Mistyn hoitopäiväkirja

[Pappilan Ponitalli vOy]

"Misty"
s. 1995, ruunivoikko risteytysponitamma

Tämä päiväkirja on vain hoitajille!

[Julia]

Sunnuntai 13.10.2013                                      "Tallille Palaaminen"
Olin vihdoin ottanut itseäni niskasta kiiinni kiinni ja päättänyt palata talllille. Päätin aloittaa nyt uuden elämän ja olla muistelematta menneitä. Olimme jopa muuttaneet lähemmäs Pappilaa että pääsisin tallille aina kun haluan. Kello oli puoli neljä, ja tunnit alkaisivat neljältä. Seisoskelin tallin pihassa kun Charlotta saapui polkupyörällään tallin pihaan. Käänsin katseeni pois ja lähdin kävelemään kohti tallirakennusta. Kukaan ei voinut ymmärtää kuinka paljon vihasin tuota tyttöä monista eri syistä. Kävelin suoraan Mistyn karsinalle. Kävin vielä kurkkaamassa toimistosta millä tunnilla Misty olisi tänään. Pikaisesti listaa katsottuani tajusin että Misty on tänään vain yhdellä tunnilla, eli ponilla olisi "vapaapäivä". Tunnin pitäisi alkaa neljältä, ja Mistyllä pitäisi mennä joku Noora. Tunti oli jatkotunti, joten oppilaita ei tarvitsisi taluttaa. Kävin hakemassa Mistyn harjakopan ja lähdin takaisin Mistyn karsinalle.  Karsinalle päästyäni avasin oven ja jätin harjakopan maahan käytävän puolelle. Astuin karsinaan sisälle ja koska Misty tunsi minut, se ei luiminut. Taputin ponia kaulalle, ja otin kopasta kovanharjan, jolla harjasin ponin selän, kyljet, kaulan ja lautaset. Vaihdoin pehmeäänharjaan, jolla harjasin ponin jalat ja mahanalusen. Sitten otin pääharjan ja harjakamman. Tiesin että pään harjaaminen ei ole ponin lempipuuhaa, joten otin sitä riipusta kiinni ja harjasin varovasti ponin päätä. Selvitin myös ponin harjan ja otsatukan. Tuntuu siltä että Mistyn otsatukassa on aina valtava takku. Vaikka sen harjaisi joka toinen minuutti, se takkuuntuu silti. Sain silti takun auki helposti, ja vaihdoin harjat häntäharjaan. Mistyn häntä on ihanan silkkinen, ja siinä ei onnekseni ollut hirveästi takkuja. Otin vielä kaviokoukun jolla putsasin kaviot huolellisesti. Kaviokoukussa oli hyvä harja jolla oli helppo harjata kaikki ylimääräiset liat pois. Laitoin kaviokoukun pois ja aloin tarkistaa Mistyä haavojen varalta. Yhdessäkään jalassa ei tuntunut kuumotusta eikä niissä ollut ruhjeita. En löytänyt haavoja onneksi mistään. Katsoin kelloa joka oli jo varttiavaille neljä. Lähdin nopeasti karsinasta ja suljin oven. Menin satulahuoneeseen mistä otin Mistyn satulan ja suitset. Karsinalle päästyäni laitoin varusteet karsinanoveen niille tarkoitetuille paikoille,jamuistin että Mistylle pitää laittaa myös pintelit joka jalkaan. Otin pintelit ja pintelipatjat harjakopan pohjalta, ja avasin oven. Aloin pyöritellä pinteleitä nopealla liikkeellä ponin jalkoihin. Pian olinkin saanut ne laitettua, ja tarkistin vielä että patjat eivät törröttäneet mistään ja etä pintelit olivat tarpeeksi napakasti. Otin satulan karsinanovesta ja huomasin että toimiston luona kuhisi jo iso lauma pikkuoppilaita. Menin Mistyn karsinaan, ja nostin satulan sen sään päälle. Liutin satulan oikealle paikalleen, ja tarkistin että huopa on suorassa molemmilta puolilta. Laskin satulavyön varovasti alas ettei se kolahtaisi ponin jalkoihin, ja laitoin satulavyön satulahuovan lenkistä läpi, ja vyön kiinni ensimmäisiin reikiin. Nappasin suitset käsiini karsinanovesta, ja avasin hihnat nopeasti nipusta. Laitoin ohjat Mistyn kaulalle ja avasin riimun ja laitoin sen karsinanoveen. Aloin kutitella ponin suupieliä jotta se avaisi suunsa, ja pian kuolaimet olivatkin ponin suussa ja niskahihna korvien takana. Laitoin leukahihnan kiinni niin että sinne väliin mahtui nyrkki, turpahihnan väliin kaksi sormea, ja alaturpahihna menikin helposti kiinni viimeiseen reikään. Huomasin että jossain välissä karsinanovelle oli ilmestynyt noin 9-vuotias tyttö.
-Moi, ootko sä se Noora joka menee Mistyllä? kysyin tytöltä.
-Joo, tyttö vastasi aika hiljaisella äänellä. Samaan aikaan toimistosta kajahtikin huuto:
-Kaikki oppilaat kohti maneesia!
Otin ohjat pois Mistyn kaulalta ja ojensin ne tytölle. Lähdimme kävelemään käytävällä uuden tuntiponin Roxin perässä. Kun pääsimme maneesiin, veimme ponin kaartoon. Otin ohjat tytön kädestä ja laitoin ne takaisin Mistyn kaulalle. Laskin jalustimet alas, ja kiristin satulavyön kolmansiin reikiin.
-Haluatko että punttaan sut kyytiin? kysyin Nooralta.
-Joo, vaikka, Noora vastasi. Otin tytön jalasta kiinni ja punttasin hänet ylös. Kiristin satulavyötä heti ja se menikin helposti kuudensiin reikiin. Jalustimet olivat tytölle liian pitkät, joten lyhensin molempia viisi reikää.
-Onko nyt sopivat? kysyin ja tyttö nyökkäsi.
-Okei, odota tässä opettajan ohjeita. Mä voin varmaan nyt mennä? kysyin vielä Nooralta, ja tyttö nyökkäsi toistamiseen. Lähdin maneesista ja menin takaisin talliin. Muistin vasta nyt, että minullakin on tänään oma ratsastustuntini. Minulla ei ollut varsinaista vakituntia, mutta olin sopinut Raijan kanssa että tästä lähtien käyn ainakin kerran viikossa ratsastustunnilla. Onneksi minulla oli ratsastusvarusteeni mukana hotajienhuoneen tallikaapissani. Menin siis katsomaan vielä toimiston tuntilistaa, ja löysinkin nimeni puoli kahdeksan tunnilta. Menisin tunnilla Anjalla, ja monien toiveiden takia meillä olisi estetunti. En ollut koskaan ennen ratsastanut kenelläkään tallin hevosista, olin vain käynyt hoitelemassa niitä aikoinani. Olin siis innoissani ensimmäisestä ratsastustunnistani Pappilassa.

Tarina jatkuu Don hoitokirjassa!

[Pappilan Ponitalli vOy]

Moikka Julia!

Superhienoa, että tarkistit Mistyn noin tarkasti ruhjeiden ym varalta. Se tuntuu niin helposti unohtuvan hoitajilta, kun "on niin paljon muuta tekemistä" (= facebookata hoitajien huoneessa). Hoidat tarkasti ja hyvin, vinkkinä voisin antaa kappaleiden jaon, jolloin tarinaa on helpompi lukea kun eivät ole yhdessä pötkössä :-)

En malta odottaa kertomustasi estetunnista pienellä, köh, ilopillerillämme Anjalla!

Helena Mäkinen, poniopettaja

[Julia]

Lauantai 19.10                                 "Mistyn Hoitamista Ja Ratsastustunti"
Saavuin tallille taas kävellen ja hautautuneena takkiini. Pihalla oli aika kylmä, mutta olin silti laittanut ohuemman takkini päälle, koska joutuisin taas kävellä kotiin myöhemmin päivällä milloin pakkasta olisi jo varmasti vähemmän. Kun pääsin tallin pihaan, pihassa seisoivat Charlotta ja muutama hänen "alamaisistaan". Yritin kävellä ohi mitään välittämättä, mutta siltä ei kuitenkaan vältytty koska Charlotta huikkasi perääni:
-Misty on sairaana. Sä oot varmaan hoitanu sitä niin huonosti.
-No sähän sen tiedät. Voisit vaan pitää sen pääs kii, ja olla puuttumatta muiden asioihin, lohkaisin tytölle takaisin ja menin talliin sisälle. Menin heti toimistoon ja kävin tarkistamassa lukiko ilmoitustaululla mitään Mistyn sairastumisesta. Ja niinhän siellä luki. Tarkistin samalla tuntilistan ja totesin että Misty oli niin sairaana että se ei ollut tunneilla. Huomasin että ilmoitustaululla oli myös teksti: "Julia, voisitko käydä taluttelemassa Mistyä maneesissa ennen tunteja? Voit sitten kirjoittaa tähän viestini alapuolelle kun olet saanut homman tehtyä. T: Raija". Kello oli puoli kymmenen, joten kerkeäisin hyvin. Menin siis heti Mistyn karsinalle ja nappasin riimun ja riimunnarun karsinanovesta. Avasin oven, ja kipeältä Misty tosiaan näyttikin. Ponilla näytti olevan kauhea räkätauti, joten päätin että kävelyttäminen ei voisi kestää hirveän kauaa. Taputin ponia kaulalle ja laitoin sille riimun ja riimunnarun ja lähdin hinaamaan sitä kohti maneesia. Kun pääsin maneesiin, maneesissa olivat jo Helmiina ja Myrde.
-Onko Myrdekin kipee? kysyin Helmiinalta, mutta sitten tajusin että ilmoitustaulullahan oli lukenut myös Myrden sairastumisesta. Samalla tajusin etten ollut katsonut kenellä menisin tänään tunnilla.
-Joo, onhan se, toivottavasti ei kumminkaan kauaa... Helmiina sanoi ja vastasin:
-Niinpä, toivottavasti Mistykin parantuisi pian.
Kävelytin Mistyä vähän aikaa ympäri maneesia, jonka jälkeen lähdin viemään ponia takaisin talliin. Karsinassa taputin ponia ja otin riimun ja riimunnarun pois, ja laitoin ne karsinanoveen. Laitoin oven kiinni, ja sanoin vielä ponille:
-Parane pian!
Menin toimistoon ja kirjoitin taululle Raijan tekstin alle: "Homma hoidettu! T: Julia". Samalla tarkistin tuntilistat, tänään olisin kello kahdentoista tunnilla. Ja ratsunani olisi Roxi. Olin kuullut Roxista paljon hyvää, joten odotin innolla tuntiani. Kävin hakemassa rehulasta tiskiharjan, joka kädessäni lähdin takaisin Mistyn karsinalle. Avasin oven ja menin puhdistamaan Mistyn suolakiven ja ruoka- ja juomakupin. Ne eivät olleet kovin likaisia, joten siinä hommassa ei mennyt kauaa. Laitoin Mistyn karsinanoven kiinni, ja kävin viemässä tiskiharjan takaisin omalle paikalleen. Kävin toimistossa tarkistamassa millä tunneilla Do olisi ja Do olisi tänään kahdella tunnilla. Toinen olisi tunti jolla tarvittaisiin taluttajaa, ja toinen olisi kokeneiden aikuisten tunti joten apua tuskin tarvittaisiin.

Kiipesin portaat ylös kohti hoitajien huonetta. Roxi olisi tänään kahdella tunnilla, joten minun pitäisi laittaa se valmiiksi, mutta minun ei tarvitsisi riisua sitä.




ETHÄN KOMMENTOI VIELÄ, JATKAN TÄHÄN SAMAAN PÄTKÄÄN MYÖHEMMIN, KOSKA NYT EI OLE AIKAA!

[Ellida]

T H I S  I S  A  S T A R T  O F  S O M E T H I N G  N E W
22.02.2015

Bussi numero 77A kurvasi pysäkille ja meitsi tepasteli ulos innokkaasti niin kuin kunnon pieni ponityttö yleensä teki ensimmäisenä tallipäivänään. Kunnon tallipäivänään. Paitsi että mä en ollut kovin pieni enää. Pakko myöntää, että oli semisti naurettavaa ensinnäkin ilmoittautua alkeiskurssille aloittamaan koko tähänastinen ratsastusura käytännössä alusta ja toisekseen, vaikka mä olin ollut tehokas ja hommannut itselleni hoitoponinkin, olin KAKKOShoitaja. Käytännössä siis jonkun kolmetoistakesäisen wnb-aikuisen alaisuudessa. Sillä oli valta, mä olin palvelija. En tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai itkeä, mutta sen tiesin, että ei menisi kauaakaan, kun mä olisin the Queen Bee ja ykköshoitajan paikan lunastanut Pappilan aatelinen. Okei en ihan aatelinen, mutta you get the point anyway?
Läväytin tallin ovet auki juhlallisesti salaa odotellen myös torvisoittofanfaaria, jota ei ikävä kyllä tullut. Vain pari purkkaa mässyttävää pikkutyttöä ja samainen määrä vähän vanhempaa sukupolvea katsoi mua nenänvarttaan pitkin, kun raivasin tietäni kohti toimiston luukkua tarkistaakseni tunnit, joilla Misty tänään juoksisi. Vai että tämmöinen yhteishenki täällä oli. Kyllähän Pappilan maine tiedettiin jo aiemmin ja olin mä itsekin paikassa muutamaan otteeseen aiemmin vieraillut, mutta nyt, kun totuus iski vasten kasvoja, alkoi pikkuhiljaa jopa vähän kaduttaa tallinvaihdokseni.

Vähät välitettyäni eräiden tavasta toivottaa uudet pappilalaiset tervetulleiksi sain selville, että uusi imuroitavani alias Misty oli kirjattu urankuluttajaksi kahdelle tunnille; tällä hetkellä maneesissa pyörivälle ja tunnin tauon jälkeen taas yhdelle. Jep, mä olin raahannut ahterini tallille jo vähän yli kymmeneksi – reipasta eikö juu? Mun mielestä ainakin, varsinkin, kun otetaan huomioon, että oli lauantai ja hiihtoloman toiseksi viimeinen päivä sekä mun huimat aamuvirkkuilutaidot. Joita ei siis ollut olemassakaan, in case you didn’t understand.

Haukottelin ja hipsin sniikisti takaisin maneesin puolelle tarkoituksenani katsella tuntia ja hiljaa mielessäni hihitellä alkeiskurssilaisille ja niiden yrityksille saada Anja kulkemaan edes puoli metriä haluttuun suuntaan. Siitä faktasta, että meitsin olisi ehkä mahdollisesti pitänyt olla vahtimassa sen Mistyn alleen saaneen kultakutrin satulointia, tai että mun olisi ehkä tälläkin hetkellä pitänyt olla riimunnarun varressa, tahdoin vaieta. Kukaan ei tuntenut mua vielä, kukaan ei tiennyt, että mä olin Mistyn hoitaja. No problem siis. Ja voihan olla, että ponin ykköshoitaja oli ottanut tämän homman vastuulleen, eikä mua olisi edes tarvittu. Ainakaan Misty ei ilman taluttajaa ollut jäänyt, sillä joku, jonka naamasta paistoi feikattu ”hah, tää on niin arkipäivää tämmönen taluttelu” -ilme, mutta joka silti näytti kohta halkeavan ylpeydestä saatuaan kyseisen vastuutehtävän kontolleen, tepasteli uraa pitkin ponin vierellä. Hymyilytti. Ainakin mä olin erheelläni piristänyt edes jonkun päivää.
Tunti loppui ja ratsukot kaartoivat hiekkaerämaan keskelle.
”Kiitos tunnista, taputtakaa poneja!” tunnin nuori naisopettaja huokaisi mikrofoniinsa. ”Seuraavat oppilaat voi tulla!”

Valuin poniäitien massavirtauksen mukana talliin; mulla olisi tunti laatuaikaa oman hoidokkini kanssa ja se tulisi käyttää tehokkaasti. Seurasin Mistyä, sitä kultakutria ja ylpeää taluttajaa ponin karsinalle ninjasti huomiota herättämättä. Karsinan liukuovi vedettiin kiinni mun nenän edestä ja se taluttajana toiminut tyttö katsoi mua pahasti.
”Niin, siis, oon Ellida, Mistyn hoitaja”, kerroin ainakin semiystävällisesti hymyillen. Jos kyseinen pikkulikka olisi tiennyt mun olevan kakkoshoitaja, se ei varmaan olisi väistynyt ja päästänyt mua auttamaan sitä alkeiskurssilaista suitsien pois ottamisessa, mutta nyt se vain nyökkäsi pettyneenä ja häipyi jonnekin. Hah, olihan mullakin jonkun verran valtaa täällä huonon ilmapiirin tyyssijassa. Mistyn ratsastaja tuijotti meitsiä jokseenkin kysyvästi, jolloin havahduin pinkkien ponien pilvilinnoistani, joiden kuningatar mä olin, ja kiltisti opastin tuota irrottamaan Mistyn turpahihnan ennen kuin tamma kävisi kärsimättömäksi. Vilkaisin aina välillä karsinan ulkopuolelle, missä haukankatseen omaava poniäidin tyyppiesimerkki tuhahteli aina parin minuutin välein jotain, että ”kyllä meidän Amanda olisi itsekin osannut” tai ”Amanda on kyllä Mistyn ennenkin hoitanut”. Teki mieli iskeä eukolta hampaat kurkkuun. Totta hitossa teki. Tai leikata kieli irti; sitten se ei ainakaan olisi voinut puhua.

Amanda ja sen hirviömama lähtivät sitten lopulta oletettavasti kävelemään kohti mustaa nahkapenkkistä bemariaan jutellen siitä, kuinka tyttö niin hienosti pomppi harjoitusravissa jo vähän vähemmän kuin viime kerralla ja sai melkein laukankin nostettua. Onneksi mun ei tarvinnut kestää parivaljakkoa enää yhtään kauempaa vaan roudattuani Mistyn varusteet satulahuoneeseen pääsin olemaan ponin kanssa all alone. Valitettavasti tamma ei ollut ihan samaa mieltä mun kanssa laatuajan vietosta vaan luimisteli ja kohotteli takajalkojaan ah-niin-uhkaavana. Nauratti.
”Susta ei sitten saa pelottavaa millään, muista se”, sössötin kuin puhevikainen laama ja rapsutin tammaa sen mustan harjan juuresta. Tarkistin varmuuden vuoksi ponin jalat ja kaviotkin, jos vaikka alkeistunti olisi rasittanut meitsin kultsipuppelia liiaksi. Misty irvisti viestittäen mulle jotain tyyliä ”häivy pliis, en jaksa sua”, joten pienen yleiskuntotsekkauksen jälkeen päätinkin jättää ruunivoikon sukkajalan omaan rauhaansa. Koska seuraava tunti olisi vielä C-merkkiä suorittaville, ei mun tarvitsisi edes auttaa tai taluttaa. Aika kevyttä hommaa tämä hoitajan pesti. Varmistin vielä, että Mistyn karsinan liukuovi oli varmasti lukossa, minkä jälkeen dipsuttelin kohti yläkertaa kirjaamaan kuntotsekkauksen tulokset hoitovihkoon – tuomitsevat katseet, täältä tullaan.

Yläkerrassa oli oikeasti aika hiljaista, ainakin hiljaisempaa kuin mä olin aiemmin olettanut. Pari suunnilleen mun ikäistä tyttöä ja yksi poikakin näpräsivät puhelimiaan ja mussuttivat eväitään – askelten kaikuessa portaissa kaikkien katseet kääntyivät muhun päin.
”Terse, Ellida on nimi ja Misty hoitoponi”, heilautin kättäni ja marssin päättäväisesti penkomaan pöydällä ollutta vihkokasaa. Bongasin ruunivoikon piirtopään kuvalla varustetun sinisen vihkon ja ränkläsin puoliksi kuivaa kuulakärkikynää puoli minuuttia, kunnes sinistä väriä viimein alkoi tulla kunnolla.

22.2.2015
Misty meni alkeistunnin, jonka jälkeen autoin ratsastajaa hoitamaan ponin pois ja tarkistin itse vielä ponin yleiskunnon. Ei löytynyt ruhjeita tai mitään, jalatkin olivat normaalin tuntuiset.
- Ellida

”Hei jos sä kerran oot Mistyn hoitaja, ois sun varmaan pitänyt olla aamun alkeistunnilla auttamassa”, yksi niistä tytöistä, ruskeahiuksinen, alkoi pätemään suljettuani vihkon ja heittäessäni sen takaisin siihen kasaan. Laitoin etusormeni suun eteen sen merkiksi, ettei asiasta nyt ihan välttämättä koko maailmalle olisi tarvinnut kailotaa.
”Sillä vaan, että suosittelen välttelemään esittäytymistä Nooralle ainakin viikon ajan.”
”Juu, no, eiköhän pommiin nukkuminen oo ihan inhimillistä, ei mulle tästä kumminkaan makseta edes”, vastasin.
”Ei Nooralle”, brunette naurahti ja otti haukkauksen leivästään. ”Helmiina, Myrden hoitaja. Onko Julia lopettanut, kun sä oot Mistylle päässyt?”
”Emmätiiä, oon ’vaan’ kakkoshoitaja”, virnistin. Helmiina näytti nanosekunnin ajan pettyneeltä.
”Ai, no ei kyllä olis pahaa tehnyt, vaikka oiskin häipynyt kuvioista. En jaksais enää kattella sen naamaa yhtään”, tyttö sanoi sitten.
”Juu, ei muakaan haittais, vaikka pääsisinkin Mistylle ykköshoitajaksi. Jotenkin tuntuu jäätävän naurettavalta, että mua pomottaa joku just yläasteelle päässyt pikkulikka.”

Näytti pahasti siltä, että Pappilassa viettämäni puolitoistatuntinen oli saanut sisäisen bitchini esiin jälleen kerran, sopeutumaan tallin tavoille nopeammin kuin arvasinkaan. Ehkä tästä tulisi vielä ihan hauskaakin.

#1

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Moikka Ellida! Kommentoin säännöistä poiketen kakkoshoitajan tarinaa, sillä Mistyn ykköshoitajaa ei ole näkynyt aikoihin eikä ole tietoa vieläkö hän edes hoitaa Mistyä. Olisi muuten käynyt liian paljon omantunnon päälle vain huitaista tähdet Mistyn hoitopäiväkirjaan ja kävellä kylmästi ohi. On meillä opettajillakin sydämet (vaikka toisilla ne ovatkin paksun jääkerroksen alla)!

Kirjoitat älyttömän hauskasti kuvaillen, joten tarinaa oli mielenkiintoista lukea. Tuot mukavan lisän Pappilan monipuoliseen asiakaskatraaseen ja on mahtavaa, että joku uskaltaa olla näinkin oma itsensä, että pakoilee talutustunteja ;-)

Helena, poniope

[Ellida]

I D E N T I T E E T T I  H U K A S S A
23.2.2015

Sakea lumipyry täytti maat ja mannut – mITÄ? Mistä lähtien meillä Stadissa oli muka satanut lunta useammin kuin kerran talvessa, muulloinkin kuin ennen pari päivää ennen joulua? Eikä sekään lumi ikinä ollut maahan jäänyt vaan suli pois muutaman tunnin sisällä. Mä en tykännyt talvessa muusta kuin hiihtolomasta – joka btw oli sekin nyt ohi. Aina odottelin vain kuumeisesti asvaltin kuivumista kera aurinkoisten t-paitakelien, jolloin voisi heittää Vansit jalkaan, kaivaa lonkkarin huoneen nurkasta ja häipyä rullailemaan pitkin keskustaa. At the moment, kun syljeskelin joka toinen sekunti järkyttävän kokoisia lumihiutaleita pois suusta, tuntui siltä, että se lonkkari saisi homehtua siellä nurkassa vielä odotettuakin kauemmin. Helvetin takatalvi.

Mä olin menossa tallille suoraan koulusta (aika reipasta), dösällä kun pääsi niin kätevästi sinne kulkemaan. Normipäivinä meitsi olisi pinkonut pää kolmantena jalkana ja suorinta tietä himaan, lysähtänyt sängylle ja lagannut siinä koko loppupäivän, mutta koska ponityttöily oli niin ihq ja Misty oli niin ihq ja talleilu oli niin ihq ja ratsastus oli urheilua!!1! leimasin mä korttini tänään ihan toisessa bussissa kuin yleensä. 77A oli kaveri.
        Dösä oli puoliksi täynnä aka meitsi oli ensimmäinen, joka sai kunnian istua jonkun viereen ja kuulla sen syvän huokauksen vieruskaverin suusta, jonka jälkeen todistaa, kuinka se koettaisi epätoivoisesti siirtyä kymmenen senttiä sivummalle penkissään – hyvä ettei seinän läpi sentään. Just, kun joku yliannostuksen hajuvettä suihkutellut täti meinasi joutua mun uhriksi, spottasin sen blondin Roxia hoitavan poitsun, Joonan kaiketi, nojailemassa ikkunaan Beatsit korvillaan ja iPhone kutonen kourassaan. Oletin meillä olevan sama matka, joten vähääkään miettimättä hyppäsin sen viereen ja heilautin kättä pari kertaa jäbän naaman edessä. Poika katsoi mua silleen, että luuli varmaan juuri joutuneensa seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, kunnes parin silmänräpyttelyn jälkeen tajusi, kuka mä edes olin.
”Ai, moro”, se sanoi siirtäen kuulokkeensa kaulalle ja iPhonen taskuun. Ooh, tyyppihän sosialisoitui ihan mua varten!
”Ootsä yläkoulussa vasta vai mistä asti sä tänne oot eksynyt?” virnistin. Ainakin yhden yläkoulun pikkulissujen tupakkadösäri oli just ennen meidän koulua, eikä tällä suunnalla mun mielestä ollut muita lukioita. Amiksista en tiennyt mitään.
”Siellähän mä. Ja ite oot.. vitosluokalla?” Joona töksäytti. Mainittakoon vielä, että myös alakoululaiset varhaisteinit oransseine meikkivoiteineen ja lätkäkasseineen tulivat meidän lukiolaisten kanssa samalta pysäkiltä kyytiin; niiden koulu kun sattui olemaan vastapäätä.

Katsahdin poikaan päin yrittäen kohottaa toista kulmaani (mä en vaan kertakaikkiaan osannut, en millään), jolloin blondin suupielet kääntyivät ylöspäin paljastaen tuon suoran hammasrivistön.
”Ihan lukion ykkösellä mä”, vastasin sitten fiksaten nutturaani.
”Wouwouwou, ihan ykkösellä jo! Miten sä mulle sitten puhut, senkin puuma. Lapsiinsekaantuja!”
”Noni, turpa kiinni jooko”, hymyilin teatraalisesti.
”Kukahan se tän keskustelun alotti?”

Ainakin poitsulla oli huumorintaju kohdallaan, jos ei muuta.

Oikastiin tallille ihan suosiolla sen viereisen yläkoulun pihan kautta; kello raksutti jo neljän tienoilla, eikä meidän siis tarvinnut edes puikkelehtia teinipissisten VS-lemun keskellä. Juteltiin siinä matkalla niitä näitä; Joona rullasi sen laudalla, jonka pohja oli mun mielestä vähintäänkin mauton, mutta joka herätti mussa silti entistä kovemman palon kaivaa se omakin lauta esiin. Lumisadekin oli loppunut ennen kuin edes alkoi kunnolla – ja hyvä niin. Ehkä tästä illasta tulisi vielä ihan kiva.

Misty oli tänään merkattu kolmelle tunnille, joista yksikään ei ollut alkeiskurssi, meitsin onneksi. Mun vanhat jalkaparat eivät millään olisi kestäneet maneesin hiekassa juoksemista Mistyn perässä, mun vanhoista hermoparoista yhdistettynä pikkulapsiin puhumattakaan. Mutta kerran sitä tallilla oltiin, oletettiin mun varmaan tekevän jotain hyödyllistäkin. Joona häipyi pian Jassun matkaan, sen sinihiuksisen Anjan hoitajan, josta mä tiesin vaan nimen ja sen, että sillä oli ihan järkyttävät kulmat ja maailman ärsyttävin – tai ainakin meluisin – ääni ikinä. Itsetuntoni nousi jälleen pari pykälää muiden arvostelusta, vaikkakin se tapahtui vain ajatuksen tasolla. Ei mulla sinänsä ollut mitään tarvetta pönkittää mun egoa millään, mutta c’mon, kuka nyt EI ikinä olisi ajatellut jostain tyypistä pahasti?

Hyödyllinen tekeminen number one mun listalla oli, mikäs muukaan kuin syöminen. Mulla oli ihan järkyttävän kova nälkä, koska kouluruoka ei kuulunut niihin lemppareihin, ja olin jälleen kärvistellyt iltapäivän tunnit auringon energian puutteessa luokan loisteputkien voimalla. Pappilan kioskin juustosämpylä kourassani dipsutin hoitajien huoneeseen ja liu’uin pirttipöydän pitkää penkkiä pitkin sen toiseen päätyyn asti. Moikkasin Ninaa ja Helkkua, mutta sitten syvennyin puhelimeeni tipahdelleiden ilmoitusten tutkailuun, koska luurivieroitusoireet olivat pikkuhiljaa alkaneet kolkutella tajuntani portteja.

Parinkymmenen ihan hiton ruman kaksarisnäpin jälkeen meitsi alkoi kaivata lisätekemistä. Mulla oli ennen ollut joitakin vuokraponeja yksityistalleilla, joiden kanssa saattoi lähteä umpihankilaukkailemaan keskitalvella, maastoreissuille tai sitten vaan tehdä jotain basic tuuppailuja kentällä milloin vain. Mutta nyt mä olin ratsastuskouluponin hoitaja – mitä se edes käytännössä tarkoitti? Olinko kenties virallinen taukohuoneen penkinkuluttaja? Kissanrapsuttaja? Alkeiskurssilaisten vapaassa käytössä oleva orja? Mitä hoitohevosen kanssa ylipäätään tehtiin? Siinä samassa mä tajusin, ettei mulla oikeasti ollut mitään hajua siitä, mihin olin Pappilaan tullessani ryhtynyt.
Misty juoksisi kaviouraa ympäri vielä muutaman sata kierrosta seuraavien kahden tunnin aikana, joten mä en voinut tappaa aikaa edes rapsuttelulla. Santtu ja Nökö taas norkoilivat niiden karsinoissa sen näköisinä, ettei ne olleet saaneet rapsutuksia koko ikänään, joten koin tilaisuuteni tulleen. Palloilin sormenpäideni kanssa vuoroin mustan, vuoroin kirjavan ponin otsaharjan alla, viimeksi mainittu yllätti iskemällä hampaansa mun käsivarteen.
”Auts”, älähdin, ”voitko pliis olla normaali?”

Kiittämättömyys on tosiaan maailman palkka, kuten äiti tapasi sanoa.

Primis ja sen valkoinen ahteri esittäytyivät mulle myös, samoin Anjan kullankeltainen hammasrivistö. Ai että, Pappilan ponit olivat aina niin hyvällä tuulella! Koska mun palveluksia ei arvostettu tallin puolella, päätin siirtyä maneesin katsomoon seuraamaan, miten junnujen C-merkin suoritus edistyi. Ehkä mua siellä tarvittaisiin kakkojen kerääjänä tai jonain. Tai vaihtoehtoisesti Raija tappaisi mut, kun en ollut tehnyt tallin yleisen hyvinvoinnin eteen mitään muuta kuin kasvattanut sen kukkaroa sämpylän verran.
 
Kyllä mä vielä joku päivä oman paikkani ja roolini täällä löytäisin, mietin itsekseni, oli se rooli sitten vaikka yleinen kulmakarvatuomitsija. Silloin mä ainakin saisin olla kunnolla elementissäni, eikä takuulla tulisi tylsää. Ei yhtään hassumpi ajatus.

#2

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★

Voi kuule, ennen sitä lunta tuli enemmän kuin riittämiin täällä pääkaupunkiseudullakin... Se on enää vain (hyvä) muisto vain!

Niponipo-opettaja iskee täältä taas ja antaa kolme tähteä tällä kertaa siksi, että esimerkiksi Mistyn ruokakuppi oli jäänyt pyyhkimättä. Huomasin kyllä maneesin katsomosta katsellessani hoitajien huoneen ikkunaa päin, että siellä taidettiin tänään viettää enemmän aikaa kuin oman hoitoponin kanssa.

Ja ps. onnittelut ykköshoitajan paikasta ;-)

Inga Sundén, hevosopettaja

[Ellida]

R I I K I N K U K O L L E  N Ä R H E N  M U N A T
25.2.2015


Ellidan Hinkkaus & Hankaus OY toden teolla hinkkasi ja hankasi ruunivoikon ponitamman kaiken maailman mössöillä sotkemaa juomakippoa – olin suunnilleen jonkin sortin flow-tilassa. Inga oli melkein murhannut mut (lue: ottanut ihan semiystävällismieliseen palautekeskusteluun) keskellä Pappilan ponikäytävää, kun sen haukankatse oli spotannut Misty-raukan juomassa paskasesta automaatista ja syömässä sontasesta ruokakupista. Ihan for real mietin, miten se oli mahdollista, koska eihän likaa edes erottanut niistä velleistä, mitä ponit söi; juomakippokin sijaitsi siinä päädyssä karsinaa, että ainakin mun näkökenttä rajoittui vain Mistyn kullankeltaiseen takapuoleen sen ollessa käytössä. Ehkä Ingalla oli laserpupillit, joilla se näki asioiden läpi. Ehkä se nainen oli Terminaattori 2.0. Tai paremminkin Primis 2.0, ihme nirppanokka.

”Tostahan näkee jo oman peilikuvansa”, Nina virnuili nojaillen Mistyn karsinan kaltereihin saaden lausahduksellaan meitsin hyppäämään metrin ilmaan; onhan se tietty aika shokeeraavaa herätä transsista. Punapää esitti sitten nöyrät pahoittelunsa (ilmeisesti ihan tosissaan) mulle aiheuttamastaan järkytyksestä, jotka mä kyllä ohitin hymähdyksellä ja kiillotusrätin heilautuksella.
”Kai sen Mistynkin pitää nähdä, onko jouhet hyvin, eikä Raija jostain syystä antanut mulle lupaa asentaa peiliä tänne. Naisten oikeuksien jyräämistä sanon mä.” Nina tyrskähti.
”Naiset mitään oikeuksia tarvii, aattele vaikka Afrikan lapsia ja niiden oikeuksia ensin! En ois, Ellida, kyllä luullu sua noin itsekkääks muijaks. Voisitkin tekasta mulle heti pari voileipää, ehkä oppisit siitä tavoille”, Joona huuteli menemään, kunnes katosi jonnekin Roxin karsinan suuntaan. Siinä oli kyllä kanssa tyyppi, johon aina vaan törmäsi kaikkialla, ja joka ei osannut pitää naamaansa kiinni missään tilanteessa. Osasi se kai ihan kivakin olla, kun sille päälle sattui, mutta en mä silti tajunnut, miten suunnilleen jokainen akka tästä tallista – ne alakoululaiset Teppo-fanit mukaan lukien – kävi siihen selvästi ainakin jollakin asteella kuumana. Ehkä ponipojat olivat Pappilassa niin harvassa, että heti sellaisen astuttua mukaan kuvioihin oltiin sen alle heti levittämässä punaista mattoa ja hoilaamassa hoosiannaa; palvomassa kuin maailman napaa. Mulla oli kyllä muutenkin tapana suhtautua rakkauteen ja ihastumiseen kylmän kyynisesti, mutta olisin silti luullut, että tollanen touhu meni yli kaikkien muidenkin mielestä. Paitsi ehkä Joonan.

Misty ja sen ratsastaja kipittivät ponien B-merkin tunnilta talliin sellaisella ryminällä, että oli vähällä, ettei pienestä Tuusannuuskasta tullut täysin nimensä veroinen. Mä onneksi kerkesin just ja just tylleröiden alta pois pienellä wouwou varokaa pls vähän jooko -efektillä höystettynä. Tämä ratsastaja taisi muutenkin olla vähän tavallista tehokkaampi tapaus; hyvä kun silmää kerkesin räpäyttää, niin Ankka (Misty siis, mutta se on ihan ankan värinen) kykki jo karsinassa puolinukuksissa, varusteet melkein satulahuoneessa asti ja harjauskin puoliksi suoritettu – samoin myös se tytskä oli puolimatkassa kotia kohti. Mutta ei hätää, olihan Mistyllä toki hoitaja, orja, meitsi siis, joka ilomielin hoiti myös muiden hommat ja silleen. Tai ainakin, jos mä olisin jättänyt hommat hoitamatta, olisi Inga, Noora tai joku muu nipo tullut ensimmäisenä mäkättämään mulle tai kenties olisin saanut pikapostina kotiin kutsun oikeuteen syytteenä ponin heitteillejättö.
        Siitä – orjuudesta siis – puheenollen, musta oli tullut virallisesti ykköshoitaja. Juliaa ei ollut näkynyt maisemissa sen verran pitkään aikaan, että Raija oli vetänyt sen nimen jo yli papereista. Riemunkiljahdukset olivat tänään siis kajahdelleet paitsi mun, myös Helkun kurkunpohjasta: se(kään) kun ei ilmeisesti tästä Juliasta hirveästi perustanut.

Hyppelin satulahuoneen orjailureissulta takaisin Mistyn karsinalle suositellen matkan varrella Joonalle Pappilan kioskia, jos kerran voileipiä teki mieli. Sen seurassa oli tosin taas se sinihiuksinen kulmakarvahirviö, joka ehkä suostuisi väsäämään blondille muutaman ensihätään – kaljaa sen iällä tuskin vielä miehille kiikutettiin.

Hoidokkini iloinen naama, siis ahteri, odotti mua boksissa viestien melko selvästi tamman tarpeet: tuo ruokaa tai älä näyttäydy. Joskus mua epäilytti, oliko poni varmasti tämän meidän kauniimman sukupuolen edustaja, koska välillä sen käytös oli osapuilleen samanlaista kuin suomalaisimman suomalaismiehen koko Suomessa.
”Misty pliis, nyt vähän feminismiä – njngghää – päälle”, pyysin ponilta työntäessäni sen takapäätä samalla satakahdeksankymmentä astetta ympäri; mua ei nimittäin huvittanut joutua tamman tulilinjalle tarkistaessani, miten rikki se oli mennyt päivän tuntien aikana.
        Ruunivoikko makkara nosti sen oikeaa takakaviota uhkaavasti kaikesta huolimatta – suomalaismiehen tunnusmerkki nummer två: jäätävä tyhmyys –, jolloin meitsi huomasi jotain ei-niin-kivaa, Kaislan mielestä ainakaan. Ei kenkää. Mistyllä ei ollut kenkää, vaikka se juuri oli tänään kengitetty, mikäli ilmoitustaulua oli uskominen. Miten se poni aina onnistui, tsiisös sentään!? Tsekkasin nopeasti karsinan ylimääräisten kiiltävien esineiden varalta kuin harakka konsanaan, kunnes luovuin toivosta ja marssin etsimään Kaislaa käsiini – helppo homma; seuraisin vain pikkutyttöjen kauhutarinankertomispiirejä ”zombitallimestarista”. Ja niitä piirejä riitti. Pariin päivään ei koko Pappilassa muusta ollut puhuttukaan, ellei Joonaa laskettu.

”Ei vit-, ihan oikeestikko”, Kaisla huokaisi ja lappasi talikollisen lantaa kärryyn, ”jos multa kysytään, Raija sais hommautua vaikka kaikista noista sekopääponeista eroon. Miksei ees niitä helvatan kenkiä voi jalassa pitää – riehua voi muillakin tavoilla!” Meitsi tyytyi vain nyökyttelemään hyväksyvän näköisinä, ja pakko myöntää, että parit kylmät väreet kulkivat selkäpiissä naisen naamaa tuijotellessa. Propsit vaan Ninalle Martan hoitajuudesta.
”Et viittis siivota tätä karsinaa ja noita paria muuta loppuun, jos mä käyn soittamassa sille Raijalle?” Kaisla kysyi sitten.
”Mulla kyllä lähtee dösä just”, selittelin – ihan oikeesti lähti – ”mutta Joona varmaan ihan mielellään näin ihmisoikeusaktivistina suostuis”, virnistin ja häivyin.

Hah, pääsisipähän sekin jätkä ihan omin käsin kokemaan kovasti puolustelemiensa Afrikkalaisten poikien kovan kohtalon lapsityöläisenä - ja samalla miettimään, kannattiko niitä sovinistisia letkautuksia päästellä muiden korville.

#3

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★★

Olipa taas hauska lukea Mistyn hoitopäiväkirjaa! Ja mitä Ingan haukansilmiin tulee: usko pois, ne näkevät kaiken ja Ingan korvat - ne myös kuulevat kaiken. Ainakin kaiken, mistä Inga ei pidä. Watch out, ponitytöt!

Hyvin nakitettu karsinoiden siivous miehisten käsivoimien varaan.

Helena, poniope

[Ellida]

E L Ä M Ä N I  K O U L U N  V E S S A S S A
28.2.2015


”Järjestys on maailmassa rikkomaton. Kaikelle on lokero, pienen pieni komero. Hiljainen ja näkymätön laki se on, kuka sua saa tulla lähelle ja koskettaa.”

Tuiskun Antsa aka mun uusi guilty pleasure kuvasi biisissään, jota olin kuunnellut ja hoilannut valehtelematta kaksi ja puoli päivää putkeen, mun jokakertaisia dösällämatkustusfiiliksiä aika täsmällisesti. Meiltä kotoa Haagasta asti joku spurgu oli päättänyt seurata mua ja mun tekemisiä koko matkan. Ensin se istui ihan kiltisti mun vieressä, mutta sitten tyyppi hivuttautui Siwan jättimuovikassinsa ja ammoniakilta tuoksahtavan ominaislemunsa kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes mulla oli ehkä sentti tilaa seinän ja sen välissä. Välillä äijä vilkuili mun puhelimen näyttöä (tai rintavarustusta, mitä mä pidin aika epätodennäköisenä, koska olematonta ei voi tuijottaa), välillä mun naamaa, sitten katseli taas ihan normaalisti eteenpäin.

”Anteeks, mä jään, äh, tässä pois.”

Ja viimein dösän kaartaessa pois pysäkiltä sain hengittää puhtaan raikasta pakokaasua keuhkoihini tuutin täydeltä. Parempi sekin kuin mun rakas vierustoverini, joka varmaan oli oikeesti kussut housuunsa viimeiset parikymmentä vuotta.

”Tänä yönä lokeroita sekoitetaan!” hoilasin avatessani tallin ovet – Nooran kävellessä just sopivasti siitä ohi. Mä olin pikkulinnuilta kuullut, kuinka se nipo oli kärrännyt Jassun kajarit sekuntiakaan empimättä lantalaan meidän pienten paardien jälkeen. Inga ei tällä kertaa ollut kuulemma kuin ollut hiljaa Nooran raivotessa; varmaan, koska me soitettiin sen selkeä lempibiisi Tuiskun tuotannosta. Eikä puuma-Helenakaan ollut kuin virnistellyt, sillä ilmoille oli kantautunut myös Macho Fantastico.
”Että kun yhdestä mölytoosasta pääsee eroon, niin toinen on jo valmiina odottamassa. Pitääkö sutkin heittää paskan sekaan?” Noora karjaisi mulle niin, että melkein säikähdin.
”Ellida on rajaton, vilpitön ja viaton”, raakuin kädet pystyssä ja virne naamallani. Nooran katse oli pelkkää jäätä. ”Päästä sinun suojakuori hajoamaan, ole vapaaa!” Tässä vaiheessa se nainen lähti jo lätkimään muualle. Meitsin pisteet arvostusasteikolla taisivat tippua just nollaan.

Hyppelin portaita yläkertaan, missä Jage ja Jonzi olivat tietty sohvalla toistensa kimpussa kuin kiimaset lehmät, eivätkä ne edes huomanneet mun hiipimistä niiden taakse.
”RAKKAUS OOOONN!” kajautin ilmoille ja vetäisin molempien päitä lähemmäs toisiaan. Vaikkei tyypit sitä ite myöntänytkään, meitsi oli tehnyt selviä päätelmiä siitä, että kohta niillä kahdella olisi jotain – ellei ollut jo! Vitsin Helmiina, sitä ei ollut näkynyt tallilla ties kuinka pitkään aikaan ja nyt, kun tyttöjä oli kolme ja poikia kaksi, mä oli auttamattomasti jäämässä viidenneksi pyöräksi. Pian saisin flipata ja petoilla yksin, kun paikan molemmat parit viettäisivät kaiken aikansa Pappilan virallisessa kutuluolassa kaurojen keskellä. Ehkei se rakkaus ollutkaan ihan niin vilpitön ja viaton kuin Tuisku koetti mulle uskotella – hetken jo olin aatellut, että mun sydän oli sulanut ikijäästä! Mutta ei. Kusetusta koko shitti.

Team JJ katsoi muhun päin naamat punaisina kuin mummon tomaatit ja hiljaa kuin susi kukassa.
”Öö.. Täh?” Jassulta pääsi sitten. Meitsi virnisti leveästi.
”Nähään lettikerhossa hei!” huikkasin napaten mun jaloissa kiehnäävän Mörön syliini ja dipsutellen sitten alakertaan. Aloin vakavasti harkita itelleni deittipalvelijan uraa, kun omalla rakkausrintamalla ei oikein sujunut.

Misty ratsastajineen sipsutti just sopivasti pois alkeistunnilta (mun olisi varmaan ehkä mahdollisesti taas pitänyt olla taluttamassa, mutta Helenalle poissaolo toivottavasti oli ihan fine) mun kävellessä juurikin sitä ponia katsomaan. Tamma luimi ja näytti muutenkin ihan siltä, että oli syömässä sitä taluttavan pikkutytön ihan just lounaaksi tai jotain – eikä tilanteen koomisuutta ainakaan helpottanut sen tytön superninjat väistelyt aina, kun Misty heilautti edes päätään tai jotain. Ihme kyllä, mun pokka pysyi, jos pientä tirskumista ja hysteerisen hihityksen pidätysnikottelua ei lasketa, ja sain jopa tarjottua rimpulalle auttavaa kättäni!
”Jos sä voisit hoitaa koko ponin, kun mun, eh, pitää mennä! Äiti tuli!” se änkytti ja juoksi pois liekit pipossa liehuen. Just. Melkein toivoin, että Kaisla tai Noora spottais sen juoksemassa käytävällä, koska siitä se sais varmasti kuulla, mutta ehkä se olisi ollut vähän liian kova rangaistus yhden ponin hoitamatta jättämisestä. Ehkä sille riittäisi, jos mä muokkaisin sen naaman moi pitää mennä-meemiin ja länttäisin jesarilla ilmoitustaululle. Sounds like a plan.

Misty oli ihan kiva mulle heti, kun pääsin olemaan sen kanssa kaksin – sanokaa vain ponitytöksi, sitä mä todellakin olin. Mummomammamisty oli vilkaisun perusteella alkeistunnin jäljiltä vielä ihan ehjä – edes kenkiä ei ollut kadonnut yhtään – ja parikymppiseksi poniksi muutenkin hyvässä kunnossa. Kiitokseksi suorittamastani terveystarkastuksesta tamma nappasi mua hampaillaan reidestä, mutta säikähti sitä itsekin, joten annettakoon se ponille anteeksi ja toivottakoon, että seuraavaksi ohjelmassa olevaan lettikerhoon neiti lähtisi vieläkin paremmalla mielellä. Hörökorvat olisi kivat nähdä joskus. Paitsi että meitsinkin mieliala laski viisi pykälää, kun satulahuoneessa Ninzillä ja Jakella oli selvästi taas jotain muiden silmille sopimatonta meneillään. Ensin tauko -, rehu- ja sitten satulahuone – really, olinko mä eksynyt tallin sijasta johonkin koulun vessaan kenties? Ehkä täältäkin kohta löytyisi heinänkorsien sijaan käytettyjä kortsuja pitkin käytäviä.

Ja kuten arvata saattaa, ainoana ei kevätkiimaa potevana olin myös ensimmäisenä paikalla Kaislan luona pesarin luona. Pikkuhiljaa myös Nina Jakensa kanssa, Jassu hiukset sekaisin ja viimeisenä Joonakin viipotti paikalle pää kolmantena jalkana. Panu oli jo semikärsimättömänä odottelemassa letitystä, Kaisla vielä kärsimättömämpänä; Joona sai siis huomautukset niskoillensa, vaikka mä olin ihan varma, että myös Kaisla tykkäsi siitä. Ei siinä mielessä tietenkään, senkin pervot, mutta koska sekin oli osa tallin naisväkeä, oli näin pakko olla. Mun kuulumisesta siihen populaatioon ei tarvitse puhua, kyseenalaistin sen itsekin aika ajoin.

Näpräsin Panulle pari ihan kivaa lettiä – vaikka mä en itselleni osannut tehdä edes kunnollista ponnaria – Joonan räpsiessä kuvia megakokoisella iPhonellaan minkä kerkesi. Mitä se niillä kuvilla teki, sitä mä en tiennyt, mutta en välttämättä halunnutkaan tietää. Pääasia oli se, että jopa Kaisla sanoi meitsin kädenjälkeä ”ihan kivaksi” ja ”vähän löysäksi”. Tai ainakin mulle ne kuulostivat kehuilta.
        Mistyn jouhet olivat sen sijaan niin hamput, että niihin oli vaikea saada yhtään minkäänlaista lettiä aikaiseksi. Aloitin siis reippaasti nyppimällä koko kasan, jolloin – hupsista keikkaa – harjakasasta tuli järkyttävän ohut. Ei sentään niin paha, kuin Roxin hännästä, mutta ohut silti. Sain kummasti lisämotivaatiota hoitaa letitysosuus nopeasti, näpsäistä kuva ja häipyä, Kaislan – tai Ingan, apua – haukankatseen huomaamatta pientä ohennusta ponin fledaan. Ehkä mä tällä kertaa selviäisin ilman noottia; kyllähän se harja takaisin kasvaisi, eikö?

#4

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★

Poissaolo talutuksesta ei ollut fine, etsin hoitajia kissojen ja koirien kanssa pitkin tallia - mutta kummasti ne olivat kadonneet juuri talutuksen ajaksi! Voi sitä kiroamisen määrä mikä Noorastakin lähti kun kuuli hoitajien taas piilottelevan jossain. Onneksesi kukaan meistä henkilökunnasta ei vielä ole kiinnittänyt huomiota Mistyn harjaan...

Helena, poniope

[Ellida]

P Ä I V Ä,  J O N A  P E L K Ä S I N  K U O L E M A A

5.7.2015


Kiireiden (jos et kuulu tallin henkilöstöön, lue: bileiden) täyttämät kevät ja kesä olivat pitäneet mut huolellisesti vähintään kymmenen kilsan säteellä Pappilasta jo useamman kuukauden ajan. Useamman kuukauden. Tai lähemmäs puoli vuotta. Mitä hittoa Ellida?

Okei, viime viikkoina Misty oli sitten semisti pyörinytkin mun mielessä, kun ei ollut tarvinnut kelailla edellisöiden tapahtumia maan alle vajoten silti puolen niistä ollessa hämärän peitossa. Monta kertaa meitsi oli jo ihan hyppäämässä dösän kyytiin, mutta jotenkin kynnys tallille hurauttamiseen oli ajan myötä kasvanut ihan järjettömän suureksi. Entä jos kaikki oli ihan muuttunutta? Entä jos Misty olisi vaikka kuolla kupsahtanut, melkoinen mummo kun oli? Entä jos mä en enää kuuluisi porukkaan ollenkaan? Joonan kanssa kahvilla käymisetkin oli vähän jääneet taka-alalle, eikä meistä kumpikaan oikeastaan ollut enää Snapchatin my storyja enempää perillä toisen elämästä. Jassun kanssa sama homma, Ninasta en ollut kuullut mitään pitkään aikaan.

Mutta se pääsyy kynnyksen kasvamiseen: entä jos Raija, Inga, Noora ja Kaisla polttaisivat mut roviolla heti, kun pääsisin tallin kynnyksen yli?

Silläkin uhalla mä istuin nyt sitten dösässä numero 77A matkalla tallille ohikiitäviä Haagalaisia maisemia ikkunasta tuijotellen. Joku kaunis päivä mä vielä rullaisin sinne heinänkorsien ja hörähdysten ihmemaahan lonkkarilla, ajattelin, vaikka matkaa oli kyllä semisti. Sen verran semisti, että pitäisi varmaan ottaa lautaan varapyörät mukaan puhkikulumisen uhan huomioon ottaen.

Hengitä sisään, ulos. Syvään, rauhallisesti. Tehtiin psykan tunnilla ykkösjaksossa joku rentoutusharjoitus, joka pyöri nyt mun päässä. Sydän siis hakkasi oikeasti siihen malliin, että mun alitajunta alkoi alitajuisesti oikein rentouttamaan meitsin rauhatonta sielua. Astuin talliin sisälle kuin olisin ollut hidastetussa leffakohtauksessa, jonka jälkeen aloin etsiä tuttuja kasvoja kääntelemällä päätä ympäriinsä kuin joku varpunen. Kauhunsekaisesti lähinnä; jos joku Kaisla, joka lähtökohtaisesti tuntui vihaavan jokaista meistä hoitajista (ainakin silloin, kun meitsi viimeksi naamaansa oli näillä nurkilla näyttänyt), olisi mut nähnyt, voisin vaikka vannoa, että talikon piikit olisivat löytyneet sillä hetkellä jostain ihan muualta kuin Kyllin karsinasta.

Kun iltapäivähelteinen talli-ilma ja ympärillä pörräävät kärpäset alkoivat ärsyttää tarpeeksi, katsoin parhaaksi olla hyödyksi ja hommata Mistyn pois laitsalta. Tsekkasin ilmoitustaulun kartasta, missä mummo piti majaansa käpsytellen sitten Conssien hiertäessä jalassa kohti ponien taivasta also known as ponilaitumen vihreitä niittyjä. Toivoin hiljaa, ettei mun tarvitsisi juosta pienen keltaisen pukkikoneeni perässä ihan mahdottomia matkoja, koska a) Ellida ja hyvä kunto eivät sopineet samaan lauseeseen, ja b) koska kolmekymmentä astetta ei varsinaisesti inspannut lenkkeilyyn. Tunnit olivat onneksi tauolla, eikä alkeiskurssejakaan siis ollut. Syksyä odotellessa – kauhulla.

Mä en edelleenkään ollut ihan varma, pitikö Mistyn nimi lausua tyyliin Misti vai ihan Misty, joten jätin perinteiset huutelukohtaukset suosiolla niille, joiden poni vielä oikeasti olisi reagoinut niihin rääkymisiin jotenkin. Misty olisi vain kääntänyt turpaansa parempaa ruohotupsua kohti, sen tiesin. Maasta nappaamieni pinkin riimun (joka oli oikeasti varmaan Anjan) ja vihreän narun kanssa kävelin valehtelematta ainakin kilsan päähän portilta, josta sitten bongasin mustajouhisen (thank God sen harja oli jo kasvanut suhteellisen normaalin näköiseksi!) imuroitavani pitämässä Pappilan Päivänsäteet Ry:n kesäkokousta yhdessä Myrden, Martan ja Anjan kanssa. Vieressä trion laiduntamista seurannut Roxi (jonka häntäkin näytti jo ihan hännältä) väistyi takavasemmalle heti, kun mä saavuin paikalle, mutta Misty nosteli takasiaan siihen malliin, että kohta on Ellidan reisiluu poikki, ja Martta ei edelleenkään pelännyt esitellä hammaskalustoaan. Joskus mä kelasin, miten sellainen ihmissyöjäponi oli edes päätynyt ratsastuskouluun, mutta ehkä se sitten oli Raijalle kiva tai jotain. Misty sen sijaan osasi olla edes jotenkin ihmisiksi – tai poneiksi – eli sain sujautettua sen pinkin ja söötin riimun yli luimuun painuneiden, keltaisten korvien.
”Sori, että tässä nyt kävi näin, mutta kyllä sä vielä pääset takaisin”, lohdutin ponia rapsuttaen sitä osaaottavasti kaulalta. Eivätkä hampaat olleet kaukana mun käsivarresta. Deem, Martta, sun seura ei selvästi tee meitsin Misty-murulle yhtään hyvää.

Raahasin vastahakoisen ja vähän väliä ruohopenkkaan mut raahanneen tamman melkein väkisin pesarille. Kuraa se ainakin oli kerinnyt itseensä kerätä juoruilun, näykkimisharjoitusten ja syömisen lomassa. Ehkä mä saisin pienen lomailuni ainakin osittain anteeksi, jos mä puunaisin ponin uuteen uskoon kesäpäivän kunniaksi?
                      Random –ohikulkijoita ei tunnittomaan kesäaikaan Pappilassa juuri näkynyt, koska kaikki niistä oli aina jotain pikkutuntilaisia, jotka tappelivat Nälkäpeli-tyylillä opettajien suosiosta ja palvoivat Teppoa ja Miota. Yksi mulle tuntematon kasvo kuitenkin käveli ohi, ja näytti ihan säikähtäneeltä pupujussilta, kun nakitin sen pitämään Mistyä silmällä sen aikaa, että saisin hommattua sen harjat jostain nurkasta ihmisten ilmoille.
”Kiitti avusta”, hymyilin sitten palatessani, ”ootko sä muuten hoitaja täällä?”
”Joo, Tipin ykkönen. Emily”, tytskä hymyili ystävällisen näköisenä.
”Kiva! Mä oon Ellida ja hoidan Mistyä, oon hoitanut siitä asti, kun Pappila uudestaan aukes talvella”, selitin ja hommasin juuriharjan käteen harjapakista.
”Okei, kiva tavata. Mut hei mun pitää varmaan mennä, kun Kaisla sano, että tammalaitsa tarvii lisää vettä”, Emily hymyili pahoitellen vielä äkillistä poistumistaan. Sellainen tapaus. Ehkä mä olin vaan yltiökapinoiva tai jotain, mutta tollasen homman olisin kyllä tunkenut vaan sniikisti Joonan harteille.

Ja siinä paha missä mainitaan – tai ajatellaan.

”OOTTEKO TE YHESSÄ NYKYÄÄN, OMG EN KESTÄ, KUINKA SÖPÖÖ!” rääkäisin spotatessani paidattoman Joonan kaulailemassa kunnon nigga-lookin itselleen hommanneen Jassun kanssa. Ihme, ettei Misty saanut sydänkohtausta since se oli ihan mun vieressä (ilmeisesti siis jonkin sortin koomaan vajonneena); Team J&J:n kohdalla tilanne olikin sitten aivan toinen. Jassu kirkaisi siihen malliin, että varmaan Kiinassakin kuultiin, ja Joonakin säpsähti, mutta daaminsa leikkiessä palosireeniä tuo sanoi päättäväisen rauhallisesti:
”Turpa kiinni, nainen.”
Vasta sitten kumpikin tajusi etsiä äänen lähdettä katseillaan. Jassu huomasi mut ensin ja irrottautui vaaleakutrisesta seuralaisestaan.

”ELLIDA, OOT ELOSSA!”
”VOI KANANEN, MULLE TULI IHAN IKÄVÄ”, Joonakin yhtyi mun ja Jassun halaukseen.
”Älkää herkistelkö, jooko, oisitte voinut vaikka soittaa”, huomautin. ”Vai onko ollu liian kiire söpöillessä?” virnistin sitten katsoen vuoroin Jassua ja vuoroin Joonaa. Jos niillä kummallakin olisi ollut vähänkään vähemmän brunaa pinnassa, vannon, että ne olisi hehkuneet paloautonpunaisina.
”Puhu sinä vaan omista kiireistäs”, Joona pukkasi mua kylkeen. ”Koulujenloppuna et ainakaan ollut ihan parhaassa hapessa, pikkulinnut laulo että…”
”Heiheihei, mistä SÄ tiedät siitä?”
”ELLIDA, onko susta tullut alkoholisti?!” Jage kiekaisi niin, että Mistykin jo heräsi. Käänsin hanasta ja odotin, kunnes vesi alkoi virrata letkun päästä suihkutellen sitten ensin ponin jalkoja ja sitten loppua pinta-alaa.
”Ei onneks paljoo”, virnuilin.
”Aijjaijaijai, ootas vaan, kun Raija kuulee. Oot kohta entinen Mistyn ykkönen”, Jassu moralisoi  Joonan nyökytellessä, kun kaksikko alkoi sniikisti dipsutella poispäin. Kerkesin just ja just tarrata sinisestä letistä kiinni.
”Auts!”
”Ette helvetissä tee tätä mulle, luulin, et oltiin kavereita!”
”No joojoo muru, ehkä me annetaan armoa. Oot sentään osa original kanalaumaa”, Joona virnisti.
”Hei Jassusta tulee mustis kohta, jos sä puhut kaikista pappilalaisista sun muruina”, huomautin ja siirsin vesiletkun Mistyn selkään. Blondi pörrötti vieressään kädet puuskassa seisovan tytön hiuksia:
”Kyllä se tajuaa, eiks je, muru?”
Jassu tuikkasi suukon sulhasensa huulille ja kietoi taas kätensä tuon ympärille.
”Jep, meidän suhde perustuu luottamukseen!” se julisti ylpeänä.
”Noni menkääs jo sinne rehuhuoneen puolelle, ennen kuin musta tulee joku Pappilan katkera sinkku”, hätistelin kaksikkoa pois meitsin ponin ympäriltä.
”Itseasiassa kuulostaa ihan hyvältä, vai mitä muru?” Joona vastasi.

Mä pyöräytin silmiäni parivaljakon kadotessa nurkan taakse. Niin söpöjä kuin ne yhdessä olikin, jos Kaisla saisi ne taas kiinni, odottaisi paskapartio kumpaakin vielä seuraavassakin elämässä.

#5

[Pappilan Ponitalli vOy]

★★★★

Ihanaa, kun olet taas täällä Ellida! (Enpä olisi uskonut, että minä koskaan käyttäisin sanaa 'ihana'... Ainakaan samassa yhteydessä jonkun hoitajan kanssa! Ovatko nämä Suomen helteet sulattaneet tuon pakastimeni jota jotkut sydämmeksikin kutsuvat??) Ensin tapahtui iso hoitajakato ja nyt tuntuu, että kaikki palaavat kovalla rytinällä takaisin. Hyvä vain, sillä tällainen tallihan ei pyöri ilman hoitajia.

Mistyn nimi aiheuttaa myös meissä opettajissa ja henkilökunnassa hämmennystä. Jotkut sanovat sen Misti, jotkut Misty. Ei siihen tunnu olevan mitään logiikkaa, miten sen nimen lausuu. Ehkä sitä pitääkin alkaa kutsumaan jollain toisella, helpommalla nimellä. Jos aletaan kutsumaan sitä vaikka Nugetiksi, Mistyn värityksen perusteella?

Huomasitkin ilmeisesti, että hevoset laiduntavat melkoisen kaukana tallista. Otahan siis ensi kerralla harjat ja sienet sun muut hoitovälineet laitumelle mukaan, ettei tarvitse kävellä sitä matkaa hevosen kanssa edestakaisin ;-)

Noora, hevos- ja poniope

[Ellida]

T U U L I  H A J O T T A A  P I L V I L I N N A T
7.7.2015


Sade ropisi Pappilan peltikattoa vasten kuin muutamalla sadalla konekiväärillä olisi ammuttu korvan juuressa. Me näytettiin lähinnä uitetuilta koirilta, mutta silti kaikkien kasvoilla paistoi selvä helpotus, kun viiden kilometrin matkan jälkeen pääsi hyppäämään sohvalle (Joona alimmaisena, Jassu sen päällä ja meitsi kirsikkana koko kakussa; sitten oli Pappilan enkelit Emily ja joku ihan uututtaan hohkaava Fannin hoitaja, jotka suosiolla tyytyivät lattiapaikkaan) taukohuoneessa ja vaihtamaan päälle kuivat vaatteet. Jopa Joona oli alentunut laittamaan paidan päälle, mitä mä pidin suunnilleen maailman kahdeksantena ihmeenä. Sääliksi kävi Pappilan poneja, jotka joutuivat chillaamaan laitsalla ilman loimea vielä monta viikkoa, vaikka taivaalta tulisi ihan homona salamia (haha) ja vettä kuin Esterin ahterista. Pappilan Päivänsäteet Ry:n jäsenetkin olivat näyttäneet vielä entistäkin pirtsakammilta tänään, tosin Misty ei sentään yrittänyt enää purra. Martta sitten senkin edestä, mutta urhoollinen super-Ellida uskalsi työntää sen tamman mäkeen. Sanokaa vaan ponitytöksi.

Selasin mun puhelimen galleriasta just äsken laitumella otettuja kuvia kelaillen, mikä niistä sopisi parhaiten Instagram-feediini ja millä filtterillä. Osasi Mistykin näköjään olla ihan söpö ja kunnon malliainesta aina välillä, ainakin silloin, kun se keskittyi intohimoonsa syömiseen. Ja silloin, kun meitsi oli ensin kiillottanut siitä kaikki kurat irti ja tarkistanut, ettei se ollut telonut itseään ihan zombien näköiseksi. Ja sitten ei muuta kuin kamera laulamaan. Laulamaan siihen asti, että Kaisla hurautti autolla paikalle ja rääkäisi meille, että valkoisten putkitarhojen ruosteläikät kaipasivat kiireesti paikkamaalausta – ja että paskapartio odottaisi syksyllä kaikkia, jos hommaa ei olisi hoidettu iltaan mennessä. Sitten se hurautti takaisin ja jätti meidät talsimaan kaatosateeseen. Kiitti hei oikeesti!

”Hei pitäiskö meiän oikeesti mennä maal-”, Emily yritti heti, kun sade oli vähänkään lakannut, mutta sai armottoman tuomion meiltä sohvalaisilta:
”Ei helvetissä pitäis!” Emily katsoi kärsivän näköisenä sitä Fannin hoitajaa kuin apua anellen. Pakko myöntää, että mua vähän ärsytti, kun tallille oli rantautunut sellasia, kympin tyttöjä, kyllä te tiedätte. Ahkeria ja tunnollisia, jotka olivat muiden täydessä pompotuksessa. Sellaset ihmiset olivat aina ärsyttäneet mua tavalla tai toisella, varsinkin nyt, kun Pappilassa ei niitä ollut puoleen vuoteen näkynyt. Ja yhtäkkiä niitä tupsahti paikalle kaksin kappalein.
”Mut, mut mitä jos me joudutaan syksyllä keräileen AINA kakkoja?” se Fannyn hoitajakin avasi suunsa epäröiden.
”Aina voi lintsata”, Joona virnisti, ”vaikka Kaisla ja Noora onkin aika kostonjanoisia.”
”Me ainakin mennään Alman kanssa”, Emily ilmoitti sitten ja kaksikko katosi alakertaan salaminnopeasti (haha).
”Voi niitä, tytyillä on viel selvää uutuudenviehätystä tähän hommaan”, Jassu huokaisi ja pyöräytti silmiään.

Sitten pastellitukan katse vaelteli mun iPhonen näytölle, missä se selvästi näki jotain mielenkiintoista, kun asentoa piti kohentaa. Joona vaikersi edelleen kasan alimmaisena Jassun kyynärpään ottaessa osumaa poitsun naaman kanssa. Mä nauroin niin räkäisesti, että ihan unohdin koko puhelimeni olemassaolon just sopivasti siksi aikaa, että Jage sai napattua sen ja alkoi selata auki ollutta Instagramia kiinnostuneen näköisenä.
”Ellida, ihan oikeesti?” tytskä kysyi sitten painokkaalla äänensävyllä.
”Täh?” Joona mongersi. ”Pornosivutko sillä oli auki?”
”Pahempaa”, Jassu totesi.
”No mitä, onhan se nyt komee ja kai mä nyt tallikaverin Instaa saan stalkata?” puolustelin viattomasti.
”NO OHO, onko Ellidakin nyt IHAN Jessen pauloissa?!” kuului virnuilua sohvan sekä mun ja Jassun välistä. ”Ei sitten särkyneitä sydämiä, jooko kananen?”
”Okei, komee se on, mutta täähän on niin fuckboy kun olla ja voi! Eikö muka näy päällepäin? Oikeesti, satasesta vetoo, että tää on pannu puolta Stadin naisista”, Jassu julisti kovaan ääneen, enkä mä voinut olla nauramatta.
”Siis en mä sitä edes tunne silleen oikeesti kunnolla! Ja oon cold hearted bitch, että pitää olla aika pakkaus, että mut saa ihastumaan”, huomautin.
”Voi meidän pientä Ellidaa, onko se kärsinyt särkyneistä sydämistä jo tässä iässä liikaa?”

Olin. Kyllä olin. Vaikka mä en ollut ikinä seurustellut yhtään kenenkään kanssa. Vaikka mun ensipusukin oli kännissä, kaukana mistään romanttisesta. Joka kerta, kun ihastuin johonkin, sain aluksi vastakaikua, mutta joka ikinen kerta toinen oli heittänyt meitsin roskikseen ja lähtenyt toisen muigelin matkaan. Jos näitä kertoja olisi ollut yksi tai kaksi, voisin ehkä edelleen uskaltaa antautua rakkaudenkin suhteen tunteiden vietäväksi kuten kaikissa muissakin tilanteissa, mutta kun sama juttu toistui joka kerta. Mä en yksinkertaisesti enää jaksanut sitä, ja olin pannut pisteen koko jutulle. Nykyään kielsin itseäni ihastumasta. Tähän asti olin onnistunut paremmin kuin hyvin ja uskotellut itselleni ja kaikille muillekin, kuinka kivaa on sinkun elämä. Jippijee, tosi hauskaa ja silleen. Sitten tuli Jesse ja Jessen ruskeat silmät, jotka olivat kovaa vauhtia viemässä multa jalkoja alta ja aiheuttivat mulle vakavia sydämen rytmihäiriöitä. Ja mua pelotti.

Eikä tilannetta siinä kohtaa ainakaan helpottanut, kun törmäsin tähän kyseiseen mieskarkkiin tallin puolella kotiinlähtöä tehdessäni. Mukanaan Sierra. Jonka piti olla varattu, muttei siltä näyttänyt.

Tässä sitä taas mentiin.

#6