Fatun hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Fatu"
s. 2009, mustanvoikko ruuna, rotu tuntematon

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[Roope]

22.9.2015 Joskus on vain jatkettava yksin..

Tuijotin tyhjää autotallia. Suljin silmäni. Kuvittelin kuulevani äkästä kiroilua ja tervehyksen, joka oli osotettu mulle. Avasin silmäni. Talli oli tyhjä ja pölyinen. Viikko sitte mä olisin kuullut muutaman metrin säteellä jo railakasta vittusaatanaa. Nyt ei kuulunu enää mitään, vain sateen ropinaa. Huakasin syvään ja raahustin mun mankin luo, tai no.. Akin mankin. Mulle ei koskaa hankittu "pikkumopoa". Aki keräs ite rahansa kaikkeen paitsi huumeisiin. Se hakattiin aina välillä ihan paskaksi. Se ei ollu mikää maailman hehkein näky. Tuntu niin pahalta nähä oma veljesä siinä jamassa. Oisin halunnu auttaa sitä, mut mitää ei oikeen ollu tehtävissä. Välil se pääsi kuiville, mut pienenki vastoinkäymisen seurauksena se oli taas viikkoja pois, joko ryyppyreissulla tai sit hakemassa jotain viinaa vahvempaa. Sain kylmiä väreitä ku ajattelin tota kaikkea. Sitte ku muut vielä tulee valittelemaan kuinka paskaa heidän elämänsä onkaan. Tai sitte se toinen, mä tiedän miltä susta tuntuu. Vitut sä mitään tiiä, ei kukaan tiiä. Iskin kypärän päähäni ja talutin varovasti mankin Akin volkkarin takaa pois. Vedin tallin oven alas ja käynnistin menopelin. Mikään muu ei tällä hetkellä voinu ärsyttää enempää ku se, että mulla ei ole enää mitään. Ei mitään. Ei ketään.


Kun mä pääsin Pappilan pihaan jätin mankin ekaan paikkaan minkä löysin. Tulkoot sitte sanomaan jos on vääräsä paikasa. Asettelin mun kypärää vaikka kuin kauan, koska en halunnu mennä talliin vielä. Ihmisiä tulvi joka ovesta ja kello oli vasta neljä. Keräsin itteni ja lähin kohti tallia. Ajatuksissa mä törmäsin johonki. 
- Kato etees pälli, joku tiuskas mulle.
- Mitä nää ite seisot keskellä käytävvää? kysyin ja virnistin pirullisesti. Sain takas äkäsen mulkasun. Pudistin päätäni ja jatkoin kohti ponipuolta. Sit ku yhen valovuoden mittasen matkan jälkee pääsin Fatun karsinan luo, se ei etes ollut siellä. Tutkailin karsinaa, mut se näytti siltä että siellä vois vähän tehä taikoja. Hain kottikärryt ja talikon ja rupesin hommiin. Eihän tuo kovin likane ollu, mutta jonku verran sieltä sai likasia kuivikkeita lapata. Koitin erotella likaset ja puhtaat sieltä eriksee, mut mä onnistuin joka kerta sekottaa ne uudelleen. Työ tuntu pitkästä aikaa oikeestaan mukavalta. Ei kerenny miettiä mitää ja ei tarvinnu olla kontaktissa muiden kaas. Lähin kärräämään lastia jonnekki. Ei mulla ollu mittää hajua minne ne olis pitäny kärrätä. Mulla oli muistikuva jostain, mutta mä en muistanu missä mä oisin semmosta nähny. Joku arviolta mun ikänen tyttö osotti suunnan ja hymyili. Nyökkäsin ja lähin sen osottamaan suuntaan. 


Ku mä olin saanut Fatun karsinan puhtaaks mä aattelin pestä sen ruokakupin ja vesiautomaatin samalla. Olis kiva senki tulla tunnilta ku on puhdasta. Valutin ruokakuppiin vettä ja koitin olla muihin mahdollisimman vähä kontaktissa ja hyvihän tuo onnistu. Kun mä sain hommani valmiiks jäin vaa notkuu Fatun karsinalle. Ruunalla oli vissiin kaks peräkkäistä tuntia. En halunnu mennä kattoo listasta, koska sillonhan joku ois saattanu tulla höpöttää mulle turhia. Otin kännykän taskusta ja tekstasin kaverille vanhalla paikkakunnalla. Se oli mun ainoo kaveri, surullista eikö? Meijän muutosta oli vasta kuukausi, mut se tuntu päivältä. Peräkyliltä Helsinkiin? Niinpä niin. Ite puhut junttimurretta ku muut vetää "snadisti slangil". Mitähän mä just mahdoin sanoo? Sandisti, mitä hittoa seki meinaa? Onks se joku muunnelma sadistista? Säpsähdin voimakkaasti kun joku taputti mua olkapäälle. 
- Vou kaveri hei! Relaa, joku mun takana letkautti. 
- Asias oli? kysyin tuimasti kääntymättä tyyppiin päin.
- Toi manki ei oo kenenkää meistä nii pääteltii et se on sun. Viittisiks siirtää sen? Parkkipaikka on tuolla, tyyppi osoitti ja vilkaisin minne suuntaan.
- Ooha se mun. Määpä käyn siirttää sitä jos se kerta häirihtee, vastasin ja lähin pihalle. Siellä sato kaatamalla. En viittiny tollasen pikkumatkan takii käynnistää sitä, nii lähin työntää sitä parkille päi. Tuntu että sääki haluaa kettuilla mulle ku alko sataa vielä rankemmin. Suljin vaa silmät ja katosin omiin maailmoihin.


Havahduin mietteistäni vasta kun sade oli loppu ja olin litimärkä. Upeeta. Lähin raahustamaan tallia kohti. Kello näytti puolta seittemää. Aika on menny kauheen nopeesti. Kohta vois jo lähtiä kotia päi. Kun mä astuin talliin joku blondi alko heti vittuilee mulle.
- Kiva saada tänne näitä true junttejaki! Puhu taas vähä sitä Pohojammaa murretta kuule. Tykkäätteks te juntit oikeesti seisoo tual sateessa ja tuijottaa romujanne? se kyseli ja äänestä huoku sen akan pirullisuus.
- No määpä puhun sulle vähä Pohojammaata ja antteeksi ny hirviästi ku pahotin neitin mielen seisomalla tuola satteesa. Seuraavalla kerralla sä voit rohkiasti tulla hakemmaa pois jos sää et kestä kahtua ku minä raukka seison satteesa, murahdin ja kävelin blondin ohi sanomatta enää yhtää mitään. Kävelin takasin Fatun karsinalle ja mun onneksi se meni vasta vikalle tunnille ja kerkeisin harjailla sitä vielä vähän. Se oli harjattu vähä huolimattomasti, mutta eipä mulla kauaa nokka tuhissu ku kävin sen läpi. Se toi muistoja mielee.


- Roope tuu! Älä aina tottele sitä tyrannia, mennää ajammaa mehtää, Aki huusi mulle.
- No mut hepat tarvihtis ruokaa ja pitäis keretä tekkee vielä iltatalliki, sanoin painaen pääni alas. Akin kanssa ajelu oli parasta mitä tiesin, Aki tiesi sen itsekin.
- Unohda hepat ja mieti sun terpiäs. Se ei oo päässy ulukkoilee vähää aikaa, Veljeni yritti vielä. Silloin tiputin mun käsissä olleet ämpärit maahan ja juoksin veljeni luo nauraen. Hain kypärän ja mopon tallista. Olin valmis lähtemään. Aki hymyili mulle pitkästä aikaa ja starttas moponsa.


Muistellesani tuota olin alkanut hymyillä. Olin tuolloin 11-vuotias ja Aki oli 13. Mulla oli niin paska olo kaikesta. Miten mä saatoin jättää sen yksin ongelmiesa kans? Yleensä mulle vaan vittuiltiin kaikesta. "Itkupilli Roope ja narkkari Aki", "Herra Roope Itserakas" ja vaikka mitä muuta. Pahinta on kun Akia haukutaan. Kaikki piti sitä hulluna, jopa mäkin välillä. Sitte ku sain tietää sen vaikeasta skitsofreniasta mihin tätimme ei kiinnittänyt huomiota, eikä opettajatkaan pahemmin. Kyllä osa niistä huolestui Akin oudoista huutokohtauksista, mutta kukapa ei alkaisi huutaa kun kuulee kauheuksia ja näkee. Aki ei puhunut näyistään muille kuin mulle. Jatkoin Fatun harjaamista ja samalla tarkastelin sitä vammojen varalta (Joo, myönnetään. Mä luin netistä kaiken mitä hoitajalta ootetaan, jotta mä antaisin hyvän kuvan itestäni). Ruuna lepuutti toista takastaan ja seurasi välillä unisena tekemisiäni. Reppana oli aivan poikki. Laitoin harjat pois ja jäin ruunan karsinaan.
- Kuule poju.. Sun pittää auttaa mua. Kukaa muu ei auta. Mä tarvihen apua. Mää pelekkään että huomenna mää romahan ja en pääsekkää  ennää, kuiskasin Fatulle. Ruuna katto mua ymmärtäväisenä ja taputin sitä hellästi kaulalle. Mun teki mieli halata ponia, mut en mä silti halunnu. Keräsin harjat karsinasta ja vein ne mennessäni. Suuntasin mankin luo ja lähdin kotiin. Toivottavasti hoitajan ei kuulu olla tallilla loppuun asti, koska mä en jaksa enään olla täällä.


- Ota kii! Aki huus mulle nauraen ja väänsi lisää kaasua. Nauroin takaisin ja lähdin ajamaan veljeni perään. Me oltiin rakennettu Akin kans hyppyreitä tänne, ei vaan enää muistettu minne. Pian Aki hyppäs ilmaan ja tajusin että tässähän oli se eka hyppyri. Valmistauduin ponkasemaan ilmaan ja Aki nosti keulan pystyyn. Meillä oli mikit kypärissä et pystyttiin juttelemaan ja varmistelee ettei toiselle käy kuinkaa.
- Aki! Kumpi saa parempaa kulummaa? haastoin ja  nostin itekkin keulan pystyyn. Metässä hurjastelussa vaan oli sitä jotakin. Aki sai aina kauheen hyvään kulmaan ku mä jäin aivan amatööritasolle. En pystynyt pitämään keulaa edes kovin kauaa ilmassa. Joskus musta vielä tulee samanlainen ku Akista. 
- Muista jarru Roope. Mä uskon suhun, tee se! Akin ääni sanoi täynnä luottamusta. Mä kokeilin vielä kerran. Mä onnistuin. Sain keulan pysymään ilmassa monta metriä kauemmin. Yleensä matka on loppunu ku noussu liian korkeelle ja keulinu ympäri. Nyt mä onnistuin.
- Kiitos!

There were days when I was just broken, you know

There were nights when I was doubting myself

But you kept my heart from falling

It didn't matter how many times I got knocked on the floor

But you knew one day I would be standing tall

Just look at us now



Cause everything starts from something

But something would be nothing

Nothing if your heart didn't dream with me

Where would I be, if you didn't believe



Where would I be, if you, if you

If you didn't believe

Would I know how it feels to

Touch the sky, if you didn't believe

Believe, believe ~

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Kuulinkin pikkulinnuilta, että joku hämärä tyyppi oli tänään siivonnut Fatun karsinan pikkasen neljän jälkeen. Olin jo tulossa motkottamaan asiasta, mutta laskin 1+1 yhteen ja päättelin sinun olevan Fatun uusi hoitaja. Siitä syystä jätin motkotukset myöhemmälle, ehkä joku vanhemmista tallilaisista opastaisi sinua siitä, mikä kuuluu hoitajille ja mikä ei. Karsinoiden siivous on tallimestarin kontolla (kuppien ym. puhtaudesta kuitenkin vastaavat hoitajat), eihän tästä mitään tulisi jos jokainen hoitaja haluaisi itse siivota hoidokkinsa karsinan. Siinä olisi aina kottarit tuntilaisten edessä ja hevoset kompuroisivat niihin, ne löytyisivät aina väärästä paikasta ja se vain yksinkertaisesti hankaloittaisi tallin arkea.

Tämän kaiken jätin sanomatta vain siksi, että olin hirveän onnellinen Fatun puolesta, että se oli vihdoin saanut itselleen oman hoitajan.

(Ihanat flashbackit tarinassa! Ot.)

Helena, poniope

[Roope]

28.9.2015 Aina ei voi voittaa

Mä en ois jaksanu enää mennä Pappilaan. Marika, mun biologinen äiti kuitenkin päätti mut sinne raahata. Muutaman koulupäivän jälkeen mä tajusin että se mulkku, joka mulle aina tuli aukomaan päätä oli mun kanssa samassa koulussa. Ai että. En tiiä miten mä voisin elää ilman sen jokapäivästä mulkaisua. Siitä on tullut jo ennemminkin sääntö ku poikkeus. Istuin hiljaa Marikan vieressä ja tuijotin ulos. Välillä kun Marika ei kattonut muhun päin mä mulkoilin sitä ilkeesti. Kaivoin taskusta kännykkäni ja näppäilin näyttölukon auki uudellee ja uudellee. Ei mulla siellä paljon muuta ollut. Oottelin päivittäin Akilta vastauksia, mut harvemmin se vastaus tuli. Joko se ei jaksa tai se ei vaan pääse vastaamaan. Mua ärsyttää ihmiset. Varsinki Pappilan ihmiset. Mä en tajua mitä asennevammoja niillä kaikilla on. Tuntuu et joka toinen nauraa naamalle ja loput sit mulkoilee vaan koska ne voi. Pudistin päätäni ja kurtistin kulmiani. Mikä siinä on niin vaikeeta vaan olla huomioimatta? Miks pitää tuijottaa tai naureskella tai mitä ikinä. Kun sä voisit vaan olla niin kuin toista ei oliskaan.

Marika jätti mut muutaman sadan metrin päähän Pappilasta. Jäin seisomaan siihen paikkaan mihin se jätti mut. Mua ei yksinkertasesti kiinnostanut. Seisoin paikallani varmaanki vartin. Sitte vasta ku kuulin jonkun auton lähestyvän mä lähdin liikkeelle. Mua ärsytti. Potkin ärsytyksissä kiviä ja tungin kädet taskuihini. Miks mua ei vaan voitu jättää rauhaan? Päästyäni Pappilan pihaan mua vastassa oli kappas kappas se rasittava mulkku. Mielessä mä vaan kirosin ja huusin. Koulussa se vasta rasittava oliki. Koko ajan kunnon rooli päällä ja "hihihi musta on hauskaa että saan suosiota piruilemalla muille" -asenne. Sais sekin käydä hoidattamassa päänuppisa. Ohitin tyypin vilkasemattakaan, koska muuten mä oisin voinu tehä jotain harkitsematonta. Mua nolotti ihan jumalattomasti olla täällä. Miten mä olinkin nii tyhmä että aloin vaan siivota karsinoita? Kaikki varmasti nauro mulle selän takana ja varmasti se hyypiö alkais piruilla siitä. Kävelin Fatun karsinan luo koko ajan ripeämmin. Ahdistus vaan kasvoi mun rinnassa. Oli pakko päästä turvaan, pakko päästä pois. Kaikki alkoi sumeta mun näkökentässä ja jotenkin mä tunsin kuinka mä aloin juosta. En mä halunnut juosta, mutta mun jalat vaan vei mua. Joku karju mun perään jotain, mutta mä en saanu enää sanoista selvää. Yhtäkkiä mä pysähdyin, lyyhistyin polvilleni ja sitte kaikki vaan pimeni.

Avasin mun silmät hitaasti. Missä hitossa mä olin? Mun päälle oli laitettu muutama loimi. Miks ihmeessä ja edelleenkin, missä mä olin? Tarkastelin vähän tarkemmin mun ympärille. Eka asia minkä mun silmät rekisteröi oli satula. Toinenkin satula. Rivi satuloita. Nyt mä tajusin, olin Pappilassa. Mitä sit oli tapahtunu?
- Ai sä olet heränny! Oothan sä nyt ihan kunnossa? Ilmeisesti joku henilökunnasta kysyi.
- Joo, vastasin tylysti ja nousin pystyyn.
- Ai niin, mä olen Kaisla. Oon täällä tallimestarina. Kukas sä mahdat olla? Tyyppi uteli.
- Roope, jatkoin tylyllä linjalla. Kaisla hymyili ja lähti pikaseen pois. Hyvä. Huokaisin ja päätin aloittaa matkani Fatun luo alusta. Tällä kertaa mä selvisin sinne asti. Tervehdin ruunaa ja taputin sitä kaulalle. Joku asteli ruunan karsinan luo. Voi ei. Jos se on se rasittava idiootti niin mä lähden. Enkä muutes palaa.
- Onko tässä varmasti Fatu? hento ääni kysy mun takana. Nyökkäsin, sillä en jaksanut jutella. Käännähdin äänen suuntaan ja takanani seisoi nuori tyttö.
- Mä olen menossa Fatulla kuuden tunnille ja mä en oikein osaa vieläkään varustaa, tyttö jatkoi ja kuulosti siltä et se purskahtaa kohta itkuun. Mä nyökkäsin uudelleen.
- Jaa no kyllä mää voin sua auttaa jos sää et seleviä. Sanot vaa mää meen tuonne varustehuoneessee, huokaisin tavallisella elämäänkyllästyneellä äänelläni. Tyttö hymyili mulle ja haki ruunan harjat ja alkoi sukia. Mä siirryin varustehuoneen puolelle ja kävelin jonkun nutturapään luo. Se kirjotti tosi intensiivisesti jotaki. Tuijotin tytön työntekoa kulmat kurtussa. Tyttö alkoi hymyillä. Mitä ihmettä se oikeen kirjotti jos se alkaa naurattaa?
- Miks sä katot mua noin keskittyneesti? tyttö kysy yhtäkkiä.
- Mä siis.. Mä vaan, niin siis että, sönkkäsin. Että mua hävetti, ei tollasia saanu yhtäkkiä kysyä. - Niin mää vaa mietein että mitä nää kirjotat, sain sanottua ja siirsin mun katseen takas tytön vihkoseen.
- Hoitopäiväkirjaa, tyttö vastas ja hymyili.
- Aivan. Mitä nää sitte aloit hymmyillä ku sää kirijotit sitä? kysyin ja mietin että pitäskö vajota maan alle.
- Mua alko vaan hymyilyttää ku sä tuijotit tätä niin keskittyneesti, se jatkoi ja naurahti. Mäkin naurahdin, se tosin oli tekonaurua. Ei se mun mielestä ollu hauskaa. Tyttö, joka oli menossa tunnille Fatulla nykäs mua (onneks) hihasta just sillon. Otin satulan vikkelästi telineestä ja suuntasin tytön kanssa kohti Fatun karsinaa.

Fatun lähdettyä tunnille ratsastajansa kanssa mä jäin vaan pällistelemään sen karsinalle. Mua väsytti ihan törkeesti, mutta koska illalla oli vielä alkeistunti ja Marika sano ettei hae mua ennen sitä, mun oli pakko olla vielä tallilla. Mä päätin lähtee seikkailemaan. Skidin karsinan kohdalla kuitenkin se mulkku ruikutti jotain sen poikaystävälle. Miten tollasta ämmä jakso kukaan kattoa?
- Eikö juntin pää kestä kaupungin menoa? mulkku pamautti yhtäkkiä. Se varmaan tarkotti sitä pientä välikohtausta sillon. Miks senkin piti tapahtua just täällä?
- Piä sää se turpas etes joskus kii, murahdin ja mulkaisin ensin mulkkua ja sitten sen vierellä seisovaa poikaa.
- Ouu, nyt pistit kyllä pahan, se jatkoi. Ensin mä aattelin olla reagoimatta, mutta koska mä olin jo muutenki ärtynyt mä kävelin tytön luo, tönäisin sitä rajusti ja häivyin paikalta. Mä kuulin kuinka se raivos mulle ja se raivo vaan kasvo. Pian ääni vaa  lähesty mua ja tajusin että lirissä ollaan. Onneks mä vaan kuvittelin. Palataan siihen mitä mä oikeesti tein.
- Jos mää oon juntti nii sää oot kyllä huora, ärähdin ja mun teki mieli käydä päälle. Mulkun silmät laajeni ja mä päätin vaan poistua paikalta omahyvänen ilme naamalla. 

Piilottelin seuraavat puoli tuntia parin sadan metrin päästä Pappilasta. Ei ehkä ollut kovin järkevää sanoo tota. Mä niin olin kusessa nyt. Se varmasti juoruilee musta kaikille ja kaikki muutki rupee samalle linjalle. Kello lähenteli seittemää. Mun oli pakko mennä talliin nyt kun ei se tyttö saanut Fatulta varusteita yksin. Hiippailin kaikessa hiljasuudessa ruunan karsinan luo ja jäin odottelemaan ratsastajaa. Hetken kuluttua hymyssä suin kulkevan tytön rinnalla Fatu mateli ei-niin-hymyssäsuin. Tyttö talutti ruunan karsinaansa ja otti pojulta suitset pois. Satulaa tyttö ei saanut auki, joten mun piti ottaa se pois. Tyttö kieltämättä oli hieman rimpula, eikä hänessä näyttänyt kauheasti voimaa olevan. Nostin satulan Fatun selästä ja ruuna huokaisi syvään ja haukotteli. Vein satulan paikalleen ja avustin tyttöä, joka esittäytyi Raisaksi, Fatun harjailussa. Raisa oli ihan kelpo tyyppi, ei ainakaan liian tunkeileva kuten eräät...

Raisan lähdettyä mä jäin satulahuoneeseen yksin. Mua harmitti että se nutturapää oli lähteny. Ainut kenen kanssa mä jotenki tulin toimee. Kai. Se idiootti oli ilmeisesti jo lähteny, koska se ei ollu kiljumassa mulle. Olihan kello jo vähän yli kaheksan. Onneks. Mä pääsisin kotiin. Varustehuoneeseen käveli joku. Mä nousin heti salamana ylös ja kävelin pois. Mua ei kiinnostanut enää olla kontaktissa kenenkään kanssa. Halusin vaan päästä kotiin ja olla rauhassa, omassa rauhassa. Fatun karsinalla oli taas joku. Se oli varmaan se alkeiskurssilainen, jonka takia mä täällä vielä istuin. Karsinan luona oli noin kymmenvuotias poika. Tuli mieleen ihan oma lapsuus, tai no ei siltikään.

- No niin Roope, nouse reippaasti Saigolan selkään. Isot pojat ei noin pienestä pelästy, valmentaja sanoi kannustavasti pudottuani. Hymyilin hänelle ja halusin näyttää olevani iso poika. Aki istui maneesin katsomossa ja vilkutti mulle. Oikeesti sen mielestä täällä oli tosi tylsää, mutta se halus aina nähdä miten mulla menee. Painoin pohkeet tamman kylkiin ja nostin töltin uudelleen. Saigola liikkui rennosti ja pärski välillä. Kumarruin taputtamaan tammaa. Nostin Akille peukkua ja virnistin tyhmästi. Se oli tapani näyttää, että kaikki oli aivan mainiosti.

Havahduin yhtäkkiä kun joku tuli luokseni.
- Sinähän olet se Fatun hoitaja eikö? se kysyi. Nyökkäsin epävarmasti. - Sun pitäis kyllä osata auttaa näitä alkeiskurssilaisia kun he ei itte osaa. Ei pitäis kauheen vaivalloista olla jos olet jaksanut Fatun hoitajaksi hakea, nainen mäkätti vetämättä edes henkeä välissä.
- Ois itte tullu pyytämmää apua, puolustauduin ja mulkaisin pikku tenavaa. Nainen tuhahti ja käski mun auttaa alkeispoika kentälle. Laahustin pojan vierellä ja varmistelin ettei se päästä irti tai mitään. Kentän laidalla mä kysyin opettajalta tarviiko poika taluttajaa. Sen jälkee mietin et koska mä osaan sulkee suuni, tottakai se tarvitti. Kävelin vierellä tylsistyneenä ja koitin vastailla jotain pojan innostuneisiin lausahduksiin. Hetken aikaa kenttää kierrettyämme mä aloin vähän reipastua. Poika oli oikeestaan ihan hauska heppu ja ei se kävely pahalta tuntunut.
- Haluattekos te vähän kokeilla ravia? Opettaja huusi kentän laidalta. Osa pudisti päätään ja osa nyökki innoissaan. Ei ollut vaikee arvata jouduinko mä juoksemaan. Kyllä mä jouduin. Mut mä kestin sen kuin mies, koska mä tiesin että kohta pääsen omaan huoneeseen taas "angstaa" niinku Marika sano.

Tunnin päätteeks mä vielä autoin Fatulta varusteet pois ja harjailin sen sitte hyväksi. Marika tuli hakemaan mua just oikeeseen aikaan, mun ei tarvinnu jäädä oottelemaan sitä. Ja kun mä pääsin kotiin melkein itkin onnesta. Mua väsyttikin niin kauheesti, että nukahdin oikeestaan ennenku kerkesin edes kaatua sängylle.

[Roope]

30.9.2015

Herätys alkoi piipittää mun korvan juuressa. Olin taas menny nukkumaan heti ku pääsin koulusta, siitä oli jo tullu paha tapa. Mä nukuin päivät ja valvoin yöt. Niin se vaan meni. Katoin kelloa ja se oli jo viis. Hupsista. Nousin sohvalta ja haukottelin varmaan viis kertaa putkeen. Vaihdoin mun lökärit farkkuihin. Marika avas mun oven ja hymyili leveesti
- Nyt voitais lähtee Roope, se inisi ja koitti näyttää iloselta. Kyllä mä tiesin että se olis halunnu vaan itkeä. Sen näki sen naamasta. Oma oli kuitenkin vikansa. Aki ei välttämättä olis siinä jamassa, jos Marika ois pitäny meijät. Meidän tätihän oli suurin syy, Akin skitsofrenian lisäks, joka sai sen elämän ajautuu pois raiteiltaa. Huokaisin syvään ja lähin laahustaa kohti meijän kaksion eteistä. Laitoin mun mustan perustakin päälle ja jäin oottaa Marikaa.
- Roope, rakas. Voisitsä lopettaa sen tupakan polttamisen. Mä en kestä tätä hajua, Marika pyys ja käänsi heti katseensa pois.
- Emmää etes paljua polta. Oon lopettamas koko aja, vastasin ja tuijotin mun kenkiä. Marika hymyili ja huokasi. Se huokailee paljon. Mun tekis mieli joskus huutaa sille, mut mä en haluu satuttaa sitä lisää. Ei mua kiinnosta sen seura tai yhtään mikään muukaa mitä se koittaa tarjoo, mut mä en silti lähe loukkaamaan sitä. Marika avasi oven ja lähti autoa kohti. Mä jäin tuijottaa Akin crossikypärää. Mun kurkkua kuristi. Musta tuntuu siltä ku mulla ei edes ois enää veljeä. Niin ku se ois kuollut. Marika huusi mulle ja havahduin hetkeksi ajatuksistani. Kävelin autolle ja istuuduin pelkääjän paikalle. Vajosin taas mun ajatusmaailmoihin...


Pullan tuoksu leijaili mun nenään. Käännyin Akin puoleen ja hymyilin sille. Aki virnisti ja lähti juoksemaan mun tekemää rataa kohti. Veljeni unelma-ammatti oli poliisi. Se treenas niihin pääsykokeisiin päivittäin. Mä olin kova kannustamaan sitä, uskoin että se pääsis sinne. Tai no, en uskonut, mä tiesin. 
- Pojat tulkaapa pullalle! äiti huusi ja hymyili. Katsahdimme Akin kanssa toisiamme ja ryntäsimme sisälle. Äidin tekemä ruoka oli parasta mitä mä tiesin. Aina kun oli jotain erikoisen hyvää ruokaa me nuolaistiin toisten ruokaa, että me saatais se sitten itelle. Tällä kertaa mä olin nopeempi ja sain Akin pullan. Se rupes itkemään. Hätäännyin ja annoin oman pullani sille. Jouduin syömään kuolaisen pullan, enkä saanut maistaa hyvää ja kuolatonta pullaa. No, oma oli vikani.


- Pidä hauskaa rakas, Marika sanoi ja taputti mua olalle. Säpsähdin. Olin taas vajonnut mun kuvitteelliseen maailmaan, missä kaikki oli hyvin. Päinvastoin kun nyt. Kun me oltiin vielä lapsia. 
- Koska mää pääsen kahtommaa Akia? mä kysyin ja tuijotin ikkunasta Pappilan pihaa. Marikan ilme muuttui vaikeaksi. Näin sen poskelle vierähtäneen kyyneleen. En kuitenkaan sanonu mitään. En mä osannu. Musta tuntu samalta.
- Mä en tiedä vielä. Hoitajat ei osaa itekkään sanoo. Aki pärjää kyllä, Marika sanoi ja koitti hymyillä. Hymy sortui ja Marika alkoi itkeä. Mä en tienny mitä oisin tehny tai sanonu. Istuin vaan paikallani.
- Ei se oo pelekästää sun vika. Mun ois pitäny aiva ihte huolehtii mun veljestä, huokaisin ja siirsin katseeni Marikaan päin. Se lopetti itkunsa ja nyyhkytti vaan. Nyt kun se hymyili mulle näin että se oli aitoo. Sille tuli hyvä mieli mun sanoista. Se sai kuulla että mä en syytäkkään sitä kaikesta. Neljäsosa tästä on sen vika, loput mun. Katsahdin Marikaan ja nousin autosta. Kävelin pois auton luota kääntymättä enää katsomaan. Marikalla olis varmaan ollut mulle vielä asiaa, mut mulla ei ollu sanoja enää sille. Mitä mä muka oisin sanonu? Tiiän että kuulostan tosi ylimieliseltä, mutta jos oot menettäny sun koko perheen, niin mitä vitun vittua sä siinä enää kaunistelet mitään? Huokaisin. Pitää rauhottua etten pura mun kiukkua muihin. Talli oli hiljainen. Kello oli vasta kuus ja ketään ei näkyny missään. Kaikki oli varmaa varustehuoneessa juoruumassa. Olin oikeessa. Mä en vaan voinut mennä sinne. Mä tosissani pelkäsin sitä yhtä kusipäätä. Se oli aina sanavalmis ja piireissä mukana. En mä sille pärjäis. Jäin vähän matkan päähän ja istuuduin. Suljin mun silmät ja nojasin mun päätä seinään. Mua niin ärsytti kaikki. Mua ei kiinnostanut tehä mitään ja silti mun oli pakko. Mua ei kiinnostanut elää tässä todellisuudessa ja silti mun oli pakko. 
- Pappilaan on tullu nyt tosi paljo uusia hoitajia, joku naispuoleinen henkilö sano innostuneesti.
- Joo niin on. Oispa ne ees täyspäisiä, tuttu ääni murahti. Mun vatsassa muljahti. Mä tiesin kuka se oli. Mä tiesin että sen viha mua kohtaan vaa kasvaa. - Ootteko kuullu sen yhen murteen? se jatkoi. 
- Oona hei älä viitti, joku jätkä huokaisi. Varustehuone hiljeni ja mua alko pelottaa. Entä jos ne huomas että mä oon täällä. Nyt ne tulis kimpassa haukkumaan mua. En mä tarkottanu (ehkä) sitä mitä mä eilen menin sanomaa. Nousin vähän turhan nopeesti ylös, koska mun tasapaino pikkasen petti. Kompuroin kuuluvasti. Talli oikeen kaiku mun toheloinnista. Saatana. Joku avas varustehuoneen oven. Mä en kääntynyt, koska mä en vaan voinut. Ne luuli kuitenkin että mä kuuntelin. Lähin kävelemään kohti Fatun karsinaa.
- Fatu on tunnilla, joku jätkä mun takana huikkas. Käännyin takasin ja päätin lähtee käymään vessassa. 


Olin istunut vessassa jo vähän aikaan. Mun teki mieli huutaa. Mä olin niin yksin kun ihminen vaan voi olla. Harkitsematta sen enempää mä laskin mun housuja vähän. Kaivoin mun taskusta mun Akilta saaman linkkarin ja viilsin reittä. Teki mieli ärähtää. Kipu vihlas ja se lävisti mut niin että nytkähdin. Tein silti toisen viillon äskeisen vierelle. Reisi oli jo turtunut vähän, joten kipu ei tuntunut samalta enää ku äsken. Mä olin vasta päässyt tästä kuiville. Miks mä teen tän taas? Koska kipu on kaveri. Kipu ei jätä. Kipu pysyy vaikka muut ei pysyis. Kipu rakastaa, koska kipu tulee aina kun pyytää. Kivulla on lahja, jonka mä haluan. Kivulla on nimittäin aina joku, joka sen haluu luoksensa. Mä otin pikkusen käsipaperia ja pyyhin verta pois. Mä en osannu tuntee mitään. Mä en pystynyt tuntee mitään. Nostin housut välittämättä siitä että veri saattoi tulla läpi. Avasin vessan oven ja joku tuntilainen tuijotti mua närkästyneenä. Olihan mulla mennyt se puoli tuntia. Istahdin varustehuoneen penkille ja huokaisin. Siellä istui muutama kirjottamassa hoitopäiväkirjoja ja joku putsaili hoitoheppansa varusteita. Mä vaan istuin ja nojasin mun kyynerpäähän. Huokailin syvään ja koitin saada ajatuksia kasattua. Mun puhelimeen tuli viesti. Toinenkin viesti. Ja kolmas. Ne kaikki oli Marikalta.
"Hoitajat soitti Akista mulle. Pystytkö soittamaan mulle?"
"Roope tää on tärkeetä!!!"
"Aki on lähteny helvettiin sieltä, soita mulle!!!!"
Mun sydän pomppas kurkkuun. Ponkasin tuolista ylös ja juoksin paniikissa ulos. Näppäilin vapisevin käsin Marikan numeron ja painoin vihreetä nappia. Puhelin hälytti saakelin kauan. Mulla meinas hermo pettää, mut sitten se vastas.
- No niin moi! Marika vastas. Paniikissa sekin oli.
- Mitäää vittua? Missä se nyt o? Mä lähen sinne heti, tuu hakemmaa!
- Rauhotu nyt. Aki on lähteny tunti sitte ja ne on nyt soittanu poliisit ettimää, Marika koitti rauhoitella.
- Luuletko nää vittu et Aki ei ossais piiloutuu niiltä? Se on teheny näitä katoomistemppuja ennenki ja ei olla sillonkaa löydetty, huusin puhelimeen. Muutama tuntilainen tuijotti mua epäluulosena. 
- Roope hei. Mä tiedän että sä tunnet Akin paremmin ku minä. Pysy nyt rauhallisena, Aki löydetään vielä tänään.
- Entä jos ei? Kysyin raivon vallassa. Mä en voinu ees kuvitella mitä kaikkee Aki vois tehä. Eniten mä pelkäsin et se tekee jotain lopullista... 
- Sitten me lähetään sinne, Marika sanoi itsevarmana. - Koita ottaa siihen nyt yhteyttä jos sillä on jotain mistä ei muut tiiä. 
Marika katkas puhelun. Mä jäin tallin pihaan. Olin nyt varmaan tosi homo, mutta mä itkin. Kyyneleet valu mun poskia pitkin, enkä mä voinut tehä mitään. Tuntu siltä ku multa ois riistetty joku elintärkee asia. Niinku sydän. Että mä tukehtuisin pian...


Varmaan tuhat tuntilaista oli nähny mut itkemässä tallin nurkalla. Mua ei jaksanu kiinnostaa. Aina ei vaan mee kaikki niinku haluis. Se kusipääki oli kerranki hiljaa. Oli silläki käytöstavat. Se käveli mun ohi hiljasena ja katto mua jotenki eri tavalla. Lähdin kuitenkin takas talliin ja varustehuoneeseen. Fatulla ei olis enää tänää tunteja, joten mä voisin ihan hyvin puhdistaa sen suitset. Purin ne osiin ja hain tarvittavat välineet siihen hommaan. Varustehuone tuntu tyhjenevän kun mä olin tullut. Tällä hetkellä se ei kiinnostanu. Mä en päässy pois täältä. Vaikka mä halusin. Mä halusin kotiin. Hinkutin nahkasta kaiken mahdollisen kuran pois ja otin seuraavan osan käteeni. Kun mä olin valmis lähdin käymään pihalla. En edes muista enää miks, mutta mä huomasin jonkun kevarin parkkipailla. Mun toivo heräs. Mä tiesin ettei Marika hakis mua täältä pois ennen ku talli suljettais. Mä kuitenkin päätin koittaa. Astelin takasin varustehuoneeseen ja nappasin Fatun harjakorin mukaani. Mä kävin ruunan pikasesti läpi ja koitin pahotella sille etten kerkeis tällä kertaa hoitaa sitä kunnolla. Varmuuden vuoksi mä kuitenkin vielä tarkistin sen mahollislta vammoilta sun muilta, mutta en mä mitään löytänyt. Taputin ruunaa ja vein harjat takaisin. Lähdin pihalle. Mä kävelisin kotii. Mun oli pakko. Lähin hölkkäämää pois Pappilasta. Kiristin koko ajan vauhtia niin kauan et mun keuhkoja poltti. Mua yskitti mut jatkoin silti. Ainoostaan mun tahdonvoima ajoi mua eteenpäin. Mun puhelin pärähti soimaan. Mä säikähdin ihan älyttömästi. Pysähdyin ja mun puuskutus oli jotain aivan hirveetä. 
- Roope, vastasin.
- Moi Roope, Akin ääni kuului toisesta päästä.
- Aki mitä vittua nää touhuat? kysyin turhautuneena.
- Älä äkästele vaa kuuntele. Mun on pakko päästä selevittämmää mun päätä hetkeks. Mua kohellaa niinku jotaki lasta, Aki huokas ja ilmeisesti kulki jossain metässä.
- Mee takasi tai tuu tänne. Tai sit mää tuun sinne, sanoin päättäväisesti.
- Tuu sä tänne, ota manki ja pärräytä heti aamulla. Marika ei saa huomata sit ku mää en oo menossa takasi, Aki kuiskasi puhelimeen.
- Okei tehhää nii. Mäl lähen kuuelta ajammaa täältä.
Puhelu katkes. Mä menin heti nukkumaa ja kun aamulla heräsin mä lähdin kohti Akia. Yhtäkkiä vihanen ääni tunki mun pään sisälle.
- Roope mistä asti sä oot nukkunu täällä? Nouse ylös! ääni komensi. Haukottelin makeasti ja tajusin nukahtaneeni varustehuoneeseen. Aki ei ollukkaa karannu. Kaikki oli hyvin. Aattelinki ettei se kusipää nyt niin kiltti vois olla niinku mun unessa oli. Mulla oli silti ne viillot, koska mun housuissa näky muutama veritahra.


Herättyäni kunnolla mä tajusin että kello oli jo puoli yheksän. Tajusin myös, että mä en ollut todellisuudessa tehny mitään Fatun kanssa. Putsasin sen suitset ja satulan pikaisesti ja pikaisella tosiaan tarkoitan pikaista. Varusteet eivät välttämättä olleet täysin puhtaat, mutta saivat luvan kelvata. Nappasin ruunan harjakorin ja kävelin ponin karsinan luo. 
- Moikka onks sulla ollu ikävä? kysyin ruunalta ja se katto mua "mitäs luulet" -ilmeellä. Kävelin ponin luo ja aloitin harjaamisen. Viimeisin ratsastaja oli kyllä kieltämättä hoitanu hommansa hyvin. Mulla ei ollu paljon mitään tehtävää, joten mä päätin soittaa Marikan hakemaa. Taas yks yö taas valvottana. Miten mä onnistuinki nukahtaa istualteen ja niin etten mä kuullu mun ympärillä olevaa hälinää? Samalla kun soitin Marikalle mä tajusin että mulle tosiaan oli tullu kolme viestiä. Ne oli tullu tuntemattomasta numerosta.
"Moi"
"Mitä kuuluu?"
Kuka hitto mulle lähettelee tollasta? Viimenen viesti oli kyllä Akilta mut se oli pelkkä hymiö. Musta tuntuu et ne hoitajat vastailee mulle Akin kännykällä. Ei se ikinä käytä hymiöitä...

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★ & ★★★★★

Hui kauhistus! Onhan olosi ihan ookoo? Pyörtyminen on varmasti merkki jostain, saatko tarpeeksi rautaa, nukutko hyvin? Tai se varmasti johtuu siitä, että olet niin kauhean hoikka...

Ohimennen kuulin miten muut hoitajat(lähinnä Oona ja kumppanit) puhuivat sinusta. Todella röyhkeää käytöstä heiltä ja aion keskustella heidän kanssaan asiasta. Kiusaamiselle Pappilassa on täysi nollatoleranssi!

(Loistavaa tarinankerrontaa ja hauskoja juonenkäänteitä, kuten mulkulta piilottelu metsikössä!)

Helena, poniope

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★

Taas oli Roope kateissa alkeiskurssin aikana! Daijaatsä näin stadin slangil että sinunkin pitää taluttaa hoitoponiasi alkeistunneilla vai käännäänkö tämän pohjanmaanmurteelle?!

Mihin te hoitajat aina katoatte kuin pieru saharaan silloin kun kerrankin teitä tarvitsen.

Noora, hevos- ja poniope

[Roope]

12.12.15 Otetaanpa vähän takapakkia

Mä olin ollu poissa Pappilan kuvioista jo jotain kaks kuukautta. Mä olin pitkin hampain käyny myös tallin "halloweenbileissä", mut jos totta puhutaan nii mä oisin voinu jättää sen kyl väliin. Halloweenin jälkeen mä halusin vaa olla yksi. Mä lintsasin myös koulusta jonku kuukauden ennenku pystyin menee takas. Mä olin joutunu vaihtaa bileis Oonan kans vaatteita. Mä olin joutunu riisuutumaan muitten edessä. Pahin nöyryytys ikinä. Toinen, vähän paskempi homma onki sitte se, että Akilla ei ole ikinä ollu mitää skitsofreniaa. Kaikki on ollu kusetusta. Se on ollu koko tän ajan psykoosissa, siks se ei koskaa oo vastannu mun viesteihinkää. Ton tiedon jälkee mun veli on mulle niinku kuollu. Ei se muista mua, eikä se koskaa parane. En mä löydä mitää järkevää syytä enää yhtää mihinkää. Myin mun kaikki mopot. Akin mopot myös. Myin myn motocross kamat. Myin kaikki, mitkä vähääkää muistuttaa mua Akista. Oon istunu kaikki nää päivät mun sängyllä, kädet peittäen mun kasvoja. Suoraan sanoen mä olen paska ihminen. Inisen mun ongelmista, vaik ne on ihan pieniä verrattuna vaik Joelin ogelmii. En mä tarvi apua enkä ees ansaitsis. En oo sen arvonen, et kukaan haluais mua auttaa.
Mä istuin yhä meijän parvekkeella. Olin synkistelly ja vetäny taas yhen askillisen mallua puolentoista tunnin sisää. Kylmä tuuli oli lopulta havahduttanu mut. Katoin kelloo ja se oli jo yheksän. Mä nousin ja astuin sisälle tyhjään kämppään. Marika teki vuorotyötä ja oli nytki töissä. Mikael taas reissuhommissa. Mä olin suurimman osan ajasta yksin kotona, joten kukaa ei tienny olinko mä koulussa vai en. Kusetin Marikaa ihan kympil kaikessa. Mä päätin mennä moikkaa pitkästä aikaa Fatua. Tuskin sekää mua enää kaipais, mut nyt oli kaivattava. Olisin voinu mennä linkul tallille, mut mä tarttin liikuntaa. Mun oli pakko kuluttaa kaikki energia juoksemisee. Mä olin taas alottanu tän. Söin, mut oksensin. Hölkkäsin tasasta tahtia, vaikka mun jalkoja poltteli. En kuitenkaa halunnu olla täys luuseri, olin mä tän matkan joskus ennenki kävelly.
Pitkän ja tuskasen matkan jälkee (lisäks vieläpä elossa) mä seisoin Pappilan pihassa. Se oli elosampi ku mä olin muistanu. Ihmisiä käveli ristii rastii joka puolella. Hengitin syvää ja kävelin huomaamattomasti sisälle tallii. Tarkastin tuntikalenterista Fatun tunnit. Alkeistunnillehan sen oli mentävä. Just mun tuuria. Pikkanen, näsäviisaan näkönen tyttö seisoskeli Fatun karsinan luona.
- Jos sä oot Fatun hoitaja, niin miksei poni oo jo valmiina mua varten? tyttö kysy ja tuijotti mua pistävästi silmiin. Mä käänsin katseen nopeesti pois. En vastannu. Mä en pystyny. Tyttö mulkas mua ja lähti karsinan luata pois. Koitin saada myn sydämen rauhottuu. Syke tuntu olevan jotai 200 lyöntii sekunnissa.
- Roope Susitaival! Milloin sä opit että aloittelijoita autetaan? Se kuuluu hoitajan duuniin! Tarviiko sulle hankkia joku tulkki, vai ymmärrätkö sä suomen kieltä? ääni kuului Nooralle. Saatanan penikka kävi kämmäämässä. Mä tuijotin tyhjyytee niinku en olis huomannukkaa Nooraa. Otin muutaman varovaisen askeleen kohti satulahuonetta. Sit ku musta tuntu ettei Noora aio syöksyä mun kurkkuu ja että mä olen tarpeeks pitkän väimatkan päässä siitä, tihensin mun askellusta vähän ja avasin satulahuoneen oven. Oven takaa paljastu uusia ihmisiä. Mun silmät tuntu suurenevan nii paljo, et piti räpäyttää muutaman kerran tarkistukseks et ne ei pullahtanu ulos. Pakokauhu iski petollisesti. Hengitys tiheni. Mä kävelin varovasti kaikkien niitten ihmisten ohi ja nostin varovasti Fatun satulan mun syliin. Mä tarkkailin jokasta yks kerrallaan. Huomaisin ajoissa jos joku aikoo hyökätä mun kimppuu. Kun mä olin varma et kaikki on ok, syöksyin salamannopeena (kompuroiden tietty jokasten jalkoihi) ovelle ja luikin ulos. Kello oli viittä vaille kymmenen. Viis minuuttia aikaa laittaa Fatu kuntoo. Onneks se näsäviisas tyttö oli harjannu Fatun...
Talutin Fatun maneesii viis minuuttia myöhässä. Tapeltii nimittäin Nooran kans siitä, et talutanko mä alkeistunnilla vai en. Valitettavasti Noora voitti. Käveleskelin kädet syvällä taskuissa ja huppu päässä ponin vierellä.
- Onks pakko synkkäillä? Mun mielestä tosi epäasiallista, näsäviisastelija kimitti. Mun ei tarvinnu ku mulkasta sitä ja se ymmärs yskän. Mä siis jatkoin kädet taskussa ja huppu päässä kävelyä. Sain Nooralta välillä vähän äkäsiä katseita, mut se onneks anto mun olla rauhassa.
Tunnin päätyttyä mä kävin ostamassa sämpylän maneesikahviosta. Mä söin sen satulahuoneessa kun se kerran oli tyhjillää. Joku oli tuonu pullaaki. Mä ahmin äkkiä sämpylän ja otin vielä yhen pullanki. Sit ku molemmat oli kadonnu mun pohjattomaan mahaan, mä aloin tuntee kauheeta syyllisyyttä. Se oli jonku muun pullaa eikä mun. Ei kukaa ollu sanonu että "kuules Roope otappa pullaa", eikä myöskää että "Roopeki saa tästä pullaa". Mä olin ottanu sitä ilman kenenkää lupaa. Lisäks mä olin just ottanu pullaa. Ja sämpylää. Mitä mä oikeen aattelin? Mä syöksähdin vessaa ja tungin sormet syvälle kurkkuu. Mun oli saatava se pulla ulos. Mä yökin, mut en saanu oksennusta tulee. Mä yskin ja yökin ja yskin lisää. Vihdoin se tuli. Mahahapot tuntu ilkeiltä mun kurkussa. Ne poltti. Vedin vessan ja pesin kädet, sit avasin varovasti oven. Toivoin et kukaa ei ollu kuullu. Varustehuoneesee oli taas kerääntyny porukkaa. Mä kävelin katse maassa pois huoneesta ja suoaraan Fatun luo. Näsäviisastelija oli jättäny mulle post it -lapun ja siinä luki et se ei ollu harjannu ruunaa. Se jäi siis mun hommaks. Kipasin hakee sen harjat ja taputin ponia.
- Tiäkkö nää ku joskus ei vaa jakssais yhtää mittää? kysyin ja vilkasin Fatua, joka hörähti. En tiiä olikse ei vai joo, mut jollai tapaa se helpotti mun oloo. Silitin hellästi sen päätä ja ruunan alahuuli alko roikkua. Mulla oli paha olo. Fyysisesti. Mua oksetti, vaikka justhan mä olin oksentanu. Oliko mun sisällä muka yhä jotai sämpylää? Fatu hörähti uudellee ja näytti jotenki surulliselta.
- Voi sua. Voisitpa sää kertua mikä sua vaivaa, mä kuiskasin sille harmissani. Ruuna käänsi sen katseen pois musta ja mä jätin sen rauhaa. Keräsin harjat lattialta ja vein ne oikeelle paikallee. Fatulla ois kahen tunnin tauko, joten mä voisin putsata sen satulahuapaa. Se oli ollu pitkää ihan tosi karvanen ja varmasti kutittiki sitä. Joutessani mä voisin sen puhdistaa. Sen jälkee mä lähtisin kotii.

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Voi kurja, että näytit synkältä tallilla piipahtaessasi :-( Jos se johtuu siitä, että et ole käynyt Fatun luona tarpeeksi viimeaikoina, niin kuule ei se mitään, kyllä tuntilaiset ja tallimestari pitävät jokaisen hevosen täällä hengissä. Kunhan vain mitään vakavaa ei olisi sattunut, mikä on mielesi pahoittanut... Muistathan, että minulle saa tulla aina puhumaan!

(Onkohan tuosta aiemmasta välistä poistunut jokin tarina, vai miksi olen triplasti antanut tähtiä kahdelle tarinalle! :-D Muistatko sinä paremmin?)

Helena, poniope