti pahoillaan. Jesse rakastaa sua. Jesse luulee, ettet sä rakasta sitä.Mä raotin ovea vähän, kulmat kevyesti kurtistettuina. Tajusin hetkessä, kuinka takkuinen mun tukka oli ja että mun hupparin rinnuksessa tais olla ketsuppia. Jesse katseli meidän pihassa olevaa, sitä yhtä ja ainutta kukkaistutusta. Mä vedin syvään henkeä ja avasin oven kunnolla. ”Mäkin rakastan sua.” Heti kun mä olin sanonut sen, aloin täristä. Mutta mä olin sanonut sen. Jesse säpsähti kevyesti. ”Mitä?” ”Mäkin rakast--” En ehtinyt lopettaa mun heiveröisellä äänellä sanottua lausetta, kun mä tunsin Jessen kädet mun niskassa, huulet mun huulilla ja kehon vasten mun kehoa. Mun suusta pääsi pieni älähdys vasten toisen suuta, mutta se oli pian ohi. Ja mä annoin käsien kietoutua toisen ympärille, huulien vaipua syvälle suudelmaan ja silmien sulkeutua. Se kaikki oli siinä. Mä saatoin vähän seota. Ehkä. Ottaen huomioon, ettei mun pitänyt enää ikinä luottaa siihen jätkään mä aika radikaalisti vedin sen meille sisälle ja suljin ulko-oven perässä ja eksyin niihin samoihin huuliin. Kaikki tuoksui Jesselle ja maistui Jesselle ja tuntui Jesselle. Ehkä siinä oli ihan tarpeeksi syytä vähän seota.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Sept 24, 2015 18:46:21 GMT
★★★★★
Jos Skidi vielä on epäpuhdas ravissa, mutta ihan ok käynnissä, niin sitä voi käydä kentällä taluttelemassa ettei ihan kangistu. Se on nyt yksärien kanssa samoissa tarhoissa (yksinään tosin), kunnes jalka paranee. Näin nuorta ja hyvää tuntiponia ei ole varaa heittää hukkaa minkään virheen vuoksi.
Kiva, jos pystyit olemaan avuksi Kaislalle. Tainnut silläkin ilta venähtää eilen, kun oli noin myöhässä puuhistaan tänään...
(Ot. Ihanat Oona ja Jesse♥ Tämä ei ole sitten Ingan virallinen mielipide. Sitä vähät kiinnostaa mitkään ihmissuhteet.)
Inga, hevosope
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Oct 1, 2015 21:20:57 GMT
1. lokakuuta 2015 #15 Eikö Reiska oo talonmiehen nimi? Yllätys: Mä en oikeestaan pitänyt matikasta. Jo pelkästään se, että mä en ollut hyvä siinä, oli mulle tarpeeksi hyvä syy vihata koko ainetta. Mä en pitänyt mistään mitä mä en osannut. Toisekseen, mä en pitänyt yhtään meidän opettajasta Geometriasta aka Keltsusta, jonka lempinimi kertoi kaiken oleellisen sen elämän sisällöstä. Koska tunne oli mun ymmärryksen mukaan täysin molemminpuolinen, näin tekeväni vain palveluksen kummallekin kun lintsasin tunnin ja hyppäsin kello kahden bussiin kauas siitä harmaasta, masentavasta rakennuksesta. Pappilan dösärillä mä loikkasin ulos katse lehtipuiden keltaisissa ja oransseissa väreissä. Syksy oli viilentänyt ilman nopeasti, revin törröttävää pipoa paremmin mun päähän. Skeittilauta vasemmasta kädestä iskeytyi vasten asfaltin pintaa kun mä lähdin liukumaan sen kanssa kohti Pappilaa. Mun kipsin päällinen oli muuttunut masentavan mustasta kirkkaanpinkiksi. Moni oli kysynyt, kertoiko se mun mielialan noususta – varsinkin ne, jotka oli perillä mun ja Jessen paluusta yhteen. Mulkaisin niitä vain pahasti, koska a) mulla ei ollut tapana osoittaa mun tunteita kipsien avulla (hei haloo, olin liian huono siinä muutenkin) b) kirkkaanpinkki ei ollut mun väri oli kyse kuinka syvästä rakkaudesta tahansa. Niillä ei vain ollut ollut mitään muuta väriä. Paitsi Nalle Puh- kuvioitua, eivätkä ne olleet antaneet sitä mulle. Se oli pikkulapsille varattua. Säälittävää. Mahdollista oli myös, että ne olivat olleet mulle niin vihaisia, etteivät olleet siksi suostuneet myötäilemään mitään mun toiveita. Ehkä ne oli tarkoituksella piilottaneet kaikki muut värit ennen mua. Jostain syystä mun ja jätkien idea ei ollut ollut niistä hyvä. Se oli ihan perinteinen lauantain humalainen idea. Sellainen, joka lähti lauseesta ”ai jumalauta mua ärsyttää tää kipsi” ja loppui lauseeseen ”oho, sehän lähti irti”. Jos siis koskaan elämässäsi mietit, miten lasikuitukipsin saa irti, mulla on sulle vastaus: puukolla, sahalla ja Samun kaverin metsuriopiskelijan taidoilla. Harmi, ettei faija ollut aamulla ihan samaa mieltä ideasta kuin me ja kiikutti mut heti aamulla lääkäriin. Toisaalta sen hoitajan ilme oli kyllä aika hyvä, kun se kysyi miten ihmeessä olin poistanut sen ja mä olin pokerinaamalla vastannut ”sahalla”. Joten nyt mulla oli taas kipsi, joka oli pinkki ja joka sai Skidin pörisemään hämmästyksissään mun käytyä maanantaina nopeasti tallilla. Pappilan pihalla asfaltin muuttuessa hiekaksi mä polkaisin laudan käteen ja lähdin kävelemään tallia kohti. Kello oli paria minuuttia vaille kolme, kun livahdin ovista sisään. Skidin imppari ei ollut parantunut vieläkään. Se sai jo antibiootteja, joita Kaisla oli jopa mun antanut laittaa suoneen yhden kerran ja kipulääkkeitä. Mä olin antanut suun kautta annettavat lääkkeet tunnollisesti joka päivä, kuten oli käsketty. Mulla oli sellainen olo, että Kaisla jopa arvosti mua vähän. Ihan hieman. Vaikka yhä uhkaili jahtaavansa mua harjan kanssa vaikka rajan yli, jos kusisin tämän homman. Lisäksi mä kävelytin sen jokaisena päivänä, ihan pieniä lenkkejä. Ensin Skidillä oli ollut sulattelemista, kun olin taluttanut sitä oikealta puolelta – en voinut pidellä narua oikealla kädellä. Karsinan ovi oli hiukan muita ovia tiukempi ja kirskahti, kun liu'utin sen auki. Rautais piirtopää katseli mua karsinastaan yhtä lempeästi, mutta uteliaasti kuin aina. ”Moi jätkä”, mä mumisin sille ja annoin haistella mun kipsitöntä kättä. Huulet hamusivat flanellin hihaa, kunnes lopulta pujotin riimun sen päähän tottunein liikkein. Se lähti kävelemään mun perään päätään rennosti roikottaen koettaen löytää lakaistulta käytävältä edes yhtä heinänkortta. Myrde kolisutteli hampaitaan vasten kaltereita, kun me ohitettiin se. Irvistin sille takaisin, mutta Skidiä ei kiinnostanut. Se nosti päänsä kunnolla ylös vasta kun me astuttiin ulos. Mustiin Vanseihin oli räiskyi kuraa, kun kävelin syksyisellä pihalla. Yöllä oli satanut, joten pihalla oli useita vesilammikoita ja maa oli märkä. Olin saanut luvan talutella Skidiä maastossa, vaikka olihan se tuntihevosen elämänsä aikana tottunut pyörimään ympyrää maneesissa ja kentällä. Ehkä ne meinasi, että se olisi tarpeeksi suurta mielenvirkistystä. Eihän meidän lenkit olleet pitkiä – 20 minuuttia – joten kai henkilökunta ajatteli vieraiden maisemien kuitenkin tasoittavan Skidiä hieman sen palatessa takaisin tunneille. Takaisin kiertämään kenttää ja maneesia. Vaikka mähän en siis ollut mitenkään tuntihevosia vastaan. Kyllä mä ymmärsin, että jonkun piti tehdä sekin homma. Olisihan Skidistä saanut hienon harrasteponinkin, ehkä peräti kilpailemaan. Se oli urheiluponin mallinen, kevyt ja siro. Vikkelä jaloistaan. Monella tapaa erilainen kuin useimmat Pappilan ponit. Nuori Miokin oli kiinnittänyt mun huomion, mutta ei siitäkään saisi koskaan irti sitä mitä Skidistä voisi saada. Vaikka mulla olikin taukoa hevosista takana, uskoin mä yhä tunnistavani potentiaalin. Neljä vuotta oli poniksi todella nuori, jos Skidin kanssa tehtäisiin kaikki oikein tulisi siitä vielä loistava opettaja Pappilalle. Annoin ponin repiä pari lehteä koivusta pihan laitamilta. Hymyilin sille kevyesti, kun kuulin renkaiden liukuvan asfaltilla. Kun mä vilkaisin mun olan taakse parkkikselle, näin vieraan auton pysähtyvän sen laidalle. Kyydistä hyppäsi se meidän koulun ykkönen, vitun hiiri, joka nytkin tuntui vilkuilevan ympärilleen epäilevästi. Se oli varmaan heti koulusta päästyään hypännyt mutsinsa kyytiin ja kiidättänyt itsentä tallille. Joillakin palvelu pelasi. Se selvästi huomasi mun katseen, mutta ennen kuin ehdin nähdä uhmakkaaksi muuttunutta ilmettä, käänsin mun oman katseen pois ja nykäisin Skidin liikkeelle. Mä ihan syystä kävin aina heti kolmelta taluttamassa Skidin. Silloin oli rauhallista, tuntilaiset eivät olleet vielä saapuneet ja harva hoitajakaan oli kerennyt vielä paikalle. Ehkä mä olin vähän erakoitunut, koska mulla ei ollut enää tallilla tekemistä. Tein mun hoitajan hommat, mutta niissä ei mennyt kauaa. Pesin ruoka- ja juomakupin samalla, kun Skidin jalassa oli kylmä suoja. Välillä autoin pienimpiä Santun kanssa, mutta en saanut taluttaa alkeistunneilla kipsini vuoksi. Ei sillä, että olisin halunnut. Santtu tosin oli saanut vuosisadan sätkyn, kun ei saanutkaan purtua mun kipsiä. Olin nähnyt sen shetlanninponin ilkikurisista silmistä, kuinka syvälle tunteisiin se oli käynyt. Skidin seisoessa taas karsinassaan, mä lähdin hakemaan pakastimesta kylmäsuojaa. Juuri kun livahdin karsinasta ulos, mun liike pysähtyi. Ellida käytävällä mulkaisi mua aika säälittävän ponnettomasti (siis haloo, mä olin ton katseen the queen, älä yritä käyttää sitä muhun) ja sipsutti Mistyn karsinalle. Sen karvainen, karhua muistuttava hoitoponi näytti lihoneen entisestään. Kun kylmäsuoja oli paikoillaan, hain mä pesuvälineet ja aloin hinkata astioita antaumuksella. Se oli oikeestaan aika terapeuttista. Mä olin ollut nyt riidoissa Ellidan kanssa jo niin kauan, että siihen alkoi tottua. Olo oli turta, tunteeton, ahdistunut, mutta nykyään mä osasin jo olla pyörittelemättä sitä numeroa mun puhelimen näytöllä, jonka nimi oli ”Älä soita”. Jesse oli muutama päivä sitten kysynyt, kuka se oli, mutta mä en ollut kertonut. Musta tuntui kuitenkin, että se tajusi sen olevan Ellida. Mitä Jasuun tuli, se oli niin rikki, etten edes jaksanut puhua siitä. Niin rikki, ettei se oikein tiennyt sitä itsekään. (Senkin puhelimessa oli numero nimeltä ”Älä soita”, jota se pyöritteli tunneilla kun luuli ettei kukaan nää. Musta tuntui, että Ellidaa kutsuttiin pian useammin siksi kuin omalla nimellään.) Huokaisten mä vein välineet pois ja odotin karsinalla vielä hetken, kunnes revin kylmän tarranauhat auki ja harjasin suojan käärien uudestaan tiukaksi paketiksi. Mun päivä oli done, eikä kello ollut edes neljää. Kun suljin pakastimen, tajusin, etten ollut koko päivänä sanonut tallilla kenellekään mitään. Se oli harvinaista, mutta ei silti yllättänyt. Liikuin nykyään niin eri aikaan kuin muut. Mä tein lupauksen jo sosialisoitua uudestaan ja ehkä olla tallilla tänään vähän pidempään, kun tuttu partavesi tuoksui mun nenään. Kädet kietoutui mun lantiolle samalla kun käännyin ympäri katsomaan tuttuja kasvoja. Helvetti, mä en koskaan saisi tarpeekseni niistä ruskeista silmistä. (Jos joku kaipaa tähän tarkennusta niin ei, nyt ei puhuttu Adrianista.) ”Joko sä olisit valmis vai?” Jesse kysyi lempeästi ja mä hymyilin sille kurottautuen suukottamaan sitä. ”Jo”, sanoin yksinkertaisesti. ”Mutta meinasin jäädä vielä hetkeksi.” Hoitajien huoneessa oli vilinää. Jesse oli lähtenyt katsomaan Emmaa ja mä istuin Adrianin viereen keräten jalat ristiin sohvalle. Mustien farkkujen polvissa olevat viillot irvistivät nyt vielä pahemmin. Adrian katsoi mua huvittuneen, selvästi ojentaen kättään vetääkseen pipon mun silmille. Lämäisin sitä omallani saaden toisen hymähtämään. ”Pipotyttö”, se tuhahti. Jätkän toisella puolella istui toinen niistä uusista tytöistä, se, jolla oli ulkomaalainen nimi. Adrian tosin oli tainnut kutsua sitä eilen Reiskaksi. Arvatkaa, olinko meinannut kuolla nauruun. Jostain syystä mun oli vaikea etsiä ruskeista kiharoista ja kissamaisista rajauksista Reiskaa, joka kuulosti keski-iän ylittäneelle talonmiehelle. ”Latinopoju”, mä vastasin virnuillen ja sain osakseni vain silmien pyörittelyä. Mun suu kuitenkin hiljentyi heti kun Ellida pamahti huoneeseen sisälle. Adriankin huomas sen. ”Ettekö te oo vieläkään sopineet?” se kysyi vaivaantuneesti. Mä pudistin päätäni. Adrian näytti turhautuneelle, ehkä ihan syystä. Pappilan oravanpyörä pyörii. Koskaan ei kaikki voi olla sovussa. Tosin miks kaikkien piti aina riidellä mun kanssa? Ehkä mä vaan olin niin ihanan riideltävä persoona. Adrian nousi lähtien juttelemaan Ellidan kanssa enkä mä voinut olla huomaamatta pöydän ääressä istuvan Alman haikeata katsetta. Mä en tosiaan tiennyt, mikä niiden kahden tilanne oli. Ellidan ja Adrianin tilanteen tajusin ihan liiankin hyvin. Tuhahtaen kaikelle sille latautuneisuudelle, joka huoneessa sillä hetkellä oli, käänsin mä katseen tyttöön toisella puolella sohvaa. Sillä oli hassu katse. Kuin se ei olisi katsonut oikein mitään, tai ehkä kaikkea kerralla. En osannut päättää. ”No, miten oot tottunut Pappilan villiin elämään?” tokaisin. Vau, mä puhuin tuntemattomille ja vieläpä nätisti. ”Miten niin villiin?” kevyt ääni kysyi ja mä kohotin kulmaani. Reiska ei tainnut olla ihan perillä, mihin sakkiin oli eksynyt. ”Ei mitenkään”, vastasin ympäri pyöreästi ja nousin ylös mun tuolilta. Hetken mielijohteesta mä käännyin vielä ympäri katsomaan utuista tyttöä. ”Mut hei, jos sua kiinnostaa yhtään Adrian, niin se duunaa jo Almaa että Ellidaa. En tiedä, olisko sillä vielä yks paikka vapaana, mut ei kannata haaveilla mistään.” Kuulin jonkin kolahtavan. Kääntyessäni ympäri näin Alman mukin nurin pöydällä, sen tuijottavan sitä ja mua vuorotellen kauhuissaan. Ellida näytti yhtä tympääntyneeltä kuin mun lähellä aina ja Adrian loukkaantuneelta. Mun teki mieli irvistää, mutta tyydyin pakenemaan vikkelästi huoneesta. Okei, jos mä nyt olin onnistunut suututtamaan Adrianinkin, saattaisin ampua itseni. Mun piikki oli tarkoitettu Ellidalle, mutta ei se nyt enää kuulostanut siltä. Päässä se oli kuulostanut paremmalle. Tai paskat, enhän mä ollut edes miettinyt ennen kuin puhuin. Hypin portaat nopeasti alas, kävellen suoraan ulos. En jäis oottamaan Jesseä, sillä kestäisi kuitenkin ainakin yhdeksään. Tunnit oli tuulen takia maneesissa, mutta ulkona joku treenasi puuskista huolimatta. Mä pysähdyin hetkeksi kentän aidan viereen sen ohi kävellessäni ja seurasin kimon ratsun työskentelyä. Iiro oli kyllä hieno. Ainakin hienompi kuin ratsastajansa. Kristian ei ollut huono ratsastaja, ei tosiaan, mutta kasvoilla oleva tuima ilme kertoi kärsivällisyyden pian loppuvan. Mä näin syynkin – Iiro jännitti itseään varsinkin etuosastaan koko ajan, ollen hieman levoton suustaan. Sen niska oli jännittynyt eikä lainkaan niin pyöreä kuin usein ratsukon ollessa liikkeessä. ”Mitä sä siinä tuijotat?” Ääni herätti mut saaden mut kevyesti säpsähtämään ja kääntämään katseeni Kristianiin, joka katsoi mua murhaavasti (edelleen, mä olin sen ilmeen kuningatar). ”Sitä, kuinka sun hevosella on pian paljon lihaskipuja, jos se jatkaa liikkumista tohon tapaan”, huomautin ja vilkaisin Kristiania. Se näytti valmiilta syömään mut. ”Älä roiku siinä sisäohjassa, niin se saattaa joskus vielä rentoutuakin.” Jatkaessani matkaan, Kristian ei huutanut mun perään enää mitään. Hyvä niin. Kun heitin laudan taas asfaltille kohti dösäriä, mä mietin mikä helvetti oli ollut senkin päivän opetus. Jokaisesta meistä löytyy pieni Reiska?
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 3, 2015 7:47:51 GMT
★★★★
Hahhah, täällä naurettiin ihan ratketaksemme shetlanninponin ilkikurisille silmille, kun epäonnistunut jäynä oli mennyt Santun tunteisiin. Ota nyt se pikkuriiviö toiseksi hoitsuksesi niin saadaan tätä komiikkaa lisää! ♥
Vain Oona uskaltaa aukoa päätään yksärien omistajille. Nehän on way above your lever, hoitajat... Olinko nyt tarpeeksi nuorekas kun sanoin noin?? Loppuun vielä yolo, swag ja lol. Tunnen olevani taas 18-vuotias.
Helena, poniope
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Oct 9, 2015 20:56:57 GMT
Ei tosiaan tarvitse arvostella, kunhan jatkan hoitopäiväkirjaan kun tuo Jessekin tuonne Emman. 9. lokakuuta 2015 #16 Kun ilma loppui mun ympäriltä Se oli hyvä päivä. Ainakin mä ajattelin niin. Eilen mun kipsi oltiin vihdoin saatu pois ja Santtu oli heti hyödyntänyt mahdollisuutensa tehden mun käsivarteen purppuraiset hampaiden jäljet. Skidi oli vihdoin lähes kokonaan parantunut, eläinlääkäri oli antanut sille luvan kaikkiin askellajeihin. Kaisla oli pakottanut mut siivoamaan Roxin ruokakupin, mutta mä olin tehnyt sen valittamatta. Jasu oli ilmoittanut, että sen tuomio oli nyt virallinen – se saisi mojovat sakot, mutta ei joutuisi vankilaan. Mun elämä suorastaan hymyili. Kaikki oli kunnossa. Vihdoin. Mä olin istunut meidän takapihalla tupakalla Jessen ylisuuressa hupparissa ja sohvalta kaapatussa viltissä peläten huteran puutarhatuolin lahoavan mun alta, kun ovikello oli soinut. Tino oli kiljunut, ettei ehtisi avaamaan, joten mä olin tumpannut mun tupakan ja tepsutellut ovelle sotkuinen nuttura kenossa. Olin vilkaissut nopeasti pienestä ikkunasta oven vierestä, kuka sen takana oli. Nähdessäni Jessen kasvot mä olin tullut iloiseksi. Miksi vitussa? Miksi mä tein niin? Miksi mä olin niin iloinen sen ihmisen näkemisestä, joka satutti mua taas kerran kaikista eniten? Mun olisi pitänyt jättää avaamatta. Jo pienestä ovenraosta tajusin Jessen kasvoista, ettei kaikki ollut kunnossa. Mä jäin katsomaan sitä hämmentyneenä, pitkään, odottaen sen sanovan jotain. Kun vahvat käsivarret yllättäen kiertyivät mun ympärille, mä tiesin, että kohta sattuisi ja kovaa. Mun sydän alkoi takoa, koetti varautua tulevaan jysäykseen, jonka se aavisti olevan tulossa. Ilmassa tuoksui syksy ja Jessen ruskeat silmät sopivat vuodenajan väreihin. Se olisi voinut olla syksyn oma jumala. Ja mä rakastin syksyä, sen värejä ja viileitä tuulenpuuskia, vaikka muut vihasivat niitä. Sitten se lämmin, hyväntuoksuinen ihminen erosi musta ja suusta pääsi ulos värisevä ääni. "Oona... Sä oot mulle kaikki kaikessa ja mää rakastan sua. Oot vaikeinta, mutta parasta mitä mun kohdalle on osunut. Nyt mun pitäis kuitenki lähtee. Pois Suomesta... Enkä voi ottaa sua mukaan..." Mä vain tuijotin, tuntien kädet mun ympärillä vain huterasti. Mä vitun idiootti vain tuijotin.”Mä muutan Hollantiin. Sain sieltä töitä yhdeltä tallilta.” Hiljaa se painui mun tajuntaan. Mä huomasin itsekin, kuinka mun hengitys alkoi kiihtyä ja tiesin mitä se tarkoitti. Einyteinyteinyt, mä ajattelin, ei nyt kun Jesse näkee. Mutta hengitys vain kiihtyi ja kiihtyi ja sitten mä tajusin, että Jesse piti mua yhä käsiensä otteessa ja mä aloin kiljua. ”Älä koske muhun!” mä kiljuin ja räpiköin ja pääsin irti ja kiljuin yhä. ”Älä vittu koske muhun!” Mä taisin potkaista Jesseä sääreen juuri ennen kuin ryntäsin sen ohitse ulos talosta, josta oli tullut liian pieni ja ahdas. Siellä ei saanut henkeä, siellä seinät kaatui niskaan. Mulla ei ollut kenkiä ja nilkat vilkkuivat farkkujen sekä lyhyiden sukkien välistä. Mä hoin mantraa mun päässä, käskin hengittää, mutta sitten se vain loppui. Ilma mun ympäriltä. Mä pysähdyin meidän pihan portille. Jesse ei voinut jättää mua.Koko ajatus oli niin käsittämätön. Ei enää. Meillä oli takana liikaa ja mä ajattelin kaikkia niitä kertoja, kun mua oli sattunut ja kuinka olin eilen ajatellut ettei se haittaa koska nyt Jesse oli taas mun ja mä Jessen eikä millään ollut väliä ja sitten olin hymyillyt. Mutta kaikella oli väliä ja mua sattui taas enkä mä saanut henkeä HENGITÄnyt se jätti mut oikeesti nyt se lähti ulkomaille ETKÖ SÄ OSAA ENÄÄ HENGITTÄÄeikä se tulisi enää koskaan takaisin (mutsikaan ei ollut tullut) Mä tunsin kuinka keuhkot vaativat happea ja silmissä alkoi sumeta ja viimeinen asia minkä kuulin oli faijaa huutava Tino kun kaikki pimeni mun rojahtaessa tajuttomana katukivetykselle.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 10, 2015 6:24:57 GMT
Moi Oona!
Sana kiri jo tallille asti Jessen ulkomaille muutosta ja vaikka tuntuu pahalta päästää hyvä hevosen hoitaja kenties kokonaan pois, tekee pahaa katsoa myös kuinka sinuun sattuu. Toivottavasti katsot kuitenkin eteenpäin elämässäsi ja löydät iloa esimerkiksi Skidin kanssa toimimisesta.
Raija, toimitusjohtaja
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Oct 12, 2015 23:53:45 GMT
13. lokakuuta 2015 #17 Turta Mä katsoin luimivaa Emmaa. Se näytti niin äkäiselle, ihan lohikäärmeelle, joka valmistautui syömään uhrinsa. Sen hampaat ojentautui mua kohti ja kalahtivat yhteen mun naaman edessä. Mä en reagoinut mitenkään, en aikonut antaa Emmalle lisää bensaa sen liekkeihin. Sen sijaan odotin sen rauhoittuvan edes vähän. ”Voi tyttö”, mä mutisin sille hiljaa. ”Hylkäsikö se sutkin? Ollaan kuule ihan samassa veneessä.” Samalla mä ojensin mun kämmenen kohti hevosen turpaa, liu'uttaen sen sitä pitkin ylemmäs otsalle. Emma näytti häkeltyvän moisen hellyyden edessä, mutta sen silmistä näki sen jossain syvällä sisimmässään nauttivan rapsutuksista. Syy mun sen karsinassa ololle oli yksinkertainen: Emma oli kiukkuinen ja C-merkin ratsastajat olivat menneet lakkoon sen hoitamisen suhteen. Mun teki mieli sanoa pari valittua sanaa sen ryhmän ratsastajille, musta moiset velliperseet olis voineet jäädä koteihinsa mutsiensa lellittäviksi. Mutta ei, sen sijaan mä seisoin tumman tamman karsinassa pehmeä harja kourassani. Vaihteeksi mä olin niitä ainoita, joiden hoitsut eivät olleet menossa tunnille. Mä kyllä ymmärsin Emman äkäisyyden. Ehkä sitäkin ärsytti, kun sen hoitajapoitsu oli häipynyt muiden hevosten perässä ulkomaille. Sietikin olla vihainen moisesta petturuudesta, mä ajattelin ja kerroinkin siitä Emmalle, joka reagoi asiaan potkaisemalla topakasti karsinan seinään. Huokaisin sille ja jatkoi harjausta robottimaisin liikkein. Mä olin ollut eilen heti kello kolmelta tallilla. Tallin jälkeen mä olin juossut koko illan kuin hullu ja lopulta päätynyt varmistamaan, ettei Sierra kuolisi älyttömän ruman vessan lattialle. Harmi, ettei se ollut tajunnut mun vitsiä laittaessani Jenni Vartiaisen soimaan. En tiedä, eikö ”Mä en haluu kuolla tänä yönä” ollut sen mielestä hyvä vai oliko Sierralla vain liian kiire olla sammunut. Tänäänkin mä olin mennyt kouluun ja tullut sieltä suoraan tallille. Oliko se kovin läpinäkyvää, kuinka mä koetin pitää itseni kiireisenä? Mä en halunnut pysähtyä, mä en halunnut ajatella. Mutta katsoessani Emman masentunutta ilmettä mä huomasin fiilaavani sitä täysin. Mua ei enää edes jaksanut itkettää. Mä olin turta kivulle, mä olisin voinut ostaa iskun toisensa vastaan, mutta se ei olisi tuntunut miltään. Mä koetin ajatella, että se tarkoitti mun pääsevän yli näin nopeasti. Uskottelin niin itselleni, mutta tiesin kyllä pahimman olevan vasta tulossa. Suitsiessani Emmaa karsinalle ilmestyi ehkä mun ikäinen blondi, joka rasittavasti naputti raipalla tahtia saappaaseensa. Mä mulkaisin sitä lähes yhtä pahasti kuin Emma, mutta tytön katsellessa eteensä käytävälle sillä ei ollut mitään vaikutusta. Mä tein siis mitä tahansa vähän omanarvonsa tunteva hoitaja olisi tehnyt antaakseen kristalliripsiinsä uppoutuneelle blondille opetuksen. Käänsin Emman takapuoli ovelle päin ja kävelin karsinasta ulos. Mun onneksi Emma ei kääntynyt perässä ympäri vaan veti korvansa tutusti luimuun ja kyräili maailmaa nurkassa. ”Oo hyvä vaan”, mä hymähdin tytölle seuraten kuinka kauhu levisi sen kasvoille. Vilkaisin Emmaa. Ei se ollut paha hevonen, se oli vain... kyllästynyt elämäänsä. Hevosten kadotessa maneesin mä kaivoin puhelimen taskusta. Kosketusnäyttö syttyi kirkkaaseen valoon ja mä avasin näppäinlukon tottuneesti. Sierran WhatsApp-keskustelu oli ensimmäisten joukossa ja mä näpyttelin mun viestin nopeasti. Vastaus tuli heti, sekin oli tallilla ja kun kysyin röökille, oli se kuulemma jo maneesin takana valmiina. Mä asetin tupakan mun huulille jo pihalle saaden joltain rasittavannäköiseltä muijalta mulkaisun. Osoitin mieltäni nostamalla keskisormeni sille. Pinkki merkkitakki katosi sisälle talliin nopeasti. Se meidän koulua käyvä jätkäkin, Roope, käveli pihan halki reippaassa tahdissa eikä ees vilkaissut muhun. Sen ehdotus jengin yhteisestä ajasta oli kuihtunut kasaan jo ihan alkujaan, mutta mä en nähnyt sitä ihan mahdottomaksi. Siis Roope meidän jengissä oli vähän utopinen ajatus, mutta Joona ainakin oli kunnon perseennuolija ja kutsuisi senkin ihan vain koska ”halusi olla mukava kaikille”. Mua nauratti. Mä en halunnut. Sierra todellakin seisoi maneesin kulman takana, mutta ei yksin. Mä vilkaisin Kristiania kulmat kevyesti koholla, mutta Sierra ei välittänyt. Sen sijaan se kietoi kätensä mun kaulaan ja puhalsi savut mun naamalle. ”Siis tiedätkö, mulla on yhä niin huono olo”, se rääkyi. Mä virnuilin, koska en ihmetellyt yhtään. Sen jälkeen, kun mä olin eilen vähän jututtanut Ratilaista, ei ollut kyllä Ratilaisen naamakaan ihan kunnossa. ”En ollut tänää koulussakaan, nukuin koko päivän! Mulla on tunne, että kun ne pillerit meni ohi niin sit iski kaikki ne juomat... Mut hei kiitti et veit mut kotiin aamulla.” ”That's what friends are for, beibs”, mä sanoin tosi filosofiseen sävyyn. Sytytin tupakan mun eilen joltain pöllityllä sytkäriltä. ”Mut oot kyllä yhden velkaa.” Sierra päästi mut irti ja alkoi selittää jotain meidän eilisestä Kristianille. ”Ja sitten tämä ihmeellinen ihminen pelasti mut varmalta kuolemalta raahaamalla vessaan”, Sierran kertoi kädet heiluen vauhdissa mukana. Mä virnistin puhaltaen savua ilmaan. ”Olit kyllä aika pahassa hapessa. En oo hetkeen ollu niin varma, että nyt tästä tuli lääkärikeissi”, mä hymähdin. Sierra näytti kauhistuneelta ja Kristianin kulmakin kohosi hieman tavallista korkeammalle. Se oli kummallisen hiljainen, ehkä se oli yhä vihainen mulle siitä sisäohjasta. ”Äh, mitään lääkäreitä tarvita”, Sierra lopulta ilmoitti tumpaten tupakkansa. ”Et muuten oo nähny Eepiä ihan hetkeen, tuu! En oo ratsastanu sitä vielä, mennään kentälle.” ”Oh, pääsenkö mä katsomaan sun aarretta? Saako siihen edes koskea?” mä huokaisin syvään ja sain Sierran hyppäämään mun niskaan. Me onnistuttiin vaappumaan hetken Sierra mun reppuselässä kunnes kaaduttiin maahan nauraen. ”Voi ääliöt”, Kristian mumisi. ”Ai sä osaat puhuakin”, mä virnistin ja nousin ylös pudistellen lehtiä vaatteista. Sierra kikatti yhä pitäen kättään suunsa edessä. ”Joo, vaikka sulle se näytääkin välillä olevan hankalaa”, se tiuskaisi ja mä painoin käden mun sydämen päälle kuin joku olisi ampunut siihen. ”Lopettakaa toi kinastelu ja tulkaa”, Sierra hihitti ja repi mua hihansuusta kohti yksityistallia. ”Toi alotti”, mä sanoin teennäisen myrtsisti. Kristian pyöritteli silmiään. Puolen tunnin päästä kentällä ravasi pärskivä Eepi ja tuskaisen näköinen Sierra. Ratsastus ei ollut ihan niin vaivatonta kuin tavallisesti ja laskeutuen kevyestä istunnasta Sierra siirsi hevosen laukasta käyntiin. Mä istuin aidalla Kristianin vieressä sen nojaillessa valkoiseen lautaan. Nyin takin hihoja alemmas, sormet paleli. ”Siis tää on ihan mahdotonta”, se nurisi. ”Olis pitänyt lähtee vaikka maastoon kävelee.” ”Kannattiko taas eilinen, kannattiko”, Kristian hymähti peräti hymyillen kevyesti. ”Missä se Dina on kun sitä tarvitaan? Olis saanu ratsastaa tänään”, Sierra jatkoi valitustaan jätkästä välittämättä. ”No haluutko, että mä kiipeen selkään?” mä äyskähdin ja sain Sierran kurtistamaan kulmiaan katseen kiertäessä mun farkkuihin sekä Vanseihin. Sitten se kohautti harteitaan. ”Mikä ettei”, Sierra hihkaisi ja oli hetkessä jo maassa. Mä virnistin hypäten alas aidalta katsoen nuokkuvaa puoliveristä ottaen Sierran tarjoaman kypärän vastaan. Ei varsinaisesti mikään kaikkein kuumin eläin, mä mietin ja irvistin vähän Sierralle sovittaessani jalkani jalustimeen. Hetkessä mä olin jo selässä ja keräsin mulle liian pitkät jalustimet kaulalle. Latinotyty katsoi mua vähän epäröivästi, mutta pyöräytin sille silmiäni. Sain toiseen käteeni vielä pitkän kouluraipan ja pyysin Eepin liikkeelle. Siitä oli taas aikaa, kun mä olin viimeksi ratsastanut. Ehkä se oli kuitenkin asia, jonka kerran opittuaan muisti aina. Kaikki vain loksahtivat paikalleen ja mua ei tarvinnut yhtään muistutella, miksi olin aina rakastanut sitä niin paljon. Eepillä oli vähän hidas sytytys ja vaikka Sierra oli ratsastanut sillä jo tovin, se jäi aluksi helposti pohkeen taakse. Jokainen askel oli kuitenkin edellistä parempi ja pian mulla oli hyvin alla oleva pyöreä hevonen. Kun mä olin löytänyt ne oikeat nappulat, tuntui kaikki olevan niin helppoa. Eepi kokosi kun siltä pyysi, se lisäsi kun siltä pyysi, väisti, teki avot ja sulut. Mun oli ihan pakko kokeilla laukanvaihtoakin, mikä ei ollut Eepille duuni eikä mikään. Mä tiesin kyllä sen koulutustason ja jos mä olisin ollut sen tasoinen ratsastaja, olisi se kaiketi tehnyt laukanvaihtosarjatkin. Tosin en tiennyt, milloin viimeksi sillä oltiin sellaisia harjoiteltu. Lopulta annoin hevoselle pitkät ohjat ja virnistellen kävelin sen kanssa Sierran luokse. ”Sehän on ihan hauska”, mä naureskelin ja taputin kaulalle. ”Mikset sä mee tän kanssa koulukisoihin sunnuntaina? Eepi tekis Helpon A:n varmaan unissaan.” Sierra irvisti mulle. ”Kisaaminen ei kai vaan oo ihan mua varten.” ”Oot hassu”, mä sanoin pyöritellen silmiäni. Kisaaminenhan oli just se juttu. Mä muistin yhä kaikki ne kerrat kun kertasin ihan paineissa rataa ennen vuoroa ja kuinka hyvä fiilis oli kun kaikki puomit pysyivät paikallaan. Koulukisoissa mä en ollut koskaan niinkään käynyt, mitä nyt muutamissa seurakisoissa. ”No mee ite, jos se susta on niin tyhmää”, Sierra hymähti. ”Ne on koulukisat”, mä huokaisin pyöritellen Eepin lyhyitä jouhia sormissani. ”Meen ehkä Skidin kanssa, mutta jonkun kämäsen Helpon B:n. En mä oo kouluratsastaja.” ”Ei se äsken siltä näyttänyt kun painoit laukanvaihtoja menemään”, Kristian huomautti ja Sierra myötäili. Irvistin. ”Ehkä mä harkitsen?” ”Mä ilmotan sut tänään!” Sierra kajautti ja sai Eepin jopa vähän höristämään korviaan. ”Äh, tuu tekee hevoses loppuravit”, mä käskin ja hyppäsin selästä alas. Sierra otti kypärän vastaan silmiään pyöritellen. Skidi oli ehtinyt jo tunnille ja hevosten alkeistunti alkamaan, joten mä menin suoraa tietä putsaamaan Skidin kupit. Niissä ei ollut oikeestaan mitään pestävää, mutta tein sen silti. Korvanapit pauhasi mun korvissa, kun hinkkasin kuppeja puhtaasta vielä puhtaammiksi. Tunnit eivät olleet vieläkään loppuneet mun ollessa valmis, joten jäin notkumaan käytävälle välillä kurottautuen skippaamaan jonkun biisin. Kun alkeistunti päättyi, hylkäsi Emman heti niin sen taluttaja kuin ratsastajakin. Ingan huutaessa sille jotain hoitajaa mä pahoittelin Skidin ratsastajalle ja lähdin kiukkutamman karsinalle. Ohjat lykättiin mun käteen vauhdilla, kun mä repäisin toisen korvanapin mun korvasta. Emma näytti vielä tylsistyneemmälle kuin aikaisemmin, väistin helposti sen hampaita. Ei se oikeesti edes purisi. Siitä näki, että se vain pelotteli kaikkia. Myrden hampaita mä ihan oikeesti varoisin, ja Anjan. Mä liu'utin satulaa Emman selästä, kun mulle ihan uusi biisi alkoi soida. Mä jäin kuuntelemaan sen sanoja vähän liiankin tarkasti ja pian mä huomasin, kuinka tyrkkäsin satulan jollekin tuntemattomalle. Nopea vilkaisu kertoi sen olevan se sama pinkkitakkinen blondi. Se katsoi mua meikittömillä kasvoillaan hämmentyneenä, mutta mä hiihdin jo käytävää pitkin pois tallista. Kipu iski rintaan taas ja mä tunsin mun silmäkulmassa polttavat kyyneleet. Mä olin vielä tallissa kun haparoin askista tupakkaa, saaden Nooran kiljumaan mulle jotain. Juoksin suoraan sen ohi ulos tallista maneesin taakse, tärisevin käsin sytyttäen tupakan palamaan. Kun mä vihdoin pysähdyin siihen yksin, mä en ollut enää yhtään niin turta kuin mä luulin. Sen sijaan mä piilotin mun kasvot käsiin ja järkytykseksi tajusin poskea pitkin valuvan kyyneleen. Haparoin mun puhelimen mun taskusta ja painoin valon näytölle. Mä tiesin olevani tyhmä, kun en ollut vaihtanut lukitusnäytön kuvaa, mutta en halunnut. Mä katsoin Jessen kasvoja ja sen hymyä ja mietin etten mä halunnut poistaa sitä kuvaa, koska mä rakastin sitä kuvaa ja mä rakastin sitä ihmistä siinä kuvassa enemmän kuin mitään muuta. Mutta se oli loppu, vaikka mä en halunnut ja voi luoja kuinka mä en halunnut sen olevan loppu vaikka olinkin sanonut mitä sanoin. ”Älä vittu tuu enää ikinä takaisin.”Mä nieleskelin ja mun kuulokkeista kuului yhä se sama biisi ja mietin kuinka muka Jessen hymystä voisi päästä yli Tai tuoksusta. Tai ihosta. Tai mistään. Kun katson suhun en mieti mitään muuta kuin et Sun huulia voisin suudella Viet multa jalat alta aina kun sä katsot maahan Ja hymyilet mun hymylle Voisin ottaa susta kiinni ja pyytää jäämään vielä hetkeksi Jäämään vielä hetkeksiPurskahdin itkuun, koetin piiloutua mun kämmenien taakse ja kastelin tupakan mun sormien välissä. Sitten jossain siellä kaiken hysterian seassa mä tunsin käsien kiertyvän lohduttavasti mun ympärille ja mä tiesin katsomattakin, että se oli Ellida.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Oct 13, 2015 15:41:06 GMT
★★★★
Miiiissähän se Mäkelän tyttö viiletti koko päivän, kun välillä näki vilauksen, muttei kyllä pienintäkään vilausta Skidin karsinassa? Pitääkin pistää jonkinlainen kyttäyspartio joku kaunis päivä tallin ovelle, jotta nähdään mihin nämä ketaleet - alias hoitajat - aina katoilevat.
Skidi alkaa muuten nyt vuodenvaihteessa tekemään ihan normaalin tuntiponin päivää. Tuntimäärä yleensä 2-3h päivässä kuten muillakin ja käy kaikentasoisilla ponitunneilla. Tiedoksi.
Noora, hevos- ja poniope
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Nov 13, 2015 23:53:17 GMT
12. marraskuuta 2015 #18 Siis onko maailmassa lyhyempiä kuin mä Joten olin saanut osallistumiskiellon ratsastuskoulumestaruuksiin. Musta oli äärimäisen epäreilua, että mä olin saanut kaikki syyt niskoilleni maneesin taakse jätetyistä tumpeista. Me oltiin sentään hankittu sinne kukkapurkki stögikseksi! Silti Noora oli kutsunut mut toimistoon ja vakavalla äänellä kertonut tuomionsa. Musta se oli naurettavaa, varsinkin kun Pappilan viidestä edustajasta ei ollut mitään muista ratsastuskouluista tulevia rykelmiä vastaan. Mutta jos Pappilan ponitalli oli valmis luopumaan yhdestä niiden parhaista ratsastajista, fine. Mulla ei ollut pakottavaa tarvetta todistaa mitään osallistumalla johonkin pikkukisoihin. Muut tallissa eivät tosin tuntuneet olevan mun kanssa samaa mieltä. Tuntui kuin jengi olisi valmistautunut tyyliin maailmanmestaruuksiin. Kaikki hermoilivat, varasivat puhtaimpia kisahuopia ja vertailivat kisatakkejaan. Hymähdellen olin kerrannut Gracen kanssa kisojen sääntöjä hoitajien huoneessa. Silloin olin tajunnut, ettei mulla olisi ollut edes lupaa osallistua koko pippaloihin, enhän mä ollut käynyt Pappilassa kertaakaan tunnilla. Ihan vitun loistava rankaisu, Noora. Nainen oli seuraavan kerran tallikäytävällä katsonut mua varovasti, kun olin virnuillut sille. Sen ilme näytti siltä, että se pelkäisi mun räjäyttävän katon sen niskaan tai vastaavaa. Ja sitten sinä hyisenä torstaiaamuna helvetti pääsi irti. Kello ei ollut lähes mitään, mutta silti koko talli kuhisi ja Gracen tehdessä Rollelle vähän liian huolellisia sykeröitä alkoi tallipihaan kaahata traileri toisensa perään. ”Hitto, mitkä ratsastuskoulumestaruudet nää on? Nää kaikki elukat näyttää joltain GP-hevosilta!” Ellida ilmoitti ovensuusta, saaden Joonan niskaansa hetkessä. ”Se puhuu totta”, Joona ähkäisi. Vallun letit olivat olleet valmiina jo ikuisuuden, mutta joku oli kertonut Joonan olleen Kaislan järjestämän letittämistäkin käsitelleen näyttelykurssin priimus. ”Paitsi toi yks shetlanninponi”, Ellida hymähti ja kääntyi ovelta. ”Noi oli vissiin sieltä Vaahterapolusta ja noi Susikalliosta.” ”Ootko kytännyt kaikki hevoset netistä jo etukäteen?” mä kysyin ja sain Ellidan näyttämään syylliseltä. ”Tunne vastustajasi”, tyttö sanoi salamyhkäisesti ja katosi Vallun karsinaan. ”Sä et ees kisaa!” Jassu rääkyi Dollin karsinasta. ”Mun maha on tehnyt pian kuperkeikkojen maailmanennätyksen, ehkä mun pitäisi sanoo et oon sairas ja olla osallistumatta.” ”Hei, meitä on muutenkin jo liian vähän”, Grace nurisi, Rolle näytti tylsistyvän kuoliaaksi roikottaessaan päätään. Ainakin se oli helppo letittää. ”Nyt tytöt – ja Joona, vaikka ootkin kyllä aika tyttömäinen – piristykää! Meillä on Rolle, Vallu, Dolli ja Kossu lähdössä liikenteeseen, ei noilla voi olla yhtä hienoja hevosia”, Ellida koetti rohkaista. ”Ja Mio!” Nina rääkäisi lehmäponin karsinasta. ”Mioa ei nyt kyllä lasketa tähän jengiin”, mä huomautin virnuillen. ”Mio on just mahtava”, Joona huomautti ja mä kohautin olkiani. Mistäs mä sen tietäisin? ”Teistä ratsastajista en sitten tiedä”, Ellida jatkoi kurkistaen Vallun karsinasta ja sai hyvin tähdätyn takajalan suojan keskelle kasvojaan. Mä ja Ellida karattiin pian pihalle tiedustelukierrokselle, löytäen Sierra Eepin tarhasta meidän mukaan. Siinä me tiirattiin silmät sirrissä kilpailevia ratsukoita. Tai siis, eihän meistä kukaan kisannut, mutta me oltiinkin vakoilutiimi. Kun vaahterapolkulaiset, susikalliolaiset (mä vähän petyin kun en nähnyt mun serkun vaaleaa hiuspehkoa niiden seassa) ja ne jotkut ranskikset olivat saaneet kaikki hevosensa ulos sekä järjestykseen, saapui pihaan vielä yhden ratsastuskoulun hevoset. ”Noi on kai Seppeleestä”, supatti Ellida korvanjuuressa ja mä mietin sen olevan melkein kuin sellainen seurapiireissä oleva assari, joka kertoi kuka kukakin juhlissa oli. En kuitenkaan ehtinyt sanoa sitä ääneen, koska järkytyin liikaa. Autojen ovista alkoi lapata ulos ihmisiä. Lyhyitä ihmisiä. Mun kokoisia ihmisiä. Ja voi luoja – mua lyhyempiä ihmisiä. ”Siis mikä kääpiöfarmi noi nyt on olevinaan?” mä rääkäisin vähän odotettua kovempaa. Ellida vilkaisi mua virnuillen, kun pieniä ihmisiä sinkoili purkamaan hevosiaan kopista sellaisella tohinalla että Raija olisi ollut niistä kade. Varsinkin kun sen omat hoitajat norkoili pihalla vakoilemassa muita. ”Ei kun ne on Seppeleestä”, Ellida toisti. ”Ne itseasiassa varmaan vie koko paskan, koska niitä on ihan ylivoimaisesti eniten.” ”Aha”, mä hymähdin kädet ristittyinä rinnalle. ”Aika sekalaista sakkia. Ja siis kuinka paljon noilla on poneja? Me ollaan Pappilan ponitalli ja meiltä on yks poniratsukko. Säälittävää.” Sierra ehdotti siinä vaiheessa tupakkaa ja me paettiin yksityistallille perinteisen paikan sijaan. Jotenkin meistä tuntui, että oli jopa meille vähän epäkorrektia käydä tänään maneesin takana. Me juteltiin samalla paljon Eepistä – mä olin käynyt nyt ratsastamassa sitä muutaman kerran viikossa. Sen vuokraaja Dina oli kadonnut, joten Sierra kaipasi Eepin kanssa apua. Mä ratsastaisin sen tänäänkin, kunhan kisat loppuisi. Kun me palattiin takaisin pihalle, ensimmäinen asia, mitä mä näin, oli vilaus kirjavaa shetlanninponia. ”Voisko toi antaa mun olla rauhassa ees yhden päivän?” mä nurisin ja katsoin kuinka Santtu yritti niin kovasti tehdä kääpiötiimin yhdestä shetlanninponista itselleen uutta tyttöystävää. Mä karjaisin sen nimen, mikä sai kirjavan selvästi heräämään ja lannistumaan. Otsatukasta mä raahasin sen sisälle talliin, saaden Ellidan mun perään hetken päästä. ”Siis mikä tätä ponia vaivaa?” mä hymähdin tuijottaen herasilmäistä olentoa karsinassa. ”Shettispäisyys?” Ellida virnisti. Huokaisten mä lähdin pomppimaan portaita yläkertaan, Helena oli paapattanut jotain kahviossa tarvittavasta avusta. ”Mut siis näitkö sen Seppeleen jengin, joka tänne tuli äsken?” ”Ihme kääpiöfarmi, sanon mä. Kaikki ihan superlyhyitä! Eikö ne saa siellä landella tarpeeks ruokaa vai mikä niillä on hätänä”, mä nauroin kaivaen röökiaskia taas taskusta. Se alkoi olla lopussa, jäljellä oli kolme. ”Oona, ei suakaan oo pituudella pilattu”, Ellida huomautti. Vilkaisin sitä tylsistyneesti ja tökkäisin kyynärpäällä kylkeen. ”Mulla on sentään asennetta! Näitkö esim sen, joka pyöri sen shettiksen kanssa? Se blondi. Ihan vitun hobitti”, jatkoin ja hymähdin huvittuneesti. Samassa se samainen blondi viiletti meidän ohi ja mun suupieli nyki kun mä näin sen kasvojen päättäväisyyden. ”Taisi mennä jollekin tunteisiin.” ”Oona! Nyt ne tupakat piiloon ja välittömästi!” Ingan ääni kajahti kahviosta ja irvistin sen oviaukosta kurkisteleville punertaville kasvoille. Tungin kuitenkin askin takaisin taskuun. Me palattiin takaisin alakertaan ja maneesiin, jossa Sierra jo istui ylimmällä rivillä. Myöhemmin Jassu, Joona että palkintojenjaosta ehättänyt Gracekin liittyi meidän seuraan. Gracen naama oli niin haaveilevan unelmoiva, ettei sen esteradasta tulisi varmaan mitään sen aivojen tilalla ollessa hattaraa. Sierra teki lähtöä kotiin ja vasta sen lähdettyä tajusin, että mun piti pyytää sitä vielä yhdelle tupakalle. Sain Ellidan varsin helposti houkuteltua mun mukaan seisomaan kirpeään ilmaan, mutta pihalla me törmättiin meitä koko päivän vainonneeseen hobittikääpiöblondiin. ”Onko sieltä alhaalta vaikee nähdä eteen, vai ootko muuten vaan sokee tonttu?” mä ärisin saaden vastaukseksi katseen, joka selvästi yritti olla tyyni. ”Ja onneks sähän näytät olevan mua niin huimasti pidempi”, äyskähdys kuului, mikä nauratti mua vähän. Oli hobitilla ainakin pokkaa. ”Vinkkinä, että joulupukki saattaa jo kaivata sen poroja”, jatkoin ja vinkkasin sen ponin suuntaan. Täytyi tosin myöntää, että odotin Punakuonolta vähän enemmän katsoessa metrin korkuista pikkuponia. Tonttuhobitin kasvot taas alkoivat punehtua ja näin miten se puri hammastaan yhteen. ”No, iskikö noin kova paskahätä, ettet osaa kuin näyttää tolta? Vessa on tuolla tallin puolella, ihan vaan tiedoksi, ettei siihen tarvi vääntää tarpeita.” ”Siis jumalauta, jos sulla ei oo mitään muuta tekemistä kuin vittuilla tuntemattomille, niin et millään viittis vaan pitää turpaas kiinni?” sähisi blondi puristaen poninsa ohjia ja sen rystysen olivat varmasti valkoiset nahkahanskojen alla. ”Pitäähän teidän siellä landellakin saada tietää, kuka on Oona Mäkelä”, mä nauroin ivallisesti. Oona Mäkelä oli nimi, jota kannatti varoa. ”Oona kuka?” pikkutyttö säksätti ja lähti raahaamaan paksua poniaan perässään kentälle. Mä kohotin kulmaani huvittuneena sen perään. ”Siis onko toi 12-vuotias?” mä kysyin ja sain Ellidan kohauttamaan olkiaan. Pyöritellen silmiäni lähdin yksityistallin nurkalle. Meidän palattua maneesiin kisojen esteluokat olivat jo hyvin käynnissä. Grace todisti mun epäilykset sen hattarapäisyydestä toisin ja ratsasti siistin, puhtaan radan. Ei ehkä päivän vauhdikkaamman, mutta jos luokassa olisi ollut tyyliarvostelu, olisi Grace ollut aika kovilla. Jassu tiputti yhden puomin uusinnassa, miksi ratsukko olikin kahdeksas. Kossu ei ollut esteradalla parhaimmillaan, vaan oli vähän hidas ja pudotti jo perusradalla muutamat puomit. Joona taas ratsasti pappilalaisista parhaan tuloksen, muttei sekään sijoittunut. Jonkun Susikallion blondin vetäessä kunniakierrosta tummalla puoliverisellä alkoi katsomo tyhjentyä. Me käytiin auttamassa meidän tallilaiset valmiiksi. Kaikkien harjat olivat taipuneet leteistä kiharalle. ”Nyt se on menettänyt sen viimeisetkin miehisyyden rippeet”, Joona hymähti katsoessaan hoitohevostaan ja sen harjaa. Vaikka me luultiin, että meillä oli mennyt ikuisuus, oli pihalla vielä kova kuhina. Ellida käveli pihalla suoraan päin (siis olikohan sen näössä jotain vikaa) jotain nuorta jätkää, joka ei varmasti ollut kisannut tänään. Sen takin selkämyksessä luki kuitenkin Susikallio ja etumuksessa pienin kirjaimin ”Kaitsu”. Ennen kuin Ellida teki oman erikoisensa ja ehti uppoutua sen silmiin kiskaisin tytön käsivarresta perääni sotkuisen nutturan heilahtaessa. Sain vastaukseksi närkästyneen äännähdyksen, mutta muut virnuilivat. ”Täällähän on vielä.. kaikki”, Joona ilmoitti ja ihan turhaan. Se oli nimittäin aika selvää, ei me sokeita oltu. Blondi pikkutyttö oli selvästi luopunut jo ponistaan, mutta mulkoili meitä silti valmiina selvästi lyömään jos astuttaisiin askelkin lähemmäs. Virnuillen vilkaisin Ellidaa, jonka ilme oli ihan samanlainen kuin mullakin. ”Jasu tulee hakee mut ihan kohta, tuutko samassa kyydissä?” sotkunuttura kysyi. ”Tai siis, Joona, ethän sä enää tarvitse mua?” Joona tunki kätensä verkkarien taskuihin, joiden alle oli piilottanut valkoiset housunsa. ”Enköhän mä selvii.” ”En mä, lupasin ratsastaa Eepin tänään”, vastasin hitaasti vetäen hiussuortuvan kasvoilta sivuun. Poninhäntä alkoi olla jo aika pitkä, vaikka en hiuksia yrittänytkään kasvattaa. ”No just”, Ellida huokaisi ja vilkaisi Gracea. ”Entä sä, Grace?” ”Hä?” tyttö hymähti katse jossain pojassa, jonka alahuulesta valui vähän verta. ”Äh, ei se oo Harry Styles”, Ellida nurisi ja lähti raahamaan Gracea perässään pihamaalla kohti parkkiksia. ”Ei edes näytä sille!” Mä virnuilin katsoessani, kun mun kaverit katosivat parkkikselle ja pian sille kaahavaan bemariin. Vilkaisten kisaajia mä käväisin vielä nopeasti tallissa Skidin karsinalla. ”Moikka”, mä mumisin sille rapsuttaen pyörrettä otsassa. ”Tänään meidän aika jää vähän lyhyeksi, mutta kai sä annat mulle anteeksi.” Skidiä se ei tuntunut haittaavan lainkaan, mutta nautti silti pikaisesta harjauksesta, jonka sille suoritin. Kun mä vein harjat takaisin paikalleen, lähdin mä seuraavaksi Eepin tarhalle. Piha oli tyhjentynyt ja ilma ihan varmasti viilentynyt astella tai kahdella. Eepin hengitys höyrysi ilmassa, kun ojensin sille mun sormia haisteltaviksi. Lehdet olivat rapistuneet maassa eivätkä enää loistaneet väriloistossaan vaan peittivät maan ruskeaan, maatuvaan massaan. Kaisla pistäisi meidät varmaan haravoimaan ne kaikki pois. ”Talvi tulee”, mä sanoin hevoselle hiljaa rapsutellen klipattua karvaa sen hamutessa mun takin helmaa herkkujen toivossa. ”Vaikka sen sä taisit jo tietää.”
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 14, 2015 8:10:26 GMT
★★★★★
Ehkä sitten ensikerralla tiedät Pappilan olevan savuton talli, jos kerran noin meni neidin tunteisiin ettei päässyt kisaamaan!!! Tupakointi on valtava paloturvallisuusriski kaikkien näiden puurakenteiden ja heinien ym. lähellä!! Sietääkin jo loppua se tupruttelu!
(Noora vetää vähän henkeä tässä välissä ja laskee rauhallisesti kymmeneen.)
Huomasin sinun auttaneen aika ahkerasti tänään Pappilan kisatiimiä. Kiitos siitä. Ehkä olet olekkaan niin toivoton tapaus.
Noora, hevosope
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Nov 20, 2015 20:49:49 GMT
20. marraskuuta 2015 #19 Ensilumi Pakkohan sen oli joskus tapahtua. Olihan siitä jo viisi päivää, kun Jessen nimi oli ilmestynyt takaisin hoitajalistalle Emman perään ykköshoitajaksi. Ehkä mä kuitenkin olisin toivonut, että kun me ensimmäisen kerran halloweenin jälkeen nähtiin, mä tekisin jotain vähän hohdokkaampaa kuin pesisin paskaa Skidin takasuojista. Epätoivoisesti koetin sukia kasvoille poninhännältä valahtaneita vaaleita hiuksia korvan taakse ja samalla koetin vältellä suurimpia roiskeita, vaikka mun jalassa olivatkin kumpparit. Villasukkien raidalliset varret vilkkuivat varsien alta. Mä sain juuri huudeltua suojat ja olin lähtemässä pesarista (siellä nyt vaan oli iiseintä pestä suojat), kun Emman luimiva naama ilmestyi kulman takaa. Eikä vain Emma – sen hoitajan liian tutut kasvot. Huulet raottuivat hieman ja silmissä vilahti hämmennys, mutta ilme muuttui pian itsepäiseksi. Ehkä se odotti, että pahoinpitelisin sen kahdella takajalan suojalla. Kunpa niissä olis vähän paskaa vielä, huomasin ajattelevani. Mutta mitä kauemmin mä katsoin ärtyneitä kasvoja, sitä vähemmän mun teki mieli tehdä mitään. ”Jesse”, mä aloitin hiljaa enkä voinut onnitella itseäni ääneni tasaisuudesta. ”Meidän pitäis puhua.” Siksi me tuntia myöhemmin istuttiin tallin katolla. Tilanteen huomioon ottaen se ei ehkä ollut kaikkein kätevin paikka, koska musta tuntui pelkästään Jessen katseen työntävän mut alas reunan yli. Silti mä pyörittelin limsapulloa mun sormissa ja koetin näyttää siltä, että se tilanne ei ollut yhtään vaivaantunut. Pimeä tuli nykyään nopeasti. Nytkin oli jo pilkkopimeää, vaikka kello ei ollut edes kahdeksaa. Tähdet olivat piilossa sankan pilvimassan takana ja lämpötila oli laskenut varmasti jo pakkasen puolelle. ”Joten”, Jesse äyskähti niin että mä säpsähdin. ”Sähän vaihdoit nopeasti.” ”Häh?” mä vastasin vilkaisten mun Vanseja. No ei kenkien vaihtaminen kovin kauaa vienyt... ”Kyllä sä tiedät mitä mä tarkoitan”, Jesse sylkäisi ja vilkaisi yksityistallin suuntaan. Katsoessani Iiroa sen tarhassa mä tajusin, mitä se tarkoitti. ”Ai”, mä mumahdin. ”Kristian.” ”Mmh.” ”Ei meidän välillä oo mitään.” ”No mitä helvettiä sä sitten tutkit sen kitarisoja kielelläs?” Jessen ääni muuttui jokaisella lauseella vihaisemmaksi. ”Ei taida olla enää sun asias ja saanen huomauttaa, että ihan sun omasta päätöksestäs”, sähähdin ja olin jo hetken varma jätkän työntävän mut katolta alas. Sen mulkaisu sai mut tuntemaan kylmiä väreitä ja musta tuntui, etten mä halunnut kuulla mitä se seuraavaksi sanoisi. Olin oikeassa. ”Kiva huomata, että sä et ainakaan jäänyt kauheesti mua kaipaamaan.” Sävähdin niitä sanoja enemmän kuin olin edes kuvitellut. Ensin mun sisällä alkoi tavanomaisesti kiehua. Mä en ollut koskaan ajatellut itseäni temperamenttiseksi, koska temperamentti oli tulista ja sierramaista. Mä olin... jääprinsessa. Mutta sillä hetkellä mä tunsin kuinka ärsyyntyneisyys kiehui kuumana mun sisällä. Sä et ainakaan jäänyt kauheesti mua kaipaamaan.Mä mietin jokaista kyyneltä, minkä mä olin vuodattanut sen jätkän vuoksi. Jokaista hengenvetoa, jotka multa oli jääneet väliin sen jätkän vuoksi. Joo, eihän mulla ollut yhtään ikävä.Sitten mä mietin sitä hetkeä. Mä vilkaisin ruskeita silmiä, joihin mä olin kadonnut niin usein. Huulia, joita mä olin himoinnut enemmän kuin nistit huumeitaan. Sileää ihoa, jota mä olin suudellut satoja kertoja. Mä mietin syksyä, joka oli varistanut lehdet puista. Enkä mä halunnut mitään niistä asioista enää takaisin. Oliko se normaalia? Meidän erosta oli vain reilu kuukausi. Olisiko mun pitänyt vielä tuntea jotain? Olinko mä oikeesti niin tunnevammainen kuin kaikki väitti? Mä kipristelin mun varpaita pakkaseen liian ohuissa Vanseissa ja tunsin katseen itsessäni kun kurtistelin mun kulmiani mietteliäänä. ”Oliko sulla ikävä mua?” mä kysyin lopulta hiljaa. Jesse vuorostaan kurtisti omia kulmiaan, mutta ei vastannut mitään. Se sai mun ääneen taas sen tavallisen voiman, kun mä nostin katseen kengänkärjistä jätkän kasvoihin. ”Eikö sulla muka oo ollu ketään tässä välissä?” Ei vieläkään vastausta. ”Miksi sä sitten olet mulle vihainen? Sulla ei oo enää oikeutta olla musta mustasukkainen”, mä jatkoin. ”Mutta älä kehtaa tulla vihjaamaan mulle, etten mä olisi välittänyt susta. Sä tiedät kyllä, kuinka paljon sä pidit musta jos hetkeksi mietit asiaa.” Jesse oli yhä hiljaa. Sen ilmeestä ei voinut sanoa mitä mieltä se oli. Mä näin kyllä, kuinka se puri sen hampaita yhteen leuan kireästä asennosta, enkä tiedä mikä mut siihen yllytti, mutta siksi pieneksi hetkeksi mä tungin mun entisen poikaystävän kainaloon. ”Sä tiesit kyllä, että mä rakastin sua”, mä kuiskasin hiljaa. ”Mutta en enää.” ”Mäkin rakastin sua”, kuulin lopulta äänen ja tunsin leuan painuvan mun päälakea vasten. Mä mietin, että vaikka meissä ei koskaan ollut mitää järkeä, en mä silti katunut mitään. Me istuttiin siinä varmaan vartti, kunnes me noustiin kuin yhteisestä sopimuksesta. Pian tiskiharja hankasi ruokakeppua mun ajatellessa sitä kaikkea. Olinko mä valmis olemaan Jesselle vain kaveri? Mä en osannut sanoa. Ehkä? En mä ainakaan halunnut mitään suurempaa. Mutta osaisinko mä olla Jessen kanssa kaveri? Vilkaistessani tallikäytävällä juttelevia muita tallilaisia mä päätin, että ainakin mä voisin yrittää. Jesse näytti niin luontevalta niin mukana, kuin se ei olisi poissa ollutkaan. Eikä se ahdistanut mua millään tavalla, ei suututtanut. Se oli ihan okei ja se oli varmaan pelottavinta. ”Mun pitää käydä vielä yksäritallissa”, mä hymähdin haukotellen Ellidalle kun vein tiskiharjat ja ämpärit takaisin niiden oikeille paikoille. ”Sierra unohti pistää Eepin ilta- ja aamuruoat valmiiksi. Koodaillaan?” ”Joo”, sotkunuttura mumisi, mutta sen katse oli tiukasti puhelimen näytöllä. ”Meen tänään vielä Jasulle, se on tulos jo hakee mua.” Mä vain pyöräytin silmiäni, mitä tyttö ei nähnyt. Ulkona hengitys höyrysi ja kieppui vinhasti pienen tuulen mukana. Yksityistallin valot näkyivät pihan laidalla hehkuen lämpimästi, vaikka kello oli jo paljon. Mä en odottanut sieltä löytyvän ketään, kun tungin lapaset mun farkkujen takataskuun kyyristyen rehuhuoneen lattialle kahden pinkin ämpärin pariin. Niiden kannessa luki mustalla tussilla ”Eepi – Ilta” ja ”Eepi – Aamu” Sierran suttuisella käsialalla. Tuplasti siistimpi se silti oli kuin mun harakanvarpaat, joita meidän koulun natseimmat opettajat eivät voineet sietää. Mun olettamus tallin tyhjyydestä kuitenkin rikkoutui, kun suoristuessani ämpäreiden kanssa mun lantiolle kiertyi käsi. Koska mä olin aika varma, ettei Kaislalla ollut tapana lähennellä tallilaisia sillä tavalla – paitsi ehkä Joonaa – mä osasin arvata jo kuka mun takana seisoi. ”No moi”, mä sanoin nähdessäni Kristianin silmien tavanomaisen tuikkeen. Riistäydyin sen käden ulottumattomiin ja kannoin ämpärit Eepin karsinan eteen. ”Mitä sä vielä täällä teet?” ”Ratsastin, hoidin Iiron, mitä sä luulet että tallilla teen?” Kristian hymähti ja mä vilkaisin sitä kärsimättömästi. Se nojaili niin teennäisen coolisti karsinan etuseinään, että mun teki mieli nauraa. Kädet oli tungettu kolmiraidallisten taskuihin ja mitä helvettiä se teki taas tallilla nahkatakissa? ”Oo sit idiootti jos tahdot”, hymähdin. ”Idiootti? Etkö sä enää parempaan pysty?” jätkä jatkoi vinoiluaan. Sen virne oli vino, oikea suupieli kohosi korkeammalle kuin toinen. ”Mun väittelykapasiteetti on kulutettu tältä päivältä loppuun”, mä ähkäisin ja avasin Eepin karsinan oven sitä nopeasti rapsuuttaakseni. Se tunkikin ison päänsä heti mun syliin. Kristian katsoi mua kysyvästi. ”Mikäli Timanttikorvikset ei ole vielä kuullut uusimpia juoruja niin eräs Jesse Vuorma on palannut Pappilaan ja ottanut taas Emman hoitajan roolin omakseen.” ”Auts”, Kristian irvisti. ”Sinuna pysyisin vähän kauempana, tän päiväisen keskustelun mukaan voisin sanoa, ettei se pidä susta”, mä huomautin ja sain vain uuden virneen kohoamaan jätkän kasvoille. Hetkessä se olikin kuronut meidän välisen välimatkan umpeen ja upotti sen huulet mun niskaan. ”Miksiköhän ihmeessä?” ääni kuului niskasta ja sen sävy oli ivallinen. Mä vedin karsinan oven kiinni. ”Jaa'a”, vastasin ja käännyin ympäri. ”Kerroppa se.” Mä olin jo katsonut bussit valmiiksi, mutta silti löysin itseni Range Roverin pelkääjänpaikalta. Kristian katsoi mua pahasti, kun potkin kengät mun jalasta ja nostin jalat ristiin penkille. Mä en välittänyt. En koskaan tulis varmaan käsittämään sitä faktaa, että Kristianilla oli oma talo. Siis niiden porukoiden pihassa. Sillä oli oma talo, oma Range Rover ja kaikkea muuta yhtä fancyä, kuten lukot, jotka toimi sormitunnistimella. Mä seurasin kuinka se avasi oven yhtä kyllästyneenä kuin aina, kunnes livahdin ennen Kristiania eteiseen. Potkin kengät mun jalasta vähän liian tottuneesti, mikä sai jätkänkin kulman hieman kohoamaan. Mä jäin yöksi. Huomenna oli kuitenkin lauantai, vaikka mä en kauheasti välittänyt vaikka olisi ollut kouluaamu. Kahdelta yöllä mä nousin ylös sängystä, saaden mun vieressä maanneen ihmisen mumisemaan unisena. Mä kietouduin mulle ihan liian isoon huppariin, kun kävelin ikkunalle. Tähtiä ei näkynyt vieläkään, mutta jotain ihan muuta. Valkoisia höytyviä leijui maahan hitaasti, mutta varmasti. ”Siellä sataa lunta”, mä sanoin hymyillen kädet ristittyinä rinnalle. ”Ketä kiinnostaa”, mutisi ääni sängystä. Mua, mä ajattelin. Vihdoin satoi lunta.Kun vihdoin uskoin lumen olevan totta, kömmin mä takaisin sänkyyn. Jalkaterä hipaisi kevyesti toisen säärtä saaden sen värähtämään. ”Hyi vittu, oot ihan kylmä”, Kristian vaikersi, mutta veti mut silti lähemmäs itseään. Silloin kun mä katsoin yötaivaansinisten silmien painuvan umpeen ja tylyjen kasvojen muuttuessa nukkuvan ihmisen kasvoiksi, mä olin tyytyväinen. Koska ulkona satoi ensilumi ja syksy oli virallisesti ohi.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 20, 2015 21:05:39 GMT
★★★
Siis mitä, olin jo sormet ristissä seurannut salaa katseillani missä menee Jesse, missä Oona... Missä ne kohtaavat ja... Ei mitään? Ei mitään?!?! Lienenköhän katsonut liikaa romanttisia elokuvia, kun kuvittelin Oonan syöksyvän Jessen syliin ja hukuttavan tämän paluumuuttajan suudelmiin... Mutta ei, siinä sitä käveltiin toisten ohi kuin ei olisi koskaan tunnettukaan.
Rip J+O.
Nyt vähän nenäliinoja esiin.
Helena, poniope
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Nov 25, 2015 23:00:28 GMT
25. marraskuuta 2015 #20 Vaahterapolku ja hotelli Kaarna Siis siellä oli lunta. Paljon lunta. Siis niin paljon, että Helsingin (jo pois sulanut) ensilumi viikonlopulta tuntui naurettavalle. Mun jalat oli nilkkoja myöten lumessa eivätkö Vansit olleet enää niin kovin hyvä idea kuin voisi kuvitella. Jalat kipristelivät kylmästä jo tunnin päästä ja haaveilin hotellilla olevista villasukista. (Huom, hotellilla...) Rolle käveli mun vieressä tyytyväisenä ja jos edes jostain olin tyytyväinen niin sen rauhallisuudesta. Ellidalla ei ollut ihan niin hyvä onni Vallun kanssa, joka sinkoili suunnasta toiseen miettien selvästi oliko tää nyt supercool vai helvetin pelottavaa. Melkein kävi sääliksi Ellidaa. Joonaa ei niinkään, koska se väisteli hoitohevosensa liikkeitä niin tottuneesti samalla syöden sämpylää sekä ottaen satulaa pois. Hevoset joutivat odottelemaan sisätiloihin seuraavaa luokkaa. Se soi kaikille taukoa – olivathan Pappilan lähes kaikki ratsukot samassa luokassa eikä tarvinnut olla jokaisessa luokassa kannustamassa jota kuta. ”Tupakkaa”, nurisi Sierra, joka oli luopunut Dollista hetki sitten. Mä mumahdin hyväksyvästi, koska todellakin halusin sitä. Sierran mukaan ratsastuskoulumestaruuksissa ei ollut tupakkapaikkoja, olihan paikalla paljon alaikäisiä. Ellida ja Grace juoksi meidät kiinni lähtien mukaan, vaikka eihän niistä kumpikaan polttanut. Matkalla musta tuntui, että ulkona Ninan kanssa jutellut Raija mulkaisi meitä. Ehkä se arvasi meidän aikeet. Tai mahdollisesti se oli vielä vihainen meidän öisestä tempauksesta, mutta kamoon, mitä olisi hotelliyö ilman pientä kylpymahdollisuutta? Toki uima-altaan ehkä voisi sijoittaa järkevämminkin siihen kyllästyttäessä kuin hotellin aulaan, mutta musta se ei ainakaan huonetta rumentanut enää yhtään. Kohmeiset sormet saivat tupakan vaivoin otteeseensa ja sen sytyttäminen oli vielä hankalaa. Hengitys höyrysi ilmassa ilman tupakkaakin, mikä sai varsinkin Gracen jo valmiiksi utuiset kasvot näyttämään kuin sadusta revityiltä. Ellidan legendaarinen nuttura oli tavallistakin räjähtäneempi, mutta se oli ehkä ihan ymmärrettävää kun oli seurannut sen hytkymistä Vallun perässä. ”Mun sormet on niin jäässä”, Sierra valitti ja koetti lämmittää niitä vuorotellen taskuissaan. Mä olin tunkenut mun lapaset takataskuun tupakan ajaksi, mutta aloin katua sitä. ”Mitäs ootte tommosia ketjupolttajia”, Ellida huomautti ja mä pyöräytin sille silmiäni. Me ei oltu varmaan ikinä hitsattu tupakoita niin vauhdilla Sierran kanssa. Kun tumppi tippui viimein lumiseen maahan sulattaen sen pinnasta nokareen, mulla oli kiire vetää lapaset takaisin käteen. Me lähdettiin vauhdilla takaisin kohti maneesia, buffettia tai jotain lämmintä tilaa. Mä en edes katsonut ympärilleni, jonka vuoksi jonkun töötätessä auton tovea hyppäsinkin metrin ilmaan ja olin kaatua ellen olisi tarrannut Sierrasta tukea. No, ei käynyt sääliksi maneesissa suorittavaa ratsukkoa. ”Mitä helvettiä?” mä ehdin jo sihistä, kun Ellida nappasi mun kyynärpäästä kiinni ja nyökkäsi Gracen suuntaan. Siis jos mä olisi yhtään empaattisempi persoona, lupaan, että mun sydän olisi saattanut särkyä Gracen ilmeen takia. Koska siltä se näytti: kuin sydän olisi murtunut pieniin siruihin, valmiina lahoamaan hetkenä millä hyvänsä. Silmäkulmassa kiilsi kyynel ja suu oli hämmentyneesti vähän raollaan. Sitten mä tajusin katsoa auton suuntaan. Mä ymmärsin nopeasti, mitä siellä oli tapahtunut, kun näin kaksi toistensa pariin kumartunutta hahmoa. ”Onko toi siis se Aleksanteri?” mä kysyin varovaisesti Ellidan murhaavasta katseesta huolimatta. ”On”, hiljainen, lähes kuiskaava ääni vastasi niin hauraasti, että tuntui kuin sekin voisi murtua mikä hetki vain. Grace puri huultaan niin kovaa, että siitä varmaan alkaisi pian vuotaa verta. Me vilkaistiin Ellidan kanssa toisiamme, napattiin Gracen ranteista kiinni ja talutettiin se pois paikalta. Gracen selviämistä siitä päivästä oli niin vaikea seurata, että kisat menivät kuin unessa. Joona sijoittui esteilläkin, mikä oli tietysti mahtavaa. Mutta Gracen taputukset olivat niin vaitonaisia, että kukaan meistä kolmesta ei pystynyt täysillä riemuitsemaan Joonan saavutuksesta. Sen sijaan kaikki vain koettivat päästä mahdollisimman nopeasti takaisin hotellille. Hotellilla me istutettiin Grace sängylle ja tehtiin mitä me kaikki kolme osattiin mitä tuli poikaongelmiin. Niihin kaikkiin oli ilmiselvä ratkaisu. Tai ehkä ainoa ratkaisu, joka me osattiin. Grace kurtisteli sen kulmia meidän suunnitelmille, mutta ei väittänyt vastaan. Tosin sen tapoihin ei kuulunut väittely yhtään mistään. Ensimmäinen pullo korkattiin kello 20:48. Sitä seurasi toinen. Kolmas. Neljäs. Viides. Kuudes. Ja sitten kukaan ei enää laskenut. Joskus yhdeltä Sierra rääkyi taas tupakkaansa ja me lähdettiin kaikki neljä rymistämään pihalle. Se reissu vähän venähti, koska Ellida päätti tehdä lumienkeleitä keskellä autotietä, kunnes ajatelltiin sen jäävän pian auton alle viiden minuutin hinkuttamisen jälkeen. Kukaan ei kehdannut kertoa sille, ettei lumettomaan asfalttiin varmaan jää mitään jälkeä vaikka se kuinka yrittäisi. Lisäksi se oli kyllä ihan hauskannäköinen maassa sätkiessään kuin kuivalle maalle päätynyt kala. Ja koska ihan loogisestikin ajateltuna on hankalaa kävellä suoraa tietä hotellin pääovelle, me eksyttiin. Lopulta mä kiipesin paloportaita, joilla päädyin jonkun vieraan parvekkeelle ja sain aamutohvelista päähäni. Räkättäen mä juoksin yksin hotellin käytäviä, kunnes pääsin monien sokkeloiden kautta aulaan. Sierra ryntäsi siellä mun kaulaan ennen kuin kerkesin tehdä edes mitään. ”Tosi tylsää kun kaikki nukkuu”, se sanoi. ”Koetin herättää Joonan, mutta se taitaa olla Jassun kanssa ja siitä mitä ne tekee en haluu tietää mitään!” ”Jesse-rukka”, Ellida hymähti. ”Eikö se oo Joonan kanssa samassa huoneessa?” ”Joo”, mä nauroin. ”Tuskin ne sentään Idalieta ja Ninaa on mennyt häiritsemään, Jesse on varmaan häädetty niiden huoneeseen. Mut missä Gracen takki on?” ”Mä annoin sen.. jollekin. Sillä oli kylmä”, Grace, meidän ikioma äiti Teresa, kertoi. Se näytti miettivältä kulmia kurtistaessaan, mutta se ei haitannut. Niin kauan, kun Grace mietti mitä tahansa muuta kuin Aleksanteria, ilta olisi onnistunut. Se onnistui melkein, koska meidän kiivetessä portaita (mulla oli tunne, että niiden alapäässä oleva tyyny oli mun ja että olis laskenut niitä portaita sillä) ylös, Gracen ilme masentui hieman. ”Älä mieti sitä”, Sierra rääkäisi välittömästi, koska tahdikkuus ei ollut sen vahvimpia puolia. ”Tai siis”, mä sanoin Ellidan tyrkätessä kyynärpäällä Sierraa. ”Et kai sä nyt tätä tähän jätä? Kyllä sun pitää vähän taistella!” ”Kyllä tekin sen näitte”, Grace mumisi. ”Mitä mä muka sille blondille voin? Ne näytti olevan yhdessä... Tai jotain.” ”Siis ootko sä meidän kaveri vai et”, Ellida huomautti kovaan ääneen. ”Tyttöystävät ei oo este, ne on hidaste”, mä jatkoin. ”Kuuntele järjen ääntä”, Sierra virnuili kaikkea muuta kuin järkevästi. Grace vilkaisi meitä aika epäluuloisesti, mutta me oltiin siinä vaiheessa meidän ovella. Kaikki tuijottivat toisiaan, pitkään. ”Älkää vaan sanoko”, Sierra aloitti. ”Ette voi olla tosissanne, että muka luottaisitte mulla olevan jotain avainkorttia”, huomautin. ”Totta. Mutta eikö teillä kellään?” ”Mun avainkortti oli takin taskussa!” Grace parkaisi ja sai kaikki hiljentymään. ”Joten... Kello on kolme yöllä ja me ollaan lukkojen takana meidän huoneesta.” Voin sanoa, että ensin ei naurattanut lainkaan. Kaikki vain katsoivat toisiaan, hiljaisina. Ensimmäisenä repesin varmaan mä – alkaen nauraa hillittömästi, istuen lattialle ja yhä nauraen. Lopulta kaikki nauroivat, kaksin kerroin. ”Missä helvetissä me nukutaan?” Sierra kikatti ja mä huiskautin vähättelevästi kättäni. ”Käydään vaan tunkee ittemme johonkin huoneeseen”, mä nauroin. Me kyhättiin suunnitelmaa pitkään käytävällä istuen. Me ei oikein osattu päättää, kumpi oli turvallisempi paikka: Joonan ja Jassun kutuluola vai Jessen, Ninan ja Idalien huone. Kummastakaan ei voinut olla varma, mutta yleisesti ottaen Joonan ja Jassun kanssa olisi kotoisampaa. Kun me päätettiin salakuuntelevamme hetken oven ulkopuolella ja noustiin ylös, tuli suunnitelmiin muutos. ”Siis kuka vittu täällä muka tähän aikaan liikkuu?” Ellida tuhahti ja osoitti käytävän päähän. Siellä käveli joku jätkä. Mitä pidempään sitä katsoi, sitä tutummalle se näytti lähestyessään. ”Mitä?” mumahti Sierra ekana. Ensimmäinen joka liikkui, olin kuitenkin mä. Tökkäisin vierasta kovaa poskeen, saaden sen älähtämään kovaan ääneen. ”Siis ootko Timanttikorvikset vai mitä vittua?” mä kysyin. Tummat kulmat vääntyivät ruskeiden silmien yläpuolella. ”...Mitkä korvikset?” ääni vastasi kysymyksellä, mutta vähän liian hämmentyneenä. Vaikka yhdennäköisyyttä löytyi, yötaivaansiniset silmät olivat vaihtuneet ruskeisiin ja kasvoilla ei ollut samanlaista ylimielistä ilmettä. ”Ehh, ei mitkään”, Ellida ehti jo korjata, vilkaisten muhun kärsivästi. Mä kohautin harteitani irvistäen ja tartuin Sierran ojentamaan pulloon. ”Sori, näytit tutulle”, mä virnistin Sierran yhä siristellessä silmiään katse vieraassa. Mä olin aika varma, että meidän latinopimatsun näkökyky ei ollut enää tässä vaiheessa täysin normaali. ”En tiedä haluunko vastausta”, vieras aloitti. ”Mutta mitä helvettiä te teette kolmelta yöllä käytävällä?” ”Samaa vois kysyä sulta”, huomautin. ”Me jäätiin oven väärälle puolelle”, Grace irvisti ja ojensin kätensä tomerasti. ”Grace ja tässä on känniääliöt.” ”Kristian”, vieras vastasi ja mä meinasin purskauttaa Leijonat mun suusta käytävälle. ”Ellida”, sotkunuttura esitteli itsensä kietaisten kätensä mun kaulaan. Toisella kädellään se nosti pullon pohjaa, jotta mä en pystyisi lopettamaan juomista. ”Ja tää karkea blondi on Oona, sitä kannattaa vaan juottaa niin siitä tulee mukavampi.” ”Hyvä tietää”, Kristian sanoi vino hymy kasvoillaan. Sierrakin esitteli itsensä, vieden multa sitten pullon. Mä luovutin sen mielelläni, vaikka vähän ikävä tulikin. Myönnetään, mä olin loistava. Suostuttelu ei ollut mun ominta omaa, paitsi ehkä sellainen ”nyt annat sen pullon tänne tai saat oksentaa sun omia hampaita” -suostuttelu. Ehkä musta tosiaan tuli alkoholin myötä mukavampi, mutta pian Kristian lupas majottaa meidät kaikki sen huoneeseen. Se sanoi, ettei se kämppis ehkä tykkäisi, mutta tuskin sanoisi vastaankaan. Jostain syystä mä päädyin Sierran reppuselkään, vaikka tytön askel olikin horjuvampi kuin mun omanikaan. Ellida virnuili vieressä ja tökkäisi Sierraa aina vähän suorempaan, kun se lähti kaatumaan liikaa. Grace pyöritteli silmiään meille, mikä ei ollut mitenkään epätavallista. ”Ootte te kyllä omituinen lössi”, Kristian mumisi Ellidan vierestä. Mä virnistin. ”Et kuule tiedäkään!” Ja mä mietin mun parasta kaveria Ellidaa, jonka poikaystävä oli mun toinen paras kaveri, Sierraa, jonka kanssa meillä on läheistäkin läheisempää historiaa ja Gracea, joka ei tuntunut kuuluvan yhtään meidän porukkaan ja just siks sopi siihen. Kristian hyssytteli, kun me astuttiin sisään huoneeseen. Se johdatti meidät toisenkin oven ohi kahden nukuttavaan kämppään, jossa joku jo nukkui sikeästi. Hengitys oli raskasta ja kuului selvästi, vaikka Sierra kikattikin vaimeasti. ”Toi on Allu, se on vähän tylsä”, Kristian kuiskasi. ”Ei se koskaan tee mitään mielenkiintoista.” Mulla meni taas pari sekuntia pidempään tajuta tilanne. Gracen henkäys oli terävä ja sen silmät levisi lautasten kokoisiksi kun se katsoi nukkuvaa hahmoa. Ellida virnisti leveästi mulle ja mä virnistin takaisin. ”Näköjään sait sun tilaisuuden vielä aika aikaisin”, mä sanoin hiljaa Gracelle. Se istui Allun sängynpäätyyn ja tökki nukkujan hereille. Me ei kuultu mitään muuta kuin muminaa, kunnes Gracen ilme kirkastui silmissä. Hetkessä se jo makasi silmät ummessa uuden ihastuksensa vieressä ja mä mietin, kuinka julmaa se oikeestaan oli Harry Stylesia kohtaan. Ja ihan vaan note to myself: kolme muijaa ja yksi jätkä yhden nukuttavassa sängyssä on liikaa. Lopulta joku päätyy aina makaamaan jonkun päälle ja vaikka se olisitkin sä päälimmäisenä, ei alla oleva ole tyytyväinen. Eikä ole muuten sekään, joka tippuu siitä sängystä viideltä yöllä. Varsinkaan, jos se olet sä.
|
|
|
Post by Pappilan Ponitalli vOy on Nov 26, 2015 18:11:03 GMT
★★★★
Olin kuitenkin tallinomistaja ja siitä huolimatta olin tavannut tämän surullisenkuuluisan kisatiimin vasta viikkoja sitten. Varsinaiset kisaajat olivat mielestäni ihan okei, mutta heidän kisahoitajansa... Voi Mooses. Tavallaan naurattaa tolkuttomasti teidän toilailunne Kaarnassa, mutta tavallaan saa hävetä silmät päästään.
Pystyn kuitenkin niin samaistumaan teihin ja kommelluksiinne, että päätin antaa teidän tehdä omat ratkaisunne ja omat virheenne. Jos ei muuten, niin kantapään kautta sitten opitaan kun tarpeeksi pahasti ryssitte! Siihen asti, cheers ja kiitokset näistäkin osakilpailuista! Pian matkataan viimeisiin osakilpailuihin ennen Mestaruus-cupia.
Raija, toimitusjohtaja
|
|
Oona
Peruspappilalainen
ravistettava ennen käyttöä
Posts: 83
|
Post by Oona on Dec 26, 2015 12:58:39 GMT
24. joulukuuta 2015 #21 Glögiä hoitajien huoneessa Skidi sai jonkinlaisen slaagin Joonan tippuessa. Ensin se ryntäsi eteenpäin, missä mulla ei suoraan sanottuna ollut minkäänlaisia vaikeuksia pysyä kyydissä, vaikka se vähän yllättikin varman ja hitaanlaisen Eepin jälkeen. Sitten se jähmettyi paikoilleen puhisemaan ja tuijottamaan toista rautiasta. Mä taputin sen kaulaa rohkaisevasti. Skidi oli miellyttävä ratsastaa. Se jäi helposti hieman tyhjäksi edestä, mutta palasi pienelläkin pohkeella takaisin tuntumalle. Se liikkui reippaasti ja iloisesti eteenpäin, vaikka sitä yhä vähän kummastutti isomman lajitoverinsa toilailut. Ponikin piti liikkumisesta ilman satulaa ja pörisi onnellisena. Mä en tiennyt, mentiinkö sillä kuinka paljon ilman satulaa, mutta epäilin ettei se saanut nauttia siitä kovinkaan usein. Mähän en ollut erityisen perehtynyt Pappilan tuntitoimintaan, vain siihen pakolliseen osaan mikä hoitajan piti tietää. Mistyn askel oli pieni ja tikittävä. Se käveli reippaasti Skidin vieressä ja musta oli huvittavaa, että mua reippaasti pidempi Ellida ratsasti Skidiä reippaasti pienemmällä Mistyllä. ”Tajuutko et me taidetaan olla ainoat hoitajat, jotka ei käy ratsastustunneilla?” mä hymähdin seuratessani serkkuni hölmöilyä. Idiootti mikä idiootti. ”Joo”, Ellida mumisi. Mä tiesin kyllä, että se olisi halunnut käydä tunneilla, sillä ei vain ollut varaa. Niiden mutsi oli kyllä joku viikko sitten saanut uusia töitä huoltoasemalta, mutta ei syystä ollut siitä kovin onnellinen. Mä muistin Ellidan mutsin iloisena naisena, jolla oli huumorintajua. Viimeksi kun mä olin käynyt Ellidalla, se oli kuitenkin ollut aivan erilainen. Paljon synkempi ja onnettomampi. Ehkä siksi mä en ollut pitkään aikaan Ellidalla, se ehdotti aina itse jotain muuta paikkaa. Joskus Ellida oli kai käynyt tunneilla, mutta mä en ollut koskaan kysynyt tarkemmin. Mulla oli kuitenkin Eepi, jolla mä sain käydä valmennuksissakin niin paljon kuin huvitti. Ei meilläkään ollut turhaa rahaa, mutta faija oli aina käyttänyt ”tuhlannut” hevosiin. Mä annoin Skidin kulkea hieman pitkänä ravissa. Vaikka se liikkuikin automaattisesti aktiivisesti eteenpäin, oli sen askel silti rento ja letkeä. Seuratessani muiden vakavia ilmeitä ratsastaessa, mä mietin miten ne jaksoivat. Milloin ratsastuksesta oli tullut pelkkää suorittamista? Mä muistelin kaikkia tyhmiä asioita, joita mä olin ponini kanssa tehnyt. Joskus ideat saattoivat johtaa terveyskeskukseen ja pari kertaa jopa kipsiin, mutta sellaista se oli hevosten kanssa. Skidi oli kulki rennosti pyöreänä, kun nostin laukan. Mä en vieläkään vaatinut sitä kokoamaan itseään kovinkaan paljoa, olihan se muutenkin vielä nuori ja varmasti kaipasi pientä taukoa. Siirsin onnellisen ponin käyntiin laukattuani tarpeeksi. Jessen vilkaistessa mua kulmat kurtussa heitin mun toisen jalan reippaasti hevosen kaulan yli, kunnes istuin naisten satulassa. ”Jos mä tipun, ottakaa poni kiinni!” mä hihkaisin ja (erittäin hankalasti) sain siirrettyä ponin takaisin laukkaan. Mä en tippunut, Skidin laukka oli iso ja hevosmainen, mutta tasainen. Siitä se sitten lähti. Muut tuuppasivat ja hyppäsivät vakavat ilmeet kasvoillaan, kun mä tein hankalannäköisesti maailmanympärysmatkaa ravissa ja kuperkeikkoja alas ponin selästä. Hetken mun sählättyäni Joona liittyi mun kerhoon. Vaikka se oli juuri pudonnut, se ei tainnut huolettaa sitä. Ja kun Joona oli mukana, oli hetkessä Jassu ja sen perässä Ellida. Lopulta yksikään ei tainnut istua normaalissa perusistunnassa. Kaikkien posket punoittivat lapsenomaisesti tunnin jälkeen. Osa luovutti hevosensa kakkoshoitajille, mutta mä vein Skidin talliin. Sille oli hakenut jo peräti kaksi kakkoshoitajaa, joista ensimmäinen oli käyttäytynyt aika epäasiallisesti vastatessani kieltävästi ja toinen oli kadonnut kesken hakuprosessin. Toisaalta kun katsoin ratsujen luovuttamista seuraaville, mä en ollut yhtään varma oliko se huono asia. Mä hoidin Skidin tehokkaasti pois, tavalla, joka oli mulle niin ominainen. Putsasin varusteet nopeasti saippualla ratsastuksen jälkeen, niputtaen suitset naulaan roikkumaan. Skidi itse tapitti mua karsinasta. Mä pesin sen kupit ja suolakiven poniruunan seuratessa mun toimia kurkkien kainalosta. Heitin väärälle puolelle kaulaa karkaavan harjatupsun toiselle puolelle kaulaa. Joku oli raahannut hoitajien huoneeseen glögiä ja jakoi sitä nyt kaikille. Mä kiedoin kalpeat sormet mukin ympärille ja sen lämpö levisi koko ruumiiseen. Mä en ollut helposti palelevaa tyyppiä, mutta tupakointi tosiaan oli rankkaa sormille. Sormia pisteli yhtäkkisestä lämmöstä. Mä vilkaisin hoitajien huoneen takaseinän ikkunasta ulos. Siellä tuuli ja satoi. Keskustelu oli rentoa. Sellaista, mitä mulla oli ollut pitkään ikävä. Jassu istui onnellisesti hymyillen Joonan sylissä, Jesse kirjoitteli hoitovihkoa, Grace näpytteli sen puhelinta ja Ellida selitti jostain sen matikan tehtävistä, joista se kai luuli mun tajuavan jotain (plot twist: en tajunnut). Lisäksi siellä oli se vähän outo Karla ja läjä jotain uusia, todennäköisesti kakkoshoitajia, joita en tuntenut. Vaikka ne katsoikin meitä vähän kulmiensa alta, se ei tuntunut haittavaan ketään. Mulla oli glögiä enää säälittävä pohjallinen, joka sekin oli kylmää Sierran rynnätessä sisään hoitajien huoneen ovesta. Se ryntäsi tottuneesti (ja äänekkäästi) Ellidan toiselle puolelle istumaan. Vähän järkyttyneesti sen perässä sisälle astui Kristian, joka sai heti ainakin Jessen jännittymään silminnähtävästi. Mua hämmensi, ettei kukaan ollut tarkemmin miettinyt tai kysynyt a) miksi Kristian oli lyönyt Jesseä b) mitä Kristian oli silloin edes tehnyt Seppeleessä. Ehkä kaikki vain oli olleet ensin liian humalassa ja seuraavaksi liian krapulassa. ”Eepi oli tänään niin tahmea, etten kestä”, Sierra mäkätti nojaten Ellidaan, melkein kaataen sotkunutturan mun syliin. ”Kummallista, sehän on oikee dynamiittipötkö”, mä virnistin. Sierra vilkaisi mua Ellidan takaa. ”Niinpä”, se nurisi. ”Mun pitikin muuten kysyä ehditkö sä liikuttaa Eepin huomenna? Me lähdetään jonnekkin jumalan selän taakse sukulaisille päivälliselle.” ”Voin mä”, mä myönnyin. Sierra sanoi vielä jotain Eepistä, kunnes yhä Kristiania kyräilevä Jesse alkoi jutella sen kanssa. Mä en ollut puhunut Jessen kanssa Seppeleen tapahtumien jälkeen. Musta tuntui, että se olisi halunnut puhua mun kanssa. Ehkä siksi mä en enää suostunut jäämään sen kanssa kaksin mihinkään. Mä nousin hakemaan itselleni vettä. Tiskipöydän vieressä kahvinkeitin oli hiljaa, se oli joutunut nöyrtymään glögin edessä. Huomenna se varmasti toisi kahvihuoneeseen tutun porinansa. Kahvinkeitintä vilkaisten raotin hanaa sen verran, että sain puolikkaaseen mukiin vettä. Mä tunsin kevyen hipaisun mun reidessä, joka kertoi mulle heti viereen seisahtaneen ihmisen henkilöllisyyden. Mä vilkaisin Kristiania vain nopeasti. ”Lähetsä huomenna maastoon mun kanssa? Mun piti mennä jo tänään mut toi sää”, se kysyi ja mulkoili ikkunasta myrskyn alkua. ”Joo”, mä vastasin kääntäen mun katseen sohville. Gracekin oli hylännyt sen puhelimen ja osallistui keskusteluun. ”Tuun sit sun luokse tänään.” ”Shocking”, Kristian mumisi takaisin. ”Nukutko sä enää missään muualla?” Mä virnistin vasten mukia. ”Enpä oikeestaan.” ”No mun pitää käydä vielä tallissa”, Kristian hymähti. ”Nähään puolen tunnin päästä parkkiksella?” Ja sitten se nojautui mua kohti. Ja suuteli mua. Ja mä vaan virnistin, enkä tajunnut moneen minuuttiin miksi kaikki siinä huoneessa tuijotti mua. ”SIIS TIMANTTIKORVIKSET? Vittu Timanttikorvikset? Timanttikorvikset, etkä sä oo kertonu mulle?” Ellida rääkäisi niin kovaan ääneen, että mä olin tiputtaa mukini. Juuri ja juuri ehdinkin heittää sen tiskialtaaseen kun sotkunutturainen raivopää syöksähti mua kohti. No voihan sen näinkin päivän viettää, mä ajattelin juostessani parasta kaveriani karkuun tallin käytävillä Kaislan räyhätessä harja ojossa meille.
|
|